toisiinsa -- kumpikin oli tottunut tietämään kaikki asiat paremmin
kuin kukaan muu. Ei sattunut sentään mitään ikäviä yhteentörmäyksiä,
sillä täti Rakel pysytteli keittiössä auttamassa Annaa ja Marillaa
päivällisen laitossa, ja Gilbertin osaksi tuli pitää seuraa kapteeni
Jimille ja neiti Cornelialle -- tai oikeammin sanoen antaa heidän
pitää seuraa itsellensä, sillä noiden kahden vanhan ystävyksen
kinastelu ei käynyt koskaan ikävystyttäväksi.
-- Siitä on jo aikoja, kun tässä talossa on tarjottu
joulupäivällistä, rouva tohtorinna, sanoi kapteeni Jim. -- Neiti
Russel matkusti aina juhlapäiviksi kaupunkiin hyvien ystäviensä luo.
Mutta minä olin mukana ensimmäisillä joulu-päivällisillä, jotka
täällä laitettiin -- emäntänä oli opettajan nuori rouva. Siitä on
nyt täsmälleen kuusikymmentä vuotta -- ja sää oli melkein kohdalleen
samanlainen kuin nyt -- oli satanut hiukan lunta, joka peitti harjut,
ja lahti siinsi kuin kesäpäivänä. Minä olin vain poikanen, enkä
ollut koskaan ennen ollut päivälliskutsuissa. Ujostelin niin kovin,
etten syönyt itseäni kylläiseksi. Tuollaisesta häveliäisyydestä olen
sittemmin vapautunut, Jumalan kiitos.
-- Sen minä kyllä uskon, sanoi neiti Cornelia, joka ompeli ja
poimutteli minkä ehti.
Hänelle ei olisi voinut pälkähtää päähän istua kädet ristissä edes
joulunakaan. Pikkulapset eivät maailmaan tullessaan katso sitä, onko
pyhä vai arki, ja sellaista pientä vierasta odotettiin juuri erääseen
rutiköyhään perheeseen, joka asui Glen S:t Maryssä. Neiti Cornelia
oli lähettänyt voimakasta ruokaa päivälliseksi koko perheelle, joten
hän nyt voi hyvällä omallatunnolla itsekin nauttia päivällistä.
-- Sinähän olet kyllä kuullut, että tie miehen sydämeen käy hänen
vatsansa kautta, Cornelia, tuumiskeli kapteeni Jim.
-- Sen uskon täydellisesti -- jos hänellä nimittäin on sydän, vastasi
neiti Cornelia. -- Siksi kai niin monet naiset seisovat lieden
ääressä, kunnes kaatuvat -- kuten esimerkiksi Amelia Baxter parka.
Hän kuoli viime vuonna joulupäivän aamuna, ja kuolinvuoteellaan
hän sanoi, että se oli ensimmäinen joulu, siitä saakka kuin
hän meni naimisiin, jolloin hän ei ollut laittanut päivällistä
parillekymmenelle ihmiselle. Olihan tuo hänelle varsin hauskaa
vaihtelua. Niin, nythän hänen kuolemastansa siis on jo vuosi aikaa,
joten leskimies varmaankin pian pannaan kuulutuksiin.
-- Olen kuullut hänen käyvän kosiskelemassa, sanoi kapteeni Jim,
iskien silmää Gilbertille. -- Eikös hän äskettäin ollut sinun
luonasi, yllään mustat hautajaisvaatteensa, tärkkirinta ja kalvosimet.
-- Ei, ystäväni, ei hän ole ollut. Eikä hänen maksa vaivaa tullakaan.
Minä en huolinut hänestä edes entisaikoinakaan, jolloin hän sentään
ihmisten mielestä vielä näytti joltakin. Sekundatavaraa en tahdo,
vaikka sitä tarjottaisiin hopeatarjottimella. Horace Baxterista
kerrotaan muutoin, että hän kesästä vuosi sitten joutui rahapulaan,
ja silloin hän rukoili Herralta apua. Kun vaimo sitten kuoli ja hän
sai henkivakuutuksen, sanoi hän näkevänsä tuossa Herran sormen ja
että se oli ollut ihanaa rukouksen kuulemista. Mutta sellaisiahan
miehet ovat.
-- Onko sinulla todellakin jotain todistusta siitä, että hän sanoi
niin, Cornelia?
-- Ei muuta kuin hänen omat sanansa, mutta kenties niihin ei sovi
kiinnittää mitään huomiota. Horace Baxter puhuu totta ainoastaan
silloin kuin se hänestä tuntuu erityisen soveliaalta.
-- Kuules, Cornelia, nyt sinä jo olet liian ilkeä. Minun luullakseni
Baxter enimmäkseen puhuu totta, mutta hänen mielipiteensä muuttuvat
niin usein, että kuulostaa väliin siltä kuin ei hän pysyisi
totuudessa.
-- Niin, siltä kuulostaa kyllä tuhkatiheään. Mutta sehän on selvää,
että miesten pitää puolustaa toisiansa. Ei korppi korpin silmää noki,
sanoi neiti Cornelia, laitellen sitten äänetönnä poimukoristetta,
joka ei tahtonut luonnistua hänen mielensä mukaan.
Gilbert katsoi isäntänä olevansa velvollinen huolehtimaan, ettei
keskustelu pääsisi tyrehtymään, ja hän valitsi äkkiä aivan uuden
puheluaineen.
-- Neiti Cornelia puolustaa varmaankin naisten valtiollista
äänioikeutta, sanoi hän.
-- En minä välitä siitä niin paljoa oman itseni tähden, vastasi
neiti Cornelia halveksivasti. -- Minä tiedän, mitä merkitsee
siistiä miesten jälkeen. Mutta joskus tulevaisuudessa, kun he ovat
saaneet maailman niin sekaisin, etteivät he enää selviydy asioista,
he kenties suurella kiitollisuudella suovat meille äänioikeuden
saadaksensa kuorman siirretyksi meidän hartioillemme. Niin he ovat
kaiketi tuumineet tuon asian. Naisillahan on kyllä kärsivällisyyttä.
Muuta en minä tiedä sanoa siihen asiaan.
-- Job oli myöskin kärsivällinen, vaikka oli mies, virkahti kapteeni
Jim.
-- Niin kuuluu olleen. Siksi hän olikin niin harvinainen otus, että
hänen nimensä on säästynyt jälkimaailmalle, sanoi neiti Cornelia
ynseän halveksivasti. -- Mutta hyvä ei aina seuraa nimen mukana.
Muistatko Job Taylorin? Toista niin ärhäkkää ja kiukkuista ukkoa ei
varmaan ole koskaan asunut lahden tällä puolen.
-- Mutta hänellähän oli niin kauhistuttava kotiristi siedettävänä,
Cornelia. Sitä vaimoa et edes sinäkään voi puolustaa. En
unohda koskaan, mitä ukko MacAllister sanoi hänestä hänen
hautajaispäivänänsä: "Epäilemättä hän oli kristitty nainen, mutta
luonto hänellä oli sellainen kuin itse paholaisella."
-- Voihan hän kyllä koetella kärsivällisyyttä, myönsi neiti Cornelia
vastahakoisesti, -- mutta se seikka ei kumminkaan riitä hänen
miehellensä puolustukseksi siitä mitä hän sanoi hautajaispäivänä.
Hän palasi kirkkotarhalta samoissa vaunuissa kuin isäni, ja hän ei
avannut suutansa, ennenkuin he olivat melkein kotona. Silloin hän
oikaisi itseään, henkäisi syvään ja sanoi: "Usko tai älä, Stephen,
mutta tämä on elämäni onnellisin päivä." -- Mutta sellaisiahan
miehet ovat. No, pian hän meni uusiin naimisiin, ja silloin hän sai
rouvan, jolla oli pontta luonteessansa. Hän huolehti ensi työksensä
siitä, että Job Taylor pystytti ensimmäiselle rouvallensa komean
kultakirjaimin koristetun hautapatsaan. Siihen jätettiin tilaa
myöskin toisen rouvan nimelle -- sillä hän sanoi että varmaankaan
ei olisi ketään, joka muistuttaisi hänen miestään pystyttämään
hautapatsaan hänelle.
-- Taylorin perheestä muistuu mieleeni -- kuinkas onkaan rouva Lewis
Taylorin laita, joka asuu The Glenissä, tohtori? kysyi kapteeni Jim.
-- Hän kyllä paranee hiljakseen, mutta hänen täytyy tehdä liiaksi
työtä, vastasi Gilbert.
-- Hänen miehensä raataa myöskin otsansa hiessä -- hän lihottaa
porsaita näyttelyihin, sanoi neiti Cornelia. -- Hän on kuuluisa
muhkeista porsaistansa. Hän on paljon ylpeämpi porsaistansa kuin
lapsistaan. Porsaat lihovatkin ja kukoistavat, mutta lapsia ei
kannata liioin kehua. Hän valitsikin niille köyhän äitiraukan, joka
näkee nälkää kilpaa tenavien kanssa. Porsaat saavat kerman ja lapset
sinisen maidon.
-- Sattuu joskus, Cornelia, että minun täytyy myöntää sinun olevan
oikeassa, niin raskasta kuin se onkin, sanoi kapteeni Jim. -- Tuo
mitä sanoit Lewis Taylorista, on selvä, vastaanväittämätön totuus.
Kun näen hänen onnettomat lapsiraukkansa, joilta puuttuu kaikki mitä
lapset tarvitsevat, menetän ruokahaluni moneksi päiväksi.
Gilbert meni keittiöön, siksi että Anna oli viitannut hänelle. Anna
sulki oven ja piti hänelle pienen hyvää tarkoittavan ripityksen.
-- Gilbert, sinä ja kapteeni Jim saatte nyt lakata väittelemästä
neiti Cornelian kanssa. Olen kyllä kuullut kaikki -- ovi oli raollaan
-- ja nyt jo saa riittää.
-- Mutta sehän on hänestä itsestänsä niin kovin hauskaa, Anna.
-- Sehän on kyllä mahdollista, -- mutta kohtuus kaikessa -- hän voi
pian suuttua täydellä todella. Nyt on päivällinen valmis ja, Gilbert,
et saa antaa täti Lynden leikata hanhia! Tiedän että hän aikoo
tarjoutua tekemään sen, sillä hän luulee, ettet sinä osaa tehdä sitä
kunnollisesti. Mutta näytä hänelle että sinä kyllä pystyt siihen.
-- Niin, pitäisihän minun osata suorittaa se, sanoi Gilbert. --
Minähän olen jo neljä viikkoa harjoittanut teoreettisia opintoja
poikkileikkauksessa ja pitkinleikkauksessa. Mutta älä puhuttele
minua, Anna, silloin kun suoritan tuon leikkauksen, sillä minä
olen harjoitellessani käyttänyt apuna kirjaimin merkittyjä
mittausopillisia kuvioita ja voin helposti sekoittaa kirjaimet.
Muistanet kaiketi itse, kuinka hankalaa oli koulussa, kun opettaja
koetti saattaa oppilaat kiikkiin, käyttämällä toisia kirjaimia kuin
oppikirjassa oli tai kääntämällä kuvion nurin.
Gilbert leikkasi hanhet taidokkaasti kuin kuninkaallisen pöydän
hovimestari, varoen koskemasta sievästi vadille asetettuihin
luumuihin ja omena viipaleisiin. Yksin täti Rakelinkin täytyi kehua
hänen taituruuttaan. Ja kaikki söivät ja kehuivat hanhia herkullisine
lisineen oivallisiksi. Annan ensimmäinen joulupäivällinen menestyi
suurenmoisesti, ja hän loisti ylpeydestä. Istuttiin kauan pöydässä
ja mieliala oli mitä hilpein. Ja kun päivällinen oli lopussa
siirrettiin tuolit ja käytiin istumaan paukkuvan takkavalkean ääreen,
ryhtyen paistamaan omenoita ja särkemään pähkinöitä. Kapteeni Jim,
joka nyt istuessaan kylläisenä lämpimän lieden ääressä, tunsi
suurta tyydytystä, alkoi kertoella vanhoja ja silti alati uusia
kertomuksiansa, ja niitä kuunneltiin nyt kunnes aurinko jo lähestyi
taivaanrantaa, punaisena kuin japanilainen lyhty, ja poppelien
sinertävät varjot lankesivat pitkinä lumen peittämän kujanteen poikki.
-- Ei, nyt minun täytyy lähteä hoitamaan majakkaani, sanoi kapteeni
Jim lopuksi. -- Ehdin töin tuskin kotiin, siksi kuin aurinko menee
mailleen. Kiitoksia hauskasta joulusta, hyvä tohtorinrouva! Ottakaa
Davy mukaanne jonakin päivänä majakalle, ennenkuin hän jälleen
matkustaa kotiin.
-- Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä nuo kivijumalat, sanoi Davy,
kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen odottavan mitä suurinta huvia.
XVI.
UUDENVUODENVALVONTA MAJAKASSA.
Vihervaaran asukkaat matkustivat heti juhlapäivien kuluttua jälleen
omalle maallensa, Marillan annettua juhlallisen lupauksen palata
kevätpuoleen jälleen kuukauden ajaksi. Talviusmat alkoivat hälvetä,
tiheten untuvankaltaiseksi lumisateeksi, satama meni jäähän, mutta
merenlahti oli vielä sulana. Kellanruskeat tantereet olivat roudassa,
siellä täällä lumen peitossa.
Vanhan vuoden viimeinen päivä oli noita jäisen kirkkaita,
loistavia talvipäiviä, jotka herättävät ihailumme voimatta voittaa
rakkauttamme. Taivas oli kylmähkön sininen, ja lumikristallit
kimmelsivät ilotulituksen tavoin, lehdettömät puut ojentelivat
paljaita oksiansa kohden korkeutta, uhmaillen alastomassa
ihanuudessaan. Sinertävänmustain minareettien kaltaisina kuvastuivat
poppelit harjujen harmaaseen, lumen viiruttamaan taustaan. Varjotkin
olivat erityisen tummia ja selväpiirteisiä, kuten varjojen olla
tulee. Kaikki kaunis vaikutti kymmenin verroin kauniimmalta tässä
häikäisevässä hohteessa, kaikki ruma kymmenin verroin rumemmalta.
Ja kaikki oli joko rumaa tai kaunista. Ei ollut mitään väliasteita,
ei varjojen himmentämiä värivivahduksia tai ääriviivoja, kaikki
esiintyi selvästi ja räikeästi tuossa kylmästi kimmeltävässä
valaistuksessa. Honkametsä yksin säilytti tavallisen sävynsä -- honka
on salaperäisyyden ja pimennon puu, joka ankaran juhlallisena torjuu
tyköään liian nenäkkäät valovirrat.
Mutta vihdoin alkoi päivä käsittää että se rupesi vanhenemaan.
Silloin se verhosi kauneutensa haaveelliseen raskasmielisyyteen,
joka sai hohteen ja värit himmenemään ja vaihtumaan mitä lempeimpiin
ja vienoimpiin vivahduksiin. Terävät rajaviivat, räikeästi
loistavat valokohdat vaihtuivat pehmoisen aaltomaisiin varjoihin
ja miellyttävään valohohteeseen. Valkoinen satama alkoi verhoutua
vienoon harmaaseen ja kalpeaan punaan, ja kaukaiset harjut sukelsivat
punasiniseen usmaan.
-- Vanha vuosi eroaa kauniisti, sanoi Anna.
Hän, Leslie ja Gilbert olivat matkalla Neljän tuulen niemelle,
minne kapteeni Jim oli kutsunut heidät, viettämään majakkahuoneessa
uudenvuoden aattoa. Aurinko oli laskenut ja lounaisella taivaalla
komeili Venus kullanhohtoisena, niin lähellä maasisartansa kuin sen
on mahdollista päästä. Ensi kerran näkivät Anna ja Gilbert varjon,
jonka tuon loistavan iltatähden valo luo, tuon himmeän salaperäisen
varjon, jonka voi erottaa ainoastaan valkoisella lumella. Ja siinäkin
havaitaan tuo tuskin näkyvä varjokuva ainoastaan silloin, kun
silmämme vain vilahdukselta sattuvat siihen, ei koskaan katseemme
suuntautuessa suoraan siihen.
-- Se muistuttaa haamua, eikö sinustakin? kuiskasi Anna. -- Sen näkee
niin selvästi tien vieressä, katsoessaan suoraan eteen, mutta jos
kääntää päätä sitä katsoaksensa, -- heti se on silloin poissa!
-- Olen kuullut että iltatähden luoman varjon voi nähdä ainoastaan
kerran elämässään, ja vuoden kuluessa siitä kuin sen on nähnyt, saa
osaksensa elämän ihmeellisimmän lahjan, sanoi Leslie.
Mutta hänen äänensävynsä kajahti tuikealta, kenties hän ajatteli
ettei edes tuoliakaan taikakeinolla olisi voimaa tuottaa hänelle
mitään iloa elämässä. Anna hymyili lempeässä tähtivalossa, hän luotti
varmasti siihen, mitä tuo himmeä varjo hänelle lupasi.
Majakan luona he tapasivat Marshall Elliottin. Anna ei ollut aluksi
liioin hyvillään siitä, että tuo pitkätukkainen ja pitkäpartainen
muukalainen tunkeutui heidän tuttavalliseen piiriinsä. Mutta
pian kävi ilmi, että Elliott oli varsin hauska seuraihminen --
sukkelapuheinen, lahjakas ja tietorikas sekä itse kapteeni Jimin
veroinen taidossa kertoa hauskoja juttuja. Riemulla pyydettiin hänet
jäämään uudenvuoden valvontaan.
Kapteeni Jimin pieni sukulainen oli tullut viettämään
uudenvuodenjuhlaa kiltin sedän luona ja oli nukkunut sohvaan,
jalkojensa vieressä Ensi perämies, kiertyneenä käppyrään suureksi
punakeltaiseksi keräksi.
-- Hän on pieni herttainen poika, sanoi kapteeni Jim, katsoen häneen
hellästi. -- Minusta on niin miellyttävää katsoa pientä nukkuvaa
lasta, rouva Blythe, se on minusta kauneimpia näkyjä, mitä tässä
maailmassa voi olla. Hänestä on hauska tulla vähin minun luokseni
yöksi, sillä silloin hän saa maata sohvalla ja ojentaa itsensä
kunnollisesti suoraksi, kotona hän nukkuu kahden veljensä kanssa
yhdessä, ja siitä hän ei pidä. Hän osaa keksiä kysymyksiä, joista
oikein tyrmistyy. "Setä Jim, jos minä en olisi se joka olen, kuka
minä silloin olisin?" tai "Setä Jim, kuinka kävisi, jos Jumala
kuolisi?" Tuollaisilla kysymyksillä hän ahdisteli minua eilisiltana
riisuutuessaan. Ja entä sitä mielikuvituksen rikkautta! Hän laatii
kokoon mitä ihmeellisimpiä juttuja -- ja sitten hänen äitinsä sulkee
hänet vaatesäiliöön, siksi että hän valehtelee! Ja istuessaan sitten
pimeässä hän keksii uuden -- joka sitten on valmis kerrottavaksi heti
kun hän pääsee ulos. Mitä sainkaan kuulla eilisiltana heti hänen
tultuansa! -- "Setä Jim", sanoi hän ilme mitä vakavimpana, "minulle
sattui tänään eräs seikkailu The Glenissä." -- "Vai niin, poikaseni",
sanoin minä, "minkälaatuinen se sitten oli?"
-- "No minä kohtasin suden kylätiellä", sanoi hän, "suunnattoman
suden, jolla oli suuri punainen kita ja pitkät terävät torahampaat,
setä Jim". -- "En ole tiennytkään, että olisi susia täällä
lähettyvillä", sanoin minä. -- "Se tuli pitkän, pitkän matkan
päästä", sanoi Joe, "ja minä luulin että se söisi minut, setä Jim".
-- "Pelästyitkö sinä?" tiedustelin minä. -- "En vähääkään -- olihan
minulla suuri pyssyni, setä Jim, ja sillä ammuin sutta suoraan
naamaan, niin että se kaatui maahan kuolleena, setä Jim, -- ja sitten
se nousi taivaaseen ja puri yhtä pienimmistä enkeleistä jalkaan",
sanoi hän. Niin, minun täytyi oikein käydä istumaan, rouva tohtorinna.
Tunnit kuluivat nopeasti takkavalkean ääressä. Kapteeni Jim kertoi
juttujansa ja Marshall Elliott lauloi vanhoja skotlantilaisia
kansanlauluja kauniilla tenoriäänellänsä. Lopuksi kapteeni Jim otti
vanhan ruskean viulunsa seinältä ja alkoi soittaa. Hän vingutti ja
kihnutti sitä kaikin voimin ja hypitteli jousta kielillä, niin että
siitä syntyi mitä iloisinta musiikkia, joka tuotti huvia kaikille
-- paitsi Ensi perämiehelle, joka syöksähti sohvalta harmistuneesti
naukuen ja livahti ulos ovesta.
-- Minä en mitenkään voi saada tuossa kissassa kehitetyksi vähääkään
musiikkiaistia, sanoi kapteeni Jim. -- Se ei koskaan viivy sisällä
niin kauan, että ehtisi saada nautintoa esityksestä. Kun me olimme
hankkineet urut S:t Maryn kirkkoon ja uusi urkuri alkoi soittaa,
silloin syöksähti Elder Richards vanhus paikaltaan kuin paarman
pistämänä ja pötki tiehensä aika vauhtia. Se muistutti minua niin
elävästi, kaikista niistä kerroista, jolloin Ensi perämies on
livistänyt tiehensä päästäksensä kuulemasta minun viulunsoittoani,
että olin vähällä tyrskähtää äänekkääseen nauruun keskellä kirkkoa.
Tapa, millä kapteeni Jim soittaa liritteli viuluansa, vaikutti
omituisen kiihdyttävästi ja houkuttelevasti, ja pian tunsi Marshall
Elliott jalkojensa alkavan nytkähdellä. Hän oli nuoruudessaan ollut
kuuluisa tanssitaituri. Ei aikaakaan, niin hän hypähti paikaltaan
ja ojensi kätensä Leslietä kohden. Tämä oli heti valmis tanssiin.
Ja niin he alkoivat pyörähdellä takkavalkean valossa kevein ja
joustavin, mutta kumminkin tahdikkain liikkein. Leslie näytti koko
olentoineen olevan mukana tanssissa -- oli kuin soiton vuoroin
kiihkeät, vuoroin vienot ja hempeät sävelet olisivat saaneet hänet
tykkänään valtoihinsa ja hurmanneet hänet. Ihailevana seurasi häntä
Annan katse.
Sellaisena kuin tänä iltana, ei hän ollut nähnyt Leslietä vielä
koskaan. Kaikki tunteen rikkaus ja lämpö, joka asui syvinnä hänen
mielessänsä, näytti vapautuneen ja purppuroivan posket, sytyttävän
hohdetta silmiin ja vuodattavan viehkeyttä liikkeihin. Ei edes
Marshall Elliottin pitkä harja ja tuuheana tulvehtiva parta voineet
turmella tuon kuvan vaikutusta. Tuo omituinen ilmiö vain lisäsi
näytelmän tarumaista eriskummaisuutta. Marshall oli kuin joku
muinaisajan viikinki, joka pyöri karkelossa ihanan sinisilmäisen ja
kultatukkaisen pohjolan neidon kanssa.
-- Tuo oli kauneinta tanssia, mitä elämässäni olen nähnyt, ja olen
sentään nähnyt monenmoista siltä alalta, sanoi kapteeni Jim, kun
jousi vihdoinkin putosi hänen väsyneestä kädestänsä.
Leslie vaipui tuoliinsa nauraen hengästyneenä.
-- Minä olen aivan hullaantunut tanssiin, sanoi hän
hiljaisella äänellä Annalle. -- En ole tanssinut sittenkuin
kahdeksantoistavuotiaana -- mutta en tiedä mitään sen hauskempaa.
Soitto kiitää läpi suonieni kuin elohopea, ja minä unohdan kaiken --
kaiken -- paitsi nautinnon, jota sen mukaisesti liikkuminen tuottaa.
En tunne enää lattiaa allani, en näe seiniä tai kattoa -- minä
liitelen tähtien tietä.
Kapteeni Jim ripusti viulunsa sen paikalle. Vieressä riippui kehys,
jonka lasin taakse oli kiinnitetty joukko seteleitä.
-- Tunnetteko ketään toista, jolla olisi varaa verhota seinänsä
seteleillä? kysyi hän. -- Tässä on kaksikymmentä kymmenen dollarin
seteliä, jotka eivät ole edes niitä peittävän lasin arvoiset. Ne
ovat vanhoja seteleitä, jotka olen saanut Prinssi Edvardin saaren
pankista. Minulla oli ne hallussani, kun pankki meni nurin eikä
voinut enää lunastaa niitä, ja niin panin ne lasin taakse kehykseen,
osaksi muistaakseni niistä, että pankkeihin ei pidä luottaa, osaksi
saadakseni hiukan käsitystä siitä, miltä tuntuu olla miljoonamies. --
Nöyrin palvelijasi, Ensi perämies, tervetuloa takaisin! Älä pelkää
-- nyt on melu ja ilveily lopussa tältä illalta. Vanha vuosi viipyy
vielä täsmälleen tunnin luonamme. Seitsemänkymmenenkuuden uuden
vuoden olen minä nähnyt tulevan tuolta lahden takaa liukuen, hyvä
rouva.
-- Sinä saat nähdä sata, sanoi Marshall Elliott.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
-- Ei -- en tahtoisikaan -- ainakaan en niin luule. Kuoleman
kasvot käyvät aina leppeämmiksi, kuta vanhemmiksi tulemme. Mutta
kuinka onkaan -- kakkihan me sentään tahdomme pitää viikatemiestä
mahdollisimman kaukana luotamme. Ajatelkaapa vain Wallacen muoria,
joka asuu tuolla The Glenissä! Hänellä on ollut elämässään
kestettävänä kaikki mahdolliset surut, vaimoraukalla, ja kaikki
omaisensa hän on menettänyt. Aina hän sanoo tulevansa iloiseksi,
kun hänen vapautuksensa hetki lyö, hän on vaeltanut kyllin kauan
täällä surun laaksossa... Mutta jos hän saa pienimmänkään vamman,
silloin on heti toinen ääni kellossa. Kaupungista noudetaan lääkäri
ja tutkinnonsuorittanut sairaanhoitajatar sekä lääkkeitä sellainen
määrä, että ne riittäisivät myrkyttämään verikoiran. Elämä on kyllä
kyynelten laakso, sen uskon varsin hyvin, mutta on sentään aina
olemassa ihmisiä, joille kyynelten vuodattaminen tuottaa huvia.
He istuivat vanhan vuoden viimeisen tunnin hiljaisina valkean
ääressä. Pari minuuttia ennen keskiyötä nousi kapteeni Jim ja avasi
hiljaa oven.
-- Nyt päästämme uuden vuoden sisään, hän sanoi.
Ulkona kuvastui yö tummansinisenä. Välkkyvä kuutamoviiru kulki poikki
lahden. Aallonmurtajan luona keinuivat laineet hohdellen helmiäisen
väri vivahduksin. Siinä seisoi nyt tuo pieni seurue avoimella ovella
odotellen -- kapteeni Jim elämän kypsyttämänä kokeneena vanhuksena,
Marshall Elliott keski-iän täydessä voimassa, mutta silti köyhänä
onnesta, Gilbert ja Anna kalliitten muistojen ja suloisten toiveitten
vallassa, Leslie surren hukattuja nuoruudenvuosiansa ja toivotonta
tulevaisuuttaan. Kello, joka oli hyllyllä tulisijan yläpuolella, löi
kaksitoista.
-- Tervetuloa, uusi vuosi, sanoi kapteeni Jim syvään kumartaen,
kellon lyötyä loppuun. -- Toivotan teille kaikille onnellista uutta
vuotta, onnellisempaa kuin koskaan ennen. Uskallan toivoa, että
mitä uusi vuosi meille tuoneekin, voimme tyytyä siihen, mitä Suuri
kapteeni meihin nähden on päättänyt, -- ja kuinka kaikki muutoin
käyneekin, pääsemme kumminkin kukin aikanaan turvaan varmaan satamaan.
XVII.
TULEE TÄYSI TALVI.
Uusi vuosi toi mukanansa täyden talven. Tuon pienen valkoisen talon
ympärille kokoontui suuria kinoksia, ja kaikkia sen akkunoita
koristivat monihaaraiset hohtavat jääkukat. Sataman jääpeite kävi
aina kovemmaksi ja paksummaksi, ja pian voivat Neljän tuulen asukkaat
retkeillä sitä pitkin, kuten aina muulloinkin keskitalvella. Varmat
tiet viitoitti arvoisa kunnallishallitus kuusenlehvillä, ja päivin ja
öin kuului niiltä hilpeätä kulkustenkilinää. Kuutamoöinä makasi Anna
kuunnellen sitä kuin keijukaisten kellonsoittelua.
Koko merenlahti jäätyi umpeen ja kallioniemen majakan vilkkuva
valo oli sammunut. Niinä kuukausina, jolloin kaikki meriliike oli
seisauksissa, oli kapteeni Jimin toimi laiskurin virkaa.
-- Nyt ei Ensi perämiehellä ja minulla ole kevääseen saakka mitään
muuta tehtävää kuin pysytellä lämpiminä ja huvitella, sanoi kapteeni
Jim.
-- Entinen majakanvartija muutti aina talveksi majakasta pois, mutta
minä jään asumaan niemelleni. Ensi perämies voisi kauempana maalla
saada myrkkyä tai joutua koirien hampaisiin. Tosinhan aika käy hiukan
pitkäksi, kun ei ole seurana lyhtyä eikä vettä, mutta kun vain hyvät
ystävät väliin käyvät tervehtimässä, lienee talvi kestettävissä.