elossaolevista asukkaista ainoa, joka vielä voi muistaa opettajan
morsiamen, sellaisena kuin hän oli tullessaan Prinssi Edvardin
saarelle. Hänen kuolemastansa on nyt jo kolmekymmentä vuotta, mutta
hän oli niitä naisia, joita ei unohda koskaan.
-- Kertokaa meille tuo tarina, pyysi Anna. -- Tahtoisin niin
mielelläni saada tietoja niistä naisista, jotka ovat asuneet tässä
talossa ennen minua.
-- Niin, niitä on kaikkiaan ollut ainoastaan kolme, viimeksi
Elizabeth Russel -- ja sitten vielä rouva Ned Russel ja opettajan
morsian. Molemmat ensinmainitut olivat kilttejä kunnon ihmisiä, mutta
opettajan morsiamelle eivät he vetäneet vertoja.
-- Opettaja oli nimeltään John Selwyn. Hän saapui tänne Vanhasta
maailmasta opettajaksi The Glenin kouluun, minun ollessani
kuudentoistavuotias poika. Hän ei ollut tuota tavallista laatua, jota
siihen aikaan pidettiin kyllin hyvänä meille. Ne olivat enimmäkseen
olleet nuoria miehiä, joilla tosin kyllä oli joukko tietoja, vaan
jotka olivat joutuneet hiukan huonoille jäljille ja hoitivat koulua
pohmelojen väliaikoina. Mutta John Selwyn oli kunnon poika, siivo
kaikin puolin. Hän asui kotonani täysihoidossa, ja hänestä ja
minusta tuli hyvin hyvät ystävät, vaikka hän oli kymmenen vuotta
minua vanhempi. Me luimme yhdessä ja teimme pitkiä kävelyretkiä ja
keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Luulen että hän tunsi
melkein kaiken runouden, mitä on kirjoitettuna, ja kävellessämme
illoin rannalla sain aina kuulla mitä kauneinta runonlausuntaa.
Isäukon mielestä sellainen oli vain ajanhukkaa, mutta hän ei sentään
sekaantunut asiaan, sillä hän toivoi noiden harrastusten parantavan
minut halusta mennä merille. No, siihen nähden ei mistään olisi
ollut apua -- äiti kuului vanhaan merimiessukuun, ja tuon halun olin
saanut vereeni. Mutta minusta oli hauskinta mitä tiesin kuulla Johnin
lukevan ja lausuvan runoja. Siitä on nyt likimmittäin kuusikymmentä
vuotta, mutta osaan vielä tänäkin päivänä ulkoa joukon runoja siltä
ajalta. Niin, niin, melkein kuusikymmentä vuotta!
Kapteeni Jim vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan hiipuvaan
hiillokseen, missä muistot piirsivät kuvakirjoitustaan punaan
ja harmaaseen. Huoahtaen hän ryhtyi sitten jälleen jatkamaan
kertomustansa:
-- Muistan erityisesti erään kevätillan, jolloin kohtasin hänet
hietasärkkien keskellä. Hän ikäänkuin loisti sisäisestä ilosta --
jokseenkin samoin kuin te, tohtori Blythe, tuodessanne tänä iltana
rouvanne tänne sisään. Heti teidät nähdessäni muistin hänet. Ja
silloin hän kertoi minulle, että hänellä kotimaassaan oli rakastettu,
ja että tyttö nyt oli tuleva tänne hänen luoksensa. Minä en
tullut siitä juuri erityisen iloiseksi, mutta se johtui pelkästä
itsekkyydestä -- sillä minä mietin sitä, että tuo uusi suhde tulisi
vieroittamaan meidät toisistamme. Mutta minulla oli sentään tarpeeksi
älyä salatakseni tuon ajatukseni. Hän alkoi nyt kertoa minulle minkä
mitäkin morsiamestansa. Hänen nimensä oli Persis Leigh. Hän olisi
jo heti seurannut sulhastaan tänne, mutta ei voinut lähteä vanhan
setänsä takia. Tämä oli sairaalloinen ja heikko, mutta hän oli ollut
kiltti veljentyttärelleen hänen vanhempiensa kuollessa, ja tyttö ei
ollut tahtonut lähteä hänen luotansa. Mutta nyt hän oli kuollut ja
nyt oli Persis tuleva sulhonsa luo, mennäkseen avioliittoon hänen
kanssaan. Siihen aikaan ei tuollainen matka ollut mikään helppo asia
yksinäiselle naiselle. On näet muistettava, ettei höyrylaivoja ollut
olemassa.
-- "Milloin odotat hänen saapuvan?" sanoin minä.
-- "Hän lähtee matkaan _Royal William_-aluksella kesäkuun
kahdentenakymmenentenä päivänä", sanoi hän, "ja silloin täytyy
hänen ehtiä tänne heinäkuun keskivaiheilla. Minun täytyy pyytää
rakennusmestari Johnsonia kyhäämään minulle kokoon tuvan. Hänen
kirjeensä tuli tänään. Tiesin jo ennenkuin olin ehtinyt avata sen,
että se sisälsi hyviä uutisia. Näin hänet muutama ilta sitten."
-- Minä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja silloin hän alkoi
selittää -- mutta siitä en tullut hullua harmaammaksi. Hän sanoi, että
hän omisti hengen lahjan -- tai kenties tuota kykyä oli katsottava
kiroukseksi. Aivan niin hän sanoi, rouva Blythe. Hyödyksikö se
oli vai kiroukseksi, sitä ei hän tiennyt. Hänen isoäidillään oli
myöskin ollut sama lahja, ja siitä syystä hänet oli noita-akkana
poltettu roviolla. Opettaja kertoi joutuvansa tuon tuostakin
ikäänkuin omituiseen unitilaan -- muistelin hänen sitä nimittäneen
selkeänäköisyydeksi. Onko sellaista olemassa, tohtori Blythe?
-- Epäilemättä on olemassa ihmisiä, joilla on selkeänäköisyyden
tiloja, vastasi Gilbert. -- Mutta tuo asia kuuluu pikemmin
sielutieteellisten tutkimusten kuin lääketieteen alalle. Ja mitään
lopullista selvyyttä ei siihen nähden ole suinkaan saavutettu. No,
millaisia olivat sitten nuo hänen näkynsä?
-- Hän näki aivan yksinkertaisesti unta, sanoi vanha tohtori
epäilevästi.
-- Hän sanoi tuossa tilassa voivansa nähdä tulevaisia asioita, jatkoi
kapteeni Jim empivästi. -- Minä toistan vain hänen omat sanansa. Hän
sanoi, että väliin tuo tuotti hänelle suurta iloa, väliin saattoi
hänet pelästyksiin. Neljä päivää sitten oli hän joutunut tuollaiseen
tilaan, istuessaan valkean ääressä siihen tuijottaen. Silloin hän
näki Persis Leighin edessään Englannissa eräässä vanhassa huoneessa,
jonka hän tunsi varsin hyvin entisajoilta, ja tyttö ojensi hänelle
kätensä ja näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Silloin opettaja
ymmärsi saavansa häneltä hyviä tietoja.
-- Niin, niin -- olihan se kaunis uni, ilveili vanha tohtori. -- Hän
istuu siinä valkean ääressä morsiantaan ajatellen ja torkahtaa uneen.
-- Sehän on kyllä mahdollista, myönsi kapteeni Jim. -- Sitä minäkin
heti sanoin. Olihan paljon rauhallisempaa ajatella sillä tavoin.
Minua kammotti ajatellessa, että hänellä olisi tuollaisia aavenäkyjä,
jotka hänelle ilmaisisivat muilta ihmisiltä salattuja seikkoja.
-- "Ei", sanoi hän, "unennäköä se ei ollut. Mutta jättäkäämme tuo
asia. Jos ajattelet sitä liiaksi, et pysy enää oikein ystävänäni
samalla tavoin kuin ennen."
-- Sanoin hänelle, että ystävyyttämme ei mikään voisi häiritä. Mutta
hän pysyi ajatuksessansa, pudisti päätänsä ja sanoi:
-- "Minä tunnen sen asian paremmin, poikaseni. Olen samasta syystä
ennenkin menettänyt ystäviä. En suinkaan lue sitä heille viaksi.
Mutta väliin tunnen sentään katkeruutta mielessäni. Tuo kyky, jonka
omistan, on yliluonnollista laatua, -- mutta hyvänkö vai pahan hengen
suoma, sitä ei ole helppo sanoa. Ja me kuolevaiset kammomme joutua
liian läheisiin kosketuksiin sekä Jumalan että pimeyden ruhtinaan
kanssa."
-- Juuri niin hän puhui. Muistan hänen sanansa niin selvästi kuin
hän olisi lausunut ne eilispäivänä. Mitä arvelette, tohtori, hänen
oikeastaan tarkoittaneen?
-- Siitä ei hän arvattavasti ollut itsekään selvillä, vastasi tohtori
Dave lyhyesti.
-- Minä luulen käsittäväni hänen tarkoituksensa, kuiskasi Anna.
Hän oli kuunnellut kertomusta jännittyneenä, tutussa asennossaan,
huulet puoliavoinna ja silmät loistavina. Oivaltaen hänen katseessaan
ilmenevän kehoituksen, jatkoi kapteeni Jim kertomustansa:
-- Ei tietysti kestänyt kauan, ennenkuin kaikki ihmiset The Glenissä
ja Neljässä tuulessa tiesivät, että opettajan morsian oli tulossa
sinne, ja kaikki iloitsivat siitä, sillä opettaja oli voittanut
kaikkien sydämet. Mielenkiinnolla seurattiin nyt hänen asuntonsa
valmistumista -- tämän samaisen talon, jossa nyt olemme. Itse hän
oli valinnut paikan -- sinne piti näkyä lahti kalastajaveneineen
ja kuulua aaltojen loiske. Hän laati kuntoon puutarhan käytävineen
ja kukkalavoineen sekä kasvistarhan ja poppelikujan. Ja The Glenin
koulun pikkutytöt istuttivat käytäväin varsille ruusupensaita, jotka
yhä vieläkin ovat paikoillaan, joskin useat niistä ovat hiukan
kituvassa tilassa, -- iloksi opettajan morsiamelle. Ja opettaja
sanoi, että vienon punertavat ruusut kuvasivat hänen morsiamensa
poskia ja tummemmat hänen huuliansa ja valkoiset hänen otsaansa...
Niin, hän oli niin runoutta tulvillaan, että hän väliin tuskin osasi
puhua tavallisen ihmisen tavoin...
-- Melkein jok'ikiseltä hän sai jonkin pienen lahjan kotinsa
sisustamiseksi. Itsellänsähän hänellä ei juuri ollut liikoja
sitä varten varattuna. Mutta rakkauden mitta oli siinä talossa
ylitsevuotavainen. Naiset lähettivät virkattuja peitteitä ja
kirjailtuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä, muuan ukko veisti piirongin,
toinen pöydän, mikä mitäkin. Vanha sokea täti Margaret Boyd palmikoi
pienen kopan mausteille tuoksuvasta rantakaurasta, ja siinä säilytti
opettajan rouva vuosikausia nenäliinavarastoansa.
-- No niin, lopuksi oli sitten kaikki valmista -- yksin halotkin
oli asetettu liedelle, -- nuorikon tarvitsi vain ottaa tulitikku
ja sytyttää ne. Liesi ei ollut aivan sama kuin nyt, mutta se oli
samassa paikassa. Neiti Elizabeth muurautti tämän tähän, kun talossa
toimitettiin korjauksia kymmenen vuotta sitten. Tuo entinen oli
suunnaton, avoin tulisija, joka ulottui syvälle muuriin ja johon
olisi mahtunut kokonainen härkä paistumaan. Olen istunut sen edessä
lukemattomat kerrat, laivurijuttujani kertoellen -- aivan kuten nyt...
Jälleen seurasi hiljaisuus, kapteeni Jimin loitsiessa eteensä
rakkaita vieraita, joita Annan ja Gilbertin ei ollut suotu nähdä,
-- nuo ystävät, jotka entisinä päivinä olivat istuneet tässä lieden
ääressä hänen kanssaan, hilpeyden ja elämänhalun väike silmissään,
ja jotka jo aikoja olivat vaipuneet lepoon kirkkotarhan multaan
tai äärettömän meren kehtoon. Nämä suojat olivat kerran raikuneet
lasten naurusta. Talvi-iltoina olivat ystävät kokoontuneet tänne.
Täällä oli laulettu ja karkeloitu ja laskettu leikkiä. Täällä olivat
nuorukaiset ja neitoset rakennelleet tuulentupia. Kapteeni Jim näki
talon täynnä olentoja, jotka pyrkivät esiin, muistuttaaksensa häntä
olemassaolostansa.
-- Talo valmistui heinäkuun ensi päiväksi. Sitten alkoi opettaja
laskea päiviä. Näimme hänen usein astelevan rantaan, ja silloin
tuumiskelimme aina keskenämme: "Ajatteles, pian hän käyskentelee
yhdessä vaimonsa kanssa!"
-- Morsiamen odotettiin saapuvan heinäkuun keskivaiheilla, mutta
hän ei saapunutkaan. Levottomaksi ei sentään kukaan siitä käynyt.
Tapahtui usein, että laivat myöhästyivät päivä- ja viikkomääriä.
_Royal William_ oli viipynyt viikkokauden yli määräajan -- se viipyi
kaksi ja viipyi kolme. Lopuksi jo aloimme pelätä pahaa -- ja tilanne
paheni yhä pahenemistaan. Tuli aika, jolloin en enää rohjennut katsoa
John Selwyniä silmiin. Tiedättekö, rouva Blythe -- tässä alensi
kapteeni Jim äänensä -- minusta niiden katse oli aivan samanlainen
kuin tuon vanhan isoäidin lienee ollut, kun hänet poltettiin
roviolla. Sanoja ei hän liioin hukannut ja työnsä koulussa hän hoiti,
mutta hän oli kuin unissakävijä, sielu oli toisaalla, ja heti kun
hän pääsi koulusta, hän kiiruhti rantaan. Siellä hän välistä voi
kuljeksia pimeän tulosta päivänkoittoon. Hänen synkkämielisyytensä
alkoi jo tuntua arveluttavalta. Odotettuun alukseen nähden olivat
kaikki jo luopuneet toivosta -- kahdeksan viikkoa oli jo mennyt
menojaan. Oli ehditty syyskuun keskivaiheille, ja opettajan morsian
ei ollut vieläkään saapunut -- ei ollut saapuva koskaan, niin
ajattelimme.
-- Sitten nousi kova myrsky, jota kesti kolme päivää, ja sen
tyynnyttyä menin illalla rantaan. Siellä seisoi opettaja, käsivarret
nojattuina kalliokielekkeeseen, ja hän tuijotti herkeämättä ulos
merelle.
-- Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut. Hänen katseensa
näytti olevan kiintynyt johonkin, jota minä en voinut nähdä. Kasvot
olivat jäykät kuin kuolleella.
-- "John, John", huusin minä hänelle, tuntien kalmankylmää läpi
luiden ja ytimien, sillä niin kummalliselta hän näytti, "herää --
herää!"
Silloin katosi tuo omituinen ilme hänen katseestansa. Hän käänsi
päätään ja katsoi minuun. En koskaan unohda hänen kasvojansa -- en
ennenkuin lähtiessäni viimeiselle matkalle...
-- "Kaikki on hyvin, poikaseni", sanoi hän. -- "Olen nähnyt Royal
William'm kiertävän East Pointin niemeä. Päivänkoitteessa se laskee
maihin. Huomisiltana istun morsiameni kanssa oman lieteni ääressä."
-- Luuletteko, että hän todella näki sen? keskeytti kapteeni Jim
äkkiä kertomuksensa.
-- Jumala tiesi, vastasi Gilbert hiljaisella äänellä. -- Ken pystyy
sanomaan, mitä ihmeitä suuri rakkaus ja suuri kaipaus yhdessä voivat
saada aikaan.
-- Minä olen varma siitä, että hän näki sen, sanoi Anna vakavasti.
-- Kaikki riippuu uskosta, sanoi tohtori Dave, mutta hänen
äänensävynsä ei ollut enää niin ivallinen kuin aikaisemmin.
-- No niin, nyt saatte kuulla ihmeellisiä asioita, sanoi kapteeni
Jim juhlallisesti. -- Seuraavana aamuna näkyi Royal William
päivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa, kaikki purjeet
pystyssä, ja pian laski alus satamassa ankkuriin. The Glenistä ja
koko rannikolta oli joka kynsi sitä vastassa. Opettaja oli istunut
koko yön rannalla odottamassa. Kuinka me hurrasimmekaan laivan
lähetessä rantaa!
Kapteeni Jimin silmät loistivat. Hän näki edessään Neljän tuulen
sataman tuona päivänä kuusikymmentä vuotta sitten, jolloin muuan
kulunut vanha englantilainen laiva saapui sinne päivännousun
hohteessa.
-- Ja Persis Leigh oli myöskin laivassa? kysyi Anna.
-- Niin oli -- se on tietty -- kapteenin vaimon seurassa. Heillä oli
ollut kauhea matka -- myrskyä myrskyn jälkeen -- ja lopuksi olivat
ruokavaratkin loppuneet. Mutta nyt he olivat vihdoinkin perillä! Kun
Persis Leigh nousi maihin, silloin otti John Selwyn hänet syliinsä
-- ja ihmiset eivät enää saaneet hurratuksi kyyneliltänsä. Minäkin
itkin, vaikka tosin olisin mieluummin puraissut kieleni poikki kuin
myöntänyt sen. Eikös olekin hullunkurista tuo, että pojat niin
häpeävät sitä, jos ovat joskus itkeneet?
-- Oliko Persis Leigh kaunis? kysyi Anna.
-- En oikein luulisi, sanoi kapteeni Jim miettiväisesti,-- että
häntä voisi sanoa nimenomaan kauniiksi. Oikeastaan ei koskaan tullut
harkinneeksi, oliko hän kaunis vai ei. Sillä kysymyksellä ei ollut
mitään merkitystä. Hänen olennossaan oli jotakin niin suloista ja
viehkeätä, että hänestä täytyi pitää. Mutta hän oli hyvin miellyttävä
ulkomuodoltaankin. Hänellä oli suuret kirkkaat ruskeat silmät ja
tuuhea ruskeankiiltävä tukka sekä englantilainen marjamaitohipiä.
Heidät vihittiin meidän talossamme samana iltana, juuri kun hämärissä
alettiin sytyttää valkeita, ihmisiä tuli idästä ja lännestä heitä
katsomaan, ja sitten me saatoimme kaikki tyyni heitä tänne uuteen
kotiin. Nuori rouva Selwyn sytytti itse valkean heteen ja me lähdimme
pois ja jätimme heidät tänne istumaan, juuri kuten John oli nähnyt
näyssänsä. Ihmeellistä se vain oli -- tosiaankin perin ihmeellistä!
Mutta minä olen elämässäni nähnyt paljon ihmeellistä.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä, näyttäen uhkuvan salattua viisautta.
-- Tuopa oli sievä kertomus, sanoi Anna, tuntien liikkuvansa
miellyttävän romanttisessa ilmakehässä. -- Kuinka kauan he sitten
saivat elää täällä yhdessä?
-- Viisitoista vuotta. Minä karkasin merille heti heidän mentyään
naimisiin -- minähän olin parantumaton poikaviikari. Mutta matkoilta
palatessani kiiruhdin aina heitä tervehtämään, ennenkuin edes olin
käväissytkään kotona, ja silloin tahtoi rouva Selwyn aina kuulla
kaikista seikkailuistani. Viisitoista onnellista vuotta! He olivat
kuin luodut olemaan onnellisia -- oletteko huomanneet, että on
sellaisia ihmisiä? He eivät voineet olla kauan onnettomia, mitä
sitten tapahtuikin. Pari kertaa he joutuivat epäsopuun, sillä olihan
heillä kummallakin sentään oma päänsä. Mutta kerran rouva Selwyn
sanoi minulle -- nauraen omaan herttaiseen tapaansa: "Minusta oli
kauheata, kun John ja minä muuanna päivänä jouduimme kiistaan, mutta
kaikesta huolimatta tunsin itseni niin onnelliseksi siitä, että
minulla oli niin viehättävä mies, jonka kanssa voin riidellä ja
sopia." Sitten he muuttivat Charlottetowniin, ja Ned Russell osti
tämän talon ja toi vuoroonsa tänne nuoren rouvansa. Silloin alkoi
täällä elo ja touhu, sen voin vakuuttaa. Tämän talon seinien täytyy
olla suorastaan naurulla ja leikillä kyllästettyjä! Te olette kolmas
morsian, jonka olen nähnyt käyvän tämän kynnyksen ylitse, rouva
Blythe, ja aivan empimättä voin vakuuttaa, että te olette niistä
kaunein.
Tuo suorasukainen kohteliaisuus, jota sanamuotonsa puolesta lähinnä
voisi verrata koreaan auringonruusuun, vaikutti kapteenin lausumana,
omituista kyllä, vienon viehkeältä kuin orvokin lemu ja tuotti
Annalle mielihyvää. Nuori rouva olikin tänä iltana aivan erityisesti
eduksensa, ruusunpuna poskillaan ja rakkauden hohde katseessaan.
Yksin juro vanha tohtori Davekin loi häneen hyväksyvän katseen,
mutisipa vielä kotimatkalla vaimolleen, että poika nähtävästi ei
ollut valinnut niinkään huonosti.
-- Nyt täytyy minun lähteä kotiin majakkaani, lausui kapteeni Jim. --
Tämä ilta on ollut harvinaisen hauska.
-- Sittenhän tulette varmaankin usein meitä tervehtimään, sanoi Anna.
-- Olisipa hauska tietää, kehoittaisitteko te minua sitä tekemään,
jos tietäisitte, kuinka halukas olen tulemaan, sanoi kapteeni Jim,
luoden Annaan tutkivan katseen.
-- Luuletteko kenties, ettei tulonne olisi minulle mieleen? hymyili
Anna. -- Vakuutan, että se minusta on hauskaa -- ja tämä on niin
totta, niin totta, niin toden totta, kuten koulussa aina sanoimme.
-- Siinä tapauksessa tulen kyllä. Tulen vaivaamaan teitä käynneilläni
mihin aikaan päivästä milloinkin sattuu. Toivon, että tekin miehenne
kanssa joskus käväisette luonani. Minulla ei yleensä ole muuta
puhetoveria kuin Ensi perämies, mirri-kissani, ja se kyllä on hyvä
kuuntelemaan, mutta vastaukset ovat hiukan vähissä. Te olette nuori,
minä olen vanha jöröjukka, mutta luulisin sittenkin, että meidän
sielumme ovat jokseenkin yhdenikäiset.
Annan saattaessa vieraita veräjälle oli kuu juuri kohonnut taivaalle.
Neljän tuulen lahti kuvastui haavemaisessa hohteessa -- kuin tyyni
satama tarumaassa, minne tuulet eivät löydä tietä. Kujaa reunustavat
poppelit vaikuttivat synkän ylväiltä kuin ylimmäiset papit, päässä
suipot, kuunhohteen hopeoimat hiipat.
-- Poppelit ovat aina olleet minun lempipuitani, sanoi kapteeni
Jim, viitaten niihin pitkällä käsivarrellansa. -- Ne ovat puita,
joiden alla prinsessojen sopii kulkea haaveilemassa. Mutta ne eivät
ole nykyisin muodissa. Ihmiset väittävät että ne kuihtuvat latvasta
eivätkä pysy tuuheina. Sehän kyllä voi olla mahdollista, mutta
jos panee henkipahasensa kaupalle ja kiipee keväällä kevyitten
tikapuitten varassa niitä puhdistamaan, niin ei niistä sitten
enää ole huolta mitään. Niin tein minä aina neiti Elizabethin
poppeleille, ja ne eivät koskaan yrittäneetkään kuihtua. Hän oli
erityisen ihastunut niihin -- hän sanoi, että niillä oli oman arvon
tuntoa ja että ne aina pysyttelivät erillään roskajoukosta. Ovathan
vaahterat kyllä hauskoja, mutta poppelien parissa tuntee liikkuvansa
hienoimmassa seurapiirissä.
-- Miten ihana ilta, sanoi vanha tohtorinrouva noustessaan tohtorin
kieseihin ja levittäessään huopapeitteen polvillensa.
-- Niin, sanoi kapteeni Jim, -- kun lahti tuolla tavoin väreilee
laajalti kuun hohteen hopeoimana, silloin tuskin tietäisin sanoa,
mitä ihanampaa taivas enää voi tarjota. Kas kuu, se on minun
ystäväni, rouva Blythe. Sitä olen rakastanut kaiken muistinaikani.
Ollessani viisivuotias palleroinen nukuin eräänä iltana puutarhaamme,
eikä kukaan huomannut, etten ollut tullut sisään. Keskellä yötä
heräsin sitten ja pelästyin melkein järjiltäni. Huh, miten mustia
varjoja ja outoa rapinaa! En uskaltanut hievahtaakaan paikaltani --
makasin siinä käppyrässä ja vavisten, lapsipahanen. Minusta tuntui
kuin ei maailmassa olisi ainoatakaan elävää sielua paitsi minä ja
maailma oli niin hirvittävän suuri... Mutta silloin huomasin äkkiä
kuun katsovan minuun vanhan omenapuun ryhmyisten oksien välitse,
herttaisesti kuin vanha ystävä. Tuostakos ihastuin ikihyväksi.
Rohkeus palasi rintaani ja astelin taloon uljaana kuin leijona ja
tuijottaen herkeämättä kuuhun. Monet yöt olen vaeltanut edestakaisin
laivani kannella, kaukaisilla merillä, silmäillen kuuta ja sille
nyökkäillen. -- Mutta miksikä te, hyvät ihmiset, ette käske minua
vaikenemaan vihdoinkin ja menemään tieheni!
Nauru ja hyvästelyt olivat vaienneet. Anna ja Gilbert käyskentelivät
hetkisen puutarhassa käsi kädessä. Puutarhan nurkkauksessa virtaava
puro keinutteli karehtien kiemurtelevilla laineillansa kuutamoa, ja
valkorunkoisten koivujen latvat suhisivat hiljaa. Tummina punoittivat
unikukat varjossa pitkin puron rantoja. Ilman täytti sulotuoksu,
-- ehkäpä lähtöisin kukkasista, joita tänne alkuaan oli istuttanut
tuo nuori, kaukaa tullut morsian. Menneitten aikojen muistot
tuntuivat leijailevan nuoren avioparin ympärillä. Anna pysähtyi
puolipimentoon,'tahtaaksensa kukkivan oksan.
-- On niin miellyttävää hengittää kukkien tuoksua pimeässä, sanoi
hän. -- Silloin saavuttaa helpommin niiden sielun. Oi Gilbert, tämä
pieni talo on juuri sellainen kuin olin kuvitellut! Ja iloitsen
siitä, että täällä jo ennen meitä on asunut kaksi rakastavaista,
jotka pitkän odotuksen jälkeen lopuksi olivat löytäneet toisensa.
VIII.
ENSIMMÄINEN VIERAS.
Syyskuu jatkui, tuoden mukanaan päiviä, joiden kullanhohteinen
auer illoin häipyi purppura-usmaan Neljän tuulen satamassa --
jälkikesäpäiviä -- ja öitä, joita kirkasti kuutamo ja kalvas
tähtivalo. Lahdella ei näkynyt mitään myrskyn ajelemia ärjyviä
aaltoja, puiden lehdet saivat rauhassa tuulenpuuskilta riippua
paikoillaan. Anna ja Gilbert puuhailivat parhaansa mukaan
saadaksensa pienen kotinsa kuntoon, purjehtivat lahdella, tekivät
pitkiä kävely- ja ajeluretkiä, käyden katselemassa kalastajakylää
ja muita lähiseudun pikku kyliä tai nauttien sanajalkain
reunustamien metsäteiden yksinäisyydestä. He viettivät sanalla
sanoen olemassaoloa, joka olisi saattanut kaikki maailman nuoret
rakastavaiset heitä kadehtimaan.
Jos elämämme päättyisi vaikka nyt heti, kuinka rikasta se olisikaan
ollut vain siksi, että se on lahjoittanut meille nämä viimeiset neljä
viikkoa, sanoi Anna. -- Neljää tällaista viikkoa emme varmaankaan saa
kokea enää koskaan, mutta mehän omistamme ne muistoina. Kaikki tyynni
-- tuulet ja sää, kiltit ihmiset, haavemajasemme -- on ollut omiansa
tekemään tämän ensi kuukauden suorastaan viehättäväksi. Ei ole ollut
ainoatakaan sumu- tai sadepäivää siitä saakka kun tänne tulimme.
-- Eikä edes sisälläkään, sanoi Gilbert. -- Me emme ole joutuneet
epäsopuun ainoatakaan kertaa.
-- Arvelenkin, että on parasta karttaa sitä mahdollisimman kauan,
sanoi Anna. -- Ja tiedätkös -- olen niin hyvilläni siitä, että
päätimme heti asettua tänne. Nyt kaikki avioliittomme ensi aikojen
hilpeät muistot tulevat liittymään tähän seutuun, sen sijaan että ne
olisivat hajalla lukemattomissa vieraissa paikoissa.