sattuisitte kohtaamaan toisenne. No, mitä pidät hänestä?
-- Minusta hän on erinomaisen kaunis.
-- Kieltämättä. Hänen vertaistansa, mitä ulkomuotoon tulee, ei ole
ollut koskaan Neljässä tuulessa. Oletko nähnyt koskaan sellaista
tukkaa? Kun hän päästää sen valloilleen, ulottuu se polviin. Mutta
minä tarkoitin kysyä, mitä muutoin pidit hänestä.
-- Luullakseni voisin pitää hänestä oikein paljon, jos hän vain
sallisi sen, vastasi Anna vitkaan.
-- Mutta hän ei salli sitä -- hän torjui sinut luotansa soveliaan
matkan päähän, eikö niin? Leslie parka! Mutta et olisi siitä
erityisesti ihmeissäsi, jos tietäisit millaista murhenäytelmää hänen
elämänsä on ollut -- kirjaimellisesti murhenäytelmää, toisti neiti
Cornelia painokkaasti.
-- Ah, jospa kertoisitte minulle siitä hiukan -- jos nimittäin voitte
tehdä sen pettämättä hänen luottamustaan.
-- Rakkaani, Leslie paran tarinan tuntee jokainen näillä tienoin. Se
ei ole mikään salaisuus -- ainakaan ulkonaisiin piirteisiinsä nähden.
Mutta sisäiset kokemukset tuntee vain Leslie itse, ja hän ei avaa
kenellekään sydäntään. Voin sanoa, että minä olen paras ystävä, jonka
hän maan päällä omistaa, mutta hän ei ole vielä koskaan lausunut
minulle valituksen sanaa. Oletko koskaan nähnyt Dick Moorea?
-- En koskaan.
-- No, siinä tapauksessa on parasta, että alan aivan alusta, niin
käsität kaikki tyyni. Kuten sanottu, Leslien isän nimi oli Frank
West. Hän oli lahjakas, mutta epäkäytännöllinen -- sellaistahan
sattuu usein. Hänellä oli hyvä lukupää ja hän oli kansanopistossa
kaksi vuotta. Sitten hänen terveytensä kävi huonoksi -- heidän
suvussansa on taipumusta keuhkotautiin. Hän palasi jälleen kotiin
ruvetakseen maanviljelijäksi. Hän meni sitten naimisiin Rose
Elliottin kanssa, joka oli kotoisin lahden tuolta puolen. Rose
oli hyvin kaunis -- Leslie on perinyt ulkomuotonsa häneltä. Mutta
Lesliessä on paljon enemmän pontta ja tarmoa kuin Rose parassa.
Sinähän tiedät, Anna, että minä aina olen ollut sitä mieltä, että
meidän naisten tulee vetää yhtä köyttä. Jumala tietäköön, että me
saamme sietää sangen paljon miehiltä, etkä usein saa kuulla minun
sanovan pahaa sanaa toisesta naisesta. Mutta tuo Rose Elliott,
hän oli minusta sentään liian sietämätön... Häntä oli hemmoteltu
lapsuudesta saakka, eikä hänestä koskaan tullut muuta kuin laiska ja
itsekäs ja vaivojansa ruikutteleva olento. Frank ei pystynyt työhön,
he olivat köyhiä kuin kirkonrotat. He elivät perunoista ja ihrasta.
Kaksi lasta heillä oli -- Leslie ja Kenneth. Leslie omisti äitinsä
kauneuden ja isänsä hyvän pään -- ja lisäksi vielä jotakin, jota
hän ei ollut perinyt heiltä. Hän oli iloisin, ystävällisin pikku
tyttönen, mitä voi kuvitella, Anna. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli
isänsä lemmikki, ja he olivat hyvin läheiset keskenänsä. Leslie ei
nähnyt isässänsä mitään virheitä -- ja hän olikin omalla tavallaan
varsin miellyttävä.
Leslien ollessa kahdentoista vuotias tapahtui ensimmäinen
onnettomuus. Hän jumaloi pikku veljeänsä Kennethiä, joka oli neljä
vuotta häntä nuorempi ja oli hyvin herttainen pikku poika. Hän putosi
eräänä päivänä suurelta heinäkuormalta, joka oli matkalla luuvaan,
pyörä kulki aivan hänen pienen ruumiinsa ylitse ja kuolema seurasi
heti. Ja ajattele, Anna, Leslie näki tuon. Hän seisoi ylhäällä
luuvan luukulla. Hän kirkaisi -- renki sanoi, että sellaista ääntä
ei hän ollut kuullut koskaan ennen, se oli soiva hänen korvissaan,
kunnes enkeli Gabrielin pasuuna saattaisi sen vaikenemaan. Mutta
sitten ei Leslie enää huutanut eikä itkenyt. Hän hyppäsi luukusta
heinäkuormalle ja heinäkuormalta maahan ja nosti tuon verta vuotavan
ja vielä lämpimän ruumiin syliinsä -- ja se täytyi suorastaan riistää
häneltä, Anna, sillä hän ei olisi tahtonut päästää sitä... Minut
noudettiin sinne -- ei, en voi puhua siitä...
Neiti Cornelia pyyhki kyyneleet herttaisista ruskeista silmistänsä ja
neuloi pari minuuttia äänettömyyden vallitessa.
-- Niin, jatkoi hän, -- siitähän ei olekaan sen enempää sanomista.
Pikku Kenneth haudattiin kirkkotarhaan lahden tuolle puolen,
ja jonkun ajan kuluttua lähti Leslie kouluun jatkamaan jälleen
lukujansa. Hän ei maininnut enää Kennethin nimeä -- en ole enää
koskaan kuullut sitä hänen huuliltansa. Varmaankin tuo vanha haava
nyt jo on mennyt umpeen, joskin arpi väliin kirvelee. Hänhän oli
silloin vain lapsi, Anna, ja aika armahtaa lapsia. Vähitellen palasi
nauru jälleen hänen huulillensa -- ja se oli erinomaisen viehkeätä
naurua, jommoista nykyisin enää harvoin kuulee.
-- Kuulin sen silloin illalla, sanoi Anna. -- Se oli erinomaisen
miellyttävää naurua.
-- Frank West alkoi käydä huonommaksi pikku Kennethin kuoleman
jälkeen. Eihän hänen terveytensä ollut ennestäänkään ollut vahva,
ja pojan kuolema kävi häneen kovasti, joskin Leslie oli hänen
lempilapsensa. Hän kävi synkkämieliseksi ja tylsäksi, ja eräänä
päivänä hirtti hän itsensä omassa halkoliiterissään. Ja siihen hän
oli vielä lisäksi valinnut hääpäivänsä. Tietysti täytyi myöskin
käydä niin, että Leslie parka ensiksi näki hänet siellä, -- hän meni
liiteriin pilkkomaan hiukan sytykkeitä. Silloin kohtasi häntä tuo
näky.
-- Kuinka hirveätä, sanoi Anna, ja puistatus kävi hänen lävitsensä.
-- Tyttöparka!
-- Yhtä vähän kuin Kennethin kuoltua itki Leslie isänsäkään
hautajaisissa, mutta hänen äitinsä ulisi kahden puolesta. Lesliellä
oli täysi työ häntä rauhoittaessaan ja lohduttaessaan. Rose
käyttäytyi todellakin oikein ikävästi, sitä mieltä olimme me kaikki,
mutta Leslie kohteli häntä mitä suurimmalla kärsivällisyydellä.
Hänhän piti äidistänsä, eikä hän koskaan sietänyt ainoatakaan
moitteen sanaa omaisistaan. Niin haudattiin sitten Frank West
poikansa Kennethin rinnalle ja Rose antoi pystyttää hänelle suuren
hautapatsaan. Se oli melkoista suurenmoisempi kuin konsanaan Frank
Westin luonne tai jälkimuisto. Ja varmaa on, että se oli suurempi
kuin Rosen varat olisivat sallineet, sillä kartano oli kiinnitetty
veloista aina savupiippuja myöten. Mutta pian senjälkeen kuoli
Leslien isän vanha äiti -- kelpo mummo, jolta Leslie varmaankin
on perinyt osan ominaisuuksistansa, -- ja hän jätti jälkeensä
hiukan rahaa Leslielle -- sen verran, että hän voi käydä vuoden
Charlottetownin opettajaseminaaria. Lesliellä oli mielessä koettaa
suorittaa opettajatutkinto ansaitaksensa sitten sen verran, että hän
voisi opiskella pari lukukautta Redmondin korkeakoulussa. Se oli
ollut hänen isänsä lempituuma -- hän tahtoi, että Leslie toteuttaisi
sen, mitä hän ei ollut voinut tehdä. Leslie oli erittäin lahjakas ja
varsin kunnianhimoinen. Hän suoritti tutkintonsa ja sai sitten paikan
The Glenin koulussa. Hän oli niin onnellinen ja toivehikas ja täynnä
eloa ja intoa. Ajatellessani, millainen hän silloin oli ja millainen
nyt, täytyy minun sanoa: paholainen vieköön kaikki miehet!
Neiti Cornelia puraisi ompelulankansa poikki keikauttaen tuikeasti
päätänsä.
-- Sinä kesänä ilmestyi sitten Dick Moore. Hänen isällänsä Abner
Moorella oli kauppapuoti The Glenissä, mutta Dick oli ihastunut
merimieselämään, ja hän oli tavallisesti kesäisin merellä ja seisoi
talvisin tiskin takana. Hän oli iso ja komea mies -- jolla oli pieni,
ruma sielu jossakin kookkaan ruumiinsa sopukassa. Hänellä piti aina
olla jotakin, jonka suhteen hän oli lyönyt vetoa, että se hänen oli
saatava -- mutta kun hän sen oli saanut, ei hän välittänyt siitä
enää. Muutoin oli hän kyllä jokseenkin sävyisä ja hyväluontoinen, kun
ei mikään käynyt vasten hänen mieltänsä. Mutta hän joi aika paljon,
ja ikäviä juttuja oli liikkeellä hänestä ja eräästä kalastajakylän
tytöstä. Hän ei olisi ansainnut olla edes rättinä Leslien jalkojen
juuressa. Mutta hän ihastui nyt silmittömästi Lesliehen, ensiksikin
hänen kauneutensa takia ja toiseksi siksi, ettei Leslie välittänyt
hänestä vähääkään. Hän vannoi pyhästi, että juuri Leslie hänen oli
saatava -- ja hän sai hänet.
-- Mutta kuinka ihmeessä se voi tapahtua?
-- Se oli alusta loppuun konnamaista peliä. Minä en voi antaa Rose
Westille anteeksi hänen menettelyänsä. Näetkös, rakas ystäväni, Abner
Moorella oli kiinnityksiä Westin tilaan, ja korkoja ei ollut maksettu
moneen vuoteen. Nyt meni Dick rouva Westin luo ja sanoi, että jos
Leslie ei ottaisi häntä, käskisi hän isänsä sanomaan irti lainat.
Rose nosti kauhean elämän -- pyörtyi ja itki ja pyysi ja rukoili,
ettei Leslie karkoittaisi häntä pois hänen vanhasta kodistansa. Eihän
häntä voi moittia, vaikka hänelle tuotti surua ajatus, että hänen
täytyisi jättää se, mutta tuskinpa kukaan sentään olisi uskonut
häntä niin itsekkääksi, että hän uhraisi oman lapsensa saadaksensa
jäädä vanhoihin huoneisiinsa. Mutta sen hän kumminkin teki. Ja
Leslie suostui noudattamaan hänen tahtoansa -- hän piti niin paljon
äidistänsä, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa säästääksensä
häntä surusta. Hän meni naimisiin Dick Mooren kanssa. Silloin ei
kukaan meistä vielä tiennyt, miksi se tapahtui. Vasta myöhemmin
saatiin tietää, että äiti oli kiusannut häntä, kunnes hän suostui.
Minä olin aina ollut vakuutettu, että tuohon asiaan kätkeytyi
jokin salaisuus, sillä Leslie oli aina esiintynyt hyvin tylysti ja
tuikeasti Dick Moorea kohtaan, eikä hän ollut sen luontoinen, että
hän niin helposti olisi muuttanut mieltä. Tiesinhän muutoinkin, ettei
Dick Moore ikinä voinut olla sellainen mies, että Leslie voisi häneen
kiintyä -- jos kohta hänen olentonsa muutoin kieltämättä tehosikin
naisiin. Suurista häistä ei tietysti voinut olla puhetta, mutta
Rose pyysi minut vihkiäisiin. Minä menin, mutta kaduin sitä sitten.
Olin nähnyt Leslien kasvot veljen ja isän hautajaisissa, ja nyt
minusta oli, kuin olisin ollut viettämässä hänen omia hautajaisiansa.
Mutta Rose loisti kuin aurinko, sen saat uskoa! Silloin oli Leslie
kahdeksantoista vuoden vanha.
Leslie ja Dick asettuivat asumaan Westin tilalle -- Rose ei muka
voinut erota tyttärestänsä. Ja siellä he asuivat sen talven. Keväällä
Rose sai keuhkokuumeen ja kuoli -- täsmälleen vuotta liian myöhään!
Leslie suri kovasti äitiänsä. Eikö ole kauheata, että toiset
arvottomat ihmiset saavat osaksensa niin paljon rakkautta, ja toiset,
jotka sitä ansaitsisivat paljoa paremmin, saavat käydä läpi elämän
saamatta sitä osaksensa juuri ollenkaan?
-- Mutta Dick väsyi pian elelemään tuossa suuressa talossa kahden
kesken vaimonsa kanssa. Hän halusi viettää vaihtelevaa elämää. Hän
matkusti Nova Scotiaan sukulaisia tervehtimään, ja pian hän kirjoitti
Leslielle, että eräs hänen serkuistansa, George Moore, aikoi lähteä
pitkälle meriretkelle, aina Havannaan saakka, ja hän aikoi lähteä
mukaan. Laivan nimi oli "Neljä sisarta", ja he arvelivat viipyvänsä
matkalla yhdeksän viikkoa.
Tuo matka tuotti Leslielle helpotusta. Mutta hän ei puhunut mitään.
Aina hääpäivästänsä saakka hän on ollut aivan samanlainen kuin nyt
-- kylmä ja ylpeä ja suljettu ja tyly sille, joka pyrkii häntä
lähestymään. Mutta nähkääs, minä puolestani en ole antanut hänen
torjua itseäni luotansa! Kaikesta huolimatta olen pitänyt kiinni
oikeudestani kiintyä häneen ja tilaisuuden sattuessa myöskin osoittaa
kiintymystäni.
-- Hän sanoikin minulle, että täti on hänen paras ystävänsä, sanoi
Anna.
-- Todellako! Vai sanoi hän niin! huudahti neiti Cornelia
ihastuneena. -- Se riemastuttaa vanhaa sydäntäni. Olen usein
mietiskellyt, mahtaneeko hän välittää minusta vähääkään -- sillä
jos niin on, osaa hän salata sen oivallisesti. Sinä olet ilmeisesti
saanut hänet virkoamaan enemmän kuin aavistatkaan, muutoin ei hän
olisi sanonut sinulle tuollaista seikkaa. Ah, tuota tyttöparkaa,
joka on hukannut elämänsä! Nähdessäni Dick Mooren tunnen aina halua
lävistää hänet puukolla.
Kevennettyään sydäntänsä ilmaisemalla tuon verenhimoisen halunsa
pyyhkäisi neiti Cornelia jälleen silmiänsä ja jatkoi:
-- Leslie jäi siis asumaan yksin tuonne taloon. Dick oli kyntänyt ja
kylvänyt ennen lähtöänsä, ja Abner ukko, hänen isänsä, oli luvannut
huolehtia sadon korjaamisesta. Kesä meni menojaan, mutta "Neljästä
sisaresta" ei kuulunut mitään. Nova Scotiassa asuvat sukulaiset
ryhtyivät tiedusteluihin, ja kävi ilmi että laiva oli saapunut
Havannaan, purkanut lastinsa ja otettuaan uutta lastia lähtenyt
kotimatkalle, mutta siinä olikin kaikki, mistä saatiin selkoa.
Vähitellen alkoivat ihmiset lukea Dick Mooren hukkuneiden joukkoon.
Melkein jokainen otaksui hänen jääneen sille tielleen, mutta eihän
siitä voinut olla varma, sillä on tapahtunut, että merimiehet,
joita jo vuosikausia on luultu kuolleiksi, äkkiä ovat ilmestyneet
elävinä tänne satamaan. Leslie ei koskaan uskonut hänen kuolemaansa
-- ja hän oli oikeassa. Niin onnellisesti ei saanut käydä, että
Dick olisi jo mennyt menojansa. Seuraavana kesänä kävi kapteeni Jim
Havannassa -- siihen aikaan hän vielä teki purjehdusretkiä. Siellä
pisti hänelle päähän, että hänen pitäisi ottaa asioista hiukan selkoa
-- sillä miehistä on aina hauska pistää nokkansa muiden asioihin
-- ja niin hän kävi tiedustelemassa kaikissa merimieskodeissa ja
muissa sellaisissa paikoissa, saadaksensa kuulla jotakin "Neljän
sisaren" miehistön kohtalosta. Tuon hän olisi saanut jättää tekemättä
-- sen olen aina sanonut ja sanon yhä edelleen. Niin hän tuli
kiertoretkellään erääseen -- niin, eiköhän se liene ollut suorastaan
turvakoti, ja siellä hän näkee miehen, jonka hän tuota pikaa tuntee
Dick Mooreksi, huolimatta suuresta parrasta, jonka Dick oli ehtinyt
kasvattaa. Kapteeni Jim ajatutti sen pois -- ja sitten ei ollut enää
epäilystäkään -- mies oli Dick Moore -- tai ainakin hänen ruumiinsa.
Järki oli mennyt tipo tiehensä, ja mitä sydämeen tulee, niin ei sitä
minun käsittääkseni ollut ikinä ollutkaan.
-- Mitä hänelle sitten oli tapahtunut?
-- Niin, jospa se vain tiedettäisiin! Turvakodin hoitajat olivat
kertoneet löytäneensä hänet noin vuotta aikaisemmin eräänä aamuna
kadulta kauheassa tilassa -- koko hänen päänsä oli vain verinen
möhkäle. Kaiketi hän oli ollut huonossa seurassa ja sekaantunut
johonkin tappeluun. He ottivat hänet huostaansa, voimatta ikinä
uskoa, että hän jäisi elämään. Mutta hän toipui henkiin, ja
toivuttuansa oli hän muuttunut jälleen lapseksi. Hänellä ei ollut
muistia eikä ymmärrystä eikä käsityskykyä. He koettivat ottaa
selville, kuka hän oli, mutta se ei onnistunut. Hän ei edes osannut
sanoa, mikä hänen nimensä oli -- hän osasi vain soperrella muutamia
sekavia sanoja. Hänellä oli ollut taskussaan kirje, joka alkoi
puhuttelulla "Rakas Dick!" ja jossa oli allekirjoitus "Leslie", mutta
siinä ei ollut mitään osoitetta, ja kuori oli poissa. He pitivät
hänet luonansa ja opettivat hänet hoitamaan muutamia yksinkertaisia
askareita, ja niin löysi sitten kapteeni Jim hänet. Hän toi hänet
mukanansa kotiin -- olihan tuo tosiaankin varsin kallisarvoinen
löytö, jota kannatti kuljettaa matkassansa, -- mutta kaiketi hän
katsoi sen velvollisuudeksensa. Hän tuumiskeli siten, että kun Dick
tulisi jälleen kotiin ja jälleen joutuisi entiseen ympäristöönsä,
silloin heräisi hänessä jälleen hitunen muistia ja järkeä. Mutta
vieläkös mitä -- kaikki jäi ennalleen. Niin hän on sitten aina siitä
saakka elellyt tuolla piilipuitten varjostamassa talossa. Hän on
yhä edelleen lapsen kehitysasteella. Väliin hän saa jonkunmoisia
kohtauksia, ja silloin hän on kiukkuinen ja itsepäinen, mutta
enimmäkseen hän on varsin kiltti ja sävyisä. Niin, niin, tiedätkös --
tuota kuormaa on Leslie kantanut yhdeksän vuotta, aivan yksin. Vanha
Abner Moore kuoli kohta senjälkeen kun poika oli tuotu kotiin ja
hänen kuoltuansa seurasi vararikko. Kun kaikki oli saatu osapuilleen
selville, jäi Leslielle ja hänen miesparallensa ainoastaan tuo vanha
talo, jossa he nyt asuvat. Leslie antoi sen arennille John Wardille,
ja tuolla arentirahalla on hänen nyt tultava toimeen. Väliin hän
ottaa kesäksi jonkun täysihoitolaisen. Mutta useimmat matkustavaiset
asuvat mieluummin lahden toisella puolen, missä hotellit ja
kesähuvilat sijaitsevat. Leslien talo on liian kaukana kylpyrannasta.
Hän hoitelee nyt Dickiä, yhdeksään vuoteen hän ei ole ollut poissa
hänen tyköänsä -- hän on sidottu tuohon tylsämieliseen mieheen koko
elämäniäksensä. Ja kun ajattelee kaikkia hänen muinoisia haaveitansa
ja toiveitaan! Voit ajatella, mitä tämä kaikki on merkinnyt hänelle,
rakas ystäväiseni -- niin kaunis ja itsetietoinen, kunnianhimoinen ja
lahjakas kuin hän aina on ollut! Hänhän on suorastaan kuin elävänä
kuollut.
-- Leslie parka! lausui Anna, vaipuen syviin mietteihin.
Hänen oma onnensa tuntui hänestä nyt kohtuuttomalta ja
ansaitsemattomalta. Mitä oikeutta hänellä oli jatkaa päivästä päivään
iloista ja tyytyväistä elämää, kun toinen ihmisolento aivan hänen
lähimmässä ympäristössään kantoi sellaista raskasta surujen taakkaa.
-- Tahtoisitko kertoa minulle aivan seikkaperäisesti, mitä Leslie
sanoi ja kuinka hän käyttäytyi tuona iltana, jolloin kohtasit hänet
rannalla? sanoi neiti Cornelia hetken kuluttua.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti Annan esitystä ja nyökkäsi sitten
tyytyväisenä.
-- Sinusta hän oli jäykkä ja tyly, mutta voin vakuuttaa, ystäväiseni,
että hän kohteli sinua harvinaisen avomielisesti. Nähtävästi hän heti
mieltyi sinuun. Kuinka iloitsenkaan siitä! Varmaankin sinä voit olla
hänelle suureksi avuksi. Minä olin hyvilläni kuullessani, että nuori
pari muuttaisi tänne, sillä ajattelin, että Leslie kenties voisi
saada ystävän. Sinähän tahdot kyllä ruveta hänen ystäväksensä, eikö
niin, pikku Anna?
-- Tahdon kyllä, jos hän vain suostuu siihen, sanoi Anna tuolla
hänelle ominaisella aina auliilla, mutta silti niin vakavasti
tarkoitetulla sydämellisyydellä.
-- Ei, niin ei sinun pidä sanoa. Sinun pitää tulla hänen
ystäväksensä, tahtoipa hän taikka ei, sanoi neiti Cornelia
painokkaasti. -- Älä välitä siitä, joskin hän välistä vaikuttaa
tylyltä -- älä ole sitä huomaavinasikaan! Muista, millaista hänen
elämänsä on ollut -- ja on yhä edelleen -- ja tulee aina olemaan,
Jumala paratkoon... Tuollaiset ihmisparat kuin Dick elävät
loppumattomiin. Näkisitpä vain, kuinka lihava hän nyt on. Kotiin
tullessaan hän oli vain luuta ja nahkaa. Voita Leslie ystäväksesi
-- sinä kuulut niihin, joilla on kyky voittaa ihmisten ystävyys!
Mutta närkäs et häneen nähden saa olla. Äläkä välitä siitä, jos
näyttäisikin siltä, ettei hän välitä käynneistäsi. Hän tietää, että
monet naiset eivät voi kestää Dickin läheisyyttä -- heidän mieltänsä
rupeaa muka etomaan... Koeta houkutella hänet tänne niin usein kuin
voit. Paljoa ei hän voi olla poissa kotoansa -- hän ei uskalla jättää
Dickiä pitkäksi aikaa yksin, sillä kuka tietää, mitä hän voisi keksiä
tehdä -- kenties pistää koko talon tuleen! Dioin voi hän saada hetken
joutoaikaa Dickin mentyä levolle ja nukuttua. Hän panee aina varhain
maata ja nukkuu sikeästi aamuun saakka. Silloin Leslie tavallisesti
menee rannalle hengittämään raitista ilmaa, ja niin sattui, että te
siellä kohtasitte toisenne.
-- Minä teen kaiken voitavani hänen hyväksensä, sanoi Anna
kyynelsilmin.
Tuo mielenkiinto, jota Leslie Moore oli herättänyt Annassa jo ensi
päivänä, tullessaan hanhilaumaa ajaen rinnettä alas, oli nyt neiti
Cornelian kertomuksesta käynyt monin verroin voimakkaammaksi. Tuo
nuori nainen oli yksin maailmassa, oli niin tarumaisen kaunis ja
kantoi sydämellään raskasta, hoivatonta surua -- tuo kaikki kutoi
kuin tenhokehän hänen ympärilleen. Anna ei ollut milloinkaan tuntenut
hänen kaltaistansa henkilöä, hänen ystävättärensä olivat olleet
iloisia ja reippaita tyttöjä, terveitä ruumiin ja sielun puolesta,
ja olemassaolon kärsimykset olivat kohdanneet heitä ainoastaan
tavallisten haihtuvain huolten ja harmien muodossa. Leslie Mooren
laita oli toisin, hän oli kuin naisen kärsimysten traagillinen,
ilmetty kuva. Anna oli päättänyt hankkia itselleen pääsyn tuohon
yksinäiseen sydämeen ja ottaa osansa niistä antimista, joita sillä
varmasti olisi ollut lahjoitettavana, ellei kohtalon kova käsi olisi
sitä sulkenut ahdistavaan kouristukseensa.
-- Ja sitten sinun on vielä muistettava muuan seikka, rakkaani, sanoi
neiti Cornelia, jolla ilmeisesti vielä oli jotakin sydämellään. --
Sinun ei pidä luulla, että Leslie on vieras uskonnolle, siksi ettei
hän käy koskaan kirkossa. Ja metodisti ei hän ainakaan ole, siitä
saat olla varma. Dickiä ei hän luonnollisesti voi ottaa mukaansa
kirkkoon -- ja erikoisen kirkollinen ei Dick ollut silloinkaan kun
hänellä vielä oli järkensä tallella! -- Mutta Leslie on sydämeltään
ja sielultaan aivan vilpitön presbyteriläinen -- siihen nähden voit
olla aivan levollinen, pikku Anna.
XII
LESLIE TULEE VIERAILULLE.
Leslie tuli haavemajaan eräänä viileänä lokakuun iltana, jolloin
huurreusma kuutamossa leijaili yli merenlahden ja paneutui
hopeaviiruina pitkin rantaniittyjä. Näytti melkein siltä kuin hän
olisi katunut tuloansa, kun Gilbert tuli avaamaan, mutta Anna lensi
miehensä ohitse, kävi käsiksi epäröivään vieraaseen ja toi hänet
riemuiten sisään.
-- Olipa oikein hauska, että tulit juuri tänä iltana, sanoi Anna
hilpeästi. -- Minä olen keittänyt erikoisen hyviä nekkuja, joissa on
paljon manteleita, ja ajattelin, että istuisimme valkean ääressä ja
juttelisimme kaikenlaista. Ehkäpä kapteeni Jimkin vainuaa poltetun
siirapin hajua ja tulee tänne! Oikeastaan tämä on juuri hänen iltansa.
-- Tuskinpa hän nyt tulee, sanoi Leslie. -- Kapteeni Jim on nyt
meillä. Hän minut tänne juuri lähettikin, lisäsi hän hieman
uhkamielisesti.
-- Sitten minä kiitän häntä siitä oikein erityisesti tavatessani
hänet ensi kerran, sanoi Anna, työntäen nojatuoleja valkean ääreen.
-- En tarkoita, etten itse olisi ollut halukas tulemaan, vakuutti
Leslie punehtuen. -- Minulla on kyllä ollut aikomus tulla -- mutta
minun on usein niin vaikea päästä kotoa.
-- Onhan selvää, että sinun on vaikea päästä herra Mooren luota,
sanoi Anna mitä luonnollisimmalla äänellä.
Hän oli päättänyt, että olisi parasta sopivassa tilassa mainita Dick
Mooren olemassaolosta huomioonotettavana asianhaarana, eikä tykkänään
vältellä tuon seikan puheiksi ottamista. Hänen tarkka vaistonsa oli
ohjannut hänet oikeaan, sillä Leslien käytös kävi heti vapaammaksi.
Hän oli mietiskellyt mielessänsä, minkä verran Anna tiesi hänen
olosuhteistansa, ja nyt hän helpotukseksensa huomasi, ettei ollut
tarpeen antaa hänelle mitään selityksiä.