osoittavan liikkeen hän istuutui mukavasti suureen nojatuoliin, jonka
vieressä Magogilla oli paikkansa. Hän oli sievästi ja huolellisesti
puettu, ja hänellä oli kuten tavallisesti tumman pukunsa koristeena
hiukka kirsikanpunaa, tällä kertaa nauharuusuke kaulakaarteen
alapuolella. Hänen tukkansa kimmelsi kultasäikeiden tavoin valkean
lämpöisessä hohteessa. Hänen merensinisissä silmissänsä vilkkueli
hilpeys ja leikillisyys. Tänä hetkenä oli Leslie tuon pienen
haavemajasen ja sen ystävällisten asukasten vaikutuksen alaisena
jälleen nuori tyttö -- nuori tyttö, joka oli unohtanut menneisyyden
ja sen tuottamat kärsimykset. Häntä ympäröi tuon pienen talon
muistoilla kyllästetty, puhdas ilmapiiri, hänen mieltänsä lämmitti
yhdessäolo kahden raikasluontoisen, iloisen nuoren ihmisen kanssa,
jotka kuuluivat hänen omaan sukupolveensa, ja ympäristön tenhovoima
tempasi hänet vastustamattomasti mukaansa. Neiti Cornelia ja kapteeni
Jim olisivat tuskin uskoneet silmiänsä, ja Annankin oli vaikea uskoa,
että tuo kylmästi luotaan torjuva ja vähäpuheinen nuori nainen,
johon hän oli tutustunut rantakallioilla, oli sama olento kuin tämä
vilkasluontoinen tyttö, joka puhui ja kuunteli janoavan mielen
kiihkeydellä ja jonka raikas nauru oli sukua tuolle viattomalle
hilpeydelle, joka entisvuosina oli helkähdellyt tässä pienessä
talossa.
Kuinka kaihoisia katseita Leslie loikaan akkunoiden välissä oleviin
täysiin kirjahyllyihin!
-- Meidän kirjastomme ei ole suuri, sanoi Anna, -- mutta jokainen
kirjamme on ystävämme. Olemme koonneet kirjamme vuosien kuluessa,
minkä mistäkin, mutta emme ole ostaneet niistä ainoatakaan, ennenkuin
olemme sen ensin lukeneet ja huomanneet haluavamme lukea sen vielä
moneen kertaan.
-- Minulla on muutamia kirjoja -- muuten varsin harvoja -- jotka
ovat kuuluneet isälleni, sanoi Leslie. -- Olen lukenut ne niin
moneen kertaan, että melkein osaan ne ulkoa. Uusia en juuri saa.
The Glenissä on kyllä lukuyhdistys, ja minä kuulun siihen -- mutta
ihmisillä on niin erilainen maku, ja minä saan sieltä niin harvoin
mitään, joka todella rikastuttaisi mieltä.
-- Etkö tahtoisi käyttää meidän kirjastoamme mielesi mukaan, sanoi
Anna. -- Olet sydämellisesti tervetullut lainaamaan sieltä mitä
tahdot.
-- Silloin tulen oikein ahmimaan kirjoja, sanoi Leslie katsoen häneen
kiitollisesti. Kello löi kymmenen, ja hän nousi vastahakoisesti.
-- Minun täytyy lähteä. En olisi uskonut, että oli jo niin myöhäistä.
Kapteeni Jimin on tapana sanoa, että tunti häipyy niin äkkiä
iäisyyteen... Mutta nyt olen istunut täällä kaksi tuntia -- ja kuinka
hauska minulla on ollut! lisäsi hän koruttomasti.
-- Tule sitten pian jälleen! sanoi Anna, ja Gilbert yhtyi hänen
pyyntöönsä.
Anna ja Gilbert olivat nousseet ja seisoivat rinnakkain valkean
hohteessa. Tuo nuori, toiveikas, onnellinen aviopari oli melkein
armottoman havainnollinen kuva kaikesta, mitä Leslie kaipasi ja
aina tulisi kaipaamaan. Hilpeys katosi hänen katseestansa ja
kasvoiltansa -- nuori tyttö oli väistynyt pois ja tilalla oli sureva,
elämänonnensa menettänyt nainen, joka kylmällä hymyilyllä kiitti
kutsusta käydä talossa ja poistui nopeasti hyvästellen.
Anna seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi sumuisen
kolean illan pimeyteen. Sitten hän palasi hitain askelin oman
lämpöisen lietensä ääreen.
-- Eikö hän ole suloinen, Gilbert? Minä en saa kylläkseni hänen
tukkansa katselemisessa. Neiti Cornelia sanoo, että se ulottuu
polviin asti. Ruby Gillisillä oli myöskin kaunis tukka -- mutta
Leslien tukassa on kuin sisäistä henkeä -- jokainen säie on elävää
kultaa.
-- Hän on erinomaisen kaunis, sanoi Gilbert niin lämpimän vakaumuksen
sävy äänessään, että Annan mielestä vähempikin olisi riittänyt.
-- Gilbert, pitäisitkö enemmän minun tukastani, jos se olisi
samanlaista kuin Leslien? kysyi hän hiukan levottomasti.
-- En tahtoisi kaikesta maailman hyvästä tukkaasi vähääkään
toisenlaiseksi kuin se on, sanoi Gilbert, liittäen sanoihinsa
varmuuden vuoksi vielä pari toisenlaista todistetta. -- Et olisi enää
Anna, jos sinulla olisi kullankeltainen tukka -- taikka minkävärinen
tahansa, paitsi juuri --
-- Punainen, sanoi Anna harminsekaisella tyydytyksellä.
-- Niin juuri -- punainen luo ihoosi ja tähtisilmiisi oikean
värityksen. Kultatukka ei sopisi sinulle ollenkaan, Anna -- ja
kuningatar olet kyllä ilmankin -- tämän majasen ja minun sydämeni
valtiatar.
-- Sitten saat ylistää Leslietä mielin määrin, sanoi Anna
jalomielisesti.
XIII.
KÄYNTI LESLIEN LUONA.
Muutamana hämärähetkenä viikkoa myöhemmin päätti Anna lähteä
ketojen poikki matkaan vastavierailulle tuohon piilipuitten takana
sijaitsevaan taloon. Mereltä päin oli tullut harmaata sumua, joka
levisi hitaasti yli sataman ja alanteiden ja lähestyi hiljaa syksyn
väreissä hohtavaa metsänreunaa. Usman läpi kuului meren huokailua
ja voihkinaa. Neljän tuulen ulkomuoto oli muuttunut, ja Annasta
se tuossa synkkyydessään vaikutti kiehtovalta ja houkuttelevalta,
mutta samalla se herätti hänessä yksinäisyydentunteen. Gilbert oli
matkoilla ja hänen piti palata vasta vuorokauden kuluttua, hän aikoi
ottaa osaa lääkärienkokoukseen Charlottetownissa. Annan olisi tehnyt
mieli jutella hetken aikaa tuttavallisesti jonkun yhdenikäisen
ystävättären kanssa. Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat molemmat
omaan tapaansa erinomaisia, mutta nuoret kaipaavat nuoria.
-- Voi sentään, jos Diana tai Pris tai Stella voisi pujahtaa sisään
hetkiseksi juttelemaan, kuinka hauskaa se olisikaan! sanoi Anna
itseksensä. -- Hyi, kuinka tänä iltana on koleata! Olen varma,
että kaikki laivat, jotka konsanaan ovat lähteneet Neljän tuulen
satamasta ja joutuneet haaksirikkoon, voitaisiin nähdä satamaan
liukuvina, hukkunut miehistö kannella, jos sumuvaippa vain hetkiseksi
voitaisiin vetää syrjään. Minusta tuntuu kuin se piilottaisi
lukemattomia salaisuuksia, -- kuin seudun menneitten sukupolvien
haamut silmäilisivät minua tuon harmaan verhon takaa. Jos tämän
pienen talon entiset kuolleet valtiattaret palaavat takaisin sitä
katsomaan, eivät he voisi valita sopivampaa iltaa kuin tämä. Jos
minä istun täällä kauemmin, saan nähdä jonkun niistä istuvan minua
vastapäätä Gilbertin suuressa tuolissa. Täällä ei ole ollenkaan niin
kodikasta kuin tavallisesti. Yksinpä Gog ja Magogkin näyttävät siltä,
kuin heristäisivät korviansa ja kuulisivat näkymättömäin vierasten
askeleita. Minä lähden täältä tieheni, tervehtimään Leslietä,
ennenkuin vallan pelästytän itseni typerillä kuvitteluilla, kuten
muinoin kummitusmetsässä. Jätän haavetupani sen muinoisten asukasten
käytettäväksi. Liesivalkea on lausuva heidät tervetulleiksi -- mutta
toivottavasti he palatessani ovat lähteneet tiehensä, niin että saan
tupani jälleen omiin hoteisiini. Aivan varmasti kaikki kirkkotarhan
ja merenpohjan haamut ovat päättäneet kohdata toisensa tänä iltana
täällä.
Hän naurahti hiukan omille mielikuvitelmillensa, mutta tunsi
sittenkin selkäpiitänsä karmivan. Heittäen lentomuiskun Gogille ja
Magogille hän pujahti alas sumuun. Kainalossa hänellä oli Leslielle
pinkka uusia aikakauskirjoja.
-- Leslie on aivan hullaantunut kirjoihin ja aikakauslehtiin, oli
neiti Cornelia sanonut äskettäin, -- mutta niitähän hän ei saa
käsiinsä juuri koskaan. Hänellä ei ole varaa niiden ostoon eikä
tilaamiseen. Hän on niin köyhä, että se on suorastaan surkeata, Anna.
Minä en voi käsittää, kuinka hän voi tulla toimeen tuolla pienellä
arentimaksulla. Hän ei valita koskaan, mutta voinhan toki itsekin
nähdä, kuinka hänen laitansa on. Kaiken ikänsä hän on saanut kärsiä
köyhyyttä. Hän ei välittänyt siitä silloin, kun hän vielä oli vapaa
ja hänellä oli päämäärä, mihin pyrkiä, mutta nyt kärsii hän siitä
kahta kipeämmin, sen voit uskoa. Olen niin iloissani siitä, että hän
vaikutti niin elpyneeltä tuona iltana, jonka hän vietti luonasi.
Kapteeni Jim sanoi minulle, että hän oli saanut pujottaa hänen
kätensä takin hihoihin ja painaa päähineen hänen päähänsä ja heittää
hänet ulos ovesta. Mene nyt piakkoin vastaamaan hänen käyntiinsä.
Jos vitkastelet, niin hän arvelee sen johtuvan siitä, että sinä
pelkäät Dickiä, ja sitten hän vetäytyy jälleen kuoreensa. Dick on
iso ja kömpelö, hyvänsävyinen lapsi, mutta hänen tylsämielinen
virnistelynsä ja naurunsa käy liiaksi toisten hermoille. Minulla
puolestani, Jumalan kiitos, ei ole mainittavasti hermoja. Minä
pidän Dick Mooresta enemmän nyt kuin hänen täysijärkisenä ollessaan
-- mutta sehän tosin ei merkitse niin varsin paljoa. Olin eräänä
päivänä auttamassa Leslietä, kun hänellä oli suursiivous, ja seisoin
keittiössä paistinpannun ääressä paistamassa munkkeja ihrassa. Dick
pysytteli kuten tavallisesti lähettyvillä, saadaksensa maistaa niitä,
ja kuinka onkaan, hän ottaa aivan kuuman leivoksen, jonka minä
juuri olen onkinut pannusta, ja pistää sen niskaani, kun kumarrun
eteenpäin. Tiedätkös, Anna, sormiani oikein syhytti, niin teki
mieleni paiskata pannu kiehuvine ihroineen hänen päähänsä -- mutta
Jumalan kiitos, voin sentään hillitä itseni!
Anna nauroi neiti Cornelian suuttumukselle kiiruhtaessaan eteenpäin
pimeässä. Mutta hänen naurunsa taukosi pian -- salaperäinen
kauhuntunnelma, joka tuona iltana vallitsi kaikkialla, teki lopun
hänen hilpeydestänsä. Hänen mielensä oli jo käynyt varsin vakavaksi
hänen ehdittyänsä tuon piilipuitten ympäröimän talon edustalle.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Rakennuksen julkipuoli oli pimeä ja
autio, niin että Anna kiersi nurkan ympäri ja meni sisään pienestä
ovesta, joka johti kuistilta eteiseen. Sinne hän pysähtyi äänetönnä.
Viereisen huoneen ovi oli auki. Himmeästi valaistussa huoneessa
istui Leslie Moore käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Hän
itki hillittömästi -- hiljaisin, haikein, suonenvedontapaisin
nyyhkytyksin, kuin olisivat hänen sisimmät sieluntuskansa väkisin
purkaantuneet ilmoille. Suuri musta koira istui hänen vieressänsä
lattialla, kuono hänen polvellaan ja suurissa uskollisissa
silmissä mitä hartain myötätunnon ja osanoton ilme. Anna peräytyi
murheellisena. Hän tunsi tuollaiseen suruun nähden olevansa voimaton.
Hänen sydämensä täytti sääli, jota hän ei uskaltanut ilmaista. Jos
hän nyt olisi mennyt sisään, olisi hän samalla riistänyt itseltänsä
tilaisuuden suoda apua ja ystävyyttä. Sisäinen ääni sanoi Annalle,
että tuo ylväs ja suljettu luonne ei ikinä soisi anteeksi sille, joka
hänet yllättäisi lohduttoman surun vallassa.
Anna poistui hiljaa talosta ja pyrki hapuillen pihasta ulos. Jonkun
matkan päästä hän kuuli pimeästä puhetta ja näki himmeän valon
vilkkuvan siellä. Veräjällä tuli häntä vastaan kaksi miestä --
kapteeni Jim lyhty kädessä ja eräs toinen henkilö, jonka hän ymmärsi
Dick Mooreksi. Hän oli roteva, jokseenkin lihava mies, jolla oli
leveät ja pyöreät punaisenverevät kasvot sekä ilmeetön, harhaileva
katse. Tässäkin himmeässä valaistuksessa huomasi Anna, että hänen
silmissänsä oli jotakin luonnotonta.
-- Tekö täällä olette, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim. -- Teidän ei
pitäisi kuljeskella yksin tällaisena iltana. Voitte sumussa eksyä
helpommin kuin luulettekaan. Minä saatan vain Dickin sisään ja palaan
näyttämään teille tietä ketojen poikki. En tahdo joutua vastaamaan
tohtori Blythelle siitä, että olen hänen poissaollessaan antanut
teidän mennä mereen Cape Leforcen kallioniemeltä. Niin kävi eräälle
naiselle neljäkymmentä vuotta sitten.
-- Te olette käynyt tervehtimässä Leslietä, sanoi hän tultuansa
takaisin.
-- Aioin tehdä sen, mutta en mennytkään sisään, sanoi Anna ja kertoi,
mitä oli nähnyt.
Kapteeni Jim huokasi.
-- Leslie parka! Leslie parka! Hän ei itke hevillä, rouva Blythe --
hän on niin uljas ja tarmokas. Kun hän sen kerran tekee, silloin
hän kokee kovaa. Mutta sellainen ilta kuin tämä on erityisen raskas
naiselle, joka kantaa suurta surua. Ilmassa on jotakin sentapaista,
joka ikäänkuin kutsuu esiin kaiken mitä olemme kärsineet -- tai
pelänneet.
-- Siinä vilisee aaveita, sanoi Anna, ja väristys puistatti häntä.
-- Siksi lähdin tänne -- halusin puristaa ihmiskättä ja kuunnella
ihmisääntä. Tänä iltana on liikkeessä niin paljon ihmissukuun
kuulumattomia olentoja. Minun oma haavemajanikin oli niitä täynnä.
Ne karkoittivat minut suorastaan sieltä ulos... Sentähden pakenin
tänne saadakseni seuraa, jolla olisi lihaa ja verta kuten itselläni.
-- Oli oikein, ettette mennyt sisään, rouva Blythe. Leslie olisi
pahastunut siitä. Hänelle ei myöskään olisi ollut mieleen, jos minä
olisin mennyt Dickin kanssa sisään, kuten olisin tehnyt, jos en olisi
kohdannut teitä. Dick on ollut koko päivän minun luonani. Pidän häntä
mahdollisimman paljon luonani helpottaakseni hiukan Leslien taakkaa.
-- Eikö hänen silmissänsä ole jotakin eriskummallista? kysyi Anna.
-- Huomasitteko sen? On kyllä, toinen silmä on harmaan sininen ja
toinen ruskea -- hänen isänsä laita oli samaten. Siitä minä juuri
Cubassa tunsinkin hänet Dick Mooreksi. Muutoin ei suinkaan ollut
helppo tuntea häntä, niin riutunut hän oli ja takkuisen parran
peittämä. Arvatenkin te olette kuullut, että juuri minä hänet löysin
ja toin kotiin. Tuota syöttää nyt neiti Cornelia minulle alinomaa
-- hän sanoo, että minun olisi pitänyt antaa hänen jäädä sinne
missä oli. Mutta siinä suhteessa en voi olla yhtä mieltä hänen
kanssaan. Oli oikein tuoda hänet kotiin -- ja silloinhan siinä ei
ollut mitään valitsemisen varaa... Sehän on selvää ilman muuta.
Mutta vanhaa sydäntäni vihloo ajatellessani Leslietä. Hän on vasta
kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta hän on syönyt enemmän
kyynelillä kostutettua leipää kuin useimmat naiset ehdittyään
kahdeksankymmenen vuoden ikään.
He jatkoivat hetken vaieten kulkuansa. Vihdoin sanoi Anna:
-- Tiedättekö, kapteeni Jim, minä en ole koskaan kulkenut kernaasti
Lyhdyn valossa. Minulla on aina ollut niin ihmeellinen tunne, että
valopiirin ulkopuolella, juuri siinä, missä pimeys alkaa, ympäröi
minua lauma salaperäisiä ja pahasisuisia olentoja, jotka tuijottavat
minuun pimeästä pahansuovin silmin. Sama tunne on minulla ollut
lapsuudestani saakka. Mikähän siihen on syynä? Minusta ei koskaan
tunnu siltä ollessani täydessä pimeydessä -- kun se sulkee minut
tykkänään huomaansa -- silloin en pelkää vähääkään.
-- Minullakin on melkein sama tunne, sanoi kapteeni Jim. -- Luulen,
että kun pimeys täydelleen ympäröi meitä, se on ystävämme. Mutta kun
me koetamme torjua sitä luotamme -- tahdomme karkoittaa sen lyhdyn
valolla -- silloin se käy meille vihamieliseksi. Mutta nyt sumu alkaa
hälvetä. Kuten ehkä olette huomannut, puhaltaa lännestä raikas tuuli.
Ehdittyänne kotiin voivat tähdet jo näkyä.
Niin tapahtuikin, ja kun Anna jälleen astui haavemajaseensa, hehkui
pesässä vielä punainen tuhka, ja kaikki kammottavat ajatukset olivat
kuin poispuhalletut.
XIV.
MARRASKUUN PÄIVIÄ.
Neljän tuulen lehdoissa ja metsiköissä viikkomääriä vallinnut
väriupeus oli vaihtunut vienon siintävään syksyiseen harmauteen.
Tuli päiviä, jolloin kedot ja rantaniityt verhoutuivat tihkusateen
usmaan, tai merituulen henkäykset puhalsivat jäätävinä niiden
ylitse -- ja tuli myrskyöitä, jolloin Anna unesta heräten rukoili,
ettei vain ainoakaan laiva hyrskyissä joutuisi karien ja särkkien
reunustamalle pohjoisrannikolle. Sillä jos niin kävisi, silloin
ei edes majakan suuri lempeä silmä, joka loisti uskollisesti
halki pimeyden, voisi estää tuota onnetonta alusta menehtymästä
vaahtoharjaisiin kuohuihin.
-- Marraskuussa minusta väliin tuntuu, ettei kevät palaa
koskaan, huokaili hän surren muutosta, joka oli tapahtunut hänen
hallanpanemissa kukkalavoissansa.
Pieni väririkas puutarha, joka oli ollut opettajan morsiamen silmäin
ilo, näytti nyt autiolta ja kurjalta, ja poppelit ja koivut olivat
kuin "paljaiksi kuorittuja onkivapoja" -- kuten kapteeni Jimin oli
tapana sanoa. Mutta talon takana kasvava honkametsikkö oli vihreä ja
tiheä kuin ennenkin, ja yksin marraskuussakin tuli ihania päiviä,
jolloin päivä paistoi ja vuodatti vienoa purppuraa usmaan, jolloin
sataman pienet suippopäiset aallot karkeloivat yhtä hilpeästi kuin
keskikesällä ja ulappa lepäsi niin kirkkaansinisenä ja tyynenä, että
myrskyt ja vinhat tuulet joutuivat unhoon.
Varsin monta syysiltaa viettivät Anna ja Gilbert kapteeni Jimin
majakassa. Siellä oli aina kodikasta. Vaikka itätuuli lauleli synkkiä
säveleitään ja meri näytti harmaalta ja kuolleelta, tuntui siellä
aina vallitsevan päivänpaiste. Ehkäpä tuo seikka johtui siitä, että
Ensi perämies aina upeili mitä koreimmassa turkissa. Se oli niin
suuri ja loistava, että tuskin muistettiin kaivata aurinkoa, ja sen
äänekäs kehruu säesti perin miellyttävällä tavalla naurua ja hilpeätä
juttelua, jotka aina tekivät olon kapteeni Jimin lieden ääressä niin
viihtyisäksi. Täällä tuo iloisa isäntä ja Gilbert keskustelivat mitä
erilaisimmista ilmiöistä, joita taivaan ja maan välillä on nähtävissä.
-- Minusta on hauska mietiskellä monenmoisia ongelmoita, vaikka en
pystykään pääsemään niistä selville, sanoi kapteeni Jim. -- Isäni
oli sitä mieltä, ettei meidän koskaan pitäisi puhua asioista, joita
emme käsitä, mutta jos noudattaisimme tuota sääntöä, pelkään, että
keskustelumme pian tyrehtyisi kuiviin. Taivaiset vallat nauravat
kyllä väliin meidän tuumiskeluillemme, mutta mitäpä siitä, kun
vain muistamme olevamme heikkoja ihmisiä emmekä pyri jumalain
vertaisiksi tai luule olevamme päteviä ratkaisemaan hyvän ja pahan
eroa. Luullakseni meidän vähäiset keskustelukokouksemme eivät
haittaa ketään, niin syventykäämme siis, tohtori, jälleen kaikkeuden
salaisuuksiin.
Herrojen keskustellessa kuunteli Anna tai vaipui haaveihin. Väliin
lähti Lesliekin mukaan majakalle, ja hän ja Anna kuljeskelivat
silloin illan hämärtyessä rannikolla tai istuivat majakan viereisillä
kallioilla, kunnes pimeys pakotti heidät sisään, kodikkaan
takkavalkean ääreen. Ja silloin valmisti kapteeni Jim teetä ja
kertoeli:
"Hän kuinka taisteli ja uhman murti
Aallokon tuiman, karkeloiden kulki
Ulapan teitä, missä hyrskyt hurjat
Ain' turhaan valmisteli urhon turmaa."
Lesliellä näytti aina olevan kovin hauskaa noissa majakan
vaatimattomissa vieraspidoissa, hän kävi avomieliseksi ja
puheliaaksi, keksi lystikkäitä sanasutkauksia ja nauroi helkähtelevää
nauruansa. Väliin hän myöskin kuunteli toisten keskustelua henkeänsä
pidättäen, posket hehkuvina, silmät loistavina. Juttelu kävi
vilkkaammaksi, kokkapuheet nasevammiksi, kun Leslie oli läsnä. Ja
vaikka hän ei itse puhunut paljon, näytti hän kumminkin houkuttelevan
muut esiintymään mahdollisimman edulliselta puolelta. Kapteeni
Jim esitti kertomuksensa paremmin, Gilbert keksi nopeammin ja
osuvammin vastaväitteensä ja perustelunsa, ja Annalle tuli aina
uusia leikillisiä ja omintakeisia päähänpistoja -- Leslien olennon
kannustaessa itsekutakin antamaan parastansa.
-- Tuo tyttö on syntynyt johtavaan asemaan henkistä ja
yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä, kaukana Neljän
tuulen niemestä, sanoi Anna Gilbertille heidän astellessaan kotiin
eräänä iltana. -- Täällä hänen suuret lahjansa menevät hukkaan,
häipyvät tyhjiin...
-- Etkö tarkannut kapteeni Jimin ja allekirjoittaneen keskustelua,
kun eräänä iltana pohdimme juuri tuota kysymystä hiukan yleisemmältä
näkökannalta? Lopputuloksena oli tuo rauhoittava johtopäätös, että
kaikkeuden luoja todennäköisesti osaa hallita maailmaansa aivan yhtä
hyvin kuin me sen tekisimme ja että sellaista kuin "hukkaanmennyt
elämä" ei ole olemassakaan, ellei nimittäin asianomainen itse
ole hukannut elämäänsä turhuuteen. Ja sitähän ei Leslie Moore
toden totta ole tehnyt. Voisihan jokunen ajatella niinkin, että
henkilö, joka on saanut diploomin Redmondin korkeakoulusta ja johon
sanomalehdentoimittajat ja kirjainkustantajat jo alkoivat kiinnittää
huomiota, hukkaa elämänsä mennessään naimisiin nuoren ja kokemattoman
lääkärin kanssa, jonka toimena on laastaroida harvalukuista
potilasjoukkoa yksinäisessä maailmankolkassa nimeltä Neljä tuulta...
-- Gilbert!
-- Jos sinä olisit mennyt naimisiin Roy Gardnerin kanssa, olisit
voinut loistaa kirkkaana valona henkistä ja yhteiskunnallista
merkitystä omaavissa piireissä kaukana Neljän tuulen niemestä.
-- Gilbert Blythe!
-- Se on nimeni. -- Tiedäthän, kuinka sinä olit häneen silmittömästi
rakastunut aikoinaan.
-- Gilbert, nyt sinä käyttäydyt katalasti, harkitun katalasti
kuten kaikki miehet, sanoisi neiti Cornelia. En ole koskaan ollut
häneen rakastunut. Kuvittelin sitä vain. Sen sinä kyllä tiedät.
Tiedät myöskin, että minä mieluummin asun vaimonasi haavemajassamme
kuin asuisin kuningattarena palatsissa, jossa olisi pylväitä ja
marmoripermannot.
Gilbert ei vastannut sanoin. Mutta valitettavasti lienevät sekä hän
että hänen vaimonsa unohtaneet Leslie paran, joka kulki yksinäistä
polkuansa ketojen poikki kohden taloa, joka ei ollut marmoripalatsi
eikä ilmetty haavemaja.
Kuu alkoi juuri kohota esiin tumman meren takaa ja kirkasti sen
kalvon hohteellaan. Sen valo ei ollut vielä saavuttanut satamaa,
jonka kaukaisempi puoli vielä verhoutui salaperäiseen pimeään
himmeine lahtinensa, missä rantakalliot muodostivat veteen tummia
varjoja, joiden välisissä lahdenpohjukoissa näkyi loistavia
valoviiruja.
-- Mitä tuikkavaa valoa leviääkään pimeään tuolta ihmisten kodeista!
sanoi Anna. -- Tuo valoviiru lahden toisella puolen on kuin
helminauha. Ja The Glenistä hohtaa kokonainen tähtisikermä... Katsos,
Gilbert, tuo valopilkku näkyy meiltä. Olen iloinen, etten sitä
sammuttanut. Minusta ei ole hauska tulla pimeään taloon. Eikö olekin
suloista katsella valoa, joka tuikkaa omasta kodistamme, Gilbert?
-- Se on yksi maailman miljoonien kotien joukosta -- mutta meille se
merkitsee vartiotulta ja johtotähteä tässä matoisessa maailmassa...
Anna-tyttöseni, kenellä on oma koti ja herttainen, punatukkainen
vaimo -- mitä voisikaan hän enää pyytää elämältä?
-- Erästä pikkuseikkaa täytyy hänen sentään vielä pyytää, kuiskasi
Anna, pusertaen hellästi hänen käsivarttansa. -- Oi, Gilbert, minusta
tuntuu väliin kuin minun olisi mahdoton odottaa aina kevääseen asti.
XV.
JOULUAATTO.
Aluksi olivat Anna ja Gilbert tuumiskelleet matkustaa Avonleahin
joulua viettämään, mutta lopuksi he päättivät jäädä kotiin.
-- Ensimmäisenä jouluaattona, jonka vietämme yhdessä, tahdon olla
omassa kodissani, selitti Anna.
Siitä johtui nyt, että Marilla näytti siltä kuin olisi tehnyt
purjehdusretken maapallon ympäri. Hän ei ollut vielä koskaan ennen
ollut sadan kilometrin päässä kodistansa, eikä hän ollut koskaan
syönyt joulupäivällistä muualla kuin Vihervaaran talossa.
Rakel-täti oli valmistanut ja tuonut mukanansa suunnattoman luumu
vanukkaan. Tuon kunnon rouvan oli ollut mahdoton uskoa, että kukaan
nuoremman sukupolven jäsen -- ja lisäksi vielä akateemista sivistystä
saanut -- osaisi valmistaa syötävän luumu vanukkaan, mutta muutoin
hän kehuskeli Annan taloudenhoitoa.
-- Anna on oiva emäntä, sanoi hän Marillalle vierashuoneessa sinä
iltana, jolloin he olivat saapuneet. -- Olen tarkastanut hänen
leipäsäiliönsä ja sangon, missä on porsaanruokaa. Sen nimittäin
voin sanoa sinulle, että noiden molempain pitopaikkojen mukaan voi
arvostella emäntää. Sangossa ei ollut mitään, joka ei todella olisi
sinne kuulunut, ja leipäsäiliössä ei ollut puivia leipäpaloja.
Sehän on luonnollista, sillä hänhän on sinun kasvattamasi, mutta on
otettava lukuun, että hän sitten tuli korkeakouluun. Minä huomasin
heti, että hänellä on minun virkkaamani peite -- tuo, jossa on
tupakanlehtimalli -- täällä toisessa vierassängyssä, ja sinun
suuri palmikoitu mattosi on arkihuoneen uunin edessä. Tuollaiset
pikkuseikat tekevät olon heti kodikkaaksi.
Annan ensi joulu omassa kodissa muodostui niin hauskaksi ja
miellyttäväksi kuin hän ikinä voi toivoa. Oli kaunis päivä, ilma oli
kuulakka ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ohut kerros ensi lunta oli
satanut juuri jouluaatoksi kaunistaen maailman. Lahti aaltoili vielä
vapaana, auringossa kimmeltäen.
Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat kutsutut päivälliselle, joka
syötiin jo varhain. Leslie ja hänen miehensä olivat myöskin kutsutut,
mutta Leslie kiitti kieltäen -- he olivat aina setä Isac Westin luona
jouluna, sanoi hän.
-- Hänestä on parempi niin, uskoi neiti Cornelia Annalle. -- Hänestä
on liian raskasta ottaa miehensä mukaan vierasten seuraan. Joulu on
aina erityisen raskas aika Leslielle. Hänellä ja isällä oli aina
jouluna yhdessä niin paljon kepposia ja salaisuuksia.