käänteitä, että kuulijat miettivät mielessänsä, eikö hän ehkä hiukan
liiaksi käyttänyt hyväksensä heidän herkkäuskoisuuttaan. Mutta tuo
epäluulo oli täysin aiheeton, se selveni heille myöhemmin. Hänen
kertomuksensa olivat aivan pilkullensa totuudenmukaisia. Kapteeni
Jimillä oli synnynnäiset satukirjailijan lahjat, jotka saattavat
menneisyyden ja unhon usmaan vaipuneen jälleen kohoamaan esiin,
saamaan muotoa ja väriä, menettämättä silti houkuttelevaa ja
salaperäistä luonnettansa.
Kapteenin kertomukset vuoroin naurattivat Annaa ja Gilbertiä, vuoroin
värisyttivät heitä, ja kerran tunsi Anna silmiensä tulevan tulvilleen
kyyneleitä. Kapteeni Jim näki niiden vierivän pitkin hänen poskiansa
ja luki ne erityiseksi tunnustukseksi kertomataidollensa.
-- Minulle on mieleen, jos ihmiset tällaisina hetkinä panevat hiukan
itkuksi, sanoi hän. -- Katson sitä kohteliaisuudenosoitukseksi.
Mutta sittenkään en ole pystynyt esittämään kokemiani ja näkemiäni
seikkoja oikeassa valaistuksessa. Minulla on ne kaikki merkittyinä
muistiin "elämänvaiheissani", kuten tuota kokoelmaa olen nimittänyt,
mutta en pysty saamaan niitä oikeaan muotoon. Jos voisin keksiä
oikeat sanat ja panna ne paperille, sukeutuisi siitä oikein mukava
kirja. Se veisi voiton "Rakkauden harhateistä", ja luulen, että
Joekin lukisi sitä yhtä mielellään kuin merirosvojuttuja. Niin,
minä olen elämässäni ollut mukana monenmoisissa seikkailuissa, ja
tiedättekös, rouva Blythe, vanhus ikävöi yhä uusia. Minähän olen nyt
ainoastaan vanha ja hyödytön ukkorähjä, joka jo on joutunut istumaan
kuivalle maalle, mutta väliin tunnen niin valtavaa halua saada lähteä
purjehtimaan -- saada purjehtia kauas auringonlaskun taa ja -- jäädä
sille matkalle.
-- Te tahtoisitte Odysseuksen tavoin:
"Kulkua auringon seuraten, retken purtenne johtaa
Läntisten tähtien teille -- karttaen kuoloa maalla,"
sanoi Anna haaveksivalla äänensävyllä.
-- Odysseus? Hänestä olen kyllä lukenut! Hänellä oli siivo vaimo,
joka kutoi kangastansa ja oli hänelle uskollinen. -- Niin, siltä
juuri minusta tuntuu. Siltä tuntuu kaikista vanhoista merimiehistä,
luullakseni. Mutta arvatenkin minä saan kuolla kuin mikäkin
maamoukka. Minkä on tapahtuminen, se tapahtuu. Oletteko kuulleet
puhuttavan vanhasta William Fordista, joka ei koskaan suostunut
menemään veneeseen, siksi että hän pelkäsi hukkuvansa. Muuan
povari oli ennustanut hänelle niin käyvän. Eräänä päivänä hän sai
sitten pyörtymyskohtauksen ja kaatuessaan hän joutui suin päin
vesialtaaseen, joka oli tallin edustalla, ja hän tukehtui. --
Täytyykö teidän nyt jo lähteä? Tulkaa pian toiste ja käykää usein
minua katsomassa! Ensi kerralla on tohtorin vuoro pitää puhetta. Hän
tietää monenmoista, josta haluaisin päästä selville. Täällä minä
hiljakseen puuhailen päivät päästään, ja aika käy väliin varsin
pitkäksi. Tässä suhteessa pahenivat asiat Elizabeth Russellin
kuoltua. Me sopeuduimme niin hyvin yhteen.
Kapteeni Jimin äänessä soinnahti tuo syvällinen ja liikuttava tunne,
joka täyttää vanhuksen mielen, hänen menettäessään hyvät ystävänsä
toisen toisensa jälkeen -- ystävät, joiden paikkaa nuorempi sukupolvi
ei voi koskaan täysin täyttää, miten herttaisesti ja ymmärtämystä
osoittavasti se esiintyneekin. Anna ja Gilbert lupasivat molemmat
tulla pian jälleen käymään ja uudistaa käyntinsä usein.
-- Hän on herttainen vanhus, sanoi Gilbert, kun he nyt astelivat
kotiinpäin.
-- Hyvin herttainen. Minusta on vain niin vaikeata saada nuo hänen
hurjat seikkailunsa soveltumaan yhteen hänen vaatimattoman ja
sydämellisen olentonsa kanssa, sanoi Anna miettiväisesti.
-- Niin et ajattelisi, jos olisit, kuten minä, nähnyt hänet äskettäin
eräänä päivänä kalastajakylässä. Muuan Peter Gautier'in venekuntaan
kuuluva nuorukainen sanoi jonkin raakuuden eräästä tämän seudun
tytöstä. Olisitpa silloin nähnyt kapteeni Jimin! Hänen silmänsä
kipinöivät, kun hän iski ne tuohon poikaan! Hän oli kuin toinen
ihminen! Paljoa hän ei sanonut -- mutta hän sanoi sanottavansa
tarpeellisella tarmolla. Kuinka tuo toinen olikaan häpeissään! Ei,
kapteeni Jimin kuullen ei pidä puhua rumasti kenestäkään naisesta
hänen selkänsä takana.
-- Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt naimisiin, sanoi Anna. --
Hänellähän pitäisi oikeuden mukaan tässä iässä olla poikia, jotka
ohjaisivat aluksia, ja lapsenlapsia, jotka tarrautuisivat hänen
polviinsa, pyytäen häntä kertomaan jotakin... Se tuntuisi paljoa
luonnollisemmalta. Mutta hänellä on ainoastaan "muhkea mirrinsä".
Mutta Anna erehtyi. Kapteeni Jim omisti muutakin. Hän omisti erään
muiston.
X.
LESLIE MOORE.
-- Tänä iltana emäntänne lähtee pitkälle kävelyretkelle aina niemen
tuolle puolen, sanoi Anna Gogille ja Magogille eräänä tyynenä
lokakuun iltana.
Ei ollut muita, joiden kanssa hän olisi voinut keskustella,
sillä Gilbert oli lähtenyt kalastajakylään. Anna hoiti tuon
pienoismaailmansa niin mallikelpoisella tavalla kuin voi odottaa
henkilöltä, joka oli Marilla Cuthbertin kasvattama, ja hän voi
hyvällä omallatunnolla lähteä pois kotoa. Monta ihanaa kävelyretkeä
hän oli jo tehnyt rannikolla, väliin Gilbertin seurassa, väliin
kapteeni Jimin kanssa, väliin yksin omine ajatuksinensa ja uusine
hempeine haaveinensa. Hän piti rantatiestä, joka johti sataman hiljaa
keinuvien, tervalta tuoksuvien veneitten ohi, hän käyskenteli myöskin
mielellään hopeanhohtoisilla hietasärkillä, missä raikkaat merituulet
puhalsivat, mutta rakkain oli hänelle kallioranta jyrkänteineen ja
rotkoineen, aaltojen kiillottamme ja hiomine vierinkivineen ja syvine
lahdekkeineen, missä piikivet hohtivat kirkkaassa matalassa vedessä.
Ja sille rannalle hän nyt lähti tänä iltana.
Kolme päivää oli syysmyrsky riehunut, tuoden mukanansa
kovia sadekuuroja. Jymisten olivat ärjyaallot iskeneet
kallioihin, tyrskyjen valkoinen vaahto oli sinkoillut kauas yli
aallonhalkaisijan, ja vesi oli käynyt sameaksi tuossa muutoin niin
siintävässä ja peilikirkkaan tyynessä Neljän tuulen lahdessa. Mutta
nyt oli tuuli tyyntynyt, ja puhtaana hohti ranta huuhtelun jälkeen.
Ilmassa ei tuntunut lehahdustakaan, mutta vielä vyöriskelivät
mainingit, heitellen kaunista valkoista vaahtoa hiedalle ja
kallionlohkareille. Loppumattomana jonona ne lähestyivät rantaa,
välittämättä jo kaikkialla vallitsevasta tyynen ja rauhan tunnelmasta.
-- Oi, tämä on hetki, jonka takia kyllä kannattaisi pitää
viikkomääriä myrskyä ja sadesäätä, huudahti Anna antaen katseensa
liukua ylhäältä kallionlohkareelta, missä hän seisoi, yli tuon
keinuen liikehtivän vedenkalvon. Sitten hän laskeutui kapeata ja
jyrkkää polkua pitkin lahdekkeen luo, missä hän voi nauttia ihanasta
yksinäisyydestä kallioitten, meren ja taivaan ympäröimänä.
-- Minua niin haluttaisi laulaa ja tanssia, sanoi hän itseksensä. --
Minua ei näe ainoakaan ihminen -- ja kalalokit eivät juoruile. Täällä
voin käyttäytyä niin hassusti kuin ikinä tahdon!
Hän kohotti hamettansa ja jatkoi matkaansa kevyin tanssiaskelin
pitkin kovaa ja kiinteätä rantakaistaletta, töin tuskin turvassa
mainingeilta, jotka melkein huuhtelivat hänen jalkojansa värehtivällä
vaahdollansa. Pyörähdellen ja naureskellen kuin lapsi hän saapui
lopuksi pienelle lahden itäpuolella ulkonevalle niemekkeelle. Silloin
hän äkkiä pysähtyi, punehtuen kiihkeästi. Hän ei ollutkaan yksin,
läheisyydessä oli ollut henkilö, joka oli tarkannut hänen tanssiansa
ja kuullut hänen naurunsa.
Tuo Annan aikaisemmin näkemä kultakutrinen, sinisilmäinen tyttö istui
niemessä kivilohkareella, kallionkielekkeen takana, joka oli estänyt
Annan häntä havaitsemasta. Hän katsoi suoraan Annaan, kasvoillaan
ilme, jossa yhtyi hämmästys, myötätunto ja -- oliko tuo mahdollista?
-- kateus. Hän oli avopäin, ja muhkea, kiiltävä tukka oli kiedottu
hänen päänsä ympäri ja kiinnitetty heleänpunaisella nauhalla.
Hänellä oli tumma, hyvin yksinkertainen puku, mutta sitä piti koossa
hienorakenteisen, notkean vyötärön ympärillä silkkivyö, joka oli
samaa lämpöisen punaista väriä kuin tukkanauhakin.
Kädet, jotka hän oli pannut ristiin polvien ympäri, olivat ruskeat ja
ilmeisesti työhön tottuneet, mutta kaulan ja hempeitten kasvojen iho
oli kuulakanvalkoinen. Laskeva aurinko loi läntisellä taivaanrannalla
purjehtivien pilvien lomitse häipyvän säteen, joka osui muukalaisen
tukkaan. Ensi hetkenä voi luulla näkevänsä meren käsittämättömän
olennon henkilöitynä -- kaikkine salaperäisyyksineen, intohimoineen,
houkuttelevine ja pettävine viehätyksineen.
-- Te -- te varmaankin luulette, että minä olen hiukan päästä
sekaisin, sopersi Anna, koettaen tointua mielenhämmennyksestään.
Olipa tosiaankin harmillista, että tuo ylvään juhlallinen olento
oli nähnyt hänet sellaisen lapsellisen hilpeyden vallassa -- hänet,
tohtorinna Blythen, jonka olisi tullut esiintyä läpeensä arvokkaasti
kuten naidun naisen sopii.
-- En suinkaan, vastasi muukalainen tyttö hänen kysymykseensä, --
mitään sellaista en suinkaan ole ajatellut.
Enempää hän ei puhunut. Hänen äänensä oli välinpitämätön, hänen
esiintymisensä hiukan torjuvaa. Mutta hänen silmiensä ilme, joka oli
kiihkeän kaihoisa, mutta samalla arka, uhmaileva, mutta kumminkin
myös rukoileva, saattoi Annan muuttamaan päätöksensä lähteä pois. Hän
kävi nyt sen sijaan istumaan kivelle tytön viereen.
-- Emmekö voisi tehdä hiukan tuttavuutta? sanoi hän, turvautuen
hymyilyynsä, jolla hän aina oli voittanut luottamusta ja ystävyyttä.
-- Minä olen rouva Blythe ja asun pienessä valkoisessa tuvassa, joka
sijaitsee rantatörmällä lahden tuolla puolen.
-- Tiedän sen kyllä, sanoi muukalainen. -- Minä olen Leslie Moore --
rouva Dick Moore, lisäsi hän jäykästi.
Anna istui silmänräpäyksen vaieten, niin ihmeissään hän oli. Hän ei
ollut hetkeäkään ajatellut mahdollisuutta, että tuo muukalainen voisi
olla naimisissa -- hänessä ei ollut mitään rouvamaista. Ja hän olikin
tuo naapuri, jonka talossa Anna oli kuvitellut tavallisen toimeliaan
ja käytännöllisen maalaisrouvan hyörivän ja puuhailevan. Hänen
oli mahdoton tarpeeksi äkkiä muuttaa mielikuvaansa eittämättömän
todellisuuden mukaiseksi.
-- Siis -- siis te asutte tuossa harmaassa talossa, jonka ympärillä
kasvaa piilipuita, sopersi hän.
-- Niin kyllä. Minunhan olisi kaiketi jo aikoja sitten pitänyt käydä
teillä vierailulla..., sanoi rouva Moore.
Mutta hän ei yrittänytkään puolustaa tai selitellä laiminlyöntiänsä.
-- Pyydän teitä siis tulemaan varsin pian, sanoi Anna ehdittyään
joltisestikin tointua hämmästyksestään. -- Me olemme niin läheiset
naapurit, että meidän pitäisi tulla hyviksi ystäviksi. Neljän tuulen
ainoa vika on se, että ihmiset asuvat niin kaukana toisistansa.
Muutoinhan täällä on kaikin puolin ihanaa.
-- Pidättekö te seudustamme?
-- Pidänkö siitä! Minä rakastan sitä. En ole vielä koskaan nähnyt
mitään niin kaunista kuin Neljän tuulen niemi ja sitä ympäröivä
näköala.
-- Minulla ei ole ollut tilaisuutta nähdä paljoa maailmaa, sanoi
Leslie Moore hitaasti, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että täällä
on hyvin kaunista. Minäkin -- rakastan tätä seutua.
Kuten koko hänen olentonsa, kuvasti hänen puheensävynsäkin samalla
arkuutta ja voimakasta sisäistä tunnetta. Anna sai omituisen
vakuutuksen, että tuolla muukalaisella tytöllä -- tuosta käsitteestä
ei hän voinut vapautua -- olisi varsin paljon sanottavaa, jos hänelle
johtuisi mieleen avata sydämensä.
-- Minä tulen usein tänne rantaan, sanoi rouva Moore edelleen.
-- Niin minäkin, vastasi Anna. -- Kuinka ihmeellistä, ettemme ole
ennen sattuneet täällä yhteen.
-- Varmaankin te käytte täällä varhemmin illalla kuin minä.
Tavallisesti on jo myöhäinen -- melkein pimeä, kun minä tulen. Ja
minä tulen tavallisesti heti myrskyn jälkeen -- kuten tänään. Meri
ei miellytä minua samassa määrin silloin, kun se lepää uneliaana ja
tyynenä. Minä pidän taistelusta -- kuohusta ja pauhusta.
-- Minä pidän aina merestä, olkoonpa se millä mielellä tahansa,
vastasi Anna. -- Meri merkitsee minulle täällä Neljässä tuulessa
samaa, mitä minulle Avonleassa oli eräs tie, jota minä nimitin
"Rakastavaisten poluksi". Tänä iltana se vaikutti minusta niin
huolettomalta ja hilpeältä -- aaltojen kuohussa oli kuin laulua
ja soittoa -- ja sentähden minunkin täytyi antautua hilpeyteni
valtaan -- pelkästä myötätunnosta. Sentähden tanssin hietarannalla
kuin mikäkin hupakko. En tietysti voinut aavistaakaan, että joku
näkisi sen. Jos neiti Cornelia Bryant olisi nähnyt minut, olisi hän
tietenkin ennustellut kovia aikoja tohtori Blythelle.
-- Te tunnette siis neiti Cornelian? sanoi Leslie nauraen.
Hänen naurunsa oli viehättävää -- se helmeili esiin äkkiä ja
odottamattomasti ja siinä raikahti kuin pikkulapsen viattomuutta.
Se vaikutti Annaan vastustamattomasti, niin että hänkin tyrskähti
nauruun.
-- Tunnen kyllä! Hän on käynyt monta kertaa tervehtimässä minua
haavekodissani.
-- Haavekodissanne?
-- Niin, se on typerä ja herttainen nimi, jonka Gilbert ja minä
olemme antaneet meidän majasellemme. Me käytämme sitä vain
kahdenkesken. Se pääsi epähuomiossa pujahtamaan huuliltani.
-- Neiti Russellin pieni valkoinen talo on siis teidän haavekotinne,
sanoi Leslie, hämmästyksen sävy äänessään. -- Minulla oli myöskin
kerran haavekoti, -- mutta se oli palatsi, lisäsi hän nauraen
jälleen, mutta nyt naurua, jossa soinnahti katkera iva.
-- Ah, voitte uskoa, että minäkin kyllä olen haaveksinut palatsista,
kuten varmaankin useimmat tytöt. Ja sitten me muutamme ilolla
pieneen majaseen, jossa on kolme huonetta ja keittiö, mutta joka
lahjoittaa meille kaikki mitä sydämemme halajaa -- vain siksi, että
meidän prinssimme suvaitsee asua siellä. Mutta teidän paikkanne
olisi tosiaankin ollut palatsissa, tehän olette niin kaunis. Se
teidän täytyy sallia minun sanoa -- muutoin ei käy hyvin -- minun
täytyy saada lausua ilmi ihailuni. Te olette hurmaavin ilmiö, minkä
elämässäni olen nähnyt, rouva Moore.
-- Jos meistä on tuleva ystävät, täytyy teidän kutsua minua
Leslieksi, sanoi toinen, omituisen kiihkeä sävy äänessään.
-- Sen teen mielelläni. Ja minua ystävät nimittävät Annaksi.
-- Sanoitte minua kauniiksi, jatkoi Leslie, jääden synkkänä
tuijottamaan merelle. -- Ehkä niin lienee, mutta se ainakin on
varmaa, että minä vihaan kauneuttani. Toivoisin, että olisin aina
ollut yhtä ruskeaksi päivettynyt ja ruma kuin rumin ja päivettynein
tyttö tuolla kalastajakylässä. -- No, mitä te pidätte neiti Corneliasta?
-- Neiti Cornelia on hyvin herttainen minun mielestäni, sanoi Anna.
-- Gilbert ja minä olimme viime viikolla kutsutut hänen luoksensa
tee-illalliselle. Oletteko te kuullut puhuttavan pöydistä, jotka
notkuvat?
-- Muistelen lukeneeni sanomalehdistä, että niitä väliin on nähty
lasten kesäsiirtoloissa, sanoi Leslie, ja hänen kasvoillensa levisi
hymyilyn kajastus.
-- Niin, neiti Cornelian pöydät notkuivat -- luulen, että
ne suorastaan huokailivat, niin suunnaton taakka oli niillä
kannettavana. En voi vieläkään käsittää, kuinka hänelle oli johtunut
mieleen laittaa niin paljon ruokaa kahdelle tavalliselle ihmiselle,
kuten mieheni ja minä olemme. Hänellä oli muun muassa monta erilaista
kaakkua, mutta ei kumminkaan sitruunakaakkua. Hän kertoi saaneensa
sitruunakaakusta kerran kymmenen vuotta sitten ensimmäisen palkinnon
keittonäyttelyssä Charlottetownissa, mutta sen päivän jälkeen hän ei
ole uskaltanut valmistaa sitruunakaakkua, ettei vain epäonnistuisi ja
menettäisi kuuluisuuttaan.
-- Jaksoitteko te syödä hänen ruokiansa niin paljon, että hän oli
tyytyväinen?
-- Minä puolestani en siihen pystynyt, mutta Gilbert voitti hänen
sydämensä sullomalla sisäänsä niin paljon, että minä häpesin...
Neiti Cornelia sanoikin, ettei hän ollut koskaan nähnyt miestä,
joka ei pitäisi enemmän savustetusta lohesta pinaatin kera kuin
Raamatustansa. Tiedättekö, minä olen oikein ihastunut neiti
Corneliaan.
-- Niin minäkin, sanoi Leslie. -- Hän on paras ystävä, joka minulla
on tässä maailmassa.
Anna ihmetteli mielessänsä, miksikä neiti Cornelia ei ollut koskaan
puhunut hänen kanssaan rouva Mooresta, jos he kerran olivat
ystävykset. Muutoinhan neiti Cornelia oli ottanut puheeksi melkein
jokaisen elävän olennon Neljän tuulen niemellä ja sen ympäristössä.
-- Eikös tuo ole kaunista? kysyi Leslie hetken vaitiolon jälkeen,
huomauttaen Annaa erinomaisesta valovaikutuksesta, jonka
kallionhalkeaman lomitse siivilöityvä auringonsäde sai aikaan syvän
tummanvihreän veden pinnalla. -- Jos en olisikaan tällä retkelläni
nähnyt muuta kuin tuon, olisin kumminkin katsonut saaneeni tarpeeksi
korvausta käynnistäni.
-- Varjo- ja valoilmiöt tällä kalliorantamalla ovat ihmeellisiä,
sanoi Anna. -- Pieni huoneeni, jossa tavallisesti istun ompelemassa,
on lahdelle päin, ja minä istun siellä akkunan ääressä ja nautin
nauttimistani. Värivivahdukset ja varjojen muodot vaihtelevat hetki
hetkeltä.
-- Eikö teidän ole koskaan ikävä? kysyi Leslie äkkiä. -- Eikö koskaan
-- yksinkään ollessanne?
-- Ei. Luulen, etten ole vielä koskaan pitkästynyt aikaa, sanoi
Anna. -- Yksinkin ollessani minulla on hyvää seuraa -- mietiskelen
ja haaveilen ja suunnittelen minkä mitäkin... Olen mielelläni yksin
silloin tällöin, saadakseni rauhassa harkita ja punnita asioita.
Mutta minusta on hauska omistaa hyviä ystäviä -- ja jutella hetkinen
niiden kanssa, joiden seurassa viihdyn. Sanokaas -- ettekö tahtoisi
käydä minua tervehtimässä -- ja oikein usein? Olkaa kiltti ja tehkää
se! Luulen kyllä, lisäsi Anna naurahtaen, -- että te pitäisitte
minusta, jos tuntisitte minua lähemmin.
-- Mutta kuinka olisikaan -- pitäisitteköhän te minusta? sanoi Leslie
vakavasti.
Tuo ei ollut imartelun tavoittamista -- hänen katseensa oli synkän
ilotonna suuntautunut ulapalle, missä vaahtoharjaiset aallot
hopeisina hohtelivat kuutamossa.
-- Olen vakuutettu, että kiintyisin teihin, sanoi Anna. -- Ja
älkää luulko, että minä olen niinkään järjetön, vaikka näittekin
minun illan suussa tanssia hypiskelevän rantaa pitkin! Käyn kyllä
vähitellen arvokkaammaksi! Tiedättekö etten minä ole ollut vielä
kovinkaan kauan naimisissa? Minusta on kuin olisin vielä nuori tyttö,
niin, välistä tunnen itseni suorastaan lapseksi.
-- Minä olen ollut naimisissa kymmenen vuotta, sanoi Leslie.
Tuossa oli nyt jälleen melkein uskomaton seikka.
-- Mitä ihmettä! Tehän ette voine olla edes minun ikäisenikään!
huudahti Anna. -- Teidän on täytynyt olla vallan lapsi naimisiin
mennessänne.
-- Olin kahdeksantoista vuotias, sanoi Leslie, nousten paikaltaan ja
ottaen pienen päähineen ja viitan, jotka olivat hänen vieressänsä. --
Nyt olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. -- Mutta nyt minun kaiketi
täytyy lähteä kotiin.
-- Niin minunkin, Gilbert on varmaankin jo palannut. Mutta olen
niin iloinen siitä, että me tietämättämme panimme toimeen tämän
kohtaamisen ja olemme tutustuneet toisiimme.
Leslie ei vastannut mitään, ja tuo vaikutti Annaan hiukan
jäähdyttävästi. Hän oli vilpittömällä mielellä tarjonnut
ystävyyttään, mutta mitään ihastusta ei hänen tarjouksensa ollut
herättänyt -- tai kenties se oli suorastaan hylätty. Vaieten
kapusivat he rantakallioita ylös ja kulkivat sitten poikki
laidunmaan, jonka pehmoinen, nyt jo kellastunut ruohopeite kuutamossa
näytti kellertävältä sametilta. Heidän ehdittyään rantatielle
pysähtyi Leslie.
-- Minä lähden tätä tietä, rouva Blythe. Tehän tulette joskus minua
tervehtimään, eikö niin?
Annasta tuntui, kuin hän olisi sanonut nuo sanat vain siksi,
ettei katsonut voivansa olla sitä tekemättä. Kutsu tuntui hänestä
väkinäisesti lausutulta.
-- Minä tulen, jos te todella tahdotte, että sen tekisin, vastasi hän
kylmähkösti.
-- Tietysti minä tahdon -- sen vakuutan, huudahti Leslie pontevasti,
kuin vapautuen jostakin esteenä olleesta seikasta.
-- Siinä tapauksessa kyllä tulen. Hyvää yötä, Leslie!
-- Hyvää yötä, rouva Blythe!
Anna asteli nyt kotiin syviin ajatuksiin vaipuneena, ja tultuansa
perille hän heti kertoi Gilbertille äskeisestä tuttavuudenteostaan.
-- Siinähän olet nähtävästi saanut arvoituksellisen naisolennon
tutkittavaksesi, sanoi Gilbert. -- Hänen vertaistansa et ole
varmaankaan tavannut koskaan Avonleassa etkä seminaarissa.
-- En tosiaankaan, sen voin vakuuttaa. Hän on kyllä aivan
toisenlaatuinen kuin muut tämän seudun naiset. Hänen kanssaan ei voi
puhua voin- ja lihanhinnoista. Ja minä kun kuvittelin että hän olisi
rouva Rakel Lynden toisinto -- touhuava, toimelias ja arkipäiväinen.
Oletko koskaan nähnyt hänen miestänsä, Dick Moorea, Gilbert?
-- En. Olenhan tosin nähnyt useitakin miehiä työssä pelloillaan, vaan
enhän voi mitenkään tietää, ken heistä ehkä olisi voinut olla Moore.
-- Hän ei sanallakaan maininnut miestään. Olen varma, ettei hän ole
onnellinen.
-- Tuosta, mitä kerroit, voi hyvin tehdä johtopäätöksen, että
hän joutui naimisiin kauan ennen kuin voi käsittää, mitä tuo
merkitsi hänen elämäänsä nähden, ja niin hän huomasi liian myöhään
tehneensä erehdyksen. Tuollainen ei ole niinkään harvinaista,
Anna. Yleväluontoinen nainen olisi koettanut tyytyä kohtaloonsa
ja muodostella elämänsä parhaansa mukaan. Mutta rouva Moore on
nähtävästi vain käynyt mieleltänsä katkeraksi ja tylyksi.
-- Älkäämme lausuko hänestä arvostelua ennenkuin pääsemme selville
asioista, sanoi Anna. -- En luule, että hänen elämänkohtalonsa on
noin tavallista laatua. Tulet käsittämään, miksi hän vaikuttaa minuun
niin tenhoavasti, kun saat hänet tavata, Gilbert. Se ei johdu hänen
kauneudestansa.
Minä tunnen, että hän on luonne, jolla on paljon annettavaa,
vaan joka jostakin syystä torjuu kaikki luotansa, riistäen siten
luonnoltansa mahdollisuuden kehittyä ja puhjeta täyteen kukkeuteen.
Olen tehnyt parastani päästäkseni hänestä selvyyteen, mutta ainoana
tuloksena on tämä mainitsemani päätelmä. Nyt minun täytyy käydä neiti
Cornelian kimppuun, kuullakseni mitä hän tietää kertoa hänestä.
XI.
LESLIE MOOREN TARINA.
-- No niin, kahdeksas tenava tuli maailmaan kaksi viikkoa sitten,
sanoi neiti Cornelia syvältä keinutuolistansa, missä hän kiikkui edes
takaisin valkean ääressä kotonansa muuanna kylmänä lokakuuniltana.
-- Se oli tyttö. Fred piti pahaa ääntä, pauhaten muka toivoneensa
poikaa -- mutta vähissä hänen toivomisensa oli ollut. Jos se olisi
ollut poika, olisi hän tietysti pannut talon nurin siksi, ettei se
ollut tyttö. Heillä oli ennestään neljä tyttöä ja kolme poikaa, joten
minun mielestäni toisesta ei pitäisi olla enemmän syytä pauhata kuin
toisestakaan... Tenava on oikein sievä ja lepää niin herttaisena
kauneissa pikku pukimissaan. Lapsukaisella on mustat silmät ja mitä
siroimmat pikku kädet.
-- Minun täytyy mennä häntä katsomaan, sanoi Anna, huulillaan
hymyily, jonka herätti muuan ajatus, liian ihmeellinen ja pyhä
sanoihin puettavaksi. -- Minä olen niin kovin ihastunut pikkulapsiin.
-- Niin, nehän voivat olla varsin hauskoja, kun ihmiset vain eivät
hanki niitä itsellensä liian monta, sanoi neiti Cornelia, -- kuten
esimerkiksi Flora-serkkuni, joka asuu The Glenissä. Hänellä on
yksitoista lasta. Mies otti itsensä hengiltä kolme vuotta sitten.
Tavattoman mukava keino pelastautua pelistä. Mutta sellaisiahan ne
ovat!
-- Miksikä hän sen teki? kysyi Anna kauhistuneena.
-- No, kaiketi jokin asia kävi vasten hänen mieltänsä, niin hän
hyppäsi kaivoon. Peräti kevytmielistä, sanon minä. Ja kaivon hän
luonnollisesti turmeli. Flora-parka ei tahtonut enää käyttää sitä.
Hän antoi kaivaa uuden, ja se kävi hirveän kalliiksi, ja vesi oli
kovaa ja kalkkipitoista ja mitä kaikkea lienee ollutkin... Jos hänen
nyt välttämättömästi piti hukuttautua, niin olisihan satamassa
pitänyt olla vettä riittämiin asti. Ei, minä en voi sietää tuollaisia
kurjia miehiä ja itsekkäitä hirmuvaltiaita. Mikäli muistan, on meillä
täällä Neljässä tuulessa ollut ainoastaan kaksi itsemurhaajaa. Toinen
oli Frank West, Leslie Mooren isä. Tästä muistuu mieleeni eräs
seikka. Eikö Leslie ole käynyt vielä luonasi?
-- Ei, mutta me satuimme yhteen rannalla eräänä iltana ja tutustuimme
toisiimme, sanoi Anna heristäen korviansa.
Neiti Cornelia nyökkäsi.