usein hänen kanssaan ihania huviretkiä, jolloin he kiitivät huimaavaa
vauhtia yli lahden sileän, keinuvan jään. Anna ja Leslie kävivät
myöskin hiihtämässä pitkin ketoja, poikki jäätyneen sataman, kun
lumimyrsky oli riehunut, tai The Gleniin johtavilla metsäteillä,
missä puut nyt seisoivat jäykkinä, muodostaen liikkumattomia
holvikaaria. He sopeutuivat varsin hyvin yhteen noilla pitkillä
kävelyretkillä tai jutteluhetkinä takkavalkean ääressä. Kummallakin
oli jotain toiselle annettavaa -- kummallekin tuotti ystävällinen
ajatustenvaihto tai tuttavallinen vaitiolo hyötyä ja huvia,
mielihyvällä tunsi kumpikin, katsoessaan talojen välisten vaikeitten
aitojen takaa naapuritaloon, että siellä asui hyvä ystävä. Mutta
kaikesta tästä huolimatta oli Annasta kuin Leslien ja hänen
välillänsä olisi ollut ikäänkuin erottava muuri -- jokin väkinäinen
tunne, joka ei ottanut väistyäksensä.
-- En käsitä, miksi en voi päästä häntä lähemmälle, sanoi Anna
eräänä iltana kapteeni Jimille. -- Minä pidän hänestä niin paljon
-- ihailen häntä vilpittömästi -- soisin hänelle niin mielelläni
oikein lämpöisen paikan sydämessäni ja tahtoisin myöskin päästä hänen
sydämeensä. Mutta tuo muuri on aina esteenä.
-- Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe,
sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. -- Luulisin juuri tämän seikan
olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina
toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita
Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään
-- mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä
kumotuksi.
-- Minun lapsuuteni ei ollut kehuttavan onnellinen ennen Vihervaaraan
tuloani, sanoi Anna, jääden ajatuksiin vaipuneena ihailemaan
hiljaisen surumielistä, kuollutta kauneutta, joka ilmeni kuutamon
valaisemaan lumeen kuvastuvain alastonten puitten varjoissa.
-- Olkoonpa niinkin -- mutta siinä oli sentään kysymys vain
tuollaisesta ylimalkaisesta ikävän ja epätyydytyksen tunteesta,
joka täyttää hellivää huolenpitoa vailla olevan yksinäisen pienen
lapsen mielen. Mitään järkyttävää onnettomuutta ette te ole koskaan
kokenut, rouva Blythe. Ja Leslien koko elämä on ollut melkein pelkkää
murhenäytelmää. Luullakseni hän tuntee vaistomaisesti, olematta siitä
itse täysin selvillä, että hänen elämässänsä on monenmoista, jota hän
ei tahdo eikä voi uskoa teille, siksi että teillä ei ole edellytyksiä
voida sitä täysin käsittää. Te tiedätte, että jos meillä on jokin
arka kohta, niin varomme, kipua peläten, toisen ihmisen kosketusta.
Tämä soveltuu yhtä hyvin sieluun kuin ruumiiseen. Leslien sielu
on, niin sanoakseni, melkein ihoton, ja siksi ei ole ihme, jos hän
arastellen sen piilottaa.
-- Niin, jos se vain olisi kyseessä, en siitä välittäisi, kapteeni
Jim. Sen kyllä ymmärtäisin. Mutta sattuu väliin -- ei tosin usein,
mutta kumminkin joskus, -- että minun täytyy otaksua, ettei Leslie
pidä minusta. Väliin näen hänen katseessansa ilmeen -- niin, en voi
selittää sitä muuksi kuin vastenmielisyydeksi ja vihaksi, -- se
häipyy kyllä pian, mutta nähnyt sen olen, se on varmaa. Ja se loukkaa
minua, kapteeni Jim. Minä en ole tottunut siihen, ettei minusta
pidetä ja olen tehnyt parastani voittaakseni Leslien ystävyyden.
-- Te olette voittanut sen, tohtorinna hyvä. Älkää rasittako
mieltänne tuollaisilla järjettömillä kuvitteluilla, ettei Leslie
muka pitäisi teistä! Jos ei hän sitä tekisi, karttaisi hän teitä
tykkänään, ja tehän olette sentään varsin paljon yhdessä. Minä tunnen
Leslie Mooren -- uskokaa minua!
-- Kun näin hänet ensi kerran, hänen tullessaan hanhinensa Gilbertin
ja minun ajaessa maantiellä, oli hänellä juuri sama ilme minuun
katsoessaan, jatkoi Anna. -- Tunsin sen, vaikka hänen kauneutensa
juuri silloin vaikutti minuun niin valtavasti. Hänen katseensa
ilmaisi vihamielisyyttä sattuessaan minuun -- siitä ei voinut
erehtyä, kapteeni Jim.
-- Silloin satuitte varmaankin hänen tiellensä hänen ollessaan
erityisen synkällä mielellä. Tuon tuostakin hänelle tulee sellaisia
raskaita hetkiä... Eihän sitä voi ihmetelläkään. Täällä käyskentelee
Leslie, niin kauniina ja lahjakkaana että kelpaisi kuningattareksi,
ja sensijaan häntä pidetään häkissä, vailla kaikkea, mihin nainen
panee arvoa, ja hänen elämänsä koko sisältönä on hänen kurjan
mieshöperönsä hoitaminen. Mutta tahdon sanoa teille, rouva Blythe,
että luulen hänen kumminkin pitävän enemmän nykyisestä olostansa kuin
elämästänsä ennen Dickin poislähtöä. Tämä on perin arkaluontoinen
juttu... Mutta Lesliellä on ollut teistä paljon hyötyä -- hän on
muuttunut toiseksi ihmiseksi teidän tultuanne Neljään tuuleen. Me
vanhat ystävät huomaamme erotuksen, vaikka te itse ette huomaa. Neiti
Cornelia ja minä puhuimme siitä viime viikolla, ja tämä on niitä
perin harvinaisia asioita, joihin nähden olemme täysin yhtä mieltä.
Luopukaa siis tuosta mielettömästä ajatuksesta, ettei hän pitäisi
teistä!
Tuon kehotuksen noudattaminen ei sentään käynyt Annalle niinkään
helpoksi, sillä sattui yhä edelleenkin, että hän väliin tunsi
vaistolla, johon eivät mitkään järkisyyt tehonneet, Leslien jostakin
ihmeellisestä ja käsittämättömästä syystä kantavan kaunaa häntä
kohtaan. Väliin tuo salainen vakaumus riisti häneltä huvin, jota
heidän hyvä toveruutensa olisi tuottanut, mutta toisin ajoin hänen
onnistui karkoittaa se melkein tykkänään mielestänsä. Mutta tuo pieni
oka ei poistunut, ja Anna tunsi voivansa minä hetkenä tahansa saada
pistoksen. Tuo pelko toteutuikin haikealla tavalla sinä päivänä,
jolloin hän kertoi Leslielle, mitä kevät oli tuova mukanaan tuohon
pieneen haavekotiin. Leslie katsoi häneen silmin, joiden ilme oli
kalsean vihamielinen.
-- Vai niin, vai saat sinä vielä senkin kaiken lisäksi, sanoi
Leslie puoleksitukahtuneella äänellä. Ja lisäämättä ainoatakaan
sovinnollisempaa sanaa, hän käännähti ja meni kotiin ketojen poikki.
Anna oli syvästi loukkaantunut, ja hetken aikaa hänestä oli kuin
ei hän voisi enää koskaan pitää Lesliestä. Mutta kun Leslie eräänä
iltana pian senjälkeen tuli häntä tervehtimään, oli hän niin
ystävällinen ja sydämellinen ja hellä, ettei Anna voinut häntä
vastustaa, vaan antoi anteeksi ja unhotti kaikki. Mutta hän ei
maininnut Leslielle enää koskaan sanaakaan iloisista toiveistansa,
eikä Leslie myöskään ottanut tuota asiaa puheeksi. Mutta eräänä
iltana, lopputalven ja keväimen vaiheilla, tuli Leslie tuohon pieneen
valkoiseen taloon juttelemaan hämärissä, ja lähtiessään hän jätti
valkoisen kotelon pöydälle. Anna huomasi sen hänen lähdettyänsä
ja avasi sen ihmeissään. Se sisälsi pienen valkoisen mekon, joka
oli ommeltu mitä erinomaisimmalla huolella ja koristettu hienoin
kirjailuin, reikäompeluksin ja poimutelmin. Jokainen pistos oli
käsin suoritettu, ja kaulakaarre ja hihansuut olivat reunustetut
kallisarvoisilla pitseillä. Mukanaseuraavassa kortissa oli
kirjoitettuna: "Tervehdys Leslieltä."
-- Niin monen tunnin työn hän on uhrannut tähän, sanoi Anna. -- Ja
aineethan ovat maksaneet paljon enemmän kuin hänen varansa oikeastaan
sallisivat. Kuinka kilttiä, että hän muisti minua tuollaisella
lahjalla!
Mutta Leslie käyttäytyi kylmähkön torjuvasti Annan häntä kiittäessä
-- ja jälleen tuntui Annasta, ettei Leslie välittänyt hänen
ystävyydestänsä.
Leslien lahja ei ollut ainoa, joka saapui tuohon pieneen valkoiseen
taloon. Neiti Cornelia oli toistaiseksi lakannut ompelemasta
sellaisille pikkulapsille, jotka korkean järjestysnumeronsa takia
eivät olleet haluttua tavaraa, ja sensijaan ryhtynyt innokkaisiin
valmistuksiin hartaasti toivotun esikoisen hyväksi, jota odotettiin
avosylin. Philippa Blake ja Diana Wright lähettivät kumpikin sievän
pukineen ja täti Rakel Lynde lähetti useampia, joissa oiva aines
ja sirot pistokset saivat korvata kirjailut ja "turhat hetaleet".
Anna itse valmisti suurimman osan noista pikku varustuksista, joiden
pyhyyttä ei saanut tahrata mikään koneompelu, ja tuossa puuhassa hän
vietti tämän onnellisen talven onnellisimmat hetket.
Kapteeni Jim oli tuon pikku talon tavallisin vieras, ja
tervetulleempi ei kukaan voinut olla. Päivä päivältä Anna kiintyi
aina hartaammin tuohon suoraan ja vilpittömään vanhaan merikarhuun.
Hän oli raikas kuin suolainen merituuli -- huvittava kuin vanha
aikakirja. Anna ei koskaan väsynyt kuuntelemasta hänen kuvauksiansa
vieraista maista, ja kapteenin lystikkäät lisäykset ja mietteet
vaikuttivat häneen aina uutuudellaan viehättäen. Kaikissa noissa
esityksissä ilmeni kapteenin hyväsydämisyys ja leikillinen
maailmankatsomus, sulautuneina yhteen mitä sopusuhtaisimmalla
tavalla. Vastoinkäymiset ja harmit eivät näyttäneet koskaan voivan
turmella hänen hyvää tuultansa.
-- Minulla nyt on kerta kaikkiaan sellainen luonto, että minä
iloitsen melkein kaikesta, sanoi hän eräänä päivänä Annalle, joka oli
ilmaissut ihmettelynsä siitä, että kapteeni aina oli niin iloinen ja
tyytyväinen. -- Ja se on käynyt minussa niin tavaksi, että tunnen
mielihyvää yksin niistäkin ikävyyksistä, jotka väliin sattuvat minua
kohtaamaan. Kun luuvaloni ahdistaa minua, sanon minä: "Sinä ilkiö,
tuimat herrat kukistuvat äkkiä -- pian on valtasi mennyttä!" -- Ja
sitten levitän päälleni joitakin vanhoja vaatteita ja juon kupin
seljakeitettä -- eikä aikaakaan, niin tuo vanha hirmuvaltias päästää
otteensa ja minä olen jälleen ketterä kuin kili.
Eräänä iltana, kun Anna oli istunut majakkahuoneessa takkavalkean
ääressä, sattui hän näkemään kapteeni Jimin "elämänvaiheet".
Kapteeni Jimiä ei tarvinnut pyytää moneen kertaan, kun kyseessä oli
tuon paksun pinkan näyttäminen, vaan hän antoi sen jonkinmoisella
ylpeydellä Annan selailtavaksi.
-- Minä kirjoitan nämä muistiinpanot, jättääkseni ne jälkeeni pikku
Joelle, sanoi hän. -- Minusta tuntuisi niin ikävältä ajatella,
että kaikki, mitä minä olen nähnyt ja tehnyt, joutuisi unhoon,
minun astuttuani laivaan viimeistä retkeäni varten. Joe tulee
kyllä muistamaan nuo jutut ja kertomaan ne edelleen lapsilleen ja
lapsenlapsilleen.
Vanha nahkakantinen kirja se oli, jonka hän oli täyttänyt kuvauksilla
retkistään ja seikkailuistaan. Anna tunsi kadehtivansa kaikkia,
joilla oli kirjailijalahjat. Nuo muistiinpanot olivat tykkänään
kirjallista arvoa vailla, kapteeni Jimin taituruus rajoittui
suulliseen esitykseen ja petti, kun hänen oli turvauduttava
kynään ja musteeseen. Hänen mehevät juttunsa kutistuivat kokoon
kuivaksi tapahtumain luetteloksi, ja sekä oikeinkirjoitukseen että
lauserakennukseen nähden oli niissä paljon muistuttamisen varaa.
Mutta Anna tunsi, että jos nuo vaatimattomat kuvaukset vaarojen ja
seikkailujen täyttämästä kunnon miehen elämästä joutuisivat taitavaan
käteen, joka voisi muutamin piirroin loitsia niihin tarpeellisen
värityksen ja muodontäydellisyyden, niin sukeutuisi niistä
ihmeellinen kirja. Pirteä leikillisyys ja lamauttava pelko vilkuili
kaikkialta esiin kapteeni Jimin "elämänvaiheista" -- odottaen
mestarin taikasauvan kosketusta, herättääksensä tuhansissa lukijoissa
hilpeyttä, mielenkiintoa, jännitystä.
Anna mainitsi kotimatkalla tästä jotakin Gilbertille.
-- Miksi sinä et itse ryhdy tuohon yritykseen, Anna?
Anna pudisti päätänsä.
-- Ei -- minä tunnen liian hyvin kykyni rajoituksen. Mutta voi
sentään, kuinka hartaasti toivoisin, että voisin sen tehdä! Sinä
tiedät, Gilbert, mikä minun alani on -- haaveelliset, idylliset,
viehkeät aiheet. Voidaksensa muovailla kapteeni Jimin elämänvaiheet
täytyy omistaa ponnekas, naseva ja mehevä esitystapa, olla etevä
sielutieteilijä, synnynnäinen humoristi ja synnynnäinen traagikko.
Niin paljon hyvää tulee harvoin yhden ainoan osaksi. Paul pystyisi
kyllä tuohon tehtävään, jos hän olisi vanhempi. Joka tapauksessa
minä pyydän häntä tulemaan tänne kesäksi, niin että hän voi tutustua
kapteeni Jimiin.
-- Tule meidän rannikollemme, kirjoitti Anna Paulille.
-- Tosin pelkään, ettet sinä täällä tapaa Noraa etkä Kultanaista tai
Merimieskaksosia, mutta löydät parittoman vanhan merimiehen, joka voi
kertoa sinulle ihmeellisiä juttuja.
Mutta Paul kirjoitti, että hänen valitettavasti täytyi vastata
kieltävästi. Hän ei voinut tulla sinä kesänä, -- hänen täytyi lukea
korkeakoulussa kaksi vuotta tutkintoansa varten.
-- Tultuani valmiiksi tulen kyllä Neljään tuuleen, kiltti
opettajaneiti, kirjoitti hän.
-- Mutta sillä välin ehtii kapteeni Jim käydä vanhaksi, sanoi Anna
surunvoittoisesti, -- eikä ole ketään, joka kirjoittaisi hänen
elämänvaiheensa.
XVIII.
KEVÄTPÄIVIÄ.
Maaliskuun aurinko poltti lahden jäähän mustia pilkkuja ja teki sen
hauraaksi. Huhtikuussa aaltoili siintävä ulappa jälleen vapaana, ja
Neljän tuulen vilkkumajakka hohti jälleen tähden tavoin aina kun ilta
alkoi hämärtyä.
-- Minua ilahduttaa niin kovin, että majakka on jälleen sytytetty,
sanoi Anna samana iltana, jolloin se jälleen oli alkanut loistaa. --
Olen kaivannut sitä niin koko talven. Luoteinen taivas on vaikuttanut
niin tyhjältä ja autiolta ilman sitä.
Pensaat ja puut koristautuivat uuden uutukaisilla kullanpunaan
vivahtavilla pienillä lehdillä. The Glenin takaiset metsät
kuvastuivat smaragdinvärisessä usmassa. Ranta-alangoilla liiteli
päivänkoitteessa kevyitä sumuhattaroita.
Mereltä tuli tuulahduksia, tuoden mukanansa suolan ja leväin lemua,
väliin myöskin vaahtoräiskeen. Leveinä ja kimmeltävinä vyöryivät
mainingit. Kalastajakylä heräsi uuteen eloon. Ensi alukset olivat
tulossa, niiden valkoiset purjeet tulivat esiin kimmeltävien
aaltojen keskeltä, suurenivat nopeasti ja näkyivät pian satamansuun
harmaanpunaisten hietakivikallioiden ja pitkähköjen, aaltomaisten
hietasärkkien keskellä, joiden muotoa talvimyrskyt olivat muutelleet.
-- Kevätpäivänä sellaisena kuin tämä, sanoi Anna, -- tiedän minä
tarkalleen, mitä sieluni on tunteva ylösnousemisen päivänä.
-- Keväällä on hetkiä, jolloin tunnen, että minusta olisi voinut
tulla jonkunmoinen runoilija, jos olisin nuorena saanut harjoitusta,
sanoi kapteeni Jim. -- Yllätän itseni väliin muistelemasta vanhoja
runoja ja lauluja, joita kuulin opettajan sanelevan kuusikymmentä
vuotta sitten. Muina aikoina vuodesta saan olla niiltä rauhassa.
Mutta nyt pelkään pahoin, että minun täytyy mennä ulommaiselle
kallioniemekkeelle ja siellä päästää kevättunteeni valloilleen.
Kapteeni Jim oli pistäytynyt tuomaan kopan simpukoita puutarhaa
varten ja pienen tuoksumarattikimpun, jonka hän oli poiminut,
kuljeskellessaan alavilla rantaniityillä.
-- Tuoksumaratti alkaa nykyisin käydä harvinaiseksi, sanoi hän.
-- Pikkupoikana ollessani kasvoi sitä vielä runsaasti. Sen vieno
ryydintuoksu yllättää aina niin odottamattomasti vaeltajan.
Käyskentelee siinä sammalmätästen ja sanajalkojen keskellä,
omistamatta ajatustakaan tuoksumaratille -- ja silloin onkin äkkiä
joutunut mättäälle, joka on täynnä noita pieniä valkoisia tähtiä.
Minä pidän tuosta tuoksusta, se tuo aina mieleeni äitini. Se saattaa
minut aina ajattelemaan täysiä liinakaappeja ja varastohuoneita,
joista leviää sulotuoksua. Opettajan rouvalla oli aina tuoksumaratin
lehtiä nenäliinojensa välissä. Te voitte panna tämän pienen
vihkosen nenäliinasäiliöönne, rouva Blythe. Minä en pidä ostetuista
hajuvesistä, mutta hienon ja viehkeän naisen olentoon soveltuu hyvin
tuoksumaratin tai lavendelin lemu.
Annaa ei ollut juuri erikoisesti ihastuttanut tuuma reunustaa
kukkalavat simpukoilla, jotka hänestä tuntuivat jokseenkin
epäaistikkaalta ja turhalta puutarhakoristeelta. Mutta mistään
hinnasta ei hän olisi tahtonut loukata kapteeni Jimin tunteita, ja
hän kiitti häntä sydämellisesti hänen hyvästä tahdostansa. Ja kun
kapteeni Jim sitten suurella tyydytyksellä oli laatinut jokaisen
lavan ympärille kehyksen suurista kermavalkoisista simpukoista,
silloin huomasi Anna ihmeeksensä, että ne vaikuttivat varsin
miellyttäviltä. Huvilapuutarhassa ne eivät olisi olleet lainkaan
paikallaan eivätkä edes The Glenissäkään. Mutta tässä pienen
haavemajasen vanhanaikaisessa puutarhassa, minne meren pauhu
tavallisesti kuului, tuntuivat ne täysin soveltuvan ympäristöön.
-- Tuo näyttää todellakin oikein hauskalta, sanoi hän aivan täydellä
todella.
-- Opettajan rouvalla oli aina simpukoita lavojen ympärillä, sanoi
kapteeni Jim. -- Ja niin ihmeen hyvin hän osasi käsitellä kukkia.
Hän katsoi niihin -- kosketti niitä -- ja ne kasvoivat kuin hullut.
Toisilla on siinä suhteessa aivan erityisiä taipumuksia -- luulisin
että teidän laitanne on samoin, hyvä tohtorinna.
-- En tiedä, voisiko sitä juuri väittää... Mutta minä rakastan
puutarhaani ja minusta on hauska puuhailla siellä. Kun saa hoidella
vihannoivia kasveja, tarkata kuinka uusia vesoja ilmestyy joka
päivä, kuinka lehtihangoissa muodostuu sieviä nuppuja, -- silloin on
minusta kuin olisi avustamassa itse luomistyössä. Tällä haavaa on
minun puutarhani tosin vain täynnä lupauksia ja toiveita, -- mutta
odottakaapa vähäsen, niin saatte nähdä!
-- Minun täytyy aina ihmetellä, silmäillessäni noita pieniä,
ruskeita, kurttuisia siemeniä ja ajatellessani, mikä väririkkaus
niihin sisältyy, sanoi kapteeni Jim. -- Kun ajattelen siemeniä ja
niiden muutosta, ei minun ole ollenkaan vaikea uskoa, että niilläkin
on sielu, joka tulee jatkamaan eloansa uusissa olosuhteissa. Tuskin
voisi uskoa, että noissa pienissä turhanpäiväisissä esineissä, joista
toiset eivät ole tomuhiukkaa suuremmat, on eloa -- eloa, väriä ja
tuoksua, -- jos ei olisi omin silmin nähnyt tuota ihmettä.
Anna, joka laski odotuksenpäiviänsä samalla hartaudella kuin
uskovainen rukousnauhan hopeahelmiä, ei enää voinut tehdä pitkiä
kävelyretkiä majakalle taikka The Gleniin. Mutta neiti Cornelia ja
kapteeni Jim kävivät usein vierailulla tuossa pienessä talossa. Neiti
Cornelia oli Annan ja Gilbertin seurapiirin elähdyttävin aines.
Hänen mentyänsä he aina nauroivat menehtyäksensä, niin itsenäisiä
olivat hänen mielipiteensä ja niin tarmokasta hänen puheensa. Kun
kapteeni Jim ja neiti Cornelia sattuivat tulemaan yhtaikaa, silloin
saivat kuulijat juhlahetken. Silloin alkoi säälimätön sanasota,
neiti Cornelia oli hyökkäävänä puolena, ja kapteeni pysytteli
puolustusasennossa tehden vain silloin tällöin jonkin taitavasti
harkitun ryntäyksen.
Anna torui kerran kapteenia siitä, että hän aina ärsytteli vanhaa
ystäväänsä.
-- Ettehän toki tahtone riistää minulta elämäni suurinta huvia,
naureskeli tuo parantumaton vekkuli. -- Sitäpaitsihan minä aina
joudun alakynteen. Sanoja vailla ei Cornelia koskaan ole, ja jos
minä joskus puhun naislogiikasta, ei hän ota puhettani kuuleviin
korviinsakaan. Teillä ja puolisollanne, joka istuu ovenrakonsa
takana, on yhtä hauska kuin minullakin.
Eräänä toisena iltana toi kapteeni tullessaan Annalle kieloja.
Puutarha oli tulvillaan mullan ja versovan kasvullisuuden synnyttämää
kosteata, tuoksuvaa höyryä, jota kevätiltoina kohoaa maasta. Uusikuu
valaisi himmeästi taivaanrannalla kuvastuvaa maidon valkoista usmaa
ja tähdet olivat alkaneet nousta. Lahden toiselta puolen kajahteli
kirkonkellojen lempeä ääni. Tuo kirkas sointu helkähti läpi
hämärtyvän avaruuden, yhtyen vuoroin vahveten ja heikontuen meren
hiljaisesti pulpahtelevaan loiskeeseen. Kapteeni Jimin tuoksuvat
kielot kohottivat yhä kevätillan hempeän rauhallista tunnelmaa.
-- En ole nähnyt kieloja koko keväänä ja olen kaivannut niitä, sanoi
Anna painaen kasvonsa niihin.
-- Niitä ei kasva näillä seuduin, täytyy mennä aina metsämaille
saakka. Sieltä minun onnistui saada niitä teille. Luullakseni ne ovat
viimeiset, jotka saatte nähdä tänä keväänä, sillä ne olivat melkein
lopussa.
-- Kuinka kiltti ja huomaavainen te olettekaan, kapteeni Jim! Ei
kukaan muu, ei edes Gilbert -- hän teki päällään liikkeen miestään
kohden -- ole muistanut, että minä keväällä aina kaipaan kieloja.
-- Minulla on nykyisin runsaasti aikaa, hyvä rouva, sanoi kapteeni
Jim. -- En ole keksinyt mitään uutta luettavaa lopetettuani viime
viikolla "Rakkauden harhatiet". Sitä oli kaikkiaan satakolme lukua.
Rakastavaisten mentyä naimisiin päättyi kirja aivan äkkiä, joten
otaksun heidän koettelemustensa ja huoltensa silloin olleen lopussa.
Hauskaa, että edes kirjoissa käy siten -- todellisessa elämässä
lienee kyllä toisin.
-- Minä en lue koskaan jonkinjoutavia tusinaromaaneja, sanoi neiti
Cornelia luoden tuikean katseen silmälasiensa ylitse, -- mutta
tiedän kumminkin, että se, joka on pysynyt naimatonna, on säästynyt
paljosta pahasta.
Kuulitko, kuinka Georgie Russell voi tänään, kapteeni Jim?
-- Kävin kyllä kotimatkalla häntä tervehtimässä. Hän on paranemaan
päin, mutta pahassa pulassa, kuten tavallisesti. "Edestään löytää,
minkä taakseen jättää", mutta pulassaolo ei käy hauskemmaksi siitä,
että itse on siihen syypää.
-- Hän on kauhea pessimisti, sanoi neiti Cornelia.
-- Ei, pessimistiksi ei häntä voi sanoa. Mutta hän ei voi koskaan
järjestää asioitaan niin, että olisi oloonsa tyytyväinen.
-- No, silloinhan hän siis kaiketi lienee pessimisti.
-- Eipä suinkaan. Pessimisti on sellainen otus, joka ei edes
toivokaan voivansa koskaan tulla tyytyväiseksi. Niin pitkälle ei
Georgie ole vielä ehtinyt.
-- Sinä keksisit varmaankin jonkin puolustuksen itse paholaisellekin,
Jim Boyd.
-- En minä, mutta kenties eräs vanha nainen, joka kerran sanoi, että
hänen olennossaan on jotakin niin mielistelevää... Ei, Cornelia,
paholaisesta minä en keksisi sanoa mitään hyvää.
-- Kenties et edes uskokaan häneen? kysyi Cornelia vakavalla äänellä.
-- Ja tuollaista sinä voit kysyä, vaikka tiedät, kuinka puhdasoppinen
presbyteriläinen minä olen, Cornelia. Kuinka voisi presbyteriläinen
selvitä ilman paholaista?
-- Mutta sinä varmaankin selviät? kinasteli neiti Cornelia edelleen.
Kapteeni Jim kävi äkkiä vakavaksi hänkin.
-- Minä uskon siihen, mitä kerran kuulin erään pappismiehen
nimittävän mahtavaksi ja pahansuovaksi ja älykkääksi pahaksi
voimaksi, joka vaikuttaa maailman kaikkeudessa, vastasi hän. --
Siihen minä uskon, Cornelia. Saat sitten nimittää sitä pahaksi
hengeksi tai pahan periaatteeksi tai paholaiseksi tai miksi ikinä
tahdot. Se on olemassa, eivätkä kaikki maailman epäuskoiset ja
vääräuskoiset yhteensä voi tehdä sitä olemattomaksi -- yhtä vähän
kuin he voivat tehdä tyhjäksi Jumalan olemassaoloa. Se voima on
olemassa ja se ei laiskottele. Mutta minä uskon sittenkin, Cornelia,
että se lopuksi kukistetaan ja voitetaan -- sano sitten minun
sanoneeni.
-- Sehän olisi erinomaista, sanoi neiti Cornelia, mutta hänen äänensä
ei kuulostanut erityisen toivehikkaalta. -- Mutta mitä paholaiseen ja
hänen tekoihinsa tulee, niin olen varmasti vakuutettu, että hän on
riivannut Billy Boothin. Oletteko kuulleet, mitä hän nyt viimeksi on
keksinyt tehdä?
-- Emme, mitä sitten?
-- Hän on polttanut vaimonsa uuden ruskean verkapuvun, josta tämä
Charlottetownissa maksoi kaksikymmentäviisi dollaria. Billy väitti
herrojen katsoneen hänen vaimoonsa aivan liian ihailevasti, kun
hänellä oli tuo puku yllään ensi kerran kirkossa. Mutta sellaisiahan
ne ovat.
-- Rouva Booth on sangen kaunis nainen ja ruskea pukee häntä
parhaiten, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti.
-- Oikeuttaako se hänen miehensä pistämään hänen uuden, räätälillä
teetetyn pukunsa uuniin? Billy Booth on mustasukkainen houkkio, joka
tekee vaimonsa onnettomaksi. Vaimo on ollut itkemäisillään silmät
päästään tuon puvun takia. Ah, Anna, jospa minä osaisin kirjoittaa
kuten sinä! Silloin minä kyllä toimittaisin ne näytteille, useat
tämän seudun herroista, sen saat uskoa. Mutta Boothin suvun jäsenet
ovat melkein kaikki olleet päästään vialla, mikä enemmän, mikä
vähemmän. Tuon nuoren Johnny Boothin olisi eilen pitänyt viettää
häitä, mutta siitä ei voinut tulla mitään, sillä hän oli keksinyt
hankkia itselleen tuhkarokon. Ajatelkaas, kuinka kalliiksi kaikki
varustelut ovat tulleet, ja sitten hän panee kaikki tuumat sekaisin.
Oli sekin nyt oiva keksintö!
-- Mutta mitäs hän siihen taisi, että sai tuhkarokon, miesparka!
-- Sitäkin nyt kannattaisi puolustella! En minä tiedä, millä
tavoin hän sen hankki itsellensä, mutta sen tiedän erittäin hyvin,
että hääillalliset jo olivat melkein kuin pöydällä, ja nyt kaikki
pilaantuu. Sellaista tuhlausta! Kuinka sellainen voi pälkähtää
ihmisen päähän? Olisi hankkinut tuhkarokkonsa lapsena ollessaan.
-- Pikku Cornelia, nyt sinä minun mielestäni puhut pelkkää pötyä.