tuntuisi paljoa kodikkaammalta. Jok'ikinen täällä, paitsi mieheni,
nimittää minua rouva Blytheksi tai tohtorinnaksi, ja minä tunnen
itseni perin muukalaiseksi. Muutoin on teidän oma nimenne, yhden
kirjaimen erotuksella vain, juuri se nimi, johon minä lapsena olin
enin ihastunut. Minä inhosin "Annaa", ja ajatuksissani nimitin
itseäni aina Cordeliaksi.
-- Minä pidän Anna-nimestä. Se oli äitini nimi. Vanhanaikaiset
nimet pysyvät sentään alati parhaina. Jos teidän nyt täytyy mennä
laittamaan teetarjotin järjestykseen, niin voisitte lähettää nuoren
tohtorinne hetkeksi juttelemaan minun kanssani. Hän on maannut
odotushuoneensa sohvalla aina siitä saakka kun minä tulin tänne ja on
nauranut makeasti melkein kaikille minun puheilleni.
-- Mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? huudahti Anna
niin kauhistuksissaan neiti Cornelian melkein kammottavasta
kaikkitietäväisyydestä, ettei hän tullut saaneeksi esiin laimeatakaan
vastaväitettä tuohon neiti Cornelian mainitsemaan tosiseikkaan nähden.
-- Näinhän minä tänne tullessani, että hän oli teidän seurassanne, ja
ettekö luule minun olevan selvillä miesten kujeista? vastasi neiti
Cornelia. -- No niin, nyt on mekko valmis, ja nyt saa kahdeksas lapsi
tulla milloin tahtoo.
IX.
NELJÄN TUULEN NIEMESSÄ.
Oli jo ehditty pitkälle syyskuuhun ennenkuin Anna ja Gilbert saivat
tilaisuuden käydä lupaamallaan vierailulla Neljän tuulen majakassa.
He olivat jo usein olleet aikeissa lähteä sinne, mutta sitten oli
aina tullut jokin este. Kapteeni Jim puolestansa oli jo käväissyt
lukemattomia kertoja tuossa pienessä vieraanvaraisessa kodissa.
-- Minä en välitä muodollisuuksista, rouva Blythe, sanoi hän Annalle.
-- Minulle tuottavat käyntini täällä suurta iloa, ja siitä en aio
kieltäytyä, vaikka te ette vielä ole käynyt vastavierailulla. Minä
tulen, milloin voin, ja te tulette, milloin te voitte, ja jos siten
voimme saada hauskan jutteluhetken yhdessä, lienee yhdentekevää,
kummanko katon alla me istumme.
Kapteeni Jim ihastui suuresti Gogiin ja Magogiin, jotka istuivat
täällä kotilieden ääressä yhtä itsetietoisen arvokkaina kuin
aikaisemmin Karoliinan majassa.
-- Nepä vasta ovat lystikkäitä pikku elukoita, huudahti hän
ihastuneena, ja hän tervehti niitä aina ja sanoi niille jäähyväiset
yhtä kohteliaasti kuin isäntäväelle. Kapteeni Jim ei suinkaan ollut
sellainen henkilö, että hän olisi halunnut loukata kotijumalia
kunnioituksen puutteella.
-- Te olette tehneet tästä pienestä talosta oikean ihannekodin,
sanoi hän kerran Annalle. -- Se ei ole vielä koskaan ollut niin
hauska. Rouva Selwynillä oli kyllä myöskin erinomainen kaunoaisti,
kuten teillä, ja hän sai ihmeitä aikaan, mutta silloin ei vielä
ollut olemassa hauskoja kotikutoisia akkunaverhoja ja tauluja ja
korihuonekaluja ja sieviä pikku koriste-esineitä -- tai ainakaan
ei niitä tunnettu täällä. Mitä Elizabethiin tulee, hän eli
menneisyydessä. Mutta te olette niin sanoakseni tuoneet tänne
tulevaisuuden. Minä viihtyisin täällä niin erinomaisesti, vaikka en
saisi jutellakaan. Minulle olisi tarpeeksi siinäkin, että saisin
istua ja katsella teitä ja teidän taulujanne. Täällä on kovin
kaunista.
Kapteeni Jim oli harras kauneudenihailija. Kaikki kaunis, mitä
hän näki, tuotti hänelle sisäistä iloa, joka kirkasti hänen
elämänpolkunsa. Mutta hänellä oli varsin selvä käsitys siitä, kuinka
vaatimattomalta hän itse näytti maailman silmissä, jos kohta hän
olikin pitkä kasvultansa, ja se harmitti häntä.
-- Saan kyllä usein kuulla, että olen kiltti ja hyväluontoinen,
tuumiskeli hän eräänä päivänä hiukan äreästi, -- mutta minulle
olisi kyllä ollut enemmän mieleen, jos Herramme olisi antanut
minulle kiltteyttä vain puolen määrän ja sensijaan hiukan paremmin
huolehtinut ulkomuodostani. Mutta minun on kai uskominen, että hän
tiesi mitä teki, kuten hyvältä kapteenilta odottaa sopii. Toisten
meistä kaiketi täytyy olla rumia, että viehättävät joukossamme --
kuten te, tohtorinna -- vaikuttaisivat yhä viehättävämmiltä.
Vihdoinkin eräänä iltana lähtivät Anna ja Gilbert matkaan Neljän
tuulen majakalle. Päivä oli alkanut hiukan synkästi, tuoden mukanansa
harmaita pilviä ja sumua, mutta se päättyi komeaan purppuraan ja
kultaan. Hietasärkät kuvastuivat lahden takana läntiselle taivaalle
kalpein kellertävin värivivahduksin, ja kauempana hehkui iltaruskon
puna. Pohjoisessa peittivät taivasta heleänkeltaiset pilvenlongat.
Lahdensuussa näkyi laiva, joka purjeet iltaruskon värittäminä liukui
aavalle ulapalle matkalla palmujen maahan. Auringonlasku vuodatti
kirkasta valonhohdetta värittömälle hietasärkkä-alueellekin, jossa ei
ollut ruohomätästäkään yksitoikkoisuutta elvyttämässä. Yksin tuokin
vanha talo, joka sijaitsi puron varrella piilipuitten ympäröimänä,
joutui hetkiseksi tuohon valovirtaan, ja sen akkunat kimmelsivät
tuokion vanhaa katedraalia muistuttavassa väririkkaudessa. Ne
hehkuivat synkän harmaassa kehyksessään kuin ympäristön kahlehtiman
mielen kaihoisan kiihkeät mietteet.
-- Tuo vanha piilipuiden suojustama talo vaikuttaa minusta aina niin
yksinäiseltä ja autiolta, sanoi Anna. -- Vieraita ei sinne koskaan
näy menevän. Tosinhan sen kujatie eroaa suuresta maantiestä, jota
emme näe täältä, mutta minusta tuntuu sittenkin siltä, kuin ei sinne
menisi eikä sieltä tulisi koskaan ainoatakaan ihmistä. Ja kuinka
ihmeellistä, ettemme koskaan satu yhteen sen asukasten kanssa, kun
ei sinne sentään ole kuin neljännestunnin matka. Kenties olen nähnyt
heidät kirkossa, mutta siinä tapauksessa en ole osannut heitä erottaa
kirkkovierasten joukosta. Ikävää, että he ovat tuollaista seuraa
karttavaa väkeä, kun he ovat ainoat läheiset naapurimme.
-- Oletko koskaan päässyt selville siitä, kuka tuo hanhia paimentava
tyttö oli, joka sinun mielestäsi oli niin kaunis? kysyi Gilbert.
-- En. Kuinka lienee sattunut niin, etten ole koskaan muistanut
keneltäkään pyytää tietoja hänestä. Mutta tuosta ensi päivästä saakka
en ole koskaan nähnyt häntä, niin että hän varmaan sittenkin oli
jokin muukalainen. Voi sentään -- nyt aurinko vaipui kukkulain taa --
mutta katsos, tuolla tuikkaa majakka!
Illan yhä hämärtyessä ilmestyi heidän silmissänsä majakan lyhdyn
ympärille aina väririkkaampia renkaita, ja joka suuntaan levisi
valkoisia säteitä, jotka muodostivat laajan valoympyrän yli loivasti
yleneväin kenttien, sataman, hietasärkkien, joiden ääriviivat jo
olivat häipyneet hämyyn, sekä loitolle pimeään vaipuvalle merelle.
-- Minusta tuntuu kuin voisi tuo valo käydä minuun käsiksi ja heittää
minut peninkulmien päähän merelle, sanoi Anna, kun tuollainen kirkas
säde jälleen verhosi heidät häikäisevään valoon.
Ja hän tunsi kuin helpotusta heidän tultuansa niin lähelle majakkaa,
ettei heihin enää sattunut tuo kiusallinen kirkas valo, joka näytti
ikäänkuin halkovan pimeyttä, tuikahtaessaan aina määräajan jälkeen
heidän ylitsensä kautta avaran ympäristön.
Kääntyessään kapeammalle tielle, joka kenttien poikki johti
majakalle, kohtasivat he tuntemattoman miehen, joka näytti tulevan
majakalta päin ja jonka ulkomuoto vaikutti niin omituiselta, että
he ehdottomasti tulivat katsoneeksi häntä kiinteämmin. Oikeastaan
hänellä oli varsin komea ulkomuoto -- hän oli pitkä ja harteikas ja
hänellä oli tarmokkaat, säännölliset piirteet, vahvasti kaartuva nenä
ja harmaat avokatseiset silmät. Pukunsa puolesta hän oli kuin varakas
maanviljelijä pyhätamineissaan, ja sen puolesta hän olisi voinut olla
kuka tahansa kalastajakylän tai The Glenin asukkaista. Mutta hänen
rintaansa peitti vyötärölle saakka ulottuva tuuhea ruskea parta, ja
selkäpuolella aaltoili tummanruskea tukka harmaan vihreän huopahatun
alta esiin yhtä tuuheina kiharoina.
-- Onkohan hän jokin hiusvoiteen kaupitsija, joka arvelee tuollaista
ilmoittamistapaa soveliaimmaksi tässä vaatimattomuuden maailmassa?
kuiskasi Gilbert, vastaantulijan ehdittyä kuuluvista.
-- Siltä melkein näyttää, kuiskasi Anna vastaan, pidättäen nauruansa,
-- kuka kumma hän mahtanee ollakaan?
-- Sitä en tiedä, mutta jos kapteeni Jim kokoaa tänne majakkansa
seutuville tuollaisia kummituksia, niin en tule tänne enää koskaan
varaamatta taskuuni hiukan terästä niiden karkottamiseksi. Kotiutunut
merimieskään hän ei ollut -- siinä tapauksessahan hänen omituinen
ulkomuotonsa kenties olisi käsitettävissä. Varmaankin hän kuuluu
johonkin noista vanhoista suvuista, jotka asuvat lahden tuolla
puolen, -- setä Dave sanoo, että niissä on tavattavissa paljon
ihmeellisiä olentoja.
-- Setä Dave on hiukan yksipuolinen, olen ollut huomaavinani. -- Oi,
Gilbert, oletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?
Neljän tuulen majakka oli rakennettu merestä äkkijyrkkään kohoavan
punaisen hietakivikallion kielekkeelle. Toisella puolen, juuri
sataman suulla, sijaitsi hopeanhohtoinen hietasärkkä, toiseen
suuntaan jatkui miellyttävin kaarroksin kauas ulottuva jono jyrkkiä
punaisia kallioita, joiden välille meri muodosti sileiden piikivien
reunustamia pieniä lahdekkeita. Se oli ranta, ylvään suurenmoinen
sekä myrskyn vyörytellessä kirkkaan vihreitä hyökyaaltoja sitä
vastaan että sen levitessä tyynenä ja liikkumatonna tähtivalossa.
Sellainen ranta saa hereille voimakkaan yksinäisyydentunteen. Metsä
ei koskaan käy koleaksi -- siellä on aina iloista, salaperäistä
sipinää ja supinaa. Mutta meri on jättiläinen, joka huokailee ja
voihkii ainaisessa tuskassa jostakin haikeasta ja salaisesta surusta,
jonka se kätkee poveensa aikojen loppuun saakka. Sen syvimmistä
salaisuuksista emme koskaan pääse täysin selville -- pintapuolisinkin
kosketus niiden kanssa saattaa meidät mielenjärkytyksen ja kauhun
valtaan. Metsä kutsuelee meitä sadoin äänin, mutta meren ääni
on alati yksi ja sama -- mahtava kohina, joka tempaa sielun
sävel virtaansa. Metsät ovat inhimillisiä, mutta meri merkitsee
arkkienkelien seuraa.
Anna ja Gilbert tapasivat kapteeni Jimin istumassa penkillä majakan
edustalla, viimeistelemässä ihmeellistä, täydessä taklauksessa olevaa
leikkikalukuunaria. Hän nousi ja lausui vieraansa tervetulleiksi
hänelle ominaisella herttaisella kohteliaisuudella.
-- Tämä on ollut kauttaaltaan ihana päivä, rouva Blythe, ja nyt tuo
ilta mukanaan ihanimman kaikesta. Istuisimmeko ehkä vielä hetkisen
täällä ulkona, kun on vielä hiukan päivänvaloa? Minä olen juuri
valmistanut tämän lelun eräälle pikku sukulaiselleni, joka asuu The
Glenissä. Kaduin heti, että olin luvannut sen tehdä, sillä pojan äiti
ei ollut hyvillään asiasta. Hän pelkää, että poika jonakin kauniina
päivänä lähtee merille, ja hänen mielestänsä tuo halu on pahasta.
Mutta mitä muuta jäikään minulle neuvoksi, rouva Blythe, kuin pitää
lupaukseni? Minusta on anteeksiantamatonta rikkoa lapselle annettu
lupaus. Tulkaa nyt tänne ja käykää istumaan ja hoitakaa mukavuuttanne.
Tuuli kävi maalta päin, ja hopeanhohteiset pienet laineet
synnyttivät vain hiljaista loisketta. Hämärä levitti punervansinisen
vaippansa yli hietasärkkien ja niemien, joita lokit käyttivät
pesimispaikkoinansa. Taivaanrannalle oli kokoontunut joukko yhä
laajenevia, ihmeellisiä pilvenlonkareita. Iltatähti oli vartiossa
aallonhalkaisijan luona.
-- Eikö todella kannatakin tulla katsomaan tätä näköalaa? sanoi
kapteeni Jim, luoden ympärilleen katseita, joissa kuvastui
omistamisen iloa ja ylpeyttä. Täällä on erillään kaikesta maailman
touhusta ja puuhasta ja omanvoitonpyynnöstä. Pääsymaksua ei myöskään
tarvitse suorittaa -- saa ilmaiseksi taivaan ja meren. Nyt nousee
kuu pian, ja minä en väsy koskaan katsomasta, miltä näyttää, kun kuu
nousee näiden kallioitten ja mastojen ja tuon aavan ulapan takaa.
Joka kerta tuottaa vaihtelua ja uusia yllätyksiä.
He jäivät katsomaan kuunnousua, ja vaipuen äänettömyyteen, joka
todisti täydellisestä tyydytyksestä, he ihailivat kuutamon
esiinloitsimaa uutta maisemakuvaa. Senjälkeen menivät he majakkaan
ja kapteeni Jim selitti heille siellä vilkkuvalokoneen rakenteen.
Lopuksi he joutuivat alakerran suureen huoneeseen, missä avoimella
liedellä paloi meren kuljettamista puista laadittu leimuava roihu.
-- Tämän tulisijan olen itse muurannut, kertoi kapteeni Jim. --
Valtio ei kustanna majakanvartijoille sellaista ylellisyystavaraa.
Katsokaapa kuinka väririkkaan loimun noista puista saa! Jos tahdotte
hiukan ajopuita, lämmittääksenne arkihuonettanne, rouva Blythe, niin
minä varsin kernaasti jonakin päivänä tuon teille niitä kärryllisen.
Käykääpä nyt istumaan, niin minä keitän hiukan teetä.
Kapteeni Jim tarjosi tuolin Annalle, ajettuaan siitä ensin pois
suuren punakeltaisen kissan ja pantuaan pois sanomalehden.
-- Laittaudupa siitä pois, Ensi perämies, ukko kulta! Sinullahan on
oma paikkasi sohvalla. Minun täytyy panna tämä sanomalehti talteen,
kunnes ehdin lukea siitä kertomuksen. Se on nimeltään "Rakkauden
harhatiet". Tuollainenhan ei nyt oikeastaan ole minun ikäisiäni
varten, mutta minä luen sen kumminkin, nähdäkseni kuinka pitkälle
kirjailija voi venyttää kertomustansa. Me olemme nyt ehtineet
kuudenteenkymmenenteenkahdenteen lukuun, ja minun nähdäkseni häät
eivät ole nyt sen lähempänä kuin alussakaan. Kun pikku Joe tulee,
annan hänen aina lukea minulle ääneen merirosvojuttuja. Eikös ole
hullunkurista, kuinka ahnaita tuollaiset pienet viattomat olennot
ovat vertatihkuville jutuille?
-- Aivan kuten Davy-poikanen minun kotonani, sanoi Anna. -- Hän
tahtoo myöskin aina sellaisia kertomuksia, jotka ovat täynnä
konnankoukkuja ja verenvuodatusta.
Kapteeni Jimin tee osoittautui erinomaiseksi juomaksi. Hän
iloitsi lapsen tavoin Annan kehuskelusta, mutta koetti salata
tyytyväisyyttään.
-- Salaisuus on siinä, etten minä koskaan hutiloi kermaan nähden,
selitti hän. -- Kerman pitää olla kunnollista ja väärentämätöntä
tavaraa. Ja teeveden täytyy kiehahtaa aivan äkkiä.
-- Me kohtasimme äsken tiellä ihmeellisen olennon, joka näytti
tulevan teidän tyköänne, sanoi Gilbert, heidän syödä naperrellessaan
pikkuleipiä, jotka kapteeni Jim oli poiminut esiin läkkitötteröstä.
-- Kuka tuo tulija oli?
Kapteeni Jim nauraa virnisteli.
-- Hän oli Marshall Elliott, muuan oiva mies, joka on vain aivan
hiukan päästä vialla. Ihmettelitte kaiketi, mitä hän on tarkoittanut
sillä, että aikojen kuluessa on muuttanut itsensä jonkinmoiseksi
museo-esineeksi.
-- Onko hän jokin uudenaikainen nasiiri tai heprealainen profeetta,
joka on jäänyt elämään aikojen alusta? ihmetteli Anna.
-- Ei kumpikaan. Kaikki johtuu luonnollisesti politiikasta. Koko
tämän seudun asujamisto on politiikan läpitunkemaa. Täällä ovat
ihmiset syntyänsä vanhoillisia tai edistysmielisiä, kuinka kunkin
osaksi on tullut, ja sellaisina he myöskin elävät ja kuolevat. Ja
mihin he ryhtyvät taivaassa, jossa politikoiminen luultavasti on
kiellettyä, sitä minä en tosiaankaan pysty käsittämään. No, tämä
Marshall Elliott kuuluu edistysmielisiin. Niihin minäkin lukeudun
-- joskin maltillisimpiin joukosta. Mutta malttia ei Marshallilta
koskaan käynyt odottaminen. Noin viisitoista vuotta sitten olivat
puolueriidat erityisen kiihkeät, ja vaalit olivat tulossa. Marshall
taisteli hengenheimolaistensa puolesta kynsin ja hampain, ja hän
oli niin vakuutettu heidän voitostansa, että hän eräässä julkisessa
kokouksessa vannoi juhlallisesti, ettei hän ajaisi partaansa eikä
leikkaisi tukkaansa, ennenkuin edistysmieliset olivat päässeet
valtaan. No, he eivät päässeetkään voitolle eivätkä ole päässeet
vielä tänäkään päivänä -- hahaha -- ja nyt hän saa kuljeskella
tuollaisena kummituksena. Mutta sanassaan pysyvä mies hän on, sitä ei
käy kieltäminen.
-- Mitä hänen rouvansa siitä sanoo? kysyi Anna.
-- Hän on poikamies. Mutta jos hänellä olisikin vaimo, niin olen
vakuutettu, ettei tämä saisi häntä rikkomaan lupaustaan. Hän kuuluu
muutoin tunnetusti itsepäiseen ja taipumattomaan sukuun. Marshallin
veljellä Aleksanterilla oli pihakoira, josta hän piti paljon, ja kun
koira oli kuollut, tahtoi tuo mies saada sen haudatuksi kirkkotarhaan
vihittyyn maahan, "yhteen toisten kristittyjen kanssa", kuten hän
sanoi. Siihen ei luonnollisesti suostuttu, ja silloin hän hautasi
koiran aivan kirkkotarhan aidan viereen eikä enää koskaan astunut
jalkaansa kirkkoon. Mutta sunnuntaina hän ajoi perheineen kirkolle
ja kävi istumaan koiran haudalle, joka oli huolellisesti hoidettu ja
kukilla koristettu, ja sitten he lukivat Raamattua ja rukoilivat koko
jumalanpalveluksen ajan. Väitetään hänen kuolinvuoteellaan pyytäneen
vaimoansa hautaamaan hänet koiran viereen. Vaimo oli muutoin varsin
säyseä olento, mutta tällä kertaa hän tuimistui. Hän sanoi, että
hän puolestansa ei aikonut maata koiran rinnalla, niin valpas ja
herttainen kuin se oli ollutkin, mutta jos niin oli, että mies
itse mieluummin halusi saada viimeisen leposijansa koiran viereen
kuin hänen viereensä, niin hänen tahtonsa kyllä saisi tapahtua.
Aleksanteri Elliott oli muutoin itsepintainen kuin aasi, mutta hän
piti vaimostansa, ja niin hän antoi myötä ja sanoi: "No, hautaa minut
sitten, tuhat tulimaista, minne ikinä haluat. Mutta minä odotan,
että kun enkeli Gabriel toitottaa torveansa, uskollinen koirani on
kavahtava pystyyn yhtä valppaana kuin minäkin, sillä sielua oli sillä
ainakin yhtä paljon kuin kaikilla noilla kaksijalkaisilla hölmöillä,
olivatpa ne sitten nimeltään Elliott tai Crawford tai Mac Allister."
Nuo sanat olivat hänen viimeisensä. -- Mitä Marshalliin tulee, niin
olemme me kaikki jo ehtineet tottua häneen, mutta voinhan ymmärtää,
että hän muukalaiseen vaikuttaa peräti hullunkuriselta. Olen tuntenut
hänet kymmenvuotiaasta saakka -- nyt hän on viidenkymmenen vuoden
vanha -- ja minä pidän hänestä. Me olemme tänään olleet yhdessä
turskankalastuksella. Enhän minä pystykään enää juuri muuhun -- kuin
pyydystämään silloin tällöin turskan tai forellin. Mutta sellaista ei
ole aina ollut -- ennen oli minulla kyllä tapana tehdä muutakin.
Ensi perämies muistutti nyt olemassaolostansa hypähtämällä kapteeni
Jimin syliin. Se oli oikea kissasuvun loistoedustaja, täysikuuta
muistuttavine pyöreine naamoinensa, vilkkaine vihreine silminensä ja
mahtavine käpälöinensä, jotka se loikoessaan aina käänsi koukkuun.
Kapteeni Jim silitteli hiljaa sen sametinpehmoista turkkia, ja se
kohotti velttona ja tyytyväisenä häntänsä pystyyn.
-- Minä en ole juuri koskaan ollut ihastunut kissoihin, ennenkuin
löysin Ensi perämiehen, puheli kapteeni säestäen mirrin äänekästä
kehruuta.
-- Minä olen pelastanut sen kuolemasta, ja kun on tehnyt eläimelle
tuollaisen palveluksen, täytyy siihen myöskin kiintyä. Sehän on
melkein sama kuin jos olisi lahjoittanut sille elämän'. Tässä
maailmassa on kauhean ajattelemattomia ihmisiä. Muutamat noista
kaupunkilaisista, joilla on kesäasuntonsa lahden tuolla puolen, ovat
niin ajattelemattomia, että se jo lähenee julmuutta. Ne pitävät
kesällä kissoja ja hemmottelevat niitä, ruokkivat niitä makupaloilla
ja laittavat niille kaulaan silkkiruusukkeita ja kulkusia. Sitten ne
syksyllä matkustavat tiehensä ja jättävät kissat nälkään ja viluun.
Minä aivan kiukustun tuota ajatellessani... Viime talvena löysin
eräänä päivänä rannalta kuolleen kissaemoraukan, painautuneena kolmea
pientä poikastansa vastaan, jotka olivat niin laihat, että niissä
oli vain luut ja nahka. Kuollessaankin oli emo vielä koettanut niitä
lämmittää. Sen jäykistyneet käpälät olivat niiden ympärillä. Minä
itkeä tillitin, niin vanha kuin olenkin. Ja sitten kiroilin. Lopuksi
otin sitten nuo kolme pientä poikasta mukaani kotiin ja ruokin niitä
ja hankin niille hyvät kodit. Minä tunsin tuon matamin, joka oli
jättänyt kissan hoidotta, ja kun hän jälleen palasi tänne keväällä,
menin hänen luoksensa ja silloinkos hän sai kuulla kunniansa!
-- Mitä hän siihen sanoi? tiedusteli Gilbert.
-- Hän itki ja sanoi, että "sitä hän ei ollut ollenkaan tullut
ajatelleeksi." Mutta minä sanoin hänelle: "Luuletteko te, että tuo
kelpaa puolustukseksi, kun teidän tuomiopäivänä on vastattava tuon
emoparan hengestä? Mitä varten on Herra antanut teille aivot, jos ei
siksi, että käyttäisitte niitä ajattelemiseen?" Toiste hän varmaan
varoo jättämästä kissoja oman onnensa nojaan.
-- Oliko Ensi perämieskin tuollainen hylätty kissaparka? kysyi Anna,
tehden lähestymisyrityksen, jonka asianomainen suvaitsi armollisesti
pitää hyvänänsä.
-- Oli kyllä. Minä löysin sen eräänä kirpeän kylmänä talvipäivänä.
Silkkinauha, jonka jokin hölmö oli sitonut sen kaulaan, oli tarttunut
puun latvassa kiinni oksaan, ja paitsi sitä, että kissa oli nälkään
nääntynyt, oli se myöskin kuristumaisillaan. Olisittepa nähnyt sen
silmät, rouva Blythe! Sehän oli vain poikanen, mutta varmaankin se
oli voinut jo pitää huolta itsestänsä, kunnes se tarttui puuhun.
Kun minä olin saanut sen irti, nuolaisi se nopeasti minun kättäni
terävällä punaisella pikku kielellänsä. Silloin ei se ollut
tuollainen roteva merijätkä kuin nyt. Se oli lempeä ja hurskas kuin
karitsa. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ollaksensa kissa se on tullut
aika pitkäikäiseksi. Aika muhkea mirri, tämä minun Ensi perämieheni!
-- Olisin pikemminkin odottanut, että te olisitte pitänyt koiraa,
sanoi Gilbert.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
-- Minulla oli kerran koira. Se merkitsi minulle niin paljon,
etten sen kuoltua voinut hankkia toista sijaan. Se oli ystävä --
ymmärrättekö, rouva Blythe? Perämies on vain hyvä toveri. Minä
pidän Perämiehestä -- ja suureksi osaksi juuri sentähden, että se
on niin taitava keksimään kepposia -- niinhän kissojen laita aina
on. Mutta koiraani minä rakastin. Oikeastaan voin varsin hyvin
käsittää nuo tunteet, joita Aleksanteri Elliottilla oli koiraansa
kohtaan. Kunnon koirassa ei ole mitään vilppiä. Siksi ne kaiketi
ovat rakastettavampia kuin kissat. Mutta kissat ovat, kissa vieköön,
paljoa mielenkiintoisempia. Ei, tässä minä istun laverrellen
turhaa lorua. Miksikä te ette käske minua vaikenemaan! Mutta
koska nyt olette juoneet teenne, niin ehkä saan näyttää muutamia
pikkukapineita, joita teistä kenties olisi hauska katsella -- olen
koonnut ne ihmeellisiltä seuduilta, joita ennen maailmassa huvikseni
kävin katselemassa.
Kapteeni Jimin "pikkukapineet" osoittautuivat kokoelmaksi monenmoisia
harvinaisuuksia -- jotkut kammottavia, jotkut eriskummaisia tai
kauniita. Ja melkein jokaiseen niistä liittyi jokin ihmeellinen
kertomus.
Anna ei unohtanut koskaan, millä ihastuksella hän tänä kuutamoiltana
kuunteli noita vanhoja kertomuksia ihmeellisen ajopuu-roihun ääressä,
hopeahohteisen meren puhuessa heille tenhokieltänsä avoimen akkunan
takana ja laineiden loiskiessa kallioiden juurella.
Kapteeni Jim ei lausunut ainoatakaan kerskuvaa sanaa, mutta oli
mahdoton olla oivaltamatta, mikä sankari tuo mies oli ollut --
rohkea, vilpitön, neuvokas ja epäitsekäs. Siinä hän nyt istui
pienessä huoneessansa, loitsien kuulijoittensa eteen silminnähtävinä
kaikki nuo ihmeelliset seikat. Kulmien värähdys, lystikkään vallaton
irvistys, sana, liike valaisivat mitä havainnollisimmalla tavalla
jonkin tapahtuman tai luonteen esitystä.