sydämessäni ja se turmeli kaiken. Minä hillitsin sitä -- väliin
unohdin sen tykkänään -- mutta äkkiä se saattoi tulla jälleen esiin
ja saada minut valtaansa. Minä vihasin sinua siksi, että kadehdin
sinua -- oi, väliin olin suorastaan sairas pelkästä kateudesta.
Sinulla oli herttainen pieni koti -- sait osaksesi rakkautta --
ja onnea -- sinulla oli onnelliset tulevaisuudenunelmasi. Omistit
kaikkea, mitä minä kaihosin -- enkä ollut koskaan saanut -- enkä
saa koskaan. Oi, en koskaan... Siinä juuri oli tuskani ota. En
olisi kadehtinut sinua, jos olisin uskaltanut toivoa, että elämäni
kääntyisi koskaan parempaan päin. Mutta sellaista toivoa ei minulla
ollut -- ja se juuri tuntui minusta niin järkyttävän kohtuuttomalta.
Oi, minä häpesin tuota tunnetta -- häpeän sitä nyt kanssasi
puhuessani -- mutta minun oli mahdoton voittaa se. Sinä yönä,
jolloin pelkäsin, ettet sinä enää toipuisi -- silloin luulin saavani
rangaistuksen halpamaisuudestani... Oi, kuinka pidinkään sinusta
silloin! Anna, minulla ei ole äitini kuoltua ollut ainoatakaan
ihmisolentoa, josta olisin voinut pitää -- ainoastaan Dickin vanha
koira -- ja on niin kauheata, kun ei voi pitää kenestäkään -- elämä
käy niin tyhjäksi -- eikä ole mitään niin kammottavaa kuin tyhjyys.
Sinusta olisin voinut pitää niin paljon -- jos ei tuota toista
kammottavaa tunnetta olisi ollut, joka turmeli kaikki...
Leslie vapisi, ja hänen puheensa kävi melkein sekavaksi, niin
järkytetty oli hänen mielensä.
-- Älä puhu noin, Leslie, rukoilen sinua! Käsitän sinut niin hyvin --
miksi kiusaat itseäsi itsesoimauksilla?
-- Minun täytyy saada puhua. Saatuani tietää, että jäisit eloon,
lupasin itselleni, että kertoisin sinulle kaikki, kun olisit jälleen
parantunut -- ja etten enää käyttäisi hyväkseni ystävyyttäsi ja
seuraasi, ilmaisematta sinulle, kuinka vähän niitä ansaitsen. Olen
ollut niin peloissani -- ettet sinä enää tahtoisi seurustella
kanssani, Anna.
-- Sitä ei sinun tarvitse pelätä, Leslie.
-- Oi, olen siitä niin iloissani -- et aavistakaan, Anna, kuinka
iloissani minä olen. -- Leslie pani ristiin päivettyneet kätensä,
joihin työ oli jättänyt jälkensä, hillitäksensä niiden vavistusta.
-- Mutta kun nyt olen alkanut, tahdon kertoa sinulle kaikki. Et
varmaankaan muista tuota iltaa, jolloin näin sinut ensi kerran, -- en
tarkoita kohtaamistamme rannalla...
-- Ei, sehän oli tuo ilta, jolloin Gilbert ja minä tulimme ajaen
tietä pitkin, -- se oli hääpäivämme ilta. Sinä ajoit hanhiasi
rinnettä alas. Muistan sen erittäin hyvin! Ihailin kauneuttasi --
viikkomääriä mietiskelin, kuka sinä olit.
-- Tiesin, ketä te olitte, vaikka en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan
teistä. Olin kuullut puhuttavan nuoresta lääkäristä, jonka piti
nuoren rouvansa kanssa muuttaa neiti Russelin pieneen taloon. Juuri
tuona hetkenä, Anna, sai vihantunteeni alkunsa.
-- Minä näin kasvojesi epäystävällisen ilmeen -- mutta koetin
uskotella itselleni, että olin erehtynyt -- sillä mistä olisikaan se
voinut aiheutua!
-- Sanopa se! Mutta se johtui siitä, että sinä näytit niin
onnelliselta. Nyt sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa
sanoessani, että olin ilkeä ja halveksittava -- ajatteles, että
vihasin toista naista siitä syystä vain, että hän oli onnellinen --
vaikkei hänen onnensa riistänyt minulta mitään! Siksi en tullut sinua
tervehtimäänkään. Tiesinhän hyvin, että minun olisi ollut tultava
-- yksin Neljän tuulen vaatimattomat seurustelutavatkin olisivat
sitä vaatineet... Mutta en voinut pakottautua siihen. Istuin usein
akkunan ääressä sinua tarkaten -- näin sinut miehesi kanssa illoin
kävelemässä puutarhassa -- ja usein sinä juoksit poppelikujannetta
pitkin häntä vastaan. Oi, mitä tuskaa silloin tunsin... Ja kumminkin
olisin toisaalta niin kernaasti tutustunut sinuun. Tunsin, että
olisin voinut pitää sinusta, jos en olisi ollut niin kurja -- ja
olisin voinut saada jotakin, mitä en koskaan ollut omistanut --
luotettavan, yhdenikäisen ystävättären. Ja muistatko vielä tuon
illan, jolloin kohtasimme toisemme rannalla? Pelkäsit minun luulevan,
että sinä olit hiukan päästä vialla. Pikemmin olisi sinulla ollut
syytä ajatella sitä minusta.
-- Eipä suinkaan -- mutta en todellakaan voinut oikein käsittää
sinua, Leslie. Toisena hetkenä osoitit halua tutustua minuun --
toisena torjuit minut luotasi. Ehdotit itse, että me sinuttelisimme
toisiamme, mutta erotessamme nimitit minua rouva Blytheksi.
-- Olin niin onneton sinä iltana. Tuo päivä oli ollut minulle niin
raskas. Dick oli ollut niin tavattoman itsepintaisella tuulella.
Tavallisesti hän on jokseenkin kiltti ja myöntyväinen. Mutta
väliin hän sattuu joutumaan pahalle tuulelle. Sydäntäni kirveli
niin kovin -- kiiruhdin siksi rantaan, heti kun olin saanut hänet
vuoteeseen. Se oli ainoa turvapaikkani. Siellä istuin ajatellen
kuinka isä parkani oli lopettanut elämänsä, ja minä mietiskelin,
eikö minun itseni vielä jonakin päivänä kävisi samaten. Oi, mieleni
oli tulvillaan synkkiä ajatuksia... Ja silloin sinä tulit tanssien
rantaa pitkin iloisen ja onnellisen lapsen kaltaisena. Silloin
-- silloin tunsin sinua kohtaan pistävämpää vihaa kuin koskaan
senjälkeen. Ja kumminkin käytin hyväkseni ystävällisyyttäsi. Tunteet
vaihtelivat sydämessäni hetkestä hetkeen. Kotiin tultuani minä itkin
ajatellessani häpeissäni, mitä sinä olitkaan miettinyt minusta. Mutta
on aina ollut juuri samanlaista täällä käydessäni... Väliin olen
ollut sopusointuisella mielellä, ja silloin on käyntini tuottanut
minulle pelkkää iloa. Mutta toisin kerroin on tuo inhottava tunne
saanut minut valtaansa ja turmellut kaikki. On ollut aikoja, jolloin
sinun ja koko talosi näkeminen on tuottanut minulle polttavaa tuskaa.
Sinulla oli niin paljon herttaisia, somia pikkukapineita, joita en
voinut sietää. Tiedätkös -- kuuluu hullunkuriselta -- mutta aivan
erikoisesti minä vihasin sinun posliinikoiriasi. Oli hetkiä, jolloin
sormeni oikein syyhyivät halusta ottaa Gogia ja Magogia niskasta ja
paiskata yhteen niiden mustat nykerönenät... Sinä hymyilet, Anna,
mutta minulle se ei ollut hauskaa... Tänne minä tulin ja näin sinut
ja Gilbertin kirjoinenne ja kukkinenne ja kotijumalinenne, kuulin
pilanne ja sanasutkauksenne, tarkkasin kuinka rakkautenne ilmeni
joka katseessanne ja sanassanne, itsenne siitä tietämättä -- ja
sitten palasin kotiin -- helvettiini! Oi Anna, minä en luule, että
luonnostani olen kateellinen tai halpamielinen. Nuorena tyttönä
täytyi minun olla vailla monenmoista, jota näin tovereitteni
omistavan -- enkä minä silti tuntenut mielenkarvautta! Mutta on kuin
viha ja kataluus viime aikoina olisivat saaneet sydämeni valtaansa! --
-- Leslie rakkaani, älä puhu itsestäsi noin kovia sanoja! Sinä et
ole kateellinen etkä halpamielinen. Se elämä, jota olet pakosta
viettänyt, ei ole tietysti voinut olla vaikuttamatta tunne-elämääsi
-- sehän ei olisi ajateltavissakaan -- mutta vähemmän hieno ja jalo
luonne kuin sinun olisi joutunut tykkänään harhatielle. En ole
tahtonut keskeyttää sinua, koska arvelin parhaaksi antaa sinun mielin
määrin keventää sydäntäsi. Mutta jätä nyt jo kaikki itsesoimaukset!
-- No, olkoon menneeksi! Mutta tahdoin, että näkisit minut oikeassa
valossa. Kun sinä kerroit minulle ilosta, jota keväällä odotit --
silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni. En koskaan voi unohtaa,
että silloin käyttäydyin niin anteeksiantamattomalla tavalla. Itkin
sitten kotona niin katkeran katumuksen vallassa. Ja monet hellät
ajatukset ja anteeksipyynnöt ompelin tuohon pieneen mekkoon, jonka
sinulle annoin. Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se mitä
minä valmistin, kelpasi ainoastaan -- kuolinvaatteeksi.
-- Leslie rakkaani, tuohan on sairaalloista kuvittelua -- koeta
vapautua sellaisista ajatuksista! Tulin niin iloiseksi saadessani
tuon mekon, ja minulle tuottaa tyydytystä ajatus, että pikku Joyceani
verhoaa puku, jonka sinä olet ommellut mieli täynnä ystävyyttä minua
kohtaan.
-- Anna, tiedätkös, -- minä luulen, että tulen aina pitämään sinusta
tämän jälkeen. En luule, että nuo kateelliset ja vihamieliset tunteet
enää koskaan saavat minua valtaansa... Tuntuu niin helpottavalta
saada puhua avomielisesti kanssasi. Tuntuu aivan siltä kuin olisin
avannut pimeän huoneen oven, katsoakseni jotakin inhottavaa hirviötä,
jonka arvelin olevan siellä vaanimassa... Mutta valon virratessa
sisään ilmenee, että hirviö olikin vain synkkä varjo, jonka valo on
karkoittanut. Ja nyt ei se enää saa asettua meidän välillemme.
-- Ei, ei koskaan, Leslie, nyt olemme löytäneet toisemme, ja olen
siitä niin iloinen.
-- Toivon, ettet käsitä minua väärin, jos sanon vieläkin erään
seikan. Anna, sydänjuuriani vihloi, kun sinä menetit pikku tyttösi,
ja jos olisin voinut pelastaa hänet hakkaamalla poikki toisen käteni,
olisin sen tehnyt. Mutta surusi on saattanut meidät lähemmäksi
toisiamme. Sinun sekoittamaton onnesi ei ole enää muurin tavoin meitä
erottamassa. Oi, älä käsitä minua väärin, rakkaani, en iloitse siitä,
ettei onnesi enää ole täydellinen -- sen voin vilpittömästi vakuuttaa
-- mutta on sittenkin niin, että tuon muutoksen jälkeen ei ole mitään
kuilua välillämme.
-- Käsitän senkin, Leslie. Ja nyt jätämme sikseen entiset ja
unohdamme kaikki ikävyydet. Nyt tulee kaikki muuttumaan. Näetkös,
Leslie -- minusta tuntuu aivan siltä, että elämällä on sinulle
varattuna jotakin oikein kaunista ja ihanaa.
Leslie pudisti päätänsä.
-- Ei, sanoi hän väsyneesti. -- Ei ole mitään toivoa. Dick ei parane
koskaan. Ja joskin hänen muistinsa ja muut sielunlahjansa palaisivat
-- oi Anna, silloin kävisi oloni vain pahemmaksi, paljon pahemmaksi
kuin se nyt on. Mutta tätähän sinä et voi ymmärtää -- sinä, joka
avioliitossasi olet onnellinen... Anna, onko neiti Cornelia kertonut
sinulle, mistä syystä minä otin Dickin?
-- On kyllä.
-- Se on hyvä, -- tahdoinkin, että tietäisit sen. Mutta en olisi
voinut pakottautua ottamaan tuota asiaa puheeksi, jos sinä et olisi
tiennyt siitä mitään. Anna, minusta tuntuu, että elämäni on ollut
niin raskasta aina siitä saakka, kun olin kahdentoistavuotias
lapsi... Sitä ennen oli minulla niin onnellinen lapsuus. Me olimme
kyllä hyvin köyhiä, -- mutta emme välittäneet siitä paljoakaan. Isäni
oli niin miellyttävä ihminen -- niin lahjakas ja hellä ja herttainen.
Me olimme kuin kaksi yhdenikäistä ystävää -- kaiken muistinaikani.
Ja äitini oli niin suloinen. Hän oli hyvin, hyvin kaunis. Minä olen
hänen näköisensä, mutta hän oli paljon kauniimpi.
-- Neiti Cornelia sanoo, että sinä olet vieläkin kauniimpi kuin hän.
-- Neiti Cornelia erehtyy -- taikka ehkä hän arvostelee
puolueellisesti. Kenties minulla on parempi ryhti -- äitini oli niin
hento ja hoikka ja hän kävi kovasta työstä kumaraharteiseksi --
mutta kasvot hänellä oli kuin enkelillä. Ne herättivät minussa pyhää
kunnioitusta. Me jumaloimme häntä kaikki -- isä, Kenneth ja minä.
Anna muisti, että neiti Cornelia oli antanut aivan toisenlaatuisen
kuvauksen Leslien äidistä. Mutta eikö rakkauden suoma käsitys ollut
oikeampi? -- Eihän sentään käynyt kieltäminen, että Rose West oli
menetellyt perin itsekkäästi houkutellessansa tyttärensä menemään
avioliittoon miehen kanssa, josta tämä ei välittänyt.
-- Kenneth oli veljeni, jatkoi Leslie. -- Oi, en voi sanoin selittää,
kuinka rakas hän minulle oli. Ja hän kuoli mitä kammotta vimmalla
tavalla. Oletko kuullut, kuinka se tapahtui?
-- Olen.
-- Anna, näin hänen pienet kasvonsa, kun pyörä kulki hänen ylitsensä.
Hän kaatui selälleen. Anna -- Anna -- näen sen edessäni vielä tänäkin
hetkenä... Tulen näkemään sen aina. Anna, ainoa pyyntöni hänelle,
joka asuu pilvien takana, on että tuo näky haihtuisi mielestäni... Oi
Herra Jumala!
-- Leslie rakkaani, älä puhu enää siitä! Minä tiedän kaikki -- jätä
nuo yksityiskohdat, jotka turhaan järkyttävät mieltäsi. Tuo näky
tulee haihtumaan. Ajattele pientä veljeäsi sellaisena kuin hän oli
leikkiessänne, kun istuit pitäen häntä sylissäsi...
Leslie pyrki tointumaan mielenliikutuksestansa ja jatkoi hetkisen
kuluttua:
-- Sitten alkoi isäni terveys heikontua ja hän kävi raskasmieliseksi
-- ei enää jaksanut punnita tekojansa... Ehkä olet kuullut siitäkin?
-- Olen kyllä, rakkaani.
-- Sitten oli minulla enää äitini jäljellä. Mutta minä olin
kunnianhimoinen ja minulla oli päämäärä, jota kohden pyrin. Aioin
hankkia itselleni hyvän valmistuksen ja ehtiä pitkälle... Opiskeluni
ohella aioin antaa opetusta ja ansaita. Minulla oli jokseenkin suuret
tuumat, sen saat uskoa... Mutta mitä hyödyttää puhua?... Jätän ne
siksensä -- sinähän tiedät, kuinka sitten kävi. En voinut kestää
ajatusta, että pikku äiti raukkani, joka kaiken ikänsä oli ollut
niin kovassa työssä, joutuisi pois kodistansa. Olisinhan kaiketi
voinut ansaita elatuksen meille molemmille. Mutta siihenhän olisi
kestänyt jonkunverran aikaa... Ja oli kysymys vanhasta kodistamme,
näetkös... Sinne oli hän tullut morsiamena -- ja hän oli pitänyt niin
paljon isästäni -- kaikki hänen muistonsa olivat siellä. En voi vielä
tänäänkään katua mitä tein ajatellessani, että tein hänen viimeisen
elämän vuotensa onnelliseksi. Mitä Dickiin tulee, niin en naimisiin
mennessäni tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä -- ainoastaan
välinpitämättömyyttä. Minä tiesin, että hänellä oli hiukan taipumusta
juoppouteen -- mutta en ollut koskaan kuullut hänen suhteestansa
tuohon kalastajakylän tyttöön. Jos olisin tiennyt siitä, en luule,
että huolenpito äidistäni olisi voinut taivuttaa minua menemään
avioliittoon hänen kanssaan... Sittemmin rupesin häntä inhoamaan --
mutta sitä ei äitini koskaan saanut tietää. Hän kuoli -- ja minä
olin yksin maailmassa. Olin vain yhdeksäntoista vuoden vanha -- ja
olin yksin. Dick oli matkustanut tiehensä aluksella "Neljä sisarta".
Toivoin, että hän vastedes oleskelisi paljon matkoilla. Merimiehen
elämä oli aina houkutellut häntä. Mitään muuta en voinut toivoa
tulevaisuudelta...No niin -- kapteeni Jim toi hänet jälleen kotiin,
kuten tiedät, ja sitten ei minulla ole juuri paljon lisättävää. Nyt
tunnet, Anna, minut kaikkein pahimmalta puolen -- olen paljastanut
kaikki... Tahdotko yhä edelleen olla ystäväni?
Anna katsoi koivunrunkojen välitse taivaalle, missä puolikuun
valkoinen sirppi purjehti kohden auringonlaskun merta. Hänen kasvonsa
olivat hyvin lempeät.
-- Minä olen sinun ystäväsi -- ja sinä minun -- ainiaan, sanoi hän.
-- Sellaista ystävää ei minulla ole ollut koskaan ennen. Minulla
on ollut monta rakasta ystävää, joista olen pitänyt paljon, mutta
sinussa, Leslie, olen löytänyt muutakin kuin noissa toisissa. Rikas
luontosi voi tarjota minulle enemmän -- ja minulla on myöskin enemmän
annettavaa kuin ollessani ajattelematon tyttönen. Me olemme molemmat
naisia -- ja ainaiset ystävät.
He puristivat toistensa kättä ja hymyilivät toisillensa läpi
kyynelten, jotka täyttivät sekä tummanharmaat silmät että
merensiniset.
XXII.
TÄTI CORNELIA RYHTYY NEUVOTTELUIHIN.
Gilbert tahtoi, että Susan jäisi tuohon pieneen taloon apulaiseksi
koko kesän ajaksi. Anna vastusteli aluksi.
-- Meillä on niin kodikasta ja hauskaa kahden kesken, Gilbert. Tuntuu
häiritsevältä, kun talossa on vieras henkilö. Susan on toimelias ja
herttainen, mutta eihän hän sittenkään kuulu meihin. Eikä minulle
koidu mitään vahinkoa siitä, jos suoritan yksin kaikki askareet.
-- Sinun täytyy noudattaa lääkärisi määräystä, sanoi Gilbert. --
Muistatko tuon vanhan sananlaskun, että suutarien vaimot käyvät
ilman kenkiä ja lääkärien vaimot kuolevat nuorina? En tahdo, että se
toteutuisi minun talossani. Sinä olet hyvä ja pidät Susanin talossa,
siksi kuin käyntisi käy jälleen joustavaksi ja poskesi pyöreiksi.
-- Olkaa vain aivan levollinen, pikku tohtorinna, sanoi Susan, joka
oli tullut huoneeseen Gilbertin puhuessa. -- Hoitakaa te itseänne,
huolehtimatta ruokahuoneesta ja aitasta. Susan ei aio laiskotella.
Eiköhän ole sentään hauska antautua toisten hemmoteltavaksi. Minä
kuljetan joka aamu kahvin sänkyyn.
-- Kiitoksia vain, mutta siihen minä en suostu, nureskeli Anna. --
Olen samaa mieltä kuin neiti Cornelia, nimittäin, että on häpeä
terveen naisen syödä aamiainen vuoteessa -- ja että sen, joka niin
tekee, ei kannata ihmetellä miesten järjettömyyksiä.
-- Corneliasta vähät! sanoi Susan sanomattoman halveksivasti. --
Hänestäpä juuri kannattaisi puhua! Toivon, että rouva on niin viisas,
ettei välitä Cornelia Bryantin lörpötyksistä. Minä en käsitä,
miksikä hänen aina täytyy haukkua miehiä, jos nyt onkin osunut
jäämään vanhaksipiiaksi. Naimatonhan minäkin olen, mutta ette silti
kuule minun koskaan sanovan pahaa sanaa miehistä. Pidän aina heidän
puoltansa. Minä olisin kyllä mennyt mielelläni naimisiin, jos olisi
siksi tullut. Eikös ole ihmeellistä, ettei kukaan ole kosinut minua
-- mitäs tohtorinna siihen sanoo? Enhän minä ole erityisen korea
katsoa, mutta enhän minä ole sen rumempi kuin useimmat tämän puolen
naiduista naisistakaan. Mutta minulla ei ole vielä koskaan ollut
ainoatakaan ihailijaa. Mikähän siihen mahtanee olla syynä?
-- Varmaankin oli siksi nähty, tuumiskeli Anna perin vakavana.
Susan nyökkäsi.
-- Siinä tohtorinna osasi oikeaan. Se oli kai määrätty kohtalokseni,
ja on lohdullista ajatella sillä lailla. Enhän minä harmittele sitä,
ettei kukaan ole minua tahtonut, jos Kaikkivaltias viisaudessaan on
niin määrännyt. Mutta välistä tulee epäilyksiä mieleeni. "Varokaa,
piru voi panna latingin pyssyyn!", sanoi isäukko aina, kun me lapset
kotona keittiössä tähtäsimme toisiamme haloilla. Ajatelkaas, jos tuo
onkin pahan juonia, että minun pitää käydä niin yksin ilman ystävää!
Silloin ei sitä voi kantaa yhtä kärsivällisesti. Mutta voisihan
olla niinkin, lisäsi Susan ja hänen kasvonsa kirkastuivat, -- ettei
vieläkään ole liian myöhäistä. Hyvää kannattaa odottaa kauemminkin.
Välistä muistelen muuatta vanhaa renkutusta, jota tätini usein
hyräili: "Ken hanhi-immen nähnyt on, niin ruman, pörröisen, Ettei se
syöntä uroksen vahaisi tenhoten." -- "Missä on vielä eloa, siellä
on toivoakin", sen tietää tohtori parhaiten, ja epätoivoon ei pidä
joutua ennenkuin makaa arkussaan... Mutta nyt minä menen laittamaan
vasikkapyytä persiljan ja hyvän kermakastikkeen kera. Olen huomannut,
että tohtori pitää vasikkapyystä, ja minusta on hauska laittaa ruokaa
herroille, jotka panevat arvoa sille vähälle, mitä laittaa.
Iltapäivällä tuli neiti Cornelia käymään saapuen taloon hengästyneenä
huohottaen.
-- Saatana ja maailma jättävät minut joltisestikin rauhaan, mutta
oma lihani tuottaa minulle hankaluutta, selitti hän vaipuen mukavaan
tuoliin. -- Sinä et koskaan näytä siltä, kuin kuumuus vaivaisi
sinua vähääkään, Anna hyvä. Minusta on kuin tuntisin kirsikkahillon
tuoksua ilmassa! Lämmin hillo on parasta, mitä tiedän. Rakkaani,
pyydäpä minut teelle ja tuo tänne hiukan hilloa leivän mausteeksi.
Olen tuskin syönyt ainoatakaan kirsikkaa tänä kesänä. Gilmanin
poikaviikarit ovat varastaneet kaikki minun kirsikkani, vaikka niitä
oli niin paljon, että puut taipuivat.
-- Odotapa hiukan, keskeytti hänet kapteeni Jim, joka oli istunut
huoneen kulmauksessa lukemassa erästä meriromaania. -- Sillä tavoin
ei sinun pidä sanoa Gilmanin äidittömistä poikaraukoista, ellei
sinulla ole täysin varmoja todisteita. Tosinhan heidän isässänsä on
hiukan varkaan vikaa, mutta eihän poikia silti sovi sanoa varkaiksi.
Varmaankin ovat harakat syöneet sinun kirsikkasi, niitä on ollut niin
hirveän paljon tänä kesänä.
-- Harakat? kertasi neiti Cornelia halveksivasti. -- _Harakat!_
Silloin ne ovat olleet kaksijalkaisia harakoita!
-- Aivan niin! Näillä seuduin ovat harakat enimmäkseen sitä mallia,
sanoi kapteeni Jim peräti vakavana.
Neiti Cornelia tuijotti häneen muutaman sekunnin. Sitten hän
painautui taapäin keinutuoliinsa antautuen mitä hiilittömimmän
naurunpuuskan valtaan.
-- Siinäpä pääsit nyt kerrankin voitolle, Jim Boyd. Katsos vain,
kuinka äärettömän hyvillään hän on, Anna. Suu ulottuu korviin saakka!
Mutta mitä harakkain jalkoihin tulee, niin jos niillä on pitkät,
paljaat, päivänpaahtamat sääret ja repaleiset siniset housut, jotka
huiskivat perin luisevien polvien ympärillä -- minkä kaiken näin
akkunastani hyvin selvästi eräänä aamuna viime viikolla -- niin pyydän
kyllä Gilmanin pojilta anteeksi. Kun ehdin alas, olivat ne poissa. En
voinut käsittää, kuinka ne ehtivät pakoon niin nopeasti, mutta nythän
sen tiedän, kuultuani kapteeni Jimin asianymmärtämystä osoittavan
selityksen. Ne lensivät tiehensä, se on selvää.
Kapteeni Jim nauroi ja lähti pois, mielipahaksensa estettynä
noudattamasta kutsua jäädä teetä juomaan ja syömään kirsikkahilloa
vehnäleivän kera.
-- Minä olen matkalla Leslien luo kysymään, tahtooko hän ottaa
täysihoitolaisen, kertoi nyt neiti Cornelia. -- Sain eilen kirjeen
Torontosta, eräältä rouva Dalyltä, joka asui kaksi vuotta sitten
jonkun aikaa minun luonani. Hän tahtoi, että minä ottaisin nyt
kesäksi erään hänen hyvän ystävänsä asumaan luokseni. Hänen nimensä
on Owen Ford ja hän on sanomalehtimies. Edelleen on hän tämän talon
ensimmäisen asukkaan, tuon opettajan, tyttärenpoika. John Selwynin
vanhin tytär meni naimisiin erään Ontariosta kotoisin olevan miehen
kanssa, jonka nimi oli Ford, ja tämä Ford on hänen poikansa. Hän
tahtoo nähdä tämän seudun, missä hänen äitinsä vanhemmat ovat
asuneet. Hän oli keväällä pahasti sairaana lavantaudissa eikä ole
vielä täysin toipunut, siksi on tohtori määrännyt, että hänen on
oleskeltava merenrannalla. Hän ei tahdo hotelliin, vaan haluaisi
saada kodikkaamman asunnon. Minä en voi ottaa häntä, sillä matkustan
pois elokuussa. Minut on valittu edustajaksi erääseen Kingsportissa
pidettävään suureen naiskokoukseen ja matkustan tietysti sinne. Enhän
tosin tiedä, haluaako Leslie nähdä vaivaa ottaa hänet, mutta sopiihan
kysyä, sillä ketään muuta en tiedä. Ellei Leslie häntä ota, täytyy
hänen kaiketi tyytyä asumaan jossakin noista lahden tuolla puolen
olevista vieraskodeista.
-- Kun olet käynyt hänen luonansa, niin tee hyvin ja palaa tänne,
että voit auttaa meitä kirsikkapaistoksen syönnissä, sanoi Anna. --
Ota mukaasi myöskin Leslie ja hänen miehensä, ellei heillä ole mitään
estettä. -- Vai matkustat sinä Kingsportiin. Kuinka sinun tulee
siellä hauska! Saan kaiketi lähettää sinne mukanasi kirjeen eräälle
hyvälle ystävälleni, rouva Jonas Blakelle.
-- Olen pyytänyt ja rukoillut rouva Thomas Holtia tulemaan mukaani,
sanoi neiti Cornelia äänensävyllä, josta ilmeni, kuinka turhia
hänen pyyntönsä olivat olleet. -- Hänelle tekisi niin hyvää tulla
virkistäytymään henkevässä naisellisessa ilmapiirissä. Hän tappaa
itsensä työllä. Tom Holt osaa virkata kauniita välipitsejä -- mutta
huolehtimaan perheestänsä hän ei pysty. Hän ei ikinä ehdi ajoissa
valmiiksi, jos on tehtävä jotakin kunnollista työtä, mutta hän on
oikea aamunvirkku, kun on kysymyksessä ottaa onkivapa ja matorasia ja
mennä kalastamaan. Mutta sellaisiahan ne ovat.
Anna hymyili. Hän oli oppinut oivaltamaan, että neiti Cornelian
arvosteluissa Neljän tuulen perheenisistä oli hiukan tinkimisen
varaa. Jos hän olisi luottanut niihin sokeasti, olisi hänen täytynyt
saada se käsitys, ettei koko maailmassa ollut runsaampaa kokoelmaa
heittiöitä ja rappiolle joutuneita miehiä ja orjuutettuja aviovaimoja
kuin Neljässä tuulessa. Niinpä tiesi Anna myöskin nyt kysymyksessä
olevasta Tom Holtista, että hän oli mallikelpoinen aviomies,
hellästi rakastettu isä ja erinomainen naapuri. Jos hänellä kenties
olikin hiukan taipumusta elää ilman huolta huomisesta ja jos hän
kernaammin harjoitti kalastusta, johon hän oli ollut mielistynyt
lapsuudestaan saakka, kuin maanviljelystyötä, mihin hänet oli
pakotettu -- ja jos hän vielä kaiken lisäksi huvittelihe kaikessa
viattomuudessa pitsinvirkkauksella ja koruompelulla -- niin ei
kukaan muu kuin neiti Cornelia liene voinut katsoa noita seikkoja
raskaiksi rikoksiksi. Holtin vaimo oli emäntä, joka hoiti talouttaan
innolla ja hartaudella, perhe tuli hyvin toimeen tilan tuotolla, ja
nuo vantterat ja voimakkaat lapset, jotka olivat perineet äitinsä
tarmon, pyrkivät jo kukin kantamaan kortensa yhteiseen pesään. Ei,
onnellisempaa perhettä kuin Holtin ei ollut koko Glen S:t Maryssä.
Neiti Cornelia palasi varsin tyytyväisenä Leslie Mooren tyköä.