Kapteeni Jimillä oli jääpursi, ja Leslie, Gilbert ja Anna tekivät

usein hänen kanssaan ihania huviretkiä, jolloin he kiitivät huimaavaa

vauhtia yli lahden sileän, keinuvan jään. Anna ja Leslie kävivät

myöskin hiihtämässä pitkin ketoja, poikki jäätyneen sataman, kun

lumimyrsky oli riehunut, tai The Gleniin johtavilla metsäteillä,

missä puut nyt seisoivat jäykkinä, muodostaen liikkumattomia

holvikaaria. He sopeutuivat varsin hyvin yhteen noilla pitkillä

kävelyretkillä tai jutteluhetkinä takkavalkean ääressä. Kummallakin

oli jotain toiselle annettavaa -- kummallekin tuotti ystävällinen

ajatustenvaihto tai tuttavallinen vaitiolo hyötyä ja huvia,

mielihyvällä tunsi kumpikin, katsoessaan talojen välisten vaikeitten

aitojen takaa naapuritaloon, että siellä asui hyvä ystävä. Mutta

kaikesta tästä huolimatta oli Annasta kuin Leslien ja hänen

välillänsä olisi ollut ikäänkuin erottava muuri -- jokin väkinäinen

tunne, joka ei ottanut väistyäksensä.

-- En käsitä, miksi en voi päästä häntä lähemmälle, sanoi Anna

eräänä iltana kapteeni Jimille. -- Minä pidän hänestä niin paljon

-- ihailen häntä vilpittömästi -- soisin hänelle niin mielelläni

oikein lämpöisen paikan sydämessäni ja tahtoisin myöskin päästä hänen

sydämeensä. Mutta tuo muuri on aina esteenä.

-- Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe,

sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. -- Luulisin juuri tämän seikan

olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina

toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita

Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään

-- mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä

kumotuksi.

-- Minun lapsuuteni ei ollut kehuttavan onnellinen ennen Vihervaaraan

tuloani, sanoi Anna, jääden ajatuksiin vaipuneena ihailemaan

hiljaisen surumielistä, kuollutta kauneutta, joka ilmeni kuutamon

valaisemaan lumeen kuvastuvain alastonten puitten varjoissa.

-- Olkoonpa niinkin -- mutta siinä oli sentään kysymys vain

tuollaisesta ylimalkaisesta ikävän ja epätyydytyksen tunteesta,

joka täyttää hellivää huolenpitoa vailla olevan yksinäisen pienen

lapsen mielen. Mitään järkyttävää onnettomuutta ette te ole koskaan

kokenut, rouva Blythe. Ja Leslien koko elämä on ollut melkein pelkkää

murhenäytelmää. Luullakseni hän tuntee vaistomaisesti, olematta siitä

itse täysin selvillä, että hänen elämässänsä on monenmoista, jota hän

ei tahdo eikä voi uskoa teille, siksi että teillä ei ole edellytyksiä

voida sitä täysin käsittää. Te tiedätte, että jos meillä on jokin

arka kohta, niin varomme, kipua peläten, toisen ihmisen kosketusta.

Tämä soveltuu yhtä hyvin sieluun kuin ruumiiseen. Leslien sielu

on, niin sanoakseni, melkein ihoton, ja siksi ei ole ihme, jos hän

arastellen sen piilottaa.

-- Niin, jos se vain olisi kyseessä, en siitä välittäisi, kapteeni

Jim. Sen kyllä ymmärtäisin. Mutta sattuu väliin -- ei tosin usein,

mutta kumminkin joskus, -- että minun täytyy otaksua, ettei Leslie

pidä minusta. Väliin näen hänen katseessansa ilmeen -- niin, en voi

selittää sitä muuksi kuin vastenmielisyydeksi ja vihaksi, -- se

häipyy kyllä pian, mutta nähnyt sen olen, se on varmaa. Ja se loukkaa

minua, kapteeni Jim. Minä en ole tottunut siihen, ettei minusta

pidetä ja olen tehnyt parastani voittaakseni Leslien ystävyyden.

-- Te olette voittanut sen, tohtorinna hyvä. Älkää rasittako

mieltänne tuollaisilla järjettömillä kuvitteluilla, ettei Leslie

muka pitäisi teistä! Jos ei hän sitä tekisi, karttaisi hän teitä

tykkänään, ja tehän olette sentään varsin paljon yhdessä. Minä tunnen

Leslie Mooren -- uskokaa minua!

-- Kun näin hänet ensi kerran, hänen tullessaan hanhinensa Gilbertin

ja minun ajaessa maantiellä, oli hänellä juuri sama ilme minuun

katsoessaan, jatkoi Anna. -- Tunsin sen, vaikka hänen kauneutensa

juuri silloin vaikutti minuun niin valtavasti. Hänen katseensa

ilmaisi vihamielisyyttä sattuessaan minuun -- siitä ei voinut

erehtyä, kapteeni Jim.

-- Silloin satuitte varmaankin hänen tiellensä hänen ollessaan

erityisen synkällä mielellä. Tuon tuostakin hänelle tulee sellaisia

raskaita hetkiä... Eihän sitä voi ihmetelläkään. Täällä käyskentelee

Leslie, niin kauniina ja lahjakkaana että kelpaisi kuningattareksi,

ja sensijaan häntä pidetään häkissä, vailla kaikkea, mihin nainen

panee arvoa, ja hänen elämänsä koko sisältönä on hänen kurjan

mieshöperönsä hoitaminen. Mutta tahdon sanoa teille, rouva Blythe,

että luulen hänen kumminkin pitävän enemmän nykyisestä olostansa kuin

elämästänsä ennen Dickin poislähtöä. Tämä on perin arkaluontoinen

juttu... Mutta Lesliellä on ollut teistä paljon hyötyä -- hän on

muuttunut toiseksi ihmiseksi teidän tultuanne Neljään tuuleen. Me

vanhat ystävät huomaamme erotuksen, vaikka te itse ette huomaa. Neiti

Cornelia ja minä puhuimme siitä viime viikolla, ja tämä on niitä

perin harvinaisia asioita, joihin nähden olemme täysin yhtä mieltä.

Luopukaa siis tuosta mielettömästä ajatuksesta, ettei hän pitäisi

teistä!

Tuon kehotuksen noudattaminen ei sentään käynyt Annalle niinkään

helpoksi, sillä sattui yhä edelleenkin, että hän väliin tunsi

vaistolla, johon eivät mitkään järkisyyt tehonneet, Leslien jostakin

ihmeellisestä ja käsittämättömästä syystä kantavan kaunaa häntä

kohtaan. Väliin tuo salainen vakaumus riisti häneltä huvin, jota

heidän hyvä toveruutensa olisi tuottanut, mutta toisin ajoin hänen

onnistui karkoittaa se melkein tykkänään mielestänsä. Mutta tuo pieni

oka ei poistunut, ja Anna tunsi voivansa minä hetkenä tahansa saada

pistoksen. Tuo pelko toteutuikin haikealla tavalla sinä päivänä,

jolloin hän kertoi Leslielle, mitä kevät oli tuova mukanaan tuohon

pieneen haavekotiin. Leslie katsoi häneen silmin, joiden ilme oli

kalsean vihamielinen.

-- Vai niin, vai saat sinä vielä senkin kaiken lisäksi, sanoi

Leslie puoleksitukahtuneella äänellä. Ja lisäämättä ainoatakaan

sovinnollisempaa sanaa, hän käännähti ja meni kotiin ketojen poikki.

Anna oli syvästi loukkaantunut, ja hetken aikaa hänestä oli kuin

ei hän voisi enää koskaan pitää Lesliestä. Mutta kun Leslie eräänä

iltana pian senjälkeen tuli häntä tervehtimään, oli hän niin

ystävällinen ja sydämellinen ja hellä, ettei Anna voinut häntä

vastustaa, vaan antoi anteeksi ja unhotti kaikki. Mutta hän ei

maininnut Leslielle enää koskaan sanaakaan iloisista toiveistansa,

eikä Leslie myöskään ottanut tuota asiaa puheeksi. Mutta eräänä

iltana, lopputalven ja keväimen vaiheilla, tuli Leslie tuohon pieneen

valkoiseen taloon juttelemaan hämärissä, ja lähtiessään hän jätti

valkoisen kotelon pöydälle. Anna huomasi sen hänen lähdettyänsä

ja avasi sen ihmeissään. Se sisälsi pienen valkoisen mekon, joka

oli ommeltu mitä erinomaisimmalla huolella ja koristettu hienoin

kirjailuin, reikäompeluksin ja poimutelmin. Jokainen pistos oli

käsin suoritettu, ja kaulakaarre ja hihansuut olivat reunustetut

kallisarvoisilla pitseillä. Mukanaseuraavassa kortissa oli

kirjoitettuna: "Tervehdys Leslieltä."

-- Niin monen tunnin työn hän on uhrannut tähän, sanoi Anna. -- Ja

aineethan ovat maksaneet paljon enemmän kuin hänen varansa oikeastaan

sallisivat. Kuinka kilttiä, että hän muisti minua tuollaisella

lahjalla!

Mutta Leslie käyttäytyi kylmähkön torjuvasti Annan häntä kiittäessä

-- ja jälleen tuntui Annasta, ettei Leslie välittänyt hänen

ystävyydestänsä.

Leslien lahja ei ollut ainoa, joka saapui tuohon pieneen valkoiseen

taloon. Neiti Cornelia oli toistaiseksi lakannut ompelemasta

sellaisille pikkulapsille, jotka korkean järjestysnumeronsa takia

eivät olleet haluttua tavaraa, ja sensijaan ryhtynyt innokkaisiin

valmistuksiin hartaasti toivotun esikoisen hyväksi, jota odotettiin

avosylin. Philippa Blake ja Diana Wright lähettivät kumpikin sievän

pukineen ja täti Rakel Lynde lähetti useampia, joissa oiva aines

ja sirot pistokset saivat korvata kirjailut ja "turhat hetaleet".

Anna itse valmisti suurimman osan noista pikku varustuksista, joiden

pyhyyttä ei saanut tahrata mikään koneompelu, ja tuossa puuhassa hän

vietti tämän onnellisen talven onnellisimmat hetket.

Kapteeni Jim oli tuon pikku talon tavallisin vieras, ja

tervetulleempi ei kukaan voinut olla. Päivä päivältä Anna kiintyi

aina hartaammin tuohon suoraan ja vilpittömään vanhaan merikarhuun.

Hän oli raikas kuin suolainen merituuli -- huvittava kuin vanha

aikakirja. Anna ei koskaan väsynyt kuuntelemasta hänen kuvauksiansa

vieraista maista, ja kapteenin lystikkäät lisäykset ja mietteet

vaikuttivat häneen aina uutuudellaan viehättäen. Kaikissa noissa

esityksissä ilmeni kapteenin hyväsydämisyys ja leikillinen

maailmankatsomus, sulautuneina yhteen mitä sopusuhtaisimmalla

tavalla. Vastoinkäymiset ja harmit eivät näyttäneet koskaan voivan

turmella hänen hyvää tuultansa.

-- Minulla nyt on kerta kaikkiaan sellainen luonto, että minä

iloitsen melkein kaikesta, sanoi hän eräänä päivänä Annalle, joka oli

ilmaissut ihmettelynsä siitä, että kapteeni aina oli niin iloinen ja

tyytyväinen. -- Ja se on käynyt minussa niin tavaksi, että tunnen

mielihyvää yksin niistäkin ikävyyksistä, jotka väliin sattuvat minua

kohtaamaan. Kun luuvaloni ahdistaa minua, sanon minä: "Sinä ilkiö,

tuimat herrat kukistuvat äkkiä -- pian on valtasi mennyttä!" -- Ja

sitten levitän päälleni joitakin vanhoja vaatteita ja juon kupin

seljakeitettä -- eikä aikaakaan, niin tuo vanha hirmuvaltias päästää

otteensa ja minä olen jälleen ketterä kuin kili.

Eräänä iltana, kun Anna oli istunut majakkahuoneessa takkavalkean

ääressä, sattui hän näkemään kapteeni Jimin "elämänvaiheet".

Kapteeni Jimiä ei tarvinnut pyytää moneen kertaan, kun kyseessä oli

tuon paksun pinkan näyttäminen, vaan hän antoi sen jonkinmoisella

ylpeydellä Annan selailtavaksi.

-- Minä kirjoitan nämä muistiinpanot, jättääkseni ne jälkeeni pikku

Joelle, sanoi hän. -- Minusta tuntuisi niin ikävältä ajatella,

että kaikki, mitä minä olen nähnyt ja tehnyt, joutuisi unhoon,

minun astuttuani laivaan viimeistä retkeäni varten. Joe tulee

kyllä muistamaan nuo jutut ja kertomaan ne edelleen lapsilleen ja

lapsenlapsilleen.

Vanha nahkakantinen kirja se oli, jonka hän oli täyttänyt kuvauksilla

retkistään ja seikkailuistaan. Anna tunsi kadehtivansa kaikkia,

joilla oli kirjailijalahjat. Nuo muistiinpanot olivat tykkänään

kirjallista arvoa vailla, kapteeni Jimin taituruus rajoittui

suulliseen esitykseen ja petti, kun hänen oli turvauduttava

kynään ja musteeseen. Hänen mehevät juttunsa kutistuivat kokoon

kuivaksi tapahtumain luetteloksi, ja sekä oikeinkirjoitukseen että

lauserakennukseen nähden oli niissä paljon muistuttamisen varaa.

Mutta Anna tunsi, että jos nuo vaatimattomat kuvaukset vaarojen ja

seikkailujen täyttämästä kunnon miehen elämästä joutuisivat taitavaan

käteen, joka voisi muutamin piirroin loitsia niihin tarpeellisen

värityksen ja muodontäydellisyyden, niin sukeutuisi niistä

ihmeellinen kirja. Pirteä leikillisyys ja lamauttava pelko vilkuili

kaikkialta esiin kapteeni Jimin "elämänvaiheista" -- odottaen

mestarin taikasauvan kosketusta, herättääksensä tuhansissa lukijoissa

hilpeyttä, mielenkiintoa, jännitystä.

Anna mainitsi kotimatkalla tästä jotakin Gilbertille.

-- Miksi sinä et itse ryhdy tuohon yritykseen, Anna?

Anna pudisti päätänsä.

-- Ei -- minä tunnen liian hyvin kykyni rajoituksen. Mutta voi

sentään, kuinka hartaasti toivoisin, että voisin sen tehdä! Sinä

tiedät, Gilbert, mikä minun alani on -- haaveelliset, idylliset,

viehkeät aiheet. Voidaksensa muovailla kapteeni Jimin elämänvaiheet

täytyy omistaa ponnekas, naseva ja mehevä esitystapa, olla etevä

sielutieteilijä, synnynnäinen humoristi ja synnynnäinen traagikko.

Niin paljon hyvää tulee harvoin yhden ainoan osaksi. Paul pystyisi

kyllä tuohon tehtävään, jos hän olisi vanhempi. Joka tapauksessa

minä pyydän häntä tulemaan tänne kesäksi, niin että hän voi tutustua

kapteeni Jimiin.

-- Tule meidän rannikollemme, kirjoitti Anna Paulille.

-- Tosin pelkään, ettet sinä täällä tapaa Noraa etkä Kultanaista tai

Merimieskaksosia, mutta löydät parittoman vanhan merimiehen, joka voi

kertoa sinulle ihmeellisiä juttuja.

Mutta Paul kirjoitti, että hänen valitettavasti täytyi vastata

kieltävästi. Hän ei voinut tulla sinä kesänä, -- hänen täytyi lukea

korkeakoulussa kaksi vuotta tutkintoansa varten.

-- Tultuani valmiiksi tulen kyllä Neljään tuuleen, kiltti

opettajaneiti, kirjoitti hän.

-- Mutta sillä välin ehtii kapteeni Jim käydä vanhaksi, sanoi Anna

surunvoittoisesti, -- eikä ole ketään, joka kirjoittaisi hänen

elämänvaiheensa.

XVIII.

KEVÄTPÄIVIÄ.

Maaliskuun aurinko poltti lahden jäähän mustia pilkkuja ja teki sen

hauraaksi. Huhtikuussa aaltoili siintävä ulappa jälleen vapaana, ja

Neljän tuulen vilkkumajakka hohti jälleen tähden tavoin aina kun ilta

alkoi hämärtyä.

-- Minua ilahduttaa niin kovin, että majakka on jälleen sytytetty,

sanoi Anna samana iltana, jolloin se jälleen oli alkanut loistaa. --

Olen kaivannut sitä niin koko talven. Luoteinen taivas on vaikuttanut

niin tyhjältä ja autiolta ilman sitä.

Pensaat ja puut koristautuivat uuden uutukaisilla kullanpunaan

vivahtavilla pienillä lehdillä. The Glenin takaiset metsät

kuvastuivat smaragdinvärisessä usmassa. Ranta-alangoilla liiteli

päivänkoitteessa kevyitä sumuhattaroita.

Mereltä tuli tuulahduksia, tuoden mukanansa suolan ja leväin lemua,

väliin myöskin vaahtoräiskeen. Leveinä ja kimmeltävinä vyöryivät

mainingit. Kalastajakylä heräsi uuteen eloon. Ensi alukset olivat

tulossa, niiden valkoiset purjeet tulivat esiin kimmeltävien

aaltojen keskeltä, suurenivat nopeasti ja näkyivät pian satamansuun

harmaanpunaisten hietakivikallioiden ja pitkähköjen, aaltomaisten

hietasärkkien keskellä, joiden muotoa talvimyrskyt olivat muutelleet.

-- Kevätpäivänä sellaisena kuin tämä, sanoi Anna, -- tiedän minä

tarkalleen, mitä sieluni on tunteva ylösnousemisen päivänä.

-- Keväällä on hetkiä, jolloin tunnen, että minusta olisi voinut

tulla jonkunmoinen runoilija, jos olisin nuorena saanut harjoitusta,

sanoi kapteeni Jim. -- Yllätän itseni väliin muistelemasta vanhoja

runoja ja lauluja, joita kuulin opettajan sanelevan kuusikymmentä

vuotta sitten. Muina aikoina vuodesta saan olla niiltä rauhassa.

Mutta nyt pelkään pahoin, että minun täytyy mennä ulommaiselle

kallioniemekkeelle ja siellä päästää kevättunteeni valloilleen.

Kapteeni Jim oli pistäytynyt tuomaan kopan simpukoita puutarhaa

varten ja pienen tuoksumarattikimpun, jonka hän oli poiminut,

kuljeskellessaan alavilla rantaniityillä.

-- Tuoksumaratti alkaa nykyisin käydä harvinaiseksi, sanoi hän.

-- Pikkupoikana ollessani kasvoi sitä vielä runsaasti. Sen vieno

ryydintuoksu yllättää aina niin odottamattomasti vaeltajan.

Käyskentelee siinä sammalmätästen ja sanajalkojen keskellä,

omistamatta ajatustakaan tuoksumaratille -- ja silloin onkin äkkiä

joutunut mättäälle, joka on täynnä noita pieniä valkoisia tähtiä.

Minä pidän tuosta tuoksusta, se tuo aina mieleeni äitini. Se saattaa

minut aina ajattelemaan täysiä liinakaappeja ja varastohuoneita,

joista leviää sulotuoksua. Opettajan rouvalla oli aina tuoksumaratin

lehtiä nenäliinojensa välissä. Te voitte panna tämän pienen

vihkosen nenäliinasäiliöönne, rouva Blythe. Minä en pidä ostetuista

hajuvesistä, mutta hienon ja viehkeän naisen olentoon soveltuu hyvin

tuoksumaratin tai lavendelin lemu.

Annaa ei ollut juuri erikoisesti ihastuttanut tuuma reunustaa

kukkalavat simpukoilla, jotka hänestä tuntuivat jokseenkin

epäaistikkaalta ja turhalta puutarhakoristeelta. Mutta mistään

hinnasta ei hän olisi tahtonut loukata kapteeni Jimin tunteita, ja

hän kiitti häntä sydämellisesti hänen hyvästä tahdostansa. Ja kun

kapteeni Jim sitten suurella tyydytyksellä oli laatinut jokaisen

lavan ympärille kehyksen suurista kermavalkoisista simpukoista,

silloin huomasi Anna ihmeeksensä, että ne vaikuttivat varsin

miellyttäviltä. Huvilapuutarhassa ne eivät olisi olleet lainkaan

paikallaan eivätkä edes The Glenissäkään. Mutta tässä pienen

haavemajasen vanhanaikaisessa puutarhassa, minne meren pauhu

tavallisesti kuului, tuntuivat ne täysin soveltuvan ympäristöön.

-- Tuo näyttää todellakin oikein hauskalta, sanoi hän aivan täydellä

todella.

-- Opettajan rouvalla oli aina simpukoita lavojen ympärillä, sanoi

kapteeni Jim. -- Ja niin ihmeen hyvin hän osasi käsitellä kukkia.

Hän katsoi niihin -- kosketti niitä -- ja ne kasvoivat kuin hullut.

Toisilla on siinä suhteessa aivan erityisiä taipumuksia -- luulisin

että teidän laitanne on samoin, hyvä tohtorinna.

-- En tiedä, voisiko sitä juuri väittää... Mutta minä rakastan

puutarhaani ja minusta on hauska puuhailla siellä. Kun saa hoidella

vihannoivia kasveja, tarkata kuinka uusia vesoja ilmestyy joka

päivä, kuinka lehtihangoissa muodostuu sieviä nuppuja, -- silloin on

minusta kuin olisi avustamassa itse luomistyössä. Tällä haavaa on

minun puutarhani tosin vain täynnä lupauksia ja toiveita, -- mutta

odottakaapa vähäsen, niin saatte nähdä!

-- Minun täytyy aina ihmetellä, silmäillessäni noita pieniä,

ruskeita, kurttuisia siemeniä ja ajatellessani, mikä väririkkaus

niihin sisältyy, sanoi kapteeni Jim. -- Kun ajattelen siemeniä ja

niiden muutosta, ei minun ole ollenkaan vaikea uskoa, että niilläkin

on sielu, joka tulee jatkamaan eloansa uusissa olosuhteissa. Tuskin

voisi uskoa, että noissa pienissä turhanpäiväisissä esineissä, joista

toiset eivät ole tomuhiukkaa suuremmat, on eloa -- eloa, väriä ja

tuoksua, -- jos ei olisi omin silmin nähnyt tuota ihmettä.

Anna, joka laski odotuksenpäiviänsä samalla hartaudella kuin

uskovainen rukousnauhan hopeahelmiä, ei enää voinut tehdä pitkiä

kävelyretkiä majakalle taikka The Gleniin. Mutta neiti Cornelia ja

kapteeni Jim kävivät usein vierailulla tuossa pienessä talossa. Neiti

Cornelia oli Annan ja Gilbertin seurapiirin elähdyttävin aines.

Hänen mentyänsä he aina nauroivat menehtyäksensä, niin itsenäisiä

olivat hänen mielipiteensä ja niin tarmokasta hänen puheensa. Kun

kapteeni Jim ja neiti Cornelia sattuivat tulemaan yhtaikaa, silloin

saivat kuulijat juhlahetken. Silloin alkoi säälimätön sanasota,

neiti Cornelia oli hyökkäävänä puolena, ja kapteeni pysytteli

puolustusasennossa tehden vain silloin tällöin jonkin taitavasti

harkitun ryntäyksen.

Anna torui kerran kapteenia siitä, että hän aina ärsytteli vanhaa

ystäväänsä.

-- Ettehän toki tahtone riistää minulta elämäni suurinta huvia,

naureskeli tuo parantumaton vekkuli. -- Sitäpaitsihan minä aina

joudun alakynteen. Sanoja vailla ei Cornelia koskaan ole, ja jos

minä joskus puhun naislogiikasta, ei hän ota puhettani kuuleviin

korviinsakaan. Teillä ja puolisollanne, joka istuu ovenrakonsa

takana, on yhtä hauska kuin minullakin.

Eräänä toisena iltana toi kapteeni tullessaan Annalle kieloja.

Puutarha oli tulvillaan mullan ja versovan kasvullisuuden synnyttämää

kosteata, tuoksuvaa höyryä, jota kevätiltoina kohoaa maasta. Uusikuu

valaisi himmeästi taivaanrannalla kuvastuvaa maidon valkoista usmaa

ja tähdet olivat alkaneet nousta. Lahden toiselta puolen kajahteli

kirkonkellojen lempeä ääni. Tuo kirkas sointu helkähti läpi

hämärtyvän avaruuden, yhtyen vuoroin vahveten ja heikontuen meren

hiljaisesti pulpahtelevaan loiskeeseen. Kapteeni Jimin tuoksuvat

kielot kohottivat yhä kevätillan hempeän rauhallista tunnelmaa.

-- En ole nähnyt kieloja koko keväänä ja olen kaivannut niitä, sanoi

Anna painaen kasvonsa niihin.

-- Niitä ei kasva näillä seuduin, täytyy mennä aina metsämaille

saakka. Sieltä minun onnistui saada niitä teille. Luullakseni ne ovat

viimeiset, jotka saatte nähdä tänä keväänä, sillä ne olivat melkein

lopussa.

-- Kuinka kiltti ja huomaavainen te olettekaan, kapteeni Jim! Ei

kukaan muu, ei edes Gilbert -- hän teki päällään liikkeen miestään

kohden -- ole muistanut, että minä keväällä aina kaipaan kieloja.

-- Minulla on nykyisin runsaasti aikaa, hyvä rouva, sanoi kapteeni

Jim. -- En ole keksinyt mitään uutta luettavaa lopetettuani viime

viikolla "Rakkauden harhatiet". Sitä oli kaikkiaan satakolme lukua.

Rakastavaisten mentyä naimisiin päättyi kirja aivan äkkiä, joten

otaksun heidän koettelemustensa ja huoltensa silloin olleen lopussa.

Hauskaa, että edes kirjoissa käy siten -- todellisessa elämässä

lienee kyllä toisin.

-- Minä en lue koskaan jonkinjoutavia tusinaromaaneja, sanoi neiti

Cornelia luoden tuikean katseen silmälasiensa ylitse, -- mutta

tiedän kumminkin, että se, joka on pysynyt naimatonna, on säästynyt

paljosta pahasta.

Kuulitko, kuinka Georgie Russell voi tänään, kapteeni Jim?

-- Kävin kyllä kotimatkalla häntä tervehtimässä. Hän on paranemaan

päin, mutta pahassa pulassa, kuten tavallisesti. "Edestään löytää,

minkä taakseen jättää", mutta pulassaolo ei käy hauskemmaksi siitä,

että itse on siihen syypää.

-- Hän on kauhea pessimisti, sanoi neiti Cornelia.

-- Ei, pessimistiksi ei häntä voi sanoa. Mutta hän ei voi koskaan

järjestää asioitaan niin, että olisi oloonsa tyytyväinen.

-- No, silloinhan hän siis kaiketi lienee pessimisti.

-- Eipä suinkaan. Pessimisti on sellainen otus, joka ei edes

toivokaan voivansa koskaan tulla tyytyväiseksi. Niin pitkälle ei

Georgie ole vielä ehtinyt.

-- Sinä keksisit varmaankin jonkin puolustuksen itse paholaisellekin,

Jim Boyd.

-- En minä, mutta kenties eräs vanha nainen, joka kerran sanoi, että

hänen olennossaan on jotakin niin mielistelevää... Ei, Cornelia,

paholaisesta minä en keksisi sanoa mitään hyvää.

-- Kenties et edes uskokaan häneen? kysyi Cornelia vakavalla äänellä.

-- Ja tuollaista sinä voit kysyä, vaikka tiedät, kuinka puhdasoppinen

presbyteriläinen minä olen, Cornelia. Kuinka voisi presbyteriläinen

selvitä ilman paholaista?

-- Mutta sinä varmaankin selviät? kinasteli neiti Cornelia edelleen.

Kapteeni Jim kävi äkkiä vakavaksi hänkin.

-- Minä uskon siihen, mitä kerran kuulin erään pappismiehen

nimittävän mahtavaksi ja pahansuovaksi ja älykkääksi pahaksi

voimaksi, joka vaikuttaa maailman kaikkeudessa, vastasi hän. --

Siihen minä uskon, Cornelia. Saat sitten nimittää sitä pahaksi

hengeksi tai pahan periaatteeksi tai paholaiseksi tai miksi ikinä

tahdot. Se on olemassa, eivätkä kaikki maailman epäuskoiset ja

vääräuskoiset yhteensä voi tehdä sitä olemattomaksi -- yhtä vähän

kuin he voivat tehdä tyhjäksi Jumalan olemassaoloa. Se voima on

olemassa ja se ei laiskottele. Mutta minä uskon sittenkin, Cornelia,

että se lopuksi kukistetaan ja voitetaan -- sano sitten minun

sanoneeni.

-- Sehän olisi erinomaista, sanoi neiti Cornelia, mutta hänen äänensä

ei kuulostanut erityisen toivehikkaalta. -- Mutta mitä paholaiseen ja

hänen tekoihinsa tulee, niin olen varmasti vakuutettu, että hän on

riivannut Billy Boothin. Oletteko kuulleet, mitä hän nyt viimeksi on

keksinyt tehdä?

-- Emme, mitä sitten?

-- Hän on polttanut vaimonsa uuden ruskean verkapuvun, josta tämä

Charlottetownissa maksoi kaksikymmentäviisi dollaria. Billy väitti

herrojen katsoneen hänen vaimoonsa aivan liian ihailevasti, kun

hänellä oli tuo puku yllään ensi kerran kirkossa. Mutta sellaisiahan

ne ovat.

-- Rouva Booth on sangen kaunis nainen ja ruskea pukee häntä

parhaiten, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti.

-- Oikeuttaako se hänen miehensä pistämään hänen uuden, räätälillä

teetetyn pukunsa uuniin? Billy Booth on mustasukkainen houkkio, joka

tekee vaimonsa onnettomaksi. Vaimo on ollut itkemäisillään silmät

päästään tuon puvun takia. Ah, Anna, jospa minä osaisin kirjoittaa

kuten sinä! Silloin minä kyllä toimittaisin ne näytteille, useat

tämän seudun herroista, sen saat uskoa. Mutta Boothin suvun jäsenet

ovat melkein kaikki olleet päästään vialla, mikä enemmän, mikä

vähemmän. Tuon nuoren Johnny Boothin olisi eilen pitänyt viettää

häitä, mutta siitä ei voinut tulla mitään, sillä hän oli keksinyt

hankkia itselleen tuhkarokon. Ajatelkaas, kuinka kalliiksi kaikki

varustelut ovat tulleet, ja sitten hän panee kaikki tuumat sekaisin.

Oli sekin nyt oiva keksintö!

-- Mutta mitäs hän siihen taisi, että sai tuhkarokon, miesparka!

-- Sitäkin nyt kannattaisi puolustella! En minä tiedä, millä

tavoin hän sen hankki itsellensä, mutta sen tiedän erittäin hyvin,

että hääillalliset jo olivat melkein kuin pöydällä, ja nyt kaikki

pilaantuu. Sellaista tuhlausta! Kuinka sellainen voi pälkähtää

ihmisen päähän? Olisi hankkinut tuhkarokkonsa lapsena ollessaan.

-- Pikku Cornelia, nyt sinä minun mielestäni puhut pelkkää pötyä.

Anna omassa kodissaan · 第 10 / 22 段