-- Ettekö voisi sanoa minua Annaksi? huudahti Anna vilkkaasti. -- Se

tuntuisi paljoa kodikkaammalta. Jok'ikinen täällä, paitsi mieheni,

nimittää minua rouva Blytheksi tai tohtorinnaksi, ja minä tunnen

itseni perin muukalaiseksi. Muutoin on teidän oma nimenne, yhden

kirjaimen erotuksella vain, juuri se nimi, johon minä lapsena olin

enin ihastunut. Minä inhosin "Annaa", ja ajatuksissani nimitin

itseäni aina Cordeliaksi.

-- Minä pidän Anna-nimestä. Se oli äitini nimi. Vanhanaikaiset

nimet pysyvät sentään alati parhaina. Jos teidän nyt täytyy mennä

laittamaan teetarjotin järjestykseen, niin voisitte lähettää nuoren

tohtorinne hetkeksi juttelemaan minun kanssani. Hän on maannut

odotushuoneensa sohvalla aina siitä saakka kun minä tulin tänne ja on

nauranut makeasti melkein kaikille minun puheilleni.

-- Mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? huudahti Anna

niin kauhistuksissaan neiti Cornelian melkein kammottavasta

kaikkitietäväisyydestä, ettei hän tullut saaneeksi esiin laimeatakaan

vastaväitettä tuohon neiti Cornelian mainitsemaan tosiseikkaan nähden.

-- Näinhän minä tänne tullessani, että hän oli teidän seurassanne, ja

ettekö luule minun olevan selvillä miesten kujeista? vastasi neiti

Cornelia. -- No niin, nyt on mekko valmis, ja nyt saa kahdeksas lapsi

tulla milloin tahtoo.

IX.

NELJÄN TUULEN NIEMESSÄ.

Oli jo ehditty pitkälle syyskuuhun ennenkuin Anna ja Gilbert saivat

tilaisuuden käydä lupaamallaan vierailulla Neljän tuulen majakassa.

He olivat jo usein olleet aikeissa lähteä sinne, mutta sitten oli

aina tullut jokin este. Kapteeni Jim puolestansa oli jo käväissyt

lukemattomia kertoja tuossa pienessä vieraanvaraisessa kodissa.

-- Minä en välitä muodollisuuksista, rouva Blythe, sanoi hän Annalle.

-- Minulle tuottavat käyntini täällä suurta iloa, ja siitä en aio

kieltäytyä, vaikka te ette vielä ole käynyt vastavierailulla. Minä

tulen, milloin voin, ja te tulette, milloin te voitte, ja jos siten

voimme saada hauskan jutteluhetken yhdessä, lienee yhdentekevää,

kummanko katon alla me istumme.

Kapteeni Jim ihastui suuresti Gogiin ja Magogiin, jotka istuivat

täällä kotilieden ääressä yhtä itsetietoisen arvokkaina kuin

aikaisemmin Karoliinan majassa.

-- Nepä vasta ovat lystikkäitä pikku elukoita, huudahti hän

ihastuneena, ja hän tervehti niitä aina ja sanoi niille jäähyväiset

yhtä kohteliaasti kuin isäntäväelle. Kapteeni Jim ei suinkaan ollut

sellainen henkilö, että hän olisi halunnut loukata kotijumalia

kunnioituksen puutteella.

-- Te olette tehneet tästä pienestä talosta oikean ihannekodin,

sanoi hän kerran Annalle. -- Se ei ole vielä koskaan ollut niin

hauska. Rouva Selwynillä oli kyllä myöskin erinomainen kaunoaisti,

kuten teillä, ja hän sai ihmeitä aikaan, mutta silloin ei vielä

ollut olemassa hauskoja kotikutoisia akkunaverhoja ja tauluja ja

korihuonekaluja ja sieviä pikku koriste-esineitä -- tai ainakaan

ei niitä tunnettu täällä. Mitä Elizabethiin tulee, hän eli

menneisyydessä. Mutta te olette niin sanoakseni tuoneet tänne

tulevaisuuden. Minä viihtyisin täällä niin erinomaisesti, vaikka en

saisi jutellakaan. Minulle olisi tarpeeksi siinäkin, että saisin

istua ja katsella teitä ja teidän taulujanne. Täällä on kovin

kaunista.

Kapteeni Jim oli harras kauneudenihailija. Kaikki kaunis, mitä

hän näki, tuotti hänelle sisäistä iloa, joka kirkasti hänen

elämänpolkunsa. Mutta hänellä oli varsin selvä käsitys siitä, kuinka

vaatimattomalta hän itse näytti maailman silmissä, jos kohta hän

olikin pitkä kasvultansa, ja se harmitti häntä.

-- Saan kyllä usein kuulla, että olen kiltti ja hyväluontoinen,

tuumiskeli hän eräänä päivänä hiukan äreästi, -- mutta minulle

olisi kyllä ollut enemmän mieleen, jos Herramme olisi antanut

minulle kiltteyttä vain puolen määrän ja sensijaan hiukan paremmin

huolehtinut ulkomuodostani. Mutta minun on kai uskominen, että hän

tiesi mitä teki, kuten hyvältä kapteenilta odottaa sopii. Toisten

meistä kaiketi täytyy olla rumia, että viehättävät joukossamme --

kuten te, tohtorinna -- vaikuttaisivat yhä viehättävämmiltä.

Vihdoinkin eräänä iltana lähtivät Anna ja Gilbert matkaan Neljän

tuulen majakalle. Päivä oli alkanut hiukan synkästi, tuoden mukanansa

harmaita pilviä ja sumua, mutta se päättyi komeaan purppuraan ja

kultaan. Hietasärkät kuvastuivat lahden takana läntiselle taivaalle

kalpein kellertävin värivivahduksin, ja kauempana hehkui iltaruskon

puna. Pohjoisessa peittivät taivasta heleänkeltaiset pilvenlongat.

Lahdensuussa näkyi laiva, joka purjeet iltaruskon värittäminä liukui

aavalle ulapalle matkalla palmujen maahan. Auringonlasku vuodatti

kirkasta valonhohdetta värittömälle hietasärkkä-alueellekin, jossa ei

ollut ruohomätästäkään yksitoikkoisuutta elvyttämässä. Yksin tuokin

vanha talo, joka sijaitsi puron varrella piilipuitten ympäröimänä,

joutui hetkiseksi tuohon valovirtaan, ja sen akkunat kimmelsivät

tuokion vanhaa katedraalia muistuttavassa väririkkaudessa. Ne

hehkuivat synkän harmaassa kehyksessään kuin ympäristön kahlehtiman

mielen kaihoisan kiihkeät mietteet.

-- Tuo vanha piilipuiden suojustama talo vaikuttaa minusta aina niin

yksinäiseltä ja autiolta, sanoi Anna. -- Vieraita ei sinne koskaan

näy menevän. Tosinhan sen kujatie eroaa suuresta maantiestä, jota

emme näe täältä, mutta minusta tuntuu sittenkin siltä, kuin ei sinne

menisi eikä sieltä tulisi koskaan ainoatakaan ihmistä. Ja kuinka

ihmeellistä, ettemme koskaan satu yhteen sen asukasten kanssa, kun

ei sinne sentään ole kuin neljännestunnin matka. Kenties olen nähnyt

heidät kirkossa, mutta siinä tapauksessa en ole osannut heitä erottaa

kirkkovierasten joukosta. Ikävää, että he ovat tuollaista seuraa

karttavaa väkeä, kun he ovat ainoat läheiset naapurimme.

-- Oletko koskaan päässyt selville siitä, kuka tuo hanhia paimentava

tyttö oli, joka sinun mielestäsi oli niin kaunis? kysyi Gilbert.

-- En. Kuinka lienee sattunut niin, etten ole koskaan muistanut

keneltäkään pyytää tietoja hänestä. Mutta tuosta ensi päivästä saakka

en ole koskaan nähnyt häntä, niin että hän varmaan sittenkin oli

jokin muukalainen. Voi sentään -- nyt aurinko vaipui kukkulain taa --

mutta katsos, tuolla tuikkaa majakka!

Illan yhä hämärtyessä ilmestyi heidän silmissänsä majakan lyhdyn

ympärille aina väririkkaampia renkaita, ja joka suuntaan levisi

valkoisia säteitä, jotka muodostivat laajan valoympyrän yli loivasti

yleneväin kenttien, sataman, hietasärkkien, joiden ääriviivat jo

olivat häipyneet hämyyn, sekä loitolle pimeään vaipuvalle merelle.

-- Minusta tuntuu kuin voisi tuo valo käydä minuun käsiksi ja heittää

minut peninkulmien päähän merelle, sanoi Anna, kun tuollainen kirkas

säde jälleen verhosi heidät häikäisevään valoon.

Ja hän tunsi kuin helpotusta heidän tultuansa niin lähelle majakkaa,

ettei heihin enää sattunut tuo kiusallinen kirkas valo, joka näytti

ikäänkuin halkovan pimeyttä, tuikahtaessaan aina määräajan jälkeen

heidän ylitsensä kautta avaran ympäristön.

Kääntyessään kapeammalle tielle, joka kenttien poikki johti

majakalle, kohtasivat he tuntemattoman miehen, joka näytti tulevan

majakalta päin ja jonka ulkomuoto vaikutti niin omituiselta, että

he ehdottomasti tulivat katsoneeksi häntä kiinteämmin. Oikeastaan

hänellä oli varsin komea ulkomuoto -- hän oli pitkä ja harteikas ja

hänellä oli tarmokkaat, säännölliset piirteet, vahvasti kaartuva nenä

ja harmaat avokatseiset silmät. Pukunsa puolesta hän oli kuin varakas

maanviljelijä pyhätamineissaan, ja sen puolesta hän olisi voinut olla

kuka tahansa kalastajakylän tai The Glenin asukkaista. Mutta hänen

rintaansa peitti vyötärölle saakka ulottuva tuuhea ruskea parta, ja

selkäpuolella aaltoili tummanruskea tukka harmaan vihreän huopahatun

alta esiin yhtä tuuheina kiharoina.

-- Onkohan hän jokin hiusvoiteen kaupitsija, joka arvelee tuollaista

ilmoittamistapaa soveliaimmaksi tässä vaatimattomuuden maailmassa?

kuiskasi Gilbert, vastaantulijan ehdittyä kuuluvista.

-- Siltä melkein näyttää, kuiskasi Anna vastaan, pidättäen nauruansa,

-- kuka kumma hän mahtanee ollakaan?

-- Sitä en tiedä, mutta jos kapteeni Jim kokoaa tänne majakkansa

seutuville tuollaisia kummituksia, niin en tule tänne enää koskaan

varaamatta taskuuni hiukan terästä niiden karkottamiseksi. Kotiutunut

merimieskään hän ei ollut -- siinä tapauksessahan hänen omituinen

ulkomuotonsa kenties olisi käsitettävissä. Varmaankin hän kuuluu

johonkin noista vanhoista suvuista, jotka asuvat lahden tuolla

puolen, -- setä Dave sanoo, että niissä on tavattavissa paljon

ihmeellisiä olentoja.

-- Setä Dave on hiukan yksipuolinen, olen ollut huomaavinani. -- Oi,

Gilbert, oletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?

Neljän tuulen majakka oli rakennettu merestä äkkijyrkkään kohoavan

punaisen hietakivikallion kielekkeelle. Toisella puolen, juuri

sataman suulla, sijaitsi hopeanhohtoinen hietasärkkä, toiseen

suuntaan jatkui miellyttävin kaarroksin kauas ulottuva jono jyrkkiä

punaisia kallioita, joiden välille meri muodosti sileiden piikivien

reunustamia pieniä lahdekkeita. Se oli ranta, ylvään suurenmoinen

sekä myrskyn vyörytellessä kirkkaan vihreitä hyökyaaltoja sitä

vastaan että sen levitessä tyynenä ja liikkumatonna tähtivalossa.

Sellainen ranta saa hereille voimakkaan yksinäisyydentunteen. Metsä

ei koskaan käy koleaksi -- siellä on aina iloista, salaperäistä

sipinää ja supinaa. Mutta meri on jättiläinen, joka huokailee ja

voihkii ainaisessa tuskassa jostakin haikeasta ja salaisesta surusta,

jonka se kätkee poveensa aikojen loppuun saakka. Sen syvimmistä

salaisuuksista emme koskaan pääse täysin selville -- pintapuolisinkin

kosketus niiden kanssa saattaa meidät mielenjärkytyksen ja kauhun

valtaan. Metsä kutsuelee meitä sadoin äänin, mutta meren ääni

on alati yksi ja sama -- mahtava kohina, joka tempaa sielun

sävel virtaansa. Metsät ovat inhimillisiä, mutta meri merkitsee

arkkienkelien seuraa.

Anna ja Gilbert tapasivat kapteeni Jimin istumassa penkillä majakan

edustalla, viimeistelemässä ihmeellistä, täydessä taklauksessa olevaa

leikkikalukuunaria. Hän nousi ja lausui vieraansa tervetulleiksi

hänelle ominaisella herttaisella kohteliaisuudella.

-- Tämä on ollut kauttaaltaan ihana päivä, rouva Blythe, ja nyt tuo

ilta mukanaan ihanimman kaikesta. Istuisimmeko ehkä vielä hetkisen

täällä ulkona, kun on vielä hiukan päivänvaloa? Minä olen juuri

valmistanut tämän lelun eräälle pikku sukulaiselleni, joka asuu The

Glenissä. Kaduin heti, että olin luvannut sen tehdä, sillä pojan äiti

ei ollut hyvillään asiasta. Hän pelkää, että poika jonakin kauniina

päivänä lähtee merille, ja hänen mielestänsä tuo halu on pahasta.

Mutta mitä muuta jäikään minulle neuvoksi, rouva Blythe, kuin pitää

lupaukseni? Minusta on anteeksiantamatonta rikkoa lapselle annettu

lupaus. Tulkaa nyt tänne ja käykää istumaan ja hoitakaa mukavuuttanne.

Tuuli kävi maalta päin, ja hopeanhohteiset pienet laineet

synnyttivät vain hiljaista loisketta. Hämärä levitti punervansinisen

vaippansa yli hietasärkkien ja niemien, joita lokit käyttivät

pesimispaikkoinansa. Taivaanrannalle oli kokoontunut joukko yhä

laajenevia, ihmeellisiä pilvenlonkareita. Iltatähti oli vartiossa

aallonhalkaisijan luona.

-- Eikö todella kannatakin tulla katsomaan tätä näköalaa? sanoi

kapteeni Jim, luoden ympärilleen katseita, joissa kuvastui

omistamisen iloa ja ylpeyttä. Täällä on erillään kaikesta maailman

touhusta ja puuhasta ja omanvoitonpyynnöstä. Pääsymaksua ei myöskään

tarvitse suorittaa -- saa ilmaiseksi taivaan ja meren. Nyt nousee

kuu pian, ja minä en väsy koskaan katsomasta, miltä näyttää, kun kuu

nousee näiden kallioitten ja mastojen ja tuon aavan ulapan takaa.

Joka kerta tuottaa vaihtelua ja uusia yllätyksiä.

He jäivät katsomaan kuunnousua, ja vaipuen äänettömyyteen, joka

todisti täydellisestä tyydytyksestä, he ihailivat kuutamon

esiinloitsimaa uutta maisemakuvaa. Senjälkeen menivät he majakkaan

ja kapteeni Jim selitti heille siellä vilkkuvalokoneen rakenteen.

Lopuksi he joutuivat alakerran suureen huoneeseen, missä avoimella

liedellä paloi meren kuljettamista puista laadittu leimuava roihu.

-- Tämän tulisijan olen itse muurannut, kertoi kapteeni Jim. --

Valtio ei kustanna majakanvartijoille sellaista ylellisyystavaraa.

Katsokaapa kuinka väririkkaan loimun noista puista saa! Jos tahdotte

hiukan ajopuita, lämmittääksenne arkihuonettanne, rouva Blythe, niin

minä varsin kernaasti jonakin päivänä tuon teille niitä kärryllisen.

Käykääpä nyt istumaan, niin minä keitän hiukan teetä.

Kapteeni Jim tarjosi tuolin Annalle, ajettuaan siitä ensin pois

suuren punakeltaisen kissan ja pantuaan pois sanomalehden.

-- Laittaudupa siitä pois, Ensi perämies, ukko kulta! Sinullahan on

oma paikkasi sohvalla. Minun täytyy panna tämä sanomalehti talteen,

kunnes ehdin lukea siitä kertomuksen. Se on nimeltään "Rakkauden

harhatiet". Tuollainenhan ei nyt oikeastaan ole minun ikäisiäni

varten, mutta minä luen sen kumminkin, nähdäkseni kuinka pitkälle

kirjailija voi venyttää kertomustansa. Me olemme nyt ehtineet

kuudenteenkymmenenteenkahdenteen lukuun, ja minun nähdäkseni häät

eivät ole nyt sen lähempänä kuin alussakaan. Kun pikku Joe tulee,

annan hänen aina lukea minulle ääneen merirosvojuttuja. Eikös ole

hullunkurista, kuinka ahnaita tuollaiset pienet viattomat olennot

ovat vertatihkuville jutuille?

-- Aivan kuten Davy-poikanen minun kotonani, sanoi Anna. -- Hän

tahtoo myöskin aina sellaisia kertomuksia, jotka ovat täynnä

konnankoukkuja ja verenvuodatusta.

Kapteeni Jimin tee osoittautui erinomaiseksi juomaksi. Hän

iloitsi lapsen tavoin Annan kehuskelusta, mutta koetti salata

tyytyväisyyttään.

-- Salaisuus on siinä, etten minä koskaan hutiloi kermaan nähden,

selitti hän. -- Kerman pitää olla kunnollista ja väärentämätöntä

tavaraa. Ja teeveden täytyy kiehahtaa aivan äkkiä.

-- Me kohtasimme äsken tiellä ihmeellisen olennon, joka näytti

tulevan teidän tyköänne, sanoi Gilbert, heidän syödä naperrellessaan

pikkuleipiä, jotka kapteeni Jim oli poiminut esiin läkkitötteröstä.

-- Kuka tuo tulija oli?

Kapteeni Jim nauraa virnisteli.

-- Hän oli Marshall Elliott, muuan oiva mies, joka on vain aivan

hiukan päästä vialla. Ihmettelitte kaiketi, mitä hän on tarkoittanut

sillä, että aikojen kuluessa on muuttanut itsensä jonkinmoiseksi

museo-esineeksi.

-- Onko hän jokin uudenaikainen nasiiri tai heprealainen profeetta,

joka on jäänyt elämään aikojen alusta? ihmetteli Anna.

-- Ei kumpikaan. Kaikki johtuu luonnollisesti politiikasta. Koko

tämän seudun asujamisto on politiikan läpitunkemaa. Täällä ovat

ihmiset syntyänsä vanhoillisia tai edistysmielisiä, kuinka kunkin

osaksi on tullut, ja sellaisina he myöskin elävät ja kuolevat. Ja

mihin he ryhtyvät taivaassa, jossa politikoiminen luultavasti on

kiellettyä, sitä minä en tosiaankaan pysty käsittämään. No, tämä

Marshall Elliott kuuluu edistysmielisiin. Niihin minäkin lukeudun

-- joskin maltillisimpiin joukosta. Mutta malttia ei Marshallilta

koskaan käynyt odottaminen. Noin viisitoista vuotta sitten olivat

puolueriidat erityisen kiihkeät, ja vaalit olivat tulossa. Marshall

taisteli hengenheimolaistensa puolesta kynsin ja hampain, ja hän

oli niin vakuutettu heidän voitostansa, että hän eräässä julkisessa

kokouksessa vannoi juhlallisesti, ettei hän ajaisi partaansa eikä

leikkaisi tukkaansa, ennenkuin edistysmieliset olivat päässeet

valtaan. No, he eivät päässeetkään voitolle eivätkä ole päässeet

vielä tänäkään päivänä -- hahaha -- ja nyt hän saa kuljeskella

tuollaisena kummituksena. Mutta sanassaan pysyvä mies hän on, sitä ei

käy kieltäminen.

-- Mitä hänen rouvansa siitä sanoo? kysyi Anna.

-- Hän on poikamies. Mutta jos hänellä olisikin vaimo, niin olen

vakuutettu, ettei tämä saisi häntä rikkomaan lupaustaan. Hän kuuluu

muutoin tunnetusti itsepäiseen ja taipumattomaan sukuun. Marshallin

veljellä Aleksanterilla oli pihakoira, josta hän piti paljon, ja kun

koira oli kuollut, tahtoi tuo mies saada sen haudatuksi kirkkotarhaan

vihittyyn maahan, "yhteen toisten kristittyjen kanssa", kuten hän

sanoi. Siihen ei luonnollisesti suostuttu, ja silloin hän hautasi

koiran aivan kirkkotarhan aidan viereen eikä enää koskaan astunut

jalkaansa kirkkoon. Mutta sunnuntaina hän ajoi perheineen kirkolle

ja kävi istumaan koiran haudalle, joka oli huolellisesti hoidettu ja

kukilla koristettu, ja sitten he lukivat Raamattua ja rukoilivat koko

jumalanpalveluksen ajan. Väitetään hänen kuolinvuoteellaan pyytäneen

vaimoansa hautaamaan hänet koiran viereen. Vaimo oli muutoin varsin

säyseä olento, mutta tällä kertaa hän tuimistui. Hän sanoi, että

hän puolestansa ei aikonut maata koiran rinnalla, niin valpas ja

herttainen kuin se oli ollutkin, mutta jos niin oli, että mies

itse mieluummin halusi saada viimeisen leposijansa koiran viereen

kuin hänen viereensä, niin hänen tahtonsa kyllä saisi tapahtua.

Aleksanteri Elliott oli muutoin itsepintainen kuin aasi, mutta hän

piti vaimostansa, ja niin hän antoi myötä ja sanoi: "No, hautaa minut

sitten, tuhat tulimaista, minne ikinä haluat. Mutta minä odotan,

että kun enkeli Gabriel toitottaa torveansa, uskollinen koirani on

kavahtava pystyyn yhtä valppaana kuin minäkin, sillä sielua oli sillä

ainakin yhtä paljon kuin kaikilla noilla kaksijalkaisilla hölmöillä,

olivatpa ne sitten nimeltään Elliott tai Crawford tai Mac Allister."

Nuo sanat olivat hänen viimeisensä. -- Mitä Marshalliin tulee, niin

olemme me kaikki jo ehtineet tottua häneen, mutta voinhan ymmärtää,

että hän muukalaiseen vaikuttaa peräti hullunkuriselta. Olen tuntenut

hänet kymmenvuotiaasta saakka -- nyt hän on viidenkymmenen vuoden

vanha -- ja minä pidän hänestä. Me olemme tänään olleet yhdessä

turskankalastuksella. Enhän minä pystykään enää juuri muuhun -- kuin

pyydystämään silloin tällöin turskan tai forellin. Mutta sellaista ei

ole aina ollut -- ennen oli minulla kyllä tapana tehdä muutakin.

Ensi perämies muistutti nyt olemassaolostansa hypähtämällä kapteeni

Jimin syliin. Se oli oikea kissasuvun loistoedustaja, täysikuuta

muistuttavine pyöreine naamoinensa, vilkkaine vihreine silminensä ja

mahtavine käpälöinensä, jotka se loikoessaan aina käänsi koukkuun.

Kapteeni Jim silitteli hiljaa sen sametinpehmoista turkkia, ja se

kohotti velttona ja tyytyväisenä häntänsä pystyyn.

-- Minä en ole juuri koskaan ollut ihastunut kissoihin, ennenkuin

löysin Ensi perämiehen, puheli kapteeni säestäen mirrin äänekästä

kehruuta.

-- Minä olen pelastanut sen kuolemasta, ja kun on tehnyt eläimelle

tuollaisen palveluksen, täytyy siihen myöskin kiintyä. Sehän on

melkein sama kuin jos olisi lahjoittanut sille elämän'. Tässä

maailmassa on kauhean ajattelemattomia ihmisiä. Muutamat noista

kaupunkilaisista, joilla on kesäasuntonsa lahden tuolla puolen, ovat

niin ajattelemattomia, että se jo lähenee julmuutta. Ne pitävät

kesällä kissoja ja hemmottelevat niitä, ruokkivat niitä makupaloilla

ja laittavat niille kaulaan silkkiruusukkeita ja kulkusia. Sitten ne

syksyllä matkustavat tiehensä ja jättävät kissat nälkään ja viluun.

Minä aivan kiukustun tuota ajatellessani... Viime talvena löysin

eräänä päivänä rannalta kuolleen kissaemoraukan, painautuneena kolmea

pientä poikastansa vastaan, jotka olivat niin laihat, että niissä

oli vain luut ja nahka. Kuollessaankin oli emo vielä koettanut niitä

lämmittää. Sen jäykistyneet käpälät olivat niiden ympärillä. Minä

itkeä tillitin, niin vanha kuin olenkin. Ja sitten kiroilin. Lopuksi

otin sitten nuo kolme pientä poikasta mukaani kotiin ja ruokin niitä

ja hankin niille hyvät kodit. Minä tunsin tuon matamin, joka oli

jättänyt kissan hoidotta, ja kun hän jälleen palasi tänne keväällä,

menin hänen luoksensa ja silloinkos hän sai kuulla kunniansa!

-- Mitä hän siihen sanoi? tiedusteli Gilbert.

-- Hän itki ja sanoi, että "sitä hän ei ollut ollenkaan tullut

ajatelleeksi." Mutta minä sanoin hänelle: "Luuletteko te, että tuo

kelpaa puolustukseksi, kun teidän tuomiopäivänä on vastattava tuon

emoparan hengestä? Mitä varten on Herra antanut teille aivot, jos ei

siksi, että käyttäisitte niitä ajattelemiseen?" Toiste hän varmaan

varoo jättämästä kissoja oman onnensa nojaan.

-- Oliko Ensi perämieskin tuollainen hylätty kissaparka? kysyi Anna,

tehden lähestymisyrityksen, jonka asianomainen suvaitsi armollisesti

pitää hyvänänsä.

-- Oli kyllä. Minä löysin sen eräänä kirpeän kylmänä talvipäivänä.

Silkkinauha, jonka jokin hölmö oli sitonut sen kaulaan, oli tarttunut

puun latvassa kiinni oksaan, ja paitsi sitä, että kissa oli nälkään

nääntynyt, oli se myöskin kuristumaisillaan. Olisittepa nähnyt sen

silmät, rouva Blythe! Sehän oli vain poikanen, mutta varmaankin se

oli voinut jo pitää huolta itsestänsä, kunnes se tarttui puuhun.

Kun minä olin saanut sen irti, nuolaisi se nopeasti minun kättäni

terävällä punaisella pikku kielellänsä. Silloin ei se ollut

tuollainen roteva merijätkä kuin nyt. Se oli lempeä ja hurskas kuin

karitsa. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ollaksensa kissa se on tullut

aika pitkäikäiseksi. Aika muhkea mirri, tämä minun Ensi perämieheni!

-- Olisin pikemminkin odottanut, että te olisitte pitänyt koiraa,

sanoi Gilbert.

Kapteeni Jim pudisti päätänsä.

-- Minulla oli kerran koira. Se merkitsi minulle niin paljon,

etten sen kuoltua voinut hankkia toista sijaan. Se oli ystävä --

ymmärrättekö, rouva Blythe? Perämies on vain hyvä toveri. Minä

pidän Perämiehestä -- ja suureksi osaksi juuri sentähden, että se

on niin taitava keksimään kepposia -- niinhän kissojen laita aina

on. Mutta koiraani minä rakastin. Oikeastaan voin varsin hyvin

käsittää nuo tunteet, joita Aleksanteri Elliottilla oli koiraansa

kohtaan. Kunnon koirassa ei ole mitään vilppiä. Siksi ne kaiketi

ovat rakastettavampia kuin kissat. Mutta kissat ovat, kissa vieköön,

paljoa mielenkiintoisempia. Ei, tässä minä istun laverrellen

turhaa lorua. Miksikä te ette käske minua vaikenemaan! Mutta

koska nyt olette juoneet teenne, niin ehkä saan näyttää muutamia

pikkukapineita, joita teistä kenties olisi hauska katsella -- olen

koonnut ne ihmeellisiltä seuduilta, joita ennen maailmassa huvikseni

kävin katselemassa.

Kapteeni Jimin "pikkukapineet" osoittautuivat kokoelmaksi monenmoisia

harvinaisuuksia -- jotkut kammottavia, jotkut eriskummaisia tai

kauniita. Ja melkein jokaiseen niistä liittyi jokin ihmeellinen

kertomus.

Anna ei unohtanut koskaan, millä ihastuksella hän tänä kuutamoiltana

kuunteli noita vanhoja kertomuksia ihmeellisen ajopuu-roihun ääressä,

hopeahohteisen meren puhuessa heille tenhokieltänsä avoimen akkunan

takana ja laineiden loiskiessa kallioiden juurella.

Kapteeni Jim ei lausunut ainoatakaan kerskuvaa sanaa, mutta oli

mahdoton olla oivaltamatta, mikä sankari tuo mies oli ollut --

rohkea, vilpitön, neuvokas ja epäitsekäs. Siinä hän nyt istui

pienessä huoneessansa, loitsien kuulijoittensa eteen silminnähtävinä

kaikki nuo ihmeelliset seikat. Kulmien värähdys, lystikkään vallaton

irvistys, sana, liike valaisivat mitä havainnollisimmalla tavalla

jonkin tapahtuman tai luonteen esitystä.

Anna omassa kodissaan · 第 5 / 22 段