sensijaan Susan Bakerin puoleen. Tämä oli vanhahko, naimaton
naisolento, ruma ulkomuodoltaan, mutta kultaa sydämeltään, ja hän oli
luvannut lähiviikkoina hoitaa yksinpalvelijan tehtävät.
-- No, kuinkas täti Mandy parka voi tänään? kysyi neiti Cornelia.
Susan huokasi.
-- Ah, hän oli niin huono, Cornelia. Pelkään, että hän pian saa
laulaa Karitsan kiitosta taivaassa.
-- Varjelkoon, eihän hänen laitansa toki voine olla niin huonosti!
huudahti neiti Cornelia myötätunnon ja pelästyksen vallassa.
Kapteeni Jim ja Gilbert katsahtivat toisiinsa. Sitten he nousivat
nopeasti paikoiltaan ja poistuivat huoneesta.
-- On hetkiä, huohotti kapteeni Jim naurunpuuskien välissä, --
jolloin olisi kuolemansynti olla nauramatta. -- Ne ovat tosiaankin
verrattomia, nuo naiset, kun ne panevat parastansa!
XIX.
PILVI PIMITTÄÄ AURINGON.
Kesäkuun alussa, kun hietasärkkiä reunustavat villiruusupensaat
upeilivat täydessä kukoistuksessa ja omenakukat hohtivat jokaisessa
rinteiden puutarhassa, saapui Marilla poppelikujanteen takaiseen
pikku taloon, mukanaan suunnaton mustanruskea, mittausopillisia
kuvioita muodostavin messinkinauloin koristettu matka-arkku, joka oli
saanut puoli vuosisataa asuskella rauhassa Vihervaaran ullakolla.
Susan Baker, joka sen lyhyen ajan kuluessa, minkä hän oli ollut
talossa astioita ja lattioita pesemässä, jo oli ehtinyt ruveta
sokeasti jumaloimaan "nuorta tohtorinnaa", piti aluksi Marillaa
silmällä mustasukkaisen epäluuloisesti. Mutta kun Marilla ei
sekaantunut siistimiseen eikä ruoanlaittoon eikä osoittanut mitään
Susanin ihailulle haitallisia aikeita, tyytyi tuo kunnon apulainen
hänen läsnäoloonsa ja kertoi tuttavilleen The Glenissä, että neiti
Cuthbert oli sivistynyt ja arvokas henkilö, joka tiesi paikkansa.
Eräänä iltana, kun kuulakka avaruus vielä kuvasti iltaruskon hohdetta
ja punarintasatakielet tervehtivät riemuhymneillä illan ensi tähtiä,
havaittiin pienessä haavetuvassa äkillistä touhua ja liikettä. Sieltä
telefonoitiin The Gleniin, vanha tohtori Dave ja sairaanhoitajatar,
jolla oli valkoinen päähine ja käsivarren ympärillä valkoinen nauha,
saapuivat kiiruusti tuohon pieneen taloon. Marilla käyskenteli
edestakaisin puutarhan käytävillä valkoisten simpukkojen keskellä,
liikutellen huuliansa äänettömässä rukouksessa, ja kunnon Susan istui
keittiössä puuvillatukot korvissa ja esiliina heitettynä pään ylitse.
Leslie, joka katsoi ulos akkunastaan ja näki, että jokainen akkuna
tuossa pienessä haavekodissa oli valaistu, vietti unettoman yön.
Kesäkuun yö oli lyhyt, mutta niistä, jotka viettivät sen valvoen
levottomassa odotuksessa, se tuntui iankaikkisuudelta.
-- Oi, eikö tästä koskaan tule loppua? huokaili Marilla.
Sitten hän huomasi, kuinka vakavilta sairaanhoitajatar ja tohtori
Dave näyttivät, eikä rohjennut enää kysyä mitään. Entä jos Anna --,
ei sitä ajatusta ei Marilla kestänyt ajatella päähän asti.
-- Älkää sanoko, sanoi Susan kiihkeästi vastaukseksi Marillan
katseessa kuvastuvaan äänettömään tuskaan, -- että Jumala voisi olla
niin julma että ottaisi meiltä tuon rakkaan karitsan, josta me kaikki
pidämme niin paljon.
-- Hän on ottanut muita yhtä rakkaita, sanoi Marilla sortuneella
äänellä.
Mutta aamunkoitteessa, kun nouseva aurinko hajoitteli hietasärkkien
yläpuolelle kokoontuneita usmajoukkoja, muuttaen ne hohtaviksi
sateenkaariksi, muuttui levottomuus riemuksi tuossa pienessä talossa.
Annan henki oli pelastettu ja hänen vieressään lepäsi valkeissa
pukimissa pienen pieni neitonen, jolla oli äitinsä silmät. Gilbert,
jonka kasvot näyttivät harmailta ja riutuneilta tuon kammottavan yön
jälkeen, tuli kertomaan uutisen Marillalle ja Susanille.
-- Jumalan kiitos, sanoi Marilla päästäen helpotuksen huokauksen.
Susan nousi ja otti puuvillatukot korvistansa.
-- Sitten laitamme aamiaista, sanoi hän pirteästi. -- Luullakseni
pala ruokaa on hyväksi meille jokaiselle. Ja sanokaa te pikku
tohtorinnalle, ettei hän olisi ollenkaan levoton, -- Susan
hoitaa kyllä tehtävänsä. Hänen ei tarvitse välittää muista kuin
pienokaisesta.
Gilbert hymyili surunvoittoisesti poistuessaan heidän luotansa. Anna,
jonka valkoisilla kasvoilla vielä oli kärsimyksen leima, mutta jonka
silmät loistivat äitiyden pyhästä riemusta, ei tarvinnut varoituksia
huolehtia pienokaisestansa. Hän ajatteli yksinomaan häntä. Muutaman
tunnin ajan hän tunsi onnea niin suloista ja puhdasta, että hän
ihmetteli, eivätkö taivaan enkelit kadehtineet häntä.
-- Pikku Joyce, kuiskasi hän Marillan tullessa katsomaan
äskensyntynyttä. -- Me päätimme valita sen nimen, jos lapsi olisi
tyttö. Oli niin monta, joiden kaimaksi olisimme halunneet ristiä
hänet, valitseminen kävi oikein vaikeaksi, ja niin päätimme antaa
hänelle nimen Joyce -- voimmehan lyhentää se Joyksi -- se kuuluu
sievältä. Oi, Marilla, luulin jo ennenkin olevani onnellinen. Mutta
nyt tiedän, että silloin vain uneksin suloista unta onnesta... Tämä
on todellisuutta.
-- Sinä et saa puhella, Anna. Odota, kunnes käyt vahvemmaksi,
varoitteli Marilla.
-- Tiedäthän, kuinka vaikeneminen on aina ollut minulle vaikeata,
sanoi Anna hymyillen.
Aluksi oli Anna liian heikko ja onnellinen huomatakseen, että
Gilbert ja hoitajatar näyttivät vakavilta ja että Marillan silmät
olivat kyynelissä. Mutta vähitellen hiipi pelko hänen sydämeensä,
jähmettävänä kuin merisumu rantamille laskeutuessaan. Miksi ei
Gilbert ollut iloisempi? Miksi hän ei tahtonut puhua pienokaisesta?
Miksi hän ei ollut antanut hänen pitää lasta luonansa kuin tuon
ensimmäisen autuaallisen tunnin? Eikö -- eikö kaikki ollut hyvin?
-- Gilbert, kuiskasi Anna rukoilevasti, -- eihän -- eihän
pienokaiseen nähden ole mitään vaaraa? Sano, Gilbert -- sano!
Gilbert seisoi kauan katse käännettynä toisaanne, sitten hän kumartui
Annan puoleen katsoen hänen silmiinsä. Marilla, joka tuskan vallassa
kuunteli ovella, kuuli hiljaista, sydäntävihlovaa vaikertelua ja
pakeni keittiöön, missä Susan ääneen itkien puuhaili patojen ja
paistinpannujen kimpussa.
-- Oi tuo karitsa raukka -- tuo karitsa raukka! Kuinka hän voikaan
kestää sen, neiti Cuthbert? Hän menee samaa tietä, sen saamme nähdä.
Täällä hän on käyskennellyt iloisena ja onnellisena tulevaisia
tuumien! Mutta onhan täällä kaksi lääkäriä -- eivätkö he voi tehdä
yhtään mitään, neiti Cuthbert?
-- Luulen, ettei ole mitään tehtävissä. Lääkäritkään eivät voi tehdä
ihmeitä. Gilbert sanoo, ettei ole mitään toivoa. Lapsi oli niin kovin
heikko ja synnytys kesti niin kauan. Gilbert näki heti, ettei lapsi
voinut jäädä eloon.
-- Ja se on niin kovin sievä pieni olento, nyyhkytti Susan. -- En ole
koskaan nähnyt niin hienoja ja valkoisia pikku kasvoja -- enimmäkseen
vastasyntyneet ovat punaisia ja ryppyisiä. Ja kuinka ymmärtäväisesti
hän katsoi suurilla silmillään. Oi, tuota pikku tohtorinna raukkaa!
Auringonlaskun aikoina kohotti tuo pieni sielu, joka oli saapunut
päivänkoitteessa, siipensä lentoon, jättäen jälkeensä haikeata surua.
Neiti Cornelia otti kuolleen pienokaisen hoitajattaren lempeistä
mutta vieraista käsistä ja verhosi nuo hennot, vahan valkoiset
jäsenet kauniiseen valkoiseen pukuun, jonka Leslie kerran oli
ommellut odotetulle vieraalle. Sitä oli Leslie itse pyytänyt. Sitten
hän vei pienokaisen jälleen sisään ja laski hänet pikku äitiraukan
viereen, joka vuodatti kuumia kyyneleitä.
-- Herra antoi ja Herra otti, rakas lapsukaiseni, sanoi Cornelia
nyyhkyttäen. -- Siunattu olkoon Herran nimi.
Sitten hän poistui jälleen, jättäen Annan ja Gilbertin kahden
kuolleen pienokaisensa luo.
Seuraavana päivänä laskettiin pieni kalpea Joy valkoiseen
sametilla sisustettuun arkkuun, johon Leslie oli sirottanut
hentoja orvonkukkia, ja se vietiin kirkkotarhaan lahden toiselle
puolen. Neiti Cornelia ja Marilla panivat kätköön nuo suurella
rakkaudella valmistetut pienet vaatekappaleet ja kauniin vauvakorin,
joka oli sisustettu vanulla ja jossa pehmoiset patjat olisivat
tarjonneet mukavan lepopaikan pienille lihaville jäsenille ja
haituvapeitteiselle pikku päälle. Pikku Joy ei ollut lepäävä siinä
koskaan, hän oli löytänyt viileämmän ja ahtaamman leposijan.
-- Niin käy aina meidän korkealentoisten toiveittemme, huokasi neiti
Cornelia. -- Kuinka olenkaan iloinnut tästä lapsukaisesta -- ja olin
toivonut juuri tyttöä!
-- Minä olen niin kiitollinen siitä, että Annan henki säästyi, sanoi
Marilla, tuntien väristystä muistellessaan noita synkkiä yöhetkiä,
jolloin hänen rakas tyttösensä vaelsi läpi kuoleman varjon laakson.
-- Pikku karitsa raukka! Voikohan hän enää koskaan tulla iloiseksi!
sanoi Susan.
-- Minä kadehdin Annaa, huudahti Leslie äkillisesti ja kiihkeästi.
-- Ja minä kadehtisin häntä, jos hän olisi kuollutkin. Saihan hän
sentään olla äiti yhden ihanan päivän. Siitä antaisin ilolla henkeni.
-- Noin ei pidä puhua, Leslie kulta, sanoi neiti Cornelia lempeän
nuhtelevalla äänellä.
Hän pelkäsi, että arvokas ja aina tyyni neiti Cuthbert paheksuisi
tuota tunteenpurkausta.
Annan parantuminen edistyi hitaasti ja monet seikat tekivät tuon
ajan hänelle erityisen raskaaksi. Kukkaskomeus ja päivänpaiste eivät
enää herättäneet hänessä ihastusta, hän ei enää voinut iloita juuri
inistään, ja kun sade virtasi maahan, suri hän, että se runteli
lahden takana olevaa pientä hautaa, tuulen huokaillessa poppelien
latvoissa kuuli hän siinä surullisia ja valittavia ääniä, jotka ennen
olivat olleet hänelle outoja.
Ystävälliset vieraat loukkasivat häntä hyväätarkoittavilla
typeryyksillään, joilla he koettivat lohduttaa häntä hänen
kärsimästään tappiosta. Phil Blakelta tullut kirje teki hänen
kuormansa yhä raskaammaksi. Phil oli kuullut pienokaisen
syntymisestä, mutta ei kuolemasta, ja hän kirjoitti Annalle hilpeän
vallattoman onnittelukirjeen, joka vihloi hänen syvimpiä sydän
juuriansa.
-- Oi, kuinka tuo kirje olisi tuottanut minulle iloa, jos pikku
lapseni vielä eläisi, sanoi hän itkien Marillalle.
-- Mutta kun pienokainen on kuollut, tuntuu se aivan
häikäilemättömältä julmuudelta -- mutta tiedänhän hyvin, että Phil ei
millään ehdolla tahtoisi tuottaa minulle mielipahaa. Oi Marilla, en
voi käsittää, kuinka koskaan enää voin tulla onnelliseksi -- minusta
tuntuu kuin kaikki tuottaisi minulle tuskaa.
-- Aika tuo hoivaa, sanoi Marilla sydän sääliä tulvillaan, joskin hän
tapansa mukaan turvautui kuluneisiin puheenparsiin.
-- Minusta tässä maailmassa ei mikään käy oikeuden mukaan, vaan
kaikki on niin ihmeellistä, sanoi Anna kapinoivin mielin. --
Pikkulapsia syntyy maailmaan sinne, missä niistä ei yhtään välitetä
-- missä ne saavat kasvaa hoidotta ja huolenpidotta -- vailla kaikkia
kehittymisen edellytyksiä -- ja ne saavat jäädä eloon. Minä olisin
rakastanut pientä tyttöstäni niin hellästi -- olisin vaalinut häntä
niin huolellisesti -- tehnyt kaikki, mitä pienen hennon ihmistaimen
hyväksi voi tehdä... Mutta minä en saanut pitää häntä.
-- Se oli Jumalan tahto, Anna, sanoi Marilla tuntien olevansa
kykenemätön ratkaisemaan kaikkeuden arvoitusta, vastaamaan
ansaitsemattoman kärsimyksen kysymyksiin.
-- Ja pikku Joyn on paljon parempi siellä, missä hän nyt on.
-- Ei, sitä minä en vähääkään usko, sanoi Anna kipeän katkerasti. Ja
nähdessään Marillan kauhistuksen hän lisäsi kiihkeästi:
-- Miksi hänen sitten piti ollenkaan syntyä -- miksi syntyy
kukaan meistä -- jos olisimme kerran onnellisempia kuolleina
tai syntymättöminä? Minä en usko, että lapsen on parempi kuolla
syntyessään kuin saada elää elämänsä -- rakastavana ja rakastettuna,
-- oppia tuntemaan iloa ja kärsimystä -- voida suorittaa tehtävänsä
ja kehittää itselleen luonne, joka takaa hänelle olemassaolon
iankaikkisuudessa. Ja kuinka sinä tiedät, että Jumalan tahto oli että
hän kuolisi? Puhuimmehan eräänä iltana pahan voimasta. Ken tietää,
milloin se ryhtyy ohjaamaan elämäämme ja tapahtumain kulkua? Ja
siihen täytyy sitten tyytyä nöyrästi ja levollisesti.
-- Oi Anna, älä puhu noin, sehän on Jumalan pilkkaamista, sanoi
Marilla käyden todella levottomaksi, että Anna vaipuisi epäuskon
kuiluun. -- Me emme voi ymmärtää -- mutta uskoa meidän täytyy --
meillä täytyy olla varma vakaumus, että kaikki tapahtuu meidän
parhaaksemme. Minä tiedän, että sinun on vaikea nyt juuri ajatella
sillä tavoin. Mutta koeta olla luja -- Gilbertin tähden! Hän on niin
levoton ja huolestunut sinun tähtesi. Voimasi eivät rupea palaamaan
niin nopeasti kuin niiden pitäisi.
-- Oi, tiedän hyvin, että olen ollut kovin itsekäs, huokasi Anna.
-- Minä pidän Gilbertistä enemmän kuin koskaan ennen -- ja hänen
tähtensä tahdon elää. Mutta minusta tuntuu aivan kuin osa minun
omasta olennostani olisi haudattuna kirkkotarhaan tuolla lahden
takana. Se tuottaa niin kiihkeätä kipua sydämeeni, että pelkään
jokaista uutta päivää.
-- Tuo kipu tulee vähitellen lievenemään, Anna.
-- Ajatus, että se ehkä joskus lievenee, vaivaa minua enemmän kuin
mikään muu, Marilla.
-- Niin, minä käsitän sen kyllä, minulla on itselläni ollut
samanlainen tunne toisten seikkojen yhteydessä... Mutta mehän pidämme
kaikki sinusta niin paljon, Anna -- tahdothan toki elää! Kapteeni
Jim on ollut täällä joka päivä ja tiedustellut niin osaaottavasti
vointiasi -- ja rouva Moore harhailee täällä ympäristössä kuin
rauhaton sielu -- ja neiti Cornelia valmistelee sinulle herkkuja jos
mitä lajia. Susan ei ole siitä juuri mielissään. Mielestänsä hän osaa
valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin neiti Bryant.
-- Tuo kiltti Susan! Kaikki ovat olleet minua kohtaan niin herttaisia
ja enkelimäisen hyviä, Marilla. Minä en ole kiittämätön -- ja ehkäpä
sitten -- kun tuo tuimin tuska on hieman vaimennut -- voin tuntea, että
minun on mahdollista elää edelleen.
XX.
MARGARETA, JONKA TURMA VEI.
Anna huomasi voivansa elää edelleen, ja tulipa vielä sellainenkin
päivä, jolloin hän jälleen hymyili neiti Cornelian sanasutkauksille.
Mutta tuossa hymyilyssä oli jotakin Annan hymyilylle vierasta, joka
ei enää ottanut siitä häipyäksensä.
Ensimmäisenä päivänä, jolloin Anna voi lähteä ajelemaan, vei Gilbert
hänet Neljän tuulen majakkaan ja jätti hänet sinne, lähtien itse
veneellä erään kalastajakylässä asuvan potilaan luo. Vallaton tuuli
kiiti yli lahden ja hietasärkkien, ajaen vedenpinnalla pieniä
suippopäisiä valkoharjaisia laineita ja huuhdellen loivaa rannikkoa
pitkillä mainingeilla, jotka hajaantuivat hopeanhohtoisiksi pieniksi
kuohuiksi.
-- Minä olen todellakin ylpeä siitä, että te tulette ensiksi minun
luokseni, sanoi kapteeni Jim peräti hyvillään. -- Istukaa toki, olkaa
hyvä! Pelkään, että täällä on kovin tomuista tänään, -- mutta eihän
ole tarpeen katsella tomua, kun silmien edessä on tuollainen näköala,
-- vai mitä sanotte?
-- Tomu ei haittaa ollenkaan, sanoi Anna, -- mutta Gilbert sanoo,
että minun pitää olla mahdollisimman paljon raittiissa ilmassa.
Luulen, että menen istumaan tuonne kallioille.
-- Haluatteko seuraa vai tahdotteko mieluummin olla yksin?
-- Jos kyseessä on teidän seuranne, niin miellyttäisi se minua paljon
enemmän kuin yksinolo, sanoi Anna lempeästi hymyillen.
Sitten hän huokasi. Ennen hän oli varsin kernaasti ollut yksin, nyt
häntä kammotti yksinolo. Se täytti hänen mielensä aina niin haikealla
yksinäisyydentunteella.
-- Täällä on ihana pieni suojapaikka, johon tuuli ei käy, sanoi
kapteeni Jim heidän ehdittyänsä kallioitten luo. -- Täällä istun
usein. Tässä voi oivallisesti uneksia avosilmin.
-- Uneksia, sanoi Anna huokaisten. -- Minä en voi enää uneksia,
kapteeni Jim -- minulle on uneksiminen voitettu kanta.
-- Jopa jotakin, pikku rouva, tuo on vain luulottelua, sanoi kapteeni
Jim. Sitten hän lisäsi vakavammalla äänellä:
-- Tiedän kyllä, miltä teistä nyt tuntuu, -- mutta ei aikaakaan,
niin ilomielisyytenne palaa ja silloin alatte jälleen haaveksia
kuten ennen -- ja kiitätte Herraa siitä, että voitte sen tehdä. Jos
ei meillä olisi haaveitamme, ei olemassaolomme olisi paljonkaan
arvoista. Kuinka voisimme ollenkaan elää, jos emme omistaisi
kuolemattomuuden haavettamme. Ja se on haave, joka tulee toteutumaan,
siitä voitte olla varma, rouva Blythe. Tulee päivä, jolloin te saatte
nähdä jälleen pikku Joycenne.
-- Mutta silloin hän ei ole pieni sylilapseni, sanoi Anna vapisevin
huulin. -- Ah, kenties hän on, kuten Longfellow sanoo, "hempeä
neito, min verhona sulo on taivaan", -- mutta minä en tunne häntä --
hän on minulle muukalainen.
-- Jumala on kyllä järjestänyt sen asian paremmin, siitä olen
vakuutettu, sanoi kapteeni Jim.
Molemmat istuivat hetken vaieten. Sitten sanoi kapteeni Jim hyvin
lempeällä äänellä:
-- Pikku rouva, saanko kertoa teille Margaretasta, jonka menetin?
-- Varsin kernaasti, sanoi Anna lempeästi.
Hän ei tiennyt ollenkaan, kuka tuo Margareta oli, mutta hän ymmärsi,
että hän nyt saisi kuulla kapteeni Jimin elämäntarinan.
-- Minua on niin usein haluttanut kertoa teille hänestä, jatkoi
kapteeni Jim. -- Tiedättekö miksi, rouva Blythe? Siksi että tahdon,
että olisi olemassa joku, joka muistaa ja ajattelee häntä, kun minä
olen poissa. En voi sietää ajatusta, ettei olisi ainoatakaan ihmistä,
joka hänet muistaisi. Ja nyt olen minä ainoa, joka muistan turman
saaliiksi joutuneen Margaretan.
Ja niin kertoi kapteeni Jim tarinansa -- vanhan, aikoja sitten
unhoon joutuneen tarinan, sillä viisikymmentä vuotta oli jo kulunut
siitä kuin Margareta eräänä päivänä nukahti isänsä ruuheen ja joutui
vesille -- niin ainakin arveltiin tapahtuneen, sillä ei saatu koskaan
varmaa tietoa hänen kohtalostaan -- ja sitten liukui aallonmurtajan
ohi ulos ulapalle, missä sai tuhonsa kovan ukkosilman aikana, joka
äkkiä purkaantui valloilleen tuona tukahduttavan kuumana iltapäivänä
-- viisikymmentä vuotta sitten! Mutta kapteeni Jimistä ei tuo puolen
vuosisadan takainen aika tuntunut kaukaisemmalta kuin eilispäivä.
-- Minä kuljeskelin rantaa pitkin kuukausimääriä tuon päivän jälkeen,
jatkoi kapteeni vapisevalla äänellä, -- merihän antaa saaliinsa
takaisin, ja odotin sellaisella kauhulla ja ilolla hetkeä, jolloin
saisin nähdä hänen suloisen, rakkaan, pienen ruumiinsa. Mutta hän
ei palannut koskaan. Mutta kerran tulee kumminkin päivä, jolloin
saan nähdä hänet, rouva Blythe. Hän odottaa minua. Toivoisin voivani
kuvata teille tarkoin hänen ulkomuotonsa, mutta sitä en voi. Olen
nähnyt kevyen, hopeanhohtoisen usman leijailevan päivänkoitteessa
hietasärkkien yläpuolella, ja se oli hänen kaltaisensa, -- ja sitten
olen nähnyt The Glenin lehdossa solakan, valkoisen koivun, jonka
lehdistö on kuin hienointa harsoa, ja se muistutti myöskin hänestä.
Hänellä oli vaaleanruskea tukka ja valkoihoiset lempeät kasvot,
pitkät, kapeat sormet kuten teillä, rouva Blythe, mutta ruskeammat
kuin teidän, sillä hän oli rannikontyttö ja sai tehdä minkä
mitäkin. Väliin herään keskellä yötä ja kuulen meren kutsuvan minua
kuten muinoin -- ja silloin minusta on aivan kuin minua kutsuisi
Margaretani. Ja kun myrskyilee ja aallot vaikeroivat ja ähkyvät,
kuulen hänen valittavan ja nyyhkyttävän niiden mukana. Mutta kun ne
nauravat sellaisina päivinä, jolloin aurinko paistaa ja vesi hiljaa
karehtii -- silloin kuulen hänenkin nauravan -- hellää ja samalla
veitikkamaista nauruansa. Meri otti hänet minulta, Margaretani, mutta
tulee päivä, jolloin saan hänet jälleen, rouva Blythe. Merellä ei ole
valtaa erottaa meitä iankaikkisiksi ajoiksi.
-- Olitte kiltti, kun kerroitte tuosta minulle, sanoi Anna. -- Olen
usein ihmetellyt, miksi te lämpimine sydäminenne olette elänyt
elämänne yksin.
-- En ole voinut koskaan kiintyä keneenkään toiseen. Margaretani,
jonka menetin, vei sydämeni mukanansa -- tuonne kauas, sanoi
vanha kapteeni, joka oli viisikymmentä vuotta pysynyt uskollisena
hukkuneelle morsiamelleen. -- Ettehän pahastu, rouva Blythe, jos
väliin johdan puheen häneen? Nyt se tuottaa minulle iloa -- tuskan
oan on särky jo aikoja ajanut pois, ja sydämessäni on jäljellä
vain hänen siunattu muistonsa. Minä tiedän, että te ette unohda
häntä koskaan. Ja jos vuodet, kuten toivon, aikanaan tuovat uutta
pikkuherrasväkeä teidän taloonne, niin pyydän teitä lupaamaan, että
te kerrotte heille tarinan Margaretastani, jonka turma vei, niin
ettei hänen nimensä joudu unhoon niiltä, jotka elävät hänen jälkeensä.
XXI.
MUURI MURTUU.
-- Anna, sanoi Leslie, katkaisten äkkiä hetken vaitiolon, -- et
aavistakaan, kuinka hyvältä tuntuu saada istua jälleen täällä sinun
tykönäsi ja saada tehdä työtä, jutella -- tai vaieta -- kanssasi.
He istuivat yhdessä lemmikkimätästen keskellä puron partaalla Annan
puutarhassa. Vesi vieri hiljaa loristen pieninä pyörteinä heidän
ohitsensa, koivujen lehdistöt loivat heihin varjonsa, hietakäytäviä
reunustivat kukkivat ruusut. Aurinko läheni taivaanrantaa, ilma oli
täynnä vienoa musiikkia. Tuuli soitteli säveleitään talonviereisessä
honkametsikössä, toisia säveleitä saapui aaltojen huuhtelemalta
hietarannikolta ja tuulenhenkäysten mukana lahden takaa kirkolta.
Anna piti kirkonkellojen soinnista, mutta nyt se aina herätti
hänessä surunvoittoisia ajatuksia, -- sehän toi viestejä hänen pikku
sydänkäpyseltänsä, joka uinui kirkkotarhan muurin vieressä vihreän
kummun alla.
Hän katsoi kysyvästi Lesliehin, joka oli laskenut työnsä syliin ja
jutteli harvinaisen avomielisesti.
-- Tuona kauheana yönä, jolloin sinä olit niin sairas, jatkoi hän,
-- luulin, ettemme kenties saisi enää koskaan puhella keskenämme
ja käydä yhdessä kävelemässä ja työskennellä yhdessä. Ja silloin
ymmärsin niin hyvin, mitä sinun ystävyytesi vähitellen oli alkanut
merkitä minulle, -- nimittäin juuri sitä, mitä sinä aluksi tahdoit,
että se minulle merkitsisi, -- ja minä ajattelin, kuinka paha ja
kurja minä itse olin ollut.
-- Leslie, Leslie -- minä en salli kenenkään käyttää noin rumia
sanoja ystävistäni!
-- Mutta sehän on totta, -- olen ollut niin halpamielinen ja katala,
ettet voi sitä kuvitellakaan... Ja nyt minun täytyy tehdä sinulle
tunnustus, -- tiedän, että tulet minua halveksimaan, mutta en voi
siihen mitään. Voitko ajatella, että talven pitkään ja nyt keväällä
on ollut hetkiä, jolloin olen vihannut sinua.
-- Sen olen tiennyt, sanoi Anna tyynesti.
-- Tiesit sen?
-- Tiesin kyllä, näin sen silmistäsi.
-- Ja kumminkin sinä yhä edelleen pidit minusta ja olit ystäväni?
-- Ethän sinä vihannut minua kuin silloin tällöin, Leslie, Väliin
pidit minusta, luullakseni.