tilaisuutta käsistänsä. Hänen pitää ansaita hiukan rahaa, sillä
hän aikoo antaa kattaa talonsa uudelleen syksyksi, ja hän oli
ollut ymmällä, mistä hän sen saisi. Arvelen, että kapteeni Jimin
mielenkiinto herää, kun hän kuulee, että Selwynin tyttärenpoika
tulee tänne. Leslie sanoi, että hän on menehtymäisillään halusta
saada kirsikkapaistosta, mutta hän ei voinut tulla, sillä hänen piti
mennä hakemaan hanhilaumaansa, joka kaikesta päättäen oli lähtenyt
retkeilemään omin päin. Mutta hän sanoi, että jos paistosta jäisi
pala ylitse, niin voisit panna sen talteen ruokahuoneeseen, niin
hän tulisi noutamaan sen hämärissä, jolloin muutkin pedot käyvät
ympäri, etsien mitä voisivat niellä. Et usko, kuinka vanhaa sydäntäni
ilahdutti kuulla hänen lähettävän tuollaisen leikillisen tervehdyksen
ja nauravan aivan kuten muinoin. Viime aikoina hänessä on tapahtunut
suuri muutos. Hän nauraa ja laskee leikkiä kuin nuori tyttö, ja
mikäli olen ymmärtänyt, käy hän täällä varsin usein.
-- Joka päivä -- muutoin minä käväisen häntä katsomassa, sanoi Anna.
-- En tiedä, mitä tekisinkään, jos minulla ei olisi Leslien seuraa,
varsinkin nyt, kun Gilbert on niin kovassa työssä. Hänhän on tuskin
kotona milloinkaan muulloin kuin pikkutunneilla. Pelkään, että
hän rasittuu aivan liiaksi. Varsin useat niistäkin, jotka asuvat
lahden toisella puolen, lähettävät noutamaan häntä, kun sattuu jokin
sairaustapaus.
-- Minun mielestäni he voisivat varsin hyvin tyytyä omaan
tohtoriinsa, sanoi neiti Cornelia. -- Ei silti, että voin sitä
mitenkään paheksua, jos he kääntyvät jonkun toisen puoleen -- hänhän
on metodisti. Tohtori Blythen parannettua Allonbyn muorin luulevat
ihmiset hänen voivan herättää kuolleita. En ihmettelisi, vaikka
tohtori Dave olisikin hiukan kateellinen. Hänen mielestänsä tohtori
Blythellä on aivan liiaksi paljon uudenaikaisia temppuja. "Aivan
oikein", sanoin minä, "aivan uudenuutukainen sekin temppu oli, jolla
hän pelasti Allonbyn muori raukan. Jos te olisitte hoitanut häntä,
hän olisi saanut kuolla aivan omin neuvoin, ja sitten hän olisi
saanut hautakiven ja siihen kirjoituksen, että Jumala armossaan oli
nähnyt hyväksi kutsua hänet pois tästä murheen laaksosta." Minusta on
niin hauska, kun saan puhua suuni puhtaaksi tohtori Davelle, sillä
hän on niin monta vuotta pitänyt koko S:t Glenin valtansa alaisena ja
hänelle on hyödyksi nähdä, että hänen menettelytapansa ovat hiukan
muinaisaikaisia. Mutta tästä muistan erään seikan -- eiköhän tohtori
Blythe käväisisi katsomassa sitä suurta paisetta, jonka Dick Moore
on saanut niskaansa. Leslie pelkää, ettei hän pysty sitä hoitamaan.
Mutta sitä minä vain en käsitä, mitä Dick Moore oikeastaan tarkoittaa
sillä, että hankkii itselleen paiseita -- ikäänkuin hänestä ei olisi
tarpeeksi vaivaa ilmankin.
-- Ajatteles, -- minä olen päässyt kovasti Dickin suosioon, sanoi
Anna. -- Hän seuraa minua kuin koira ja hymyilee kuin lapsi, kun
katson häneen.
-- Eikö se tunnu sinusta inhottavalta?
-- Ei ollenkaan. Minusta Dick pahanen ei ole ollenkaan
vastenmielinen. Minusta on häntä niin kovin sääli.
-- Sinä et säälisi häntä, jos olisit nähnyt hänet pahalla päällä,
jolloin hän keksii jos joitakin ilkeyksiä, sen saat uskoa!
Mutta minua ilahduttaa, ettei hänen läsnäolonsa tuota sinulle
pahoinvointia, sehän on suuri helpotus Leslielle. -- Nyt hän saa
lisää työtä, kun hänen täysihoitolaisensa tulee. Kun hän nyt vain
olisi siivo mies! Sinä tulet tietysti pitämään hänestä -- hän on
kirjailija.
-- Minusta on ihmeellistä, miksi ihmiset aina ovat niin varmoja
siitä, että kahden ihmisen täytyy tuntea erityistä vetovoimaa
toistensa puoleen siitä syystä, että he kumpikin toimivat
kirjailijoina, sanoi Anna hiukan ivallisesti. -- Jos seppä kohtaa
toisen sepän, ei kukaan odota, että he heti syöksähtäisivät toistensa
syliin siksi, että molemmat ovat seppiä.
Siitä huolimatta herätti Owen Fordin tulo Annan mielessä hilpeän
uteliaisuudentunteen. Jos hän olisi nuori ja miellyttävä, voisi hän
tuottaa paljon hauskuutta Neljän tuulen seuraelämään. Sukulaissieluja
ei siellä toden totta kasvanut joka oksalla.
XXIII.
OWEN FORD SAAPUU.
Eräänä iltana soitti neiti Cornelia Annalle. Halloo! Halloo!
-- Sanomalehdentoimittaja saapui tänne äsken. Minä kyyditsen hänet
sinun luoksesi, niin sinä voit sitten näyttää hänelle tien Leslien
tykö. Sillä tavoin tulee matka lyhyemmäksi kuin suurta maantietä
pitkin, ja minulla on niin jumalaton kiire. Yksi Reesen tenavista on
seisonut päälaellaan ammeessa, jossa oli kuumaa vettä, ja he tahtovat
nyt minut heti sinne -- verhoamaan tenavan uudella nahalla, mikäli
ymmärsin. Rouva Reese on sellainen homsu, ettei hän pidä huolta
mistään, ja sitten hän odottaa, että muut korjaisivat kaiken pahan,
minkä hän saa aikaan huolimattomuudellansa. Tuotanko sinulle paljon
vaivaa, rakas ystäväiseni? -- Vai en, se on hyvä. Matka-arkkunsahan
hän voi saada huomenna.
-- Varsin hyvin, sanoi Anna. -- Kuules, minkä näköinen hän on?
-- Ulkopuolenhan saat itse nähdä, kun minä tuon hänet sinne. Mitä
sisäpuoleen tulee, tuntee sen parhaiten Jumalamme ja Herramme, joka
hänet on luonut. Enempää en sano, sillä huomaan, että jok'ikinen
ihminen The Glenissä istuu vahdissa puhelimensa ääressä...
-- Varmaankaan neiti Cornelialla ei ole liioin muistuttamista
herra Fordin ulkomuodosta, sillä siinä tapauksessa hän kyllä
sanoisi arkailematta ajatuksensa, vaikka koko seudun väestö olisi
kuuntelemassa, sanoi Anna. -- Siitä teen johtopäätöksen, rakas Susan,
että kirjailija Ford pikemminkin on kaunis katsoa kuin ruma.
-- Niin, rakas pikku tohtorinna, minä en tiedä sen mieluisampaa
silmäruokaa kuin kauniin miehen katseleminen, sanoi avomielinen
Susan. -- Mutta eikö meidän pitäisi tarjota hänelle jotakin? Olen
juuri valmistanut mansikkapaistoksen, joka on niin maukasta, että
sulaa suussa.
-- Ei, rouva Moore odottaa häntä ja on laittanut hänelle kuntoon
illallisen. Muutoin tahdon säästää tuon mansikkapaistoksen omalle
miesparalleni. Hän tulee kotiin vasta myöhään, pane esille paistos ja
lasillinen maitoa, Susan.
-- Voi, hyvä tohtorinna, kyllä siitä riittäisi useammallekin ja jäisi
vielä tähteitä... Emmehän me nyt sentään niin rutiköyhiä ole. Mutta
onhan kyllä niinkin, että on parempi syöttää omaa miestänsä kuin
vieraita, joiden aikeista ei ole tietoa... Ja onhan tohtorillammekin
erinomaisen edullinen ulkomuoto, se täytyy sanoa...
Kun Owen Ford saapui muhkeana purjehtivan neiti Cornelian
vanavedessä, täytyi Annan myöntää itseksensä, että hänellä tosiaankin
oli "edullinen ulkomuoto". Hän oli pitkä ja roteva, hänellä oli paksu
ruskea tukka, suora ja kaunismuotoinen nenä ja suuret loistavat
tummanharmaat silmät.
-- Huomasiko tohtorinna hänen korviansa ja kauniita hampaitansa?
kysyi Susan hiukan myöhemmin. -- Hänellä oli sievimmät korvat,
mitkä koskaan olen nähnyt miehenkallossa. Kas, minäni olen niin
tavattoman tarkka korviin nähden. Nuorena ollessani pelkäsin aina,
että saisin osakseni miehen, jolla olisi isot korvat. -- Se nyt oli
turhaa huolta, sillä minulle ei sitten ole ollut tarjona korvia
minkäänmallisia.
Anna ei ollut tarkannut Owen Fordin korvia, mutta hänen huomionsa
oli tosiaankin kiintynyt hänen terveihin ja kauneihin hampaisiinsa
Owen Fordin häntä hymyillen tervehtiessä. Hymyilyn poistuttua oli
muukalaisen kasvoille tullut surumielinen ja haaveksiva ilme, joka
melkein muistutti Annan kirjallisten haaveitten ylvään synkkää,
salaperäistä sankaria. Mutta hänen hymyilynsä kuvasti leikillisyyttä,
hilpeyttä, terävää älyä. Mitä tuli "ulkopuoleen", kuten neiti
Cornelia sanoi, oli Owen Ford varsin näyttökuntoinen nuori mies.
-- Ette voi aavistaa, kuinka iloitsen siitä, että olen täällä,
rouva Blythe, sanoi hän luoden ympärilleen harrasta mielenkiintoa
ilmaisevia katseita. -- Minut valtaa omituinen kotiintulon tunne...
Kuten ehkä tiedätte, on äitini syntynyt täällä, ja täällä hän on
viettänyt lapsuutensa. Hän puhui minulle usein vanhasta kodistansa.
Maantieteellisessä suhteessa tunnen tämän seudun yhtä hyvin kuin
kotitienooni, ja hän on luonnollisesti kertonut minulle, kuinka
talo rakennettiin ja kuinka isoisäni käyskenteli rannalla "Royal
Williamia" odotellen. Otaksuin, että niin vanha talo kuin tämä olisi
jo aikoja hävitetty, muutoin olisin kyllä tullut jo ennen sitä
katsomaan.
-- Vanhat talot eivät katoa niin helposti tällä tarumaisella
rannikolla, sanoi Anna hymyillen. -- Tämä on seutua, jossa ei tapahdu
liiaksi muutoksia ja kaikki säilyttää entisyyden sävyn. John
Selwynin talo on jokseenkin ennallaan, olen kuullut sanottavan, ja
ruusupensaat, jotka isoisänne omakätisesti istutti morsiamelleen,
kukkivat juuri nyt.
-- Tunnen näkymättömäin siteiden yhdistävän minua entisyyteen. Olisin
kiitollinen, jos sallisitte minun sopivassa tilassa tutustua tähän
ympäristöön.
-- Veräjämme on aina avoinna teille, sanoi Anna. -- Tiedättekö, että
vanha merikapteeni, joka nyt hoitaa Neljän tuulen majakkaa, nuorena
poikasena on tuntenut sekä John Selwynin että hänen morsiamensa? Hän
kertoi minulle heidän tarinansa samana iltana kuin tulin tänne --
tämän vanhan talon kolmantena morsiamena.
-- Todellako? Sepä oli hauska tieto. Hänet minun täytyy saada käsiini.
-- Se ei ole vaikeata, sillä hän on meidän lähimpiä tuttaviamme. Hän
on oleva yhtä kärkäs tutustumaan teihin kuin te häneen. Isoäitinne
kuvastuu hänen mielessänsä loistavana tähtenä. Mutta luulen rouva
Mooren odottavan teitä. Näytän teille lyhimmän tien hänen luoksensa.
Anna ohjasi häntä piilipuitten viereiselle talolle, poikki niityn,
joka hohti valkoisena kärsämöistä. Soutuveneestä kaukaa lahdelta
kuului laulua. Tuulenhenkäysten kaukaa kuljettamina saivat sävelet
kuin ylevän haavemaisen soinnin. Majakan loistotähti tuikki vuoroin
syttyen ja sammuen. Ihastuksen valtaamana silmäili Owen Ford
ympäristöä.
-- Tällaiselta siis Neljässä tuulessa näyttää, sanoi hän. -- En ikinä
olisi uskonut, että seutu on näin kaunis, vaikka äitini aina kehui
sitä pilviin saakka. Millaista värien ja muotojen ihanuutta! Täällä
kyllä toivun pian entisiin voimiini. Ja jos innostus johtuu kauneuden
vaikutelmista, niin voin kyllä pian ryhtyä kirjoittamaan suurta
kanadalaista romaaniani.
-- Eikö se ole vielä alulla? kysyi Anna.
-- Ah ei -- paha kyllä! Minusta tuntuu, kuin en vielä täysin
hallitsisi aihettani. Mutta kenties pääsen paremmin käsiksi
tehtävääni tässä hiljaisessa, ihanassa ympäristössä. -- Neiti Bryant
kertoi minulle, että tekin harjoitatte kirjailijatointa.
-- Senvertaisesta ei kannata puhua... Olen julkaissut hiukan
lastenkirjallisuutta... Ja naimisiin jouduttuani en ole kirjoittanut
mitään. Minun ei suinkaan käy miettiminen suuren kanadalaisen
romaanin kirjoittamista, naurahti Anna. -- Siihen ei kykyni millään
muotoa riittäisi.
Owen Ford yhtyi hänen nauruunsa.
-- Kenties ei minunkaan kykyni riitä. Mutta joka tapauksessa koetan
lähipäivinä tehdä yrityksen saada sen alulle, kun vain saan aikaa.
Sanomalehtimiehellä ei ole paljon aikaa omintakeiseen työhön. Olen
kirjoittanut aikakauskirjoihin pieniä kertomuksia ja novelleja, mutta
minulla ei ole koskaan ollut tarpeeksi aikaa ryhtyäkseni rauhassa
valmistelemaan suurempaa teosta. Nyt, kun minulla on kolme kuukautta
lomaa, ei tuon tehtävän pitäisi olla mahdoton suorittaa. Olen koonnut
joukon aineistoa -- mutta on kuin en siihen vielä olisi saanut
puhalletuksi henkeä ja eloa.
Annan mieleen tuli muuan tuuma -- niin äkkiä, että hän itsekin
hämmästyi. Mutta hän ei pukenut ajatustaan sanoihin, sillä he olivat
nyt ehtineet Mooren talon luo. Heidän tullessaan pihaan tuli Leslie
ulos verannalle ja tähysteli pimeästä odotettua vierasta. Hän seisoi
juuri avoimesta ovesta virtaavassa punertavassa valaistuksessa.
Hänellä oli yllään yksinkertainen kellertävänvalkoinen puuvillapuku
ja vyötäröllä tavallinen kirsikanpunainen vyönsä. Leslien puvussa
oli aina hiukkanen kirsikanpunaa. Hän oli kerran sanonut Annalle,
että hänestä tuntui kuin puuttuisi hänen puvustansa jotakin, ellei
hänellä ollut siinä koristeena edes täplä helakanpunaa, vaikkapa
kukkanen vain. Annasta tuo puna oli kuin vertauskuva Leslien
tulisesta luonnosta, jota pidettiin kahlehdittuna ja joka sai ilmetä
ainoastaan tuon vähäisen värihehkun muodossa. Leslien puku oli
hiukan avoin kaulasta ja lyhythihainen. Hänen käsivartensa olivat
kuin norsunluunväristä marmoria. Selväpiirteisinä kuvastuivat
ovesta lankeavan valon hohteessa hänen vartensa harvinaisen kauniit
muotoviivat vienoon hämyyn. Hänen tukkansa välkkyi kullanhohtoisena.
Siintäen kaartui avaruus hänen ylitsensä vielä kalpein tähdin
koristettuna.
Anna kuuli seuralaisensa huudahtavan hiljaa hämmästyksestä. Hämärästä
huolimatta hän havaitsi tuon yllätyksen ja ihailun ilmeen, joka äkkiä
kajasti hänen kasvoillansa.
-- Kuka on tuo kaunis nainen? tiedusteli muukalainen.
-- Hän on teidän tuleva emäntänne, rouva Moore, sanoi Anna. -- Niin,
hän on harvinaisen miellyttävä -- eikö totta?
-- Minä -- minä en ole koskaan nähnyt hänen vertaistansa, vastasi
Owen Ford hiukan hämmentyneenä. -- Sitä en olisi osannut aavistaa --
emäntää, jonka luo menee täysihoitoon, ei juuri kuvittele
jumalattareksi... Ajatelkaapa tuota naista Böcklinin tai Kntipferin
taulun aiheena --
aaltojen huuhtelemalla merikalliolla, leväseppele kulmilla, ihanat
jäsenet helmi- ja simpukkanauhoin koristettuina -- ympärillä
taistelevia tritoneja... Ja hän pitää täysihoitolaisia?
-- Jumalatartenkin täytyy elää, sanoi Anna. -- Muutoin ei Leslie
olekaan mikään jumalatar -- hän on vain harvinaisen viehkeä ja
miellyttävä nainen, aivan yhtä inhimillinen kuin ken tahansa meistä.
Onko neiti Bryant kertonut teille herra Mooresta?
-- On -- hänhän on heikko- tai tylsämielinen, mikäli käsitin. Mutta
rouva Mooresta ei neiti Bryant sanonut sanaakaan, joten otaksuin
hänen olevan noita tavallisia tarmokkaita ja puuhaavia maalaisrouvia,
jotka pitävät kesäisin täysihoitolaisia lisätäksensä talon tuloja.
-- Juuri niinhän Lesliekin tekee, sanoi Anna kevyesti. -- Mutta se
käy hänelle tosin hiukan hankalaksi. Kunpa vain Dick raukka ei teistä
tuntuisi kovin vastenmieliseltä! Mutta jos niin olisi, niin tehkää
hyvin ja salatkaa se Leslieltä! Hän on niin arkatuntoinen ja se
tuntuisi hänestä perin tuskalliselta. Dick on kuin suuri lapsi -- ja
väliin hän voi käydä oikein kiusoittavaksi.
-- Minä en ole häntä huomaavinanikaan. Muutoin tulienkin tuskin
olemaan kotona muulloin kuin ruoka-aikoina. Mutta on vallan kauheata,
että tuo nainen on kahlehdittu sellaiseen ihmiseen! Hänen elämänsä
täytyy olla sangen raskasta!
-- On kylläkin. Mutta säälistä hän ei pidä.
Leslie oli mennyt jälleen sisään ja tuli heitä vastaan pääovesta.
Hän tervehti Owen Fordia jäykän kohteliaasti ja sanoi huolellisen
emännän äänensävyllä, että illallinen oli valmis ja hänen huoneensa
järjestyksessä. Dick virnisteli hyvillään ja tallusti portaita ylös
kantaen vieraan matkalaukkua. Niin oli siis Owen Ford sijoitettu
täysihoitolaiseksi piilipuitten ympäröimään vanhaan taloon.
XXIV.
KAPTEENI JIMIN ELÄMÄNVAIHEET.
-- Minulla on muuan aate, joka on kuin ruskea kotelo, josta kenties
kerran, kun aika on täytetty, ilmestyy komea perhonen, julisti Anna
Gilbertille, palattuaan jälleen kotiin.
Gilbert oli palannut aikaisemmin kuin Anna oli luullut ja istui
nyt herkuttelemassa Susanin mansikkapaistoksen ääressä. Susan itse
pysytteli taustalla -- ei juuri ihanana, mutta sen suopeampana
suojelusenkelinä -- nauttien yhtä suuresti tohtorin syönnin
katselemisesta, kuin tämä itse nautti syönnistänsä.
-- Millaisen toukan sinä sitten olet kehrännyt tuohon koteloon? kysyi
Gilbert.
-- Sitä en sano vielä toistaiseksi, -- katsokaamme ensin, tuleeko
siitä mitään.
-- No, miltä Ford tuntuu?
-- Oikein siivolta -- ja hän on hyvin miellyttävä ulkomuodoltaan.
-- Ja niin kauniit korvat hänellä on, tietääkö tohtori, sekaantui
Susankin puheeseen mielihyvästä loistaen.
-- Hän on kaiketi noin kolmenkymmenen, kolmenkymmenenviiden ikäinen,
-- ja hän on aikeissa kirjoittaa romaanin, sanoi Anna. -- Hänellä
on miellyttävä ääni ja hänen kasvojensa ilme käy hyvin herttaiseksi
hänen nauraessaan. Hän on myöskin hyvin huolellisesti puettu. Kaiken
tämän ohella hän kuitenkin tuntuu hiukan raskasmieliseltä.
Owen Ford tuli seuraavana päivänä tuomaan kirjelipun Leslieltä
Annalle. Auringon laskiessa hän kierteli puutarhaa talonväen
seurassa, ja sitten lähdettiin kuutamossa lahdelle pienellä
soutuveneellä, jonka Gilbert oli antanut laatia kuntoon huviretkiä
varten. He olivat kaikki kolme ihastuneita Oweniin, ja heistä oli
kuin olisivat he tunteneet hänet jo vuosikausia, mikä oli hyvä enne
heidän tulevaan seurusteluunsa nähden.
-- On kovin hauska nähdä siivoa nuorisoa, pikku tohtorinna, sanoi
Susan vieraan lähdettyä.
Owen oli näet vakuuttanut Susanille, että niin erinomaista
mansikkahillopaistosta kuin hänen hän ei ollut ikipäivänä syönyt, ja
sillä oli hän voittanut ainaiseksi Susanin suopeuden.
-- Tavattoman miellyttävä hän on, tuo nuorukainen, ajatteli hän
ääneen, mennessään viemään illallisen tähteet ruokahuoneeseen.
-- Sangen merkillistä, että hän on naimaton -- eihän tuollaisen
miehen olisi tarvinnut kuin osoittaa siihen, jonka tahtoi. Kenties
hänen laitansa on kuten minun -- oikea ei ole vielä sattunut hänen
tiellensä.
Susan vaipui peräti hempeämielisiin ajatuksiin poimiessaan käytetyt
astiat lämpimällä vedellä täytettyyn soikkoon.
Kahta päivää myöhemmin Anna vei Owen Fordin mukaansa Neljän tuulen
niemelle esittääksensä hänet kapteeni Jimille. Raikas länsituuli
huojutteli rantaman apilaniittyjä, ja kapteeni Jim tarjosi nähtäväksi
mitä komeimman auringonlaskun. Itse hän oli juuri palannut kotiin
lahden toiselle puolen tekemältään souturetkeltä.
-- Olin saanut toimeksi mennä sanomaan Henry Pollockille, että hän
on kuolemaisillaan, kertoi hän. -- Kukaan muu ei uskaltanut sitä
tehdä. He arvelivat kaikki, että se koskisi häneen perin kovasti,
sillä heistä oli kuin olisi hän oikein tarmon takaa tarrautunut
kiinni elämään, ja hänellä oli loppumaton määrä syksyyn toteutettavia
tuumia. Vaimon mielestä hänen piti saada tieto tilastansa, ja niin
ollen määrättiin minut sanomaan hänelle, ettei hän enää paranisi.
Henry ja minä olemme vanhat ystävät -- me purjehdimme vuosikausia
yhdessä "Harmaalla lokilla". No, minä laittauduin sinne, istuuduin
yläpäähän vuoteen viereen ja sanoin hänelle kiertelemättä ja
kaartelematta: "Tiedätkös, toveri, luulen, että sinulle on tullut
määräys pitää purjeet valmiina lähtöön." -- Mutta kyllä minä tunsin
hiukan sisäistä varistusta, sillä eihän ole hauska sanoa miehelle,
joka siinä lepää mitään pahaa aavistamatta, että hän kenties ei elä
yli yön. Mutta voitteko ajatella, rouva Blythe -- mustat silmät
kirkkaina tuossa kuihtuneessa muodossa hän katsoo minuun hiukan
viiruillen, kuin miettisi jotakin sanasutkausta, ja sitten hän
sanoo: "Tuo oli vanha uutinen, Jim Boyd, sen olen jo tiennyt toista
viikkoa. Keksi parempaa, jos tahdot kertoa minulle jotakin." --
Ällistyin niin, että jäin istumaan sanatonna, mutta Henry alkoi
nauraa virnistellä. "Saapastelet tänne sennäköisenä kuin olisit
matkalla omiin hautajaisiisi, ja sitten käyt istumaan ja panet kädet
ristiin ja pyörittelet peukalonasi toistensa ympäri, ja lopuksi
puserrat esiin suuren uutisesi -- joka on niin vanha, että sinertää
homeesta... Tuolle ei kissakaan voisi olla nauramatta...", sanoi hän.
"Kuka kumma sinulle on siitä puhunut?" kysyn minä ja istun siinä kuin
kivettyneenä kummastuksesta. "Ei kukaan", sanoo hän, "ymmärsin sen
itsestänikin -- viime tiistain vastaisena yönä, jolloin en voinut
saada unta. Olinhan kyllä jo ennenkin epäillyt asioitten olevan sillä
kannalla, mutta silloin kävin varmaksi. Vaimoni takia en ole ollut
tietääksenikään koko asiasta... Olisihan kyllä ollut hauskaa, jos
olisin ehtinyt saada riihen valmiiksi, sillä Eben on aika hutilus,
eikä hänen työstään tule mitään kunnollista. Mutta sen saa nyt käydä
kuten käy. Nyt kun olet keventänyt vanhaa sydäntäsi, Jim, voit jättää
siksensä nuo hautajaiselkeesi ja kertoa minulle jotakin hauskaa." No
niin, sillä lailla olivat siis asiat. Kukaan ei ollut rohjennut puhua
hänelle, mitä oli odotettavissa, ja siinä hän oli maannut vuoteessaan
ja ollut koko ajan siitä selvillä. On tosiaankin ihmeellistä,
kuinka luonto väliin ilmaisee meille aikeensa ja ilmoittaa, milloin
armonaika on lopussa ja lähtöhetki lyö. Olenko minä koskaan kertonut
rouvalle siitä, kun Henry sai ongenkoukun nenäänsä?
-- Ette varmaankaan -- muistaisin sen kyllä...
-- Nauroimme molemmat tänään tuolle vanhalle jutulle. Se tapahtui
noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme eräänä päivänä -- hän
ja minä ja joukko muita -- pyydystämässä makrilleja. Taivas
sentään, mitä peliä kalat pitivät tuona päivänä -- ne tulivat niin
tiheinä parvina, että oli juuri kuin veden pinnalla olisi kihissyt
hopearahoja, ja kaikki olivat aivan suunniltaan ihastuksesta...
Siinä oli huutoa ja melua, ja äkkiä kävi niin hullusti, että Henry
sai ongenkoukun suoraan nenänpieleensä. No, siinä se oli kiinni,
ja toisella puolen oli väkiä, toisella suuri lyijypaino, niin että
lävitse sitä ei käynyt vetäminen. Olisimme tahtoneet viedä hänet heti
maihin, mutta hän teki tenää ja sanoi, että sellaisen kalaparven
luota hän ei lähde tiehensä ennenkuin saa munalukon huuliinsa...
Ja niin hän kalasti edelleen ja heitti makrillin toisensa jälkeen
alukseen, mutta välillä hän vikisi ja ähkyi, niin että tuli
surku kuullessa. Lopuksi oli parvi ehtinyt ohitse ja me nostimme
ankkurin. Silloin minä otin viilan ja aioin viilata poikki koukun,
joka Henryllä oli nokkaparassaan. Koetin olla niin kevytkätinen
kuin ikinä mahdollista, mutta olisittepa vain kuulleet, mitä Henry
sanoi! No, parempihan oli, että pääsitte sitä kuulemasta... Hyvä
oli, ettei lähettyvillä ollut naisväkeä. Henryn ei muutoin ollut
tapana kiroilla, mutta olihan hän kuullut minkä mitäkin laivoilla
liikuskellessaan, ja nyt hän purki sen kaikki suustansa, niin että
rikinkäry tuntui kauas... Lopuksi hän sitten sanoi, että hän oli
saanut kyliänsä, minähän rääkkäsin häntä oikein tarmon takaa. Silloin
panin viilan pois ja kyyditsin hänet Charlottetowniin tohtorin tykö,
-- sinne oli kuusi vanhaa peninkulmaa, mutta lähempänä ei ollut
lääkäriä -- ja koukku riippui kuten ennenkin hänen nokassansa. Ja
kun me olimme tulleet perille, otti vanha tohtori Crabb viilan ja
viilasi koukun poikki, juuri kuten ininäkin olin aikonut tehdä --
sillä erotuksella vain, että tohtori ei menetellyt likimainkaan niin
varovasti kuin minä, niin että Henry paralla nyt olisi ollut kylläkin
syytä kirkua ja voivotella...
Kun nyt kapteeni Jim ei näyttänyt enää aikovan jatkaa noiden vanhojen
muistelmiensa kertomista, käytti Anna tilaisuutta esittääkseen
yllättävän kysymyksen.
-- Tiedättekö, kapteeni Jim, kuka herra Ford on? sanoi hän. --
Tahdon, että koetatte arvata sen.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
-- Arvoitusten ratkaisemiseen en minä ole koskaan pystynyt, hyvä
rouva, sanoi hän. -- Mutta kun herrasväki tuli sisään, tuli heti
mieleeni ajatus: missä olenkaan nähnyt nuo silmät jo tätä ennen? --
Sillä nähnyt ne olen, se on varmaa.
-- Muistelkaapa muuatta syyskuun aamua vuosia sitten, sanoi Anna
lämpöisesti. -- Muistelkaa laivaa, joka näkyi päivänkoitteessa
satamansuulla, kulkien myötätuulessa kaikki purjeet pystyssä -- kauan
odotettua ja kaihottua laivaa, jonka luultiin uponneen aaltoihin...
Muistelkaa päivää, jolloin "Royal William" saapui satamaan ja näitte
ensi kerran opettajan morsiamen!
Kapteeni Jim ponnahti pystyyn.
-- Persis Selwynin silmät ne ovat, huudahti hän lujalla äänellä. --
Hänen poikansa te ette voi olla -- teidän täytyy olla hänen --
-- Tyttärenpoikansa, niin kyllä, olen Alice Selwynin poika.
Kapteeni Jim syöksähti petolinnun tavoin Owen Fordin kimppuun alkaen
pudistella hänen kättänsä.