romanttisuuden henkäys, jommoista Anna ei ollut koskaan tuntenut
Avonleassa. Olihan hän tosin sielläkin asunut niin, että voi kaukaa
nähdä meren, mutta sen vaikutus ei ollut koskaan ulottunut mitenkään
hänen elämäänsä. Neljän tuulen satamassa se oli alati läheisyydessä,
olemassaolostansa muistuttamassa. Uuden kotinsa joka akkunasta hän
voi seurata sen tarjoaman kuvan alati vaihtelevia vivahduksia.
Sen kohina tai hiljainen aallonloiske täytti yötä ja päivää hänen
korvansa. Joka päivä hän näki laivojen laskevan ankkuriin vanhan
rasahtelevan hirsisillan luo tai purjehtivan pois iltaruskon
kultaamina, matkalla satamiin, jotka voivat olla vastakkaisella
puolella maapalloa. Kalastaja-alukset kiitivät pullistunein purjein
päivänkoitteessa ulos satamansuusta ja palasivat illan tullen
täynnänsä vedenriistaa. Pitkin kiemurtelevia teitä, jotka kulkivat
rantaniittyjen ja hietasärkkien välitse, kuljeskeli hilpeitä ja
tyytyväisiä merimiehiä ja kalastajaukkoja. Aina siellä tuntui siltä
kuin olisi jotakin tekeillä, seikkailut houkuttelivat, ne, jotka
jo olivat niitä kokeneet, palasivat kotiin ja heillä oli paljon
kertomista ja näyttelemistä... Neljän tuulen tiet eivät olleet niin
tarkoin viitoitetut ja tasaiset kuin Avonlean, raikkaat tuulet
puhalsivat niillä jäljet umpeen, meri houkutteli ja veti puoleensa,
ja nekin, jotka eivät sen kutsua noudattaneet, tunsivat sentään
mielessään omituista levottomuutta, joka johti ajatukset tuhansiin
salaperäisiin mahdollisuuksiin.
-- Nyt käsitän hyvin, miksi monen täytyy lähteä merille, sanoi Anna.
-- Tuo kaipaus, jota jokainen meistä väliin tuntee, halu liitää
poikki tunturin, joka sulkee näköalan, purjehtia taa iltaruskon,
-- se on epäilemättä mahdoton vastustaa, jos se on synnynnäistä ja
pysyy alati vireillä mielessä. En ollenkaan ihmettele, että kapteeni
Jim karkasi kotoansa, siksi ettei voinut sitä vastustaa. Joka kerran
kun näen laivan liukuvan ulos satamansuusta tai kalalokin lentävän
poikki särkkien, herää minussa toivomus, että olisin tuossa laivassa
tai omistaisin siivet -- ei lentääkseni kuin kyyhky pesään, vaan
liitääkseni kalalokin tavoin sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.
-- Sinä pysyt kauniisti minun luonani, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert,
rauhallisena ja tyytyväisenä kuin pasha. -- En tahdo, että lennät
sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.
Oli myöhäinen iltahetki, ja he istuivat ulkona punaisella
hietakiviportaallansa. Ääretön rauha vallitsi maalla ja merellä ja
taivaan avaruudessa. Heidän päänsä ylitse lenteli hopeanvalkoisia
lokkeja. Loppumaton jono punertavia hattaroita vaelsi hitaasti
edelleen pitkin taivaanrantaa. Hiljaisessa ilmassa kuului vain lepoon
laskeutuvain laineiden ja tyyntyväin tuulahdusten lempeä suhina.
Asterit hohtivat kalpeassa valossa tuvan ja merenlahden välisillä
niityillä, jotka nyt usman takaa paistoivat ruskeilta.
-- Lääkärit, jotka ovat olleet valveilla koko yön pitääksensä
silmällä sairaita, eivät tietenkään voi olla niin erityisen
seikkailuhaluisia, sanoi Anna säälivästi. -- Jos olisit nukkunut
yhtä hyvin kuin minä, olisit varmaankin yhtä valmis retkeilyihin
mielikuvituksen siivin.
-- Minun onnistui viime yönä suorittaa eräs hyvä työ, Anna, lausui
Gilbert. -- Jumalan avulla pelastin ihmishengen. On ensi kerta,
jolloin todella rohkenen väittää sitä. Olenhan tosin muulloinkin
voinut olla siinä suhteessa avullisena, mutta jos en olisi jäänyt
Allonbylle taistelemaan vasten kasvoja kuoleman kanssa, olisi
vaimo aamun tullen jo maannut kalman saaliina. Turvauduin erääseen
kokeeseen, jota varmaankaan ei ole vielä koskaan tehty täällä.
Luulisin melkein, ettei tuota keinoa ole koetettu vielä muualla
kuin sairashuoneissa. Kingsportin sairaalassa käytettiin sitä viime
talvena ensi kerran. En ikinä olisi uskaltanut tuota yritystä, jos
en olisi tiennyt, ettei mitään muuta neuvoa enää ollut jäljellä.
Rohkenin siis sitä koettaa -- ja onnistuin. Hyvä puoliso ja äiti on
nyt, kuten toivon, pelastettu vuosikausiksi jatkamaan onnellista
ja siunausta tuottavaa elämää. Ajaessani aamulla kotiinpäin ja
nähdessäni auringon nousevan tyynen ja kirkkaan ulapan takaa kiitin
Jumalaa siitä, että hän oli sallinut minun joutua lääkärin uralle.
Olen taistellut hyvän taistelun ja saanut voiton elon vihamiehestä.
Jotakin sentapaista haaveksin aina, kun entisaikoina puhuimme siitä,
mitä elämässä aioimme saada aikaan. Se haave toteutui tänä aamuna.
-- Onko tuo ainoa haaveesi, joka on toteutunut? tiedusteli Anna.
Hän tiesi varsi hyvin, millainen vastaus olisi, mutta hän halusi
kuulla sen kerran jälleen.
-- Sen tiedät sinä itse parhaiten, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert
katsoen hymyillen häntä silmiin. Ja tuona hetkenä istui kaksi täysin
onnellista nuorta ihmistä The Glenin lahden rannalla sijaitsevan
valkoisen pikku talon porraskivellä.
Eräänä päivänä sanoi Gilbert Annalle:
-- Nähnenköhän ehkä näkyjä, sillä minusta on kuin poppelikujaamme
pitkin purjehtisi täydessä taklauksessa oleva alus.
Anna katsahti tielle päin ja hypähti pystyyn.
-- Varmaankin saamme joko neiti Cornelia Bryantin tai rouva Mooren
luoksemme vierailulle, sanoi hän.
-- Minä menen odotushuoneeseeni, mutta jos tulija on neiti Cornelia,
panen korvani ovenraolle voidakseni kuunnella, sanoi Gilbert. --
Sen perusteella, mitä olen kuullut puheenalaisesta neidistä, voin
ennustaa, että keskustelu on käyvä erittäin virkistäväksi.
-- Mutta ehkäpä tulija onkin rouva Moore?
-- Luullakseni rouva Moore ei ole tuota mallia. Näin hänet eräänä
päivänä työssä puutarhassaan, ja vaikka olin liian kaukana
erottaakseni hänet selvästi, sain kumminkin sen käsityksen, että
hän oli jokseenkin solakka ja hoikka. Hän ei liene liioin seuraa
rakastava, koska hän ei vielä ole välittänyt käydä meillä, vaikka on
lähin naapurimme.
-- Rouva Lynden tapainen ei hän ainakaan liene, muutoin olisi
uteliaisuus jo aikoja tuonut hänet tänne, sanoi Anna. -- Tämä tulija
on epäilemättä neiti Cornelia.
Hän oli oikeassa -- mutta älköön luultako, että neiti Cornelia oli
tullut vain lyhyelle, kohteliaisuuden vaatimalle vierailulle. Kaukana
siitä. Hänellä oli mukanansa käsityö, suunnattomassa, käsivarrelta
riippuvassa käsityöpussissa, ja kun Anna pyysi häntä istumaan, otti
hän heti päästään leveälierisen hattunsa, joka syyskuun vallattomista
vihureista huolimatta oli pysynyt hänen päässään, ollen kiinnitettynä
tiukalla kuminauhalla, joka kulki hänen pienen, kiinteälle kierretyn
harmaankirjavan hiusnutturansa alitse. Neiti Cornelia ei koskaan
käyttänyt hattuneuloja. Sitä nyt vielä olisi puuttunut! Kuminauha
oli kelvannut hänen äidillensä, ja se kelpasi hänelle myöskin.
Hänellä oli raikkaat, pyöreät, punakat kasvot ja pirteät ruskeat
silmät. Hän ei muistuttanut vähääkään sananparreksi käynyttä
vanhaapiikaa, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli sävy, joka tuota pikaa
valtasi Annan mielen. Annan synnynnäinen kyky tajuta heti sielujen
sukulaisuus saattoi hänet nyt tuntemaan, että hän tulisi pitämään
neiti Corneliasta tämän omituisista mielipiteistä ja ulkonaisista
omituisuuksista huolimatta.
Ei kenellekään muulle kuin neiti Cornelialle olisi voinut
pälkähtää päähän lähteä vierailulle sinivalkoviiruinen esiliina
vyötäröllä ja yllään höllä suklaanvärinen aamupuku, jonka ruskeata
pohjaa koristivat kankaaseen painetut suuret vaaleanpunaiset
ruusut. Ei myöskään kukaan muu kuin neiti Cornelia olisi voinut
näyttää muhkealta ja kunnianarvoiselta sellaisessa puvussa. Jos
neiti Cornelia olisi mennyt kuninkaalliseen linnaan vierailulle
kruununprinsessan luo, olisi hänen esiintymisensä ollut aivan
yhtä arvokasta ja tyyntä. Välinpitämättömästi hän olisi antanut
ruusukoristeisen laahuksensa lakaista marmorilattioita ja aivan
empimättä hän olisi ryhtynyt päästämään prinsessaa harhaluulosta,
että miehen omistaminen, olipa tämä talonpoika tai prinssi, olisi
ylvästelyn arvoista.
-- Olen ottanut mukaan käsityöni, rakas pikku rouva Blythe, sanoi
hän, ottaen esiin hyvin harsean ja utuisen käsityön. -- Minun on
kiire saada tämä valmiiksi enkä voi hukata vähääkään aikaa.
Anna katsoi hiukan ihmeissään valkoista kangasta, jonka neiti
Cornelia oli levittänyt leveään syliinsä. Hän valmisteli
lastenmekkoa, ja se oli koristettu erinomaisen sievästi hienoilla
laskoksilla ja poimuilla. Neiti Cornelia asetti silmälasinsa
paikoilleen ja alkoi ommella variksenpistoja erinomaisen
huolellisesti.
-- Ompelen tätä rouva Fred Proctorille, joka asuu The Glenissä,
selitti hän. -- Hän odottaa näinä päivinä kahdeksatta lastansa, eikä
hänellä ole varattuna sille mitään. Toiset seitsemän ovat kuluttaneet
kaikki, mitä hän ompeli ensimmäiselle, ja nyt ei hän ehdi eikä
jaksa valmistaa mitään uusia vaatteita. Tuo nainen on marttyyri,
sen saatte uskoa aivan sananmukaisesti. Kun hän meni naimisiin
Fred Proctorin kanssa, tiesin kyllä kuinka kävisi. Hän oli noita
ilkeitä, viehättäviä miehiä. Naimisiin mentyänsä hän lakkasi olemasta
viehättävä, mutta ilkeys, se oli pesunkestävää, se ei kulunut pois.
Hän juo eikä välitä perheestänsä. Mutta sellaisiahan ne ovat. En
käsitä, kuinka rouva Proctorin voisi onnistua pitää lapsiparkansa
ehyinä ja puhtaina, jos eivät naapurit tuon tuostakin avustaisi häntä
hiukan.
Mikäli Anna myöhemmin kuuli, oli neiti Cornelia ainoa naapuri,
joka erikoisemmin välitti Proctorin nuoren herrasväen eheydestä ja
puhtaudesta.
-- Kuullessani, että numero kahdeksan oli tulossa, päätin ommella
sille hiukan, ja tämä vaatekappale on viimeinen, jatkoi neiti
Cornelia. -- Siksi tahdonkin saada sen valmiiksi tänään.
-- Se on tosiaankin erinomaisen sievä, sanoi Anna. -- Minäkin menen
noutamaan työni, niin pidämme pientä ompeluseuraa kahden kesken.
Kuinka taitava te olettekaan käsitöissä, neiti Bryant.
-- No niin, olenhan kyllä taitavin näillä seuduin, myönsi neiti
Bryant, teeskentelemättä mitään turhaa vaatimattomuutta. --
Luonnollistahan se onkin. Olen valmistellut enemmän tämänlaatuisia
vaatteita kuin jos minulla olisi sata omaa lasta. Oikeastaanhan
on hassua, että minä vaivaudun kirjailemaan mekkoa kahdeksannelle
tenavalle! Mutta mitä tuo pieni raukka taitaa siihen, että se on
kahdeksas -- ja minusta tuntui suotavalta, että se saisi edes
yhden ainokaisen sievän puvun. Tuo kurja pikku olento on kaikkea
muuta kuin tervetullut, ja siksi minä laitoin tähän muutaman rivin
variksenpistoja ja tavallista enemmän reikäompelusta, niin että tuo
uusi tulokas voisi hiukan hienostellakin.
-- Tuollaisesta mekosta mikä vauva tahansa olisi iloinen ja ylpeä,
sanoi Anna, saaden aina varmemman vakaumuksen, että hän tulisi
pitämään neiti Corneliasta.
-- Olette kaiketi ihmetelleet, etten minä ole tullut tänne
vierailulle, jatkoi neiti Cornelia, -- mutta elonkorjuun takia
on ollut sellainen kiire, että minä olen saanut panna parastani.
Ylimääräisiä apulaisia on minun myöskin täytynyt hankkia kuinka
paljon tahansa, ja ne ovat pitäneet paljoa enemmän ruoasta kuin
työstä, kuten miehet ainakin. Oikeastaan olin aikonut tulla eilen,
mutta sitten meninkin rouva Mac Allisterin hautajaisiin. Minulla oli
niin kova päänpakotus, että pelkäsin, ettei minulla olisi siellä
hauska. Mutta tuo ihminen oli sadan vuoden vanha, ja minä olin aina
ajatellut, että hänen hautajaisiinsa minä menisin aivan varmasti.
-- Olivatko pidot onnistuneet? kysyi Anna, joka oli huomannut, että
odotushuoneen ovi oli auennut raollensa.
-- No se on varmaa -- oikein suurenmoiset... Hänellähän oli niin
hirveän paljon tuttavia. Ruumissaatossa oli yli satakaksikymmentä
vaunua. Sattui myöskin pari hullunkurista kohtausta. Luulin
menehtyväni siihen paikkaan nähdessäni vanhan Joe Bradshawin, joka
on vapaa-ajattelija eikä koskaan käy Herran huoneessa, avaavan
kitansa ja veisaavan "Jeesuksen armohelmassa", niin että kirkko
kaikui. Hän on näet niin ylpeä komeasta äänestänsä -- siksi hän
aina käy hautajaisissa. Vaimo parka -- hän ei suinkaan korottanut
ääntänsä liiaksi -- rasittunut ja rääkätty kun on. Väliin matkustaa
ukko kaupunkiin, muka ostamaan vaimollensa jonkun lahjan, ja
sitten hänellä tullessaan on lantatadikko tai jokin uudenaikainen
separaattori. Sellaisia miehet ovat. Mutta kuten sanottu, mitä
voi odottaakaan ihmiseltä, joka ei käy koskaan kirkossa, ei edes
metodistienkaan kirkossa. Mieleni oikein lämpeni nähdessäni teidät
ja nuoren tohtorinne ensimmäisenä sunnuntaina presbyteriläisten
kirkossa. En koskaan antaisi minkään tohtorin, joka ei tunnusta
oikeata uskoa, iskeä suontani tai tirkistää kurkkuuni.
-- Me olimme äskettäin metodistikirkossa iltajumalanpalveluksessa,
sanoi Anna viattomasti.
-- Voinhan hyvin käsittää, että tohtori Blythen täytyy väliin käydä
sielläkin, muutoinhan hän voisi menettää kaikki metodistipotilaansa.
Mutta jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin varokaa joutumasta
liiaksi tekemisiin senkaltaisten ihmisten kanssa!
-- Ettekö sitten usko, että metodistit pääsevät taivaaseen yhtä hyvin
kuin presbyteriläisetkin? kysyi Anna.
-- Sen asian ratkaiseminen ei kuulu meille. Se on korkeamman
olennon käsissä kuin meidän, sanoi neiti Cornelia juhlallisesti.
-- Mutta maan päällä minä en aio seurustella heidän kanssaan,
joskin ehkä, paha kyllä, joudun pakosta siihen taivaassa. Tämä
nykyinen metodistipastori on naimaton. Edellinen oli nainut mies,
ja varjelkoon millaisen typerän kanan hän oli hankkinut ristikseen.
Sanoin hänelle kerran, että hänen olisi pitänyt antaa hänen ensin
tulla aikaihmiseksi, ennenkuin meni naimisiin hänen kanssaan.
Tiedättekö mitä hän vastasi? Hän tahtoi itse kasvattaa hänet, sanoi
hän. Mutta sellaisia ne ovat.
-- Mutta lieneekin ehkä hiukan vaikea ratkaista, milloin itsekukin on
aikaihminen.
-- Siinä sanoitte toden sanan, rakas ystäväni. Toiset ovat
aikaihmisiä jo syntyessään, ja toiset eivät ole siksi ehtineet vielä
kahdeksankymmentä vuotta täyttäessäänkään, -- sen saatte uskoa!
Näihin viimemainittuihin kuului tuo rouva Mac Allister, jonka eilen
saatoimme hautaan. Hän oli samanlainen hepsukka täyttäessään sata
vuotta kuin lienee ollut kymmenvuotiaana.
-- Ehkä hän juuri siksi eli niin kauan.
-- Ehkä kyllä. Mutta minä puolestani elän mieluummin viisikymmentä
vuotta täysijärkisenä kuin sata hassahtavana.
-- Mutta ajatelkaas, kuinka maailma olisi hirveän yksitoikkoinen, jos
kaikki ihmiset olisivat noin tavattoman ymmärtäväisiä, tuumiskeli
Anna rukoilevalla äänensävyllä.
Neiti Cornelia ei ollut kuulevinaankaan tuota puolustelua, vaan
jatkoi:
-- Mutta kas, hänen suvussansa on aina ollut paljon hassahtavia tai
täysihulluja ihmisiä. Hänen oma sisarenpoikansa, Ebenezer Milgrave,
luuli olevansa kuollut ja torui aina vaimoparkaansa siitä, ettei tämä
tahtonut häntä haudata. Olisipa ollut minun asiani, niin minä olisin
siekailematta täyttänyt hänen tahtonsa.
Neiti Cornelian ilme oli niin tarmokas, että Anna jo oli näkevinään
hänet lapio kädessä.
-- Ettekö sitten tunne ainoatakaan kilttiä aviomiestä, neiti Bryant?
-- Epäilemättä -- koko joukon -- mutta ne ovat tuolla! sanoi neiti
Cornelia herttaisesti, ja hän viittasi avoimesta akkunasta kohden
kirkkotarhaa, joka sijaitsi lahden toisella puolen.
-- Mutta minä tarkoitan ilmi eläviä? tiedusteli Anna.
-- Tunnen kyllä -- parikin -- jotka ovat todisteena siitä, että
Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, tunnusti neiti Cornelia
vastahakoisesti. -- En tahdo kieltää, että jostakin yksityisestä
miesolennosta, joka hamasta nuoruudesta on ollut erityisen
silmälläpidon alaisena ja kasvatettu kurissa ja Herran nuhteessa,
on voinut tulla aivan mukiinmenevä ihminen. Teidän miehenne,
esimerkiksi, tuntuu kuulemani mukaan olevan tuollainen poikkeus.
Arvatenkin te siksi kuvittelettekin -- tässä loi neiti Cornelia
silmälasiensa ylitse läpitunkevan katseen Annaan -- että hänen
vertaistansa ei ole koko avarassa maailmassa?
-- Kuten ei olekaan, vastasi Anna aivan empimättä.
-- Ah, niin kuulin erään toisenkin nuoren rouvan äskettäin sanovan,
huokaili neiti Cornelia. -- Kun Jennie Dean meni naimisiin, luuli
hänkin tietysti, että toista sellaista miestä ei ollut maailmassa.
Eikä hän tiennyt, kuinka hän oli oikeassa... Mieslurjus teki hänet
onnettomaksi ja hakkaili täyttä päätä toista rouvaansa, Jennien
maatessa kuolinvuoteellaan. Toivon vain, että teidän luottamuksenne
olisi paremmilla perusteilla, rakas ystäväni. Nuori tohtori näyttää
rupeavan menestymään oikein hyvin. Aluksi minä pelkäsin, ettei hän
saisi potilaita, sillä tämän seudun ihmiset ovat tottuneet pitämään
vanhaa tohtori Davea ainoana, joka kelpaa johonkin. Ei silti, että
hienotuntoisuus juuri liioin kuuluisi tohtori Daven ominaisuuksiin --
hän ottaa ihmisten kanssa aina puheiksi heidän arimmat asiansa. Mutta
loukkaukset unohdettiin, kun saatiin vatsanväänteitä. Jos hän olisi
ollut pastori eikä tohtori, ei hänelle ikinä olisi annettu anteeksi.
Mutta jouduttuamme puheisiin papeista ja istuessamme tässä näin
tuttavallisesti kahdenkesken -- ilman metodisteja läheisyydessämme
-- haluaisin kysyä teiltä avomielisesti, mitä te pidätte _meidän_
papistamme.
-- Katsokaas -- tuo kysymys... alkoi Anna epäröivästi.
Neiti Cornelia nyökkäsi.
-- Aivan niin. Minä olen aivan samaa mieltä. Oli suuri erehdys, että
hän sai kutsun tänne. Hyvä Jumala, en unohda koskaan ensimmäistä
saarnaa, jonka hän piti tässä seurakunnassa. Aiheena oli se, että
jokaisen pitäisi valita se ala, joka soveltui hänelle parhaiten.
Aihe oli siis hyvä kyllä, mutta taivas sentään, millä tavoin hän
sitä käsitteli! Hän sanoi: "Jos teillä olisi lehmä ja omenapuu,
ja jos te sitoisitte omenapuun navettaanne ja panisitte lehmän
sorkat pystyssä kyökkitarhaanne, paljonko maitoa te saisitte
omenapuusta ja kuinka monta omenaa lehmästä?" Oletteko elämässänne
kuullut sellaista höpsötystä? Olin niin iloinen siitä, ettei ollut
ainoatakaan metodistia tuota kuulemassa -- he tietysti eivät ikinä
voisi olla meitä pistelemättä tuollaisen saarnan takia. Muutoin en
myöskään voi sietää tuota hänen tapaansa olla yhtä mieltä kaikkien
ihmisten kanssa, mitä ikinä hänelle sanookin. Jos hänelle sanoisi:
"Te olette aika lurjus!" niin hän yhtyisi tähän ja sanoisi imelästi
hymyillen kuten aina: "Niin kyllä -- olette aivan oikeassa." --
Papin täytyy olla mies puolestansa. Mutta tämän kaiken sanon teille
vain suurimmassa salaisuudessa -- jos metodisteja on läheisyydessä,
ylistelen häntä pilviin saakka. Jotkut ovat sitä mieltä, että hänen
vaimonsa pukeutuu liian koreasti, mutta minä puolestani sanon,
että kun hänen kerran täytyy aina nähdä rinnallaan tuollainen
tuonentanssi-naama, niin on luonnollista, että hän hankkii itsellensä
toisaalta hiukan hauskaa. Minä en koskaan parjaa ketään naista
siitä, että hän on ihastunut koreihin vaatteisiin. Olen vain niin
hyvilläni huomatessani, ettei mies ole mikään kitupiikki, vaan sallii
hänen pitää hiukan hauskaa. Ei silti, että minä itse vähääkään
välittäisin vaatteista! Naiset pukeutuvat hienoiksi ollaksensa
miesten silmäruokana, mutta minä puolestani en ole koskaan vajonnut
niin syvälle. Olen aina viettänyt onnellista ja hauskaa elämää, ja
se johtuu siitä, etten ole koskaan välittänyt hitustakaan noista
heittiöistä, jotka nimittävät itseänsä luomakunnan herroiksi.
-- Miksikä te olette niin vihoissanne kaikelle miesväelle?
-- Vihoissani? Vieläkö mitä! Sen arvoisia eivät ne ole. Minä vain
halveksin niitä. Mutta teidän miehestänne voisin luullakseni ruveta
pitämään, jos hän jatkaa, kuten on alkanut. Muutoin on maailmassa
ainoastaan kaksi miestä, joille minä annan arvoa, nimittäin vanha
tohtori ja kapteeni Jim.
-- Niin, kapteeni Jim on todellakin oikea valiomies, sanoi Anna.
-- Kapteeni Jim on oiva mies, mutta hänellä on eräs virhe. Häntä ei
saa ikinä suuttumaan. Minä olen nyt kahdenkymmenen vuoden aikana
parhaani mukaan koettanut ärsyttää häntä, mutta en ole nähnyt hänen
vielä koskaan nostavan harjaksiansa. Se aivan suututtaa. Se nainen,
joka hänen olisi pitänyt saada, sai arvatenkin miehen, joka äkämystyi
seitsemästi päivässä.
-- Kuka se sitten oli?
-- Sitä en suinkaan tiedä sanoa, rakkaani. En muista ikinä
kuulleeni, että kapteeni Jim olisi hakkaillut ketään. Ja nyt hän on
kuudenkahdeksatta vuotias. En ole koskaan kuullut syytä, miksi hän
on pysynyt naimatonna, mutta tietenkin siihen on jokin syy. Hän on
purjehtinut kaiken ikänsä, viittä viimeistä vuotta lukuunottamatta,
ja tuskinpa lienee sellaista maailmankolkkaa, jonne hän ei olisi
pistänyt nokkaansa. Hän ja Elizabeth Russel olivat aina hyvin hyvät
kumppanukset, mutta rakkaudesta ei tuossa suhteessa ollut milloinkaan
kysymys. Elizabeth ei mennyt naimisiin, vaikka monikin häntä kosi.
Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar. Sinä vuonna, jolloin
Walesin prinssi kävi saarellamme, oleskeli Elizabeth setänsä luona
Charlottetownissa, ja tämä oli valtionvirkamies, joten Elizabethkin
sai kutsun noihin juhlallisiin tanssiaisiin. Hän oli viehkein tyttö
koko salissa, ja prinssi tanssi hänen kanssaan, ja kaikki toiset
naiset, joiden kanssa hän ei tanssinut, olivat menehtyä kateudesta,
sillä heidän isänsä ja veljensä olivat yhtä arvoastetta Elizabethia
ylempänä, ja nyt oli tuo kunnia aivan aiheettomasti tullut hänen
osaksensa. Elizabeth oli aina hyvin ylpeä noista tanssiaisista. Pahat
ihmiset sanoivat, että hän pysyi naimatonna siksi, ettei hän enää
voinut tyytyä tavalliseen mieheen tanssittuansa prinssin kanssa.
Mutta se oli tuulesta temmattua. Kerran hän uskoi minulle syyn ja
se oli se, että hän pelkäsi ettei voisi pahan luontonsa takia elää
sovussa avioliitossa. Tottahan onkin, että hän oli kauhea äkäpussi.
Väliin hänen täytyi mennä huoneeseensa ja järsiä piironkinsa syrjää
purkaaksensa kiukkunsa jollakin tavoin... Mutta minä sanoin hänelle,
ettei hänen tuon takia suinkaan tarvinnut olla menemättä naimisiin.
Miksi miesten yksin tarvitsisi saada äkäillä ja näyttää kiukkuansa --
voitteko sanoa sen pikku rouva tohtorinna?
-- Kyllä minäkin olen väliin jokseenkin närkäs, sanoi Anna.
-- No se ei haittaa. Sitten ette myöskään salli tallata itseänne...
Mutta katsokaapa, kuinka kaunis teidän puutarhanne on! Se tuotti
Elizabeth paralle paljon iloa ja huvia.
-- Olen niin ihastunut siihen. Nuo vanhanaikaiset kukat ovat juuri
minun makuni mukaiset. Mutta kun nyt puhumme puutarhanhoidosta, niin
voisittekohan neuvoa meille jonkun, joka voisi kuokkia honkametsikön
takana olevan alan ja istuttaa sinne puutarhamansikoita. Gilbertillä
on niin paljon työtä, ettei hän varmaankaan ehdi ryhtyä siihen nyt
syksyllä.
-- Henry Hammond, joka asuu The Glenissä, suorittaa tuollaista
tilapäistä työtä. On parasta, että otatte hänet. Tosinhan häntä
paljoa enemmän huvittaa maksu kuin työ, -- mutta sellaisiahan
miehet ovat. Hänen ymmärryksensä laita on myöskin huonosti --
hänen isäukkonsa heitti kerran halon hänen päähänsä hänen pienenä
ollessaan. Näppärä ja hauska kuritus väline, eikö totta? Mutta mitä
muuta mieheltä voi odottaa! Henry on joka tapauksessa ainoa, jota
tiedän ehdottaa. Hän maalasi keväällä minun taloni. Ja sehän näyttää
oikein siistiltä ja hauskalta -- eikö totta?
Anna pelastui vastaamasta, kun kello samassa löi viisi.
-- Mitä ihmettä! -- onko kello jo niin paljon? ihmetteli neiti
Cornelia. -- Kuinka nopeasti aika kuluukaan, kun on hauska! Ei, nyt
minun täytyy kiiruhtaa kotiin.
-- Eihän toki! Te jäätte juomaan teetä meidän kanssamme, sanoi Anna
sydämellisesti.
-- Pyydättekö minua viipymään, siksi että katsotte sitä
asiaankuuluvaksi vai siksi, että todella tahdotte vielä pitää minua
luonanne? kysyi neiti Cornelia.
-- Siksi, että minusta olisi hauskaa, jos te viipyisitte. Tunnen
luonnossani, että meistä tulee hyvät ystävät, sanoi Anna hymyillen
miellyttävintä hymyänsä.
-- Johan me olemmekin ystävät, herttainen pikku tohtorinnani.
Ystävänsä voi, Jumalan kiitos, itse valita. Sukulaiset saa muitta
mutkitta pitää hyvänänsä ja saa olla kiitollinen, jos niiden joukossa
ei ole mitään nimenomaisia mätämunia. Ei siltä, että minulla niitä
olisi kovinkaan monta -- eivätkä ne ole sen läheisempiä kuin
pikkuserkkuja. Tiedättekös, rouva Blythe -- minä olen oikeastaan
varsin yksin maailmassa.
Neiti Cornelian ääni soinnahti surunvoittoiselta.