ensimmäisenä puolena vuotena hänen tänne tultuansa, sanoi Marilla.
-- Mutta kaikkeenhan sentään tottuu. Viime aikoina hän on alkanut
kovasti harrastaa maanviljelystä, ja nyt hän tahtoo, että ensi
vuodeksi uskoisin talon hoidon hänelle. Kenties se ei olisi niinkään
tyhmää, sillä Dianan isä haluaisi päästä arennista, joten tuo asia
kumminkin on järjestettävä uudelleen jollakin tavoin.
-- Kylläpä saatkin, Anna kulta, ihanan sään hääpäiväksesi, sanoi
Diana, piilottaen silkkisen komeutensa suunnattoman hihallisen
esiliinan suojaan. -- Sehän on kuin suorastaan tilattu.
-- Kunpa vain onnesi tulisi kestävämmäksi kuin kaunis sää, huokasi
rouva Lynde.
Hän toivoi sitä koko sydämestään ja uskoi myöskin niin käyvän,
mutta hän pelkäsi liian julkisen menestymisenilon ehkä yllyttävän
sallimusta muuttamaan menettelynsä. Hän luuli tekevänsä tytölle vain
palveluksen hillitsemällä hänen ylitsevuotavaa riemuansa.
Mutta tuo tähtisilmä, solakka neitonen -- Vihervaaran ensimmäinen
morsian -- säteili onnesta astellessaan ihanana syyskuun päivänä,
lyönnilleen kahdeltatoista, vanhoja kotikutoisilla matoilla
peitettyjä portaita alas, utuinen huntu päälaella hulmuavana, syli
täynnä ruusuja. Gilbert, joka odotti häntä alhaalla eteisessä,
kohotti ihaillen katseensa häneen. Vihdoinkin hän sai hänet
omaksensa, tuon aran, kauan kaihoamansa Annan, jonka hän oli
voittanut vuosia kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen. Nyt
Anna lähestyi häntä hänen hellänä ja lempeänä morsiamenansa. Oliko
hän tuollaisen morsiamen arvoinen? Voiko hän tehdä Annan niin
onnelliseksi kuin toivoi? Jollei hän voisi vastata Annan odotuksia --
jollei hän miehenä ja puolisona täyttäisi mittaa -- kuinka silloin
kävisikään?... Mutta silloin Anna ojensi hänelle kätensä, heidän
katseensa yhtyivät ja kaikki epäilykset väistyivät iloisen varmuuden
tieltä. He olivat luodut toisiansa varten -- se oli epäämätöntä --
mitä elämä sitten heille tarjoaisikin. Kummankin onni oli hyvässä
tallessa toisen huostassa, ja kummankin mielen täytti rohkeus ja
alttius.
Ympärillään rakkaat vanhat ystävät leppeinä, kasvot ilosta
loistavina, vihittiin morsiuspari päivänpaisteessa tuossa vanhassa
puutarhassa. Pastori Allan suoritti juhlatoimituksen, ja Priscillan
lämminsydäminen Jonas piti, kuten rouva Lynde sittemmin sanoi,
"kauneimman häärukouksen, minkä hän koskaan oli kuullut". Linnut
eivät usein laula syyskuussa, mutta puutarhassa oli yksi ainoa
väsymätön laulaja, joka hopeanheleällä äänellänsä viserteli
syrjäisellä oksalla Annan ja Gilbertin lausuessa pyhät lupauksensa.
Anna kuuli sen ja tunsi vienon ilonväreen povessansa, Gilbert kuuli
sen myöskin ja ihmetteli, miksi eivät kaikki maailman lintuset
liittyneet yhteen riemuitsevaksi kuoroksi, Paul kuuli sen ja sepitti
myöhemmin runon, joka henki keväimen viehkeyttä, Charlotta Neljäs
tarkkasi sitä, onnellisena varmasta tiedosta, että se merkitsi
suurta menestystä rakkaalle neiti Shirleylle. Lintu lauloi, kunnes
vihkimistoimitus oli lopussa, ja päätti sitten virtensä elämäniloa
uhkuvaan, riemukkaasti helmeilevään crescendoon.
Ei koskaan tuo harmaa vanha talo suojaavine puutarhoineen ollut
nähnyt niin iloista iltapäivää. Kaikki vanhat pilat ja kepposet,
jotka ammoisista ajoista ovat kuuluneet häähuvitteluun, toistettiin
nyt taas kerran ja vaikuttivat niin uusilta ja raikkailta ja
lystikkäiltä, kuin olisivat ne olleet uuden uutukaisia keksintöjä.
Juteltiin ja pidettiin hauskaa, ja kun Anna ja Gilbert, ehtiäksensä
ajoissa Carmodyn junalle, lausuivat jäähyväiset ja lähtivät Paulin
kyyditseminä matkaan, olivat kaksoset jo varanneet riisisuurimoita
ja vanhoja kenkiä, joiden heittämisessä Charlotta Neljäs ja setä
Harrison melkein veivät voiton kaikista. Marilla seisoi veräjällä,
katsoen vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat näkyvistä tuon pitkän
kujatien kultapiiskureunustuksen taa. Anna käännähti liehuttaakseen
viime hyvästit. Hän oli poissa -- Vihervaara ei ollut enää hänen
kotinsa, ja Marillan kasvot näyttivät vanhoilta ja väsyneiltä, kun
hän nyt palasi takaisin taloon, jonka Anna neljäntoista vuoden
aikana, yksin poissaollessaankin, oli täyttänyt valolla ja elolla.
Mutta Diana pienokaisineen, Kaikurannan perhe ja pastori Allan
rouvineen jäivät noiden kahden vanhan naisen luo, auttaaksensa
heitä voittamaan ensi illan yksinäisyydentunteen. Sitten seurasi
oikein hauska illallisateria, jolloin he istuen kaikki pöydän
ympärillä juttelivat päivän merkkitapauksista. Ja heidän siinä vielä
istuessaan, toisilleen seuraa pitäen, laskeutuivat Anna ja Gilbert
junasta Glen S:t Maryn asemalla.
V.
KOTIINTULO.
Tohtori David Blythe oli lähettänyt hevosensa rillarattaineen nuorta
avioparia vastaan, ja keskenkasvuinen poika, joka oli ylvästellyt
kuskinistuimella, livahti nyt tiehensä ymmärtäväinen virnistely
huulillaan, jättäen tulijat nauttimaan huvista saada matkata kahden
illan ihanuudessa.
Anna ei koskaan unohtanut viehättävää näköalaa, joka aukeni
heille, kun he ehtivät kylän toisessa päässä olevalle mäelle.
Tulevaa kotiansa hän ei tosin vielä voinut erottaa, mutta hän näki
edessään Neljän tuulen sataman vaalean punan ja hopean hohteessa,
suuren kiiltävän peilin kaltaisena. Kauempana häämötti satamansuu,
kellanharmaa hietasärkkien muodostama töyrämä toisella puolen ja
toisella korkea äkkijyrkkä punainen hietakivikallio, joka loi synkän
varjon veteen. Hietasärkkien takana hohti meri haaveellisena, tyynenä
ja mahtavana kuulakassa iltavalaistuksessa. Lahdenpohjukassa, missä
hietasärkät yhtyivät sataman rantamatalikkoon, sijaitsi pieni
kalastajakylä ranta-aittoineen ja varastohuoneineen, ja noiden
pikku mökkien akkunat välkkyivät kodikkaan ystävällisesti mailleen
menevän auringon kirkastamina. Suolaisen meriveden ja levien lemu
täytti ilman, ja koko maisema oli kuin hienoon hopeaharsoon verhottu.
Himmeästi hohtavin valkopurjein ajelehti pari alusta pitkin pimentoon
vaipuvia honkametsän reunustamia rantoja. Lahden vastakkaiselta
rannalta kuului pienen valkoisen kirkon tornista kellonsoittoa.
Vienon haaveellisena väreili tuo ääni yli vetten, sulaen maininkien
hiljaiseen solinaan. Satamansuun viereisellä kalliolla loistava
kirkas kullankeltainen valopilkku kuvastui säteilevänä pohjoisen
taivaan helmiäishohteeseen, sitten se himmeni hehkuvaksi pisteeksi,
joka jälleen laajeni, kasvaen hitaasti, kuin empien, jälleen
tuikkivaksi tähdeksi, merenkulkijoille oppaaksi ja lohduksi. Kaukana
taivaanrannalla näkyi ohikulkevan aluksen muodostama koukeroinen
harmaa savuviiru.
-- Kuinka kaunista, oi, kuinka kaunista! kuiskasi Anna. -- Minä tulen
rakastamaan Neljää tuulta, Gilbert! Missä meidän talomme sijaitsee?
-- Emme voi vielä nähdä sitä -- koivuhaka, joka lahden rannasta
laajenee maallepäin, on sen edessä. Sieltä on melkein kilometrin
matka Glen S:t Maryyn, ja yhtä pitkälti on meiltä majakalle.
Naapureita ei meillä ole monta, Anna. Aivan lähellä on vain yksi
ainoa talo, enkä tiedä, kuka siinä asuu. Tuleekohan sinun ikävä minun
matkoilla ollessani, niin että mielesi käy apeaksi?
-- Ei suinkaan -- tässä ihanassa ympäristössä ja iltailonani tuo
tuikkava tähtönen. -- Kuka asuu tässä talossa, Gilbert?
-- En tiedä. Ei näytä juuri siltä, että siellä voisimme toivoa
tapaavamme sukulaissieluja -- vai mitä ajattelet?
Rakennus, josta he puhuivat, oli tilava ja suuri ja maalattu
vihreällä värillä, niin räikeän silmäänpistävällä, että ympäröivä
maisema sen rinnalla näytti haalistuneelta. Talon takana sijaitsi
kasvitarha hedelmäpuineen, etualan peitti tasaiseksi leikattu ja
huolellisesti siistitty ruohokenttä, mutta kaikki tyyni vaikutti
omituisen autiolta ja epäkodikkaalta. Riihet, ladot, navetat, tallit
-- kaikki näytti täällä olevan erinomaisessa kunnossa, huolellisesti
puhdistettua ja hoidettua.
-- Ei tosiaankaan tunnu erityisen luultavalta, että henkilö, jolla
on tuollainen väriaisti, voisi olla sukulaissielumme, sanoi Anna. --
Ellei talo nimittäin ole saanut väriänsä jonkun erehdyksen johdosta,
kuten Avonlean käräjätalo. Olen varma, ettei siellä ole ollenkaan
lapsia. Minne katsookaan, on kaikki niin kiusallisen hyvässä
järjestyksessä, että tuntee kylmänväreitä sieluun saakka.
He eivät olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä kostealla punaisella
tiellä, joka seurasi rannan mutkia. Mutta juuri kun he tulivat
koivuhakaan, jonka takana heidän kotinsa sijaitsi, huomasi Anna
nuoren tytön, joka ajoi lumivalkoista hanhiparvea edellään tien
oikealla puolen kohoavaa ruohopeitteistä rinnettä pitkin. Ylempänä
kasvoi siellä täällä jokunen mahtava honka. Niiden runkojen
välitse voi erottaa huojuvia laihoja, kullanhohtoisia, rantakauran
koossapitämiä hietasärkkiä ja kaistaleita auringossa kimmeltävää,
siintävää mertä. Tuo tyttö oli pitkä ja hänellä oli yllään
vaaleansininen karttuunipuku. Hän asteli ryhdikkäänä, joustavin
askelin. Hän tuli hanhinensa ulos rinteen juurella olevasta
veräjästä, juuri kun Anna ja Gilbert ajoivat ohitse. Käsi veräjän
säpillä hän tuijotti heihin herkeämättä, kasvoillaan ilme, jonka
tuskin voi sanoa kuvastavan mielenkiintoa, mutta ei myöskään pelkkää
uteliaisuutta. Silmänräpäyksen ajan tuntui Annasta kuin olisi siinä
tuikahtanut esiin villan välähdys. Mutta valtavimmin vaikutti
häneen tytön kauneus, joka sai hänet suorastaan säpsähtämään --
kauneus, piirteiden ja värien puolesta niin häikäisevä, että sen
kaikkialla täytyi herättää huomiota. Tyttö käyskenteli hatutta,
ja hänen raskaat, kypsyvän vehnän väriset palmikkonsa olivat
kiedotut pään ympäri kruunun tavoin. Silmät olivat syvät ja siniset
kuin alppijärvi. Yksinkertainen karttuunipuku verhosi ylvästä,
soreata vartta, ja hänen huulensa olivat yhtä upean punaiset kuin
valmukimppu, jonka hän oli pistänyt vyönsä alle.
-- Gilbert, kuka oli tuo tyttö, jonka ohi ajoimme äsken? kysyi Anna
hiljaa.
-- En minä nähnyt mitään tyttöä, sanoi Gilbert, jonka huomio oli
tykkänään kiintynyt nuorikkoon.
-- Hän seisoi tuolla veräjän luona -- ei, älä katso sinnepäin! Hän
seisoo siellä vielä ja katsoo meidän jälkeemme. En ole koskaan
elämässäni nähnyt niin kauniita kasvoja.
-- En muista nähneeni mitään kauniita tyttöjä täällä asuessani.
The Glenissä on kyllä muutamia sieviä typyköitä, mutta eivät ne ole
senlaatusia, että niitä tulisi erityisesti huomanneeksi.
-- Mutta tähän tyttöön kiintyy huomio aivan ehdottomasti. Et
varmaankaan ole nähnyt häntä koskaan, sillä muutoin kyllä hänet
muistaisit. Häntä ei unohda niin helposti. Tuollaisia kasvoja en ole
ikinä nähnyt muualla kuin kuvissa. Ja entä tukka sitten! Hän voisi
hurmata sekä runoilijaa että maalaajaa.
-- Varmaankin hän on täällä tervehtimässä jotakin tuttua -- asuu
kenties lahden tuolla puolen sijaitsevassa suuressa kesähotellissa.
-- Se ei voi olla mahdollista -- hänellä oli valkoinen esiliina ja
hän kuljetti hanhiparvea.
-- Sen hän voi ehkä tehdä huviksensa. Katsos, Anna -- tuolla on
meidän talomme!
Anna katsoi katsomistaan, unohtaen hetkiseksi tykkänään tytön,
jolla oli niin komeat, uhmaa uhkuvat silmät. Hänen uuden kotinsa
näkeminen oli omiansa ilahduttamaan silmää ja mieltä -- se muistutti
siinä yksinäisyydessään suurta kermanväristä simpukkaa, jonka
laineet ovat heittäneet rannalle. Soleiden lombardilaisten poppelien
kahdenkertaiset rivit kuvastuivat taivaalle tumman purppuran
värittäminä. Matalan talon takana, suojaten puutarhaa liian navakalta
merituulelta, kohosi tiheä, tumma honkametsä, missä tuulet voivat
virittää kaikki kolkon hurmaavat sävelensä. Kuten kaikki metsät
näytti se syvimmissä sopukoissaan säilyttävän salaisuuksia, joiden
selvittäminen houkuttelee kärsivällistä tutkijaa. Uteliailta ja
välinpitämättömiltä katseilta suojaa niitä itsepintaiset, pauloihin
kiehtovat vihreät käsivarret.
Öiset tuulenpuuskat alkoivat jo vallattoman karkelonsa hietasärkillä
ja rantaniityillä, ja lahden toisella puolen sijaitsevasta
kalastajakylästä näkyi tuikkivia valopilkkuja, kun Anna ja Gilbert
saapuivat poppelikujan päähän. Pienen talon ovi aukeni ja pesävalkean
loimu tunki tervehtäen ulos hämärään. Gilbert nosti Annan alas
kevyistä vaunuista ja ohjasi hänet sisään puutarhaan veräjästä, jonka
molemmin puolin kohosi vaalein uusin lehvin koristetut hongat, ja he
astelivat nyt siistiä, punaisella hiedalla peitettyä polkua pitkin
eteisen portaille.
-- Tervetuloa kotiin, kuiskasi Gilbert, ja käsi kädessä astuivat he
yli uuden kotinsa kynnyksen.
VI.
KAPTEENI JIM.
Vanha tohtori Dave ja hänen rouvansa olivat tulleet tuohon pieneen
taloon tervehtämään nuorta avioparia. Tohtori Dave oli kookas ja
säyseä vanha herra, jolla oli valkoinen poskiparta, ja rouva oli
siro pieni nainen, jolla oli talviomenoita muistuttavat posket ja
hopeanharmaa tukka. Hän sulki heti Annan äidillisesti syliinsä.
-- Kuinka hauskaa, että nyt olet täällä, pikku ystäväni! Olet
varmaankin kovasti väsyksissäsi? Me olemme valmistaneet hiukan
illallista, ja kapteeni Jim on onkinut teille forelleja. Kapteeni
Jim, missä te olettekaan! Vai niin, hän on kaiketi mennyt
huolehtimaan hevosesta. Lähdetään tuonne yläkertaan, niin voit riisua
yltäsi päällysvaatteet!
Anna silmäili kaikkea iloisin ja kiitollisin katsein, seuratessaan
vanhaa tohtorinrouvaa portaita ylös. Hän oli varsin mieltynyt uuteen
kotiinsa. Hänestä tuntui Vihervaaran ilma täällä tulvehtivan häntä
vastaan sekä tuo entisyyden lemu, joka häntä niin viehätti.
-- Olisin varmaankin sopeutunut hyvin yhteen tuon vanhan neidin
kanssa, joka omisti tämän kaiken, kuiskasi hän itseksensä, jäätyään
yksin huoneeseensa.
Se oli hauska ullakkohuone, jossa oli kaksi akkunaa. Toisesta näkyi
lahti kalastaja veneineen ja hietasärkkineen sekä Neljän tuulen
majakka. Toisesta oli näköala laaksonpohjukkaan, missä puro kulki
kohisten läpi mehevän ruohikon. Samalla suunnalla, mutta kappaleen
matkaa kauempana, sijaitsi ainoa naapurikartano, säännöttömästi
rakennettu vanha harmaa talo, jonka akkunat pilkistelivät
piilipuitten himmeiden lehdistöjen takaa esiin arasti kuin pimeässä
pälyvät silmät. Anna olisi halunnut tietää ketä siellä asui, sillä
olivathan nuo ihmiset hänen lähimmät naapurinsa, ja hän toivoi heidän
olevan hauskaa väkeä. Äkkiä hän huomasi ajatustensa johtuneen tuohon
kauniiseen tyttöön, joka paimensi hanhilaumaa.
-- Gilbert ei luullut hänen kuuluvan tänne, ajatteli Anna, -- mutta
minä olen varma, että hän asuu täällä. Hänen olennossaan oli jotakin,
joka osoitti hänen kuuluvan yhteen meren ja taivaan ja lahden ja
kalastaja-alusten kanssa. Hän on Neljän tuulen lapsi.
Annan palatessa ullakolta seisoi Gilbert avoimen lieden ääressä,
puhellen tuntemattoman miehen kanssa. He käännähtivät molemmat Annan
tullessa sisään.
-- Kapteeni Boyd -- vaimoni, esitteli Gilbert.
Gilbert käytti nyt ensi kerran vierasten ihmisten kuullen nimitystä
"vaimoni", ja hän tunsi itsensä perin ylpeäksi ja onnelliseksi
niin tehdessään. Tuo vanha merimies ojensi Annalle jäntevän
kätensä, he hymyilivät toisillensa, ja samassa he olivat solmineet
ystävyydenliiton eliniäkseen. Kiintymyksen tunne voi syttyä äkkiä
kuin teräksestä kirpoava kipinä.
-- Onpa herttaisen hauskaa saada tutustua tähän pikku rouvaan!
Tulkaa yhtä onnelliseksi kuin ensimmäinen morsian, joka tänne
tiili! Parempaa en enää voisi teille toivottaa. Mutta miehenne ei
esitellyt minua oikealla tavoin. Minua sanotaan arkioloissa kapteeni
Jimiksi, ja kun tekin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulette
nimittämään minua sillä nimellä, niin voitte yhtä hyvin tehdä sen
alun pitäin. Sallikaa minun sanoa, rouva Blythe, että te olette
oikein suloisen miellyttävä nuori rouva, jonka näkeminen suorastaan
virkistää vanhan erakon mieltä.
Hän näytti aikovan tehdä lähtöä, mutta vanha tohtorinrouva pyysi,
että hän jäisi syömään illallista yhdessä heidän toisten kanssa.
-- Kiitän nöyrimmästi -- siinä asiassa minä en pane vastaan, rakas
rouva Dave. Minähän saan enimmäkseen syödä ateriani yksin -- ainoana
seuranani on vanhan naamani kuva, jonka näen vastakkaisella seinällä
riippuvassa peilissä. En saa usein tilaisuutta istua kahden niin
herttaisen ja rakastettavan naisen seurassa.
Kapteeni Jimin kohteliaisuudet vaikuttanevat kenties painettuina
esiintyessään hiukan liian rohkeilta, mutta hän lausui ne niin
vaatimattomasti ja niin kunnioittavin ilmein ja äänensävyin, ettei
se nainen, jolle ne omistettiin, koskaan raskinut pahastua noista
ihailun ilmauksista.
Kapteeni Jim oli oikea valiomies, hienoluonteinen, vilpitön ja suora,
katse ja sydän täynnä ikuista nuoruutta. Hänellä oli kookas ja hiukan
järeä varsi ja hän käveli vähän kumarassa, mutta koko hänen olentonsa
todisti suurta voimaa ja kestävyyttä. Sileiksiajellut kasvot olivat
täynnä ryppyjä ja ahavoituneet ja päivän paahtamat, ja tuuhea
raudanharmaa harja valui melkein hartioille saakka. Mutta jokaisen
huomio kiintyi eniten hänen ihmeellisiin sinisiin syvällisiin
silmiinsä, joiden katse oli väliin säteilevä, väliin haaveellinen,
ja jotka väliin suuntautuivat ulapalle raskasmielisin, salaperäisin
ilmein, kuin hakien jotakin kallisarvoista, joka häneltä oli joutunut
kadoksiin. Oli vielä tuleva päivä, jolloin Anna sai tietää, mitä
kapteeni Jim mereltä tähysteli.
Ei käy kieltäminen, että kapteeni Jim oli jokseenkin ruma mies. Hänen
karkearakenteinen alaleukansa, tuima suunsa ja kupera otsansa eivät
olleet vähääkään kauneudensääntöjen mukaisia, ja hän oli kokenut
paljon suruja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat jättäneet jälkiä sekä
hänen ruumiiseensa että sieluunsa. Mutta vaikka Anna ensi hetkenä
pitikin häntä jotenkin rumana, ei hän myöhemmin koskaan ajatellut
koko asiaa -- asustihan tuossa karkeassa kuoressa niin paljon sydämen
hyvyyttä.
Hilpein mielin istuuduttiin nyt illallispöytään. Avoimella liedellä
palava valkea levitti lämpöä syysillan koleuteen, ruokasalin akkuna
oli auki ja merituuli sai vapaasti puhaltaa sisään. Näköala oli
ihana, ulappa verhoutui haaveelliseen hämärään ja hietasärkkien
epämääräiset ääriviivat häipyivät usmaan. Rantakallioiden
punaisenruskea väritys oli vaihtunut harmaaseen. Pöytä oli täynnä
vanhan tohtorinrouvan herkkuja, mutta forellivati oli sentään saanut
kunniasijan.
-- Ajattelin, että ne kenties maistuisivat matkan jälkeen, sanoi
kapteeni Jim. -- Ne ovat aivan tuoreita, hyvä rouva. Kaksi tuntia
sitten ne vielä hypiskelivät reippaina ja iloisina koskessa.
-- Kuka hoitaa majakkaa tänä iltana, kapteeni Jim? kysyi tohtori Dave.
-- Sen tekee veljenpoikani Alec. Hän pystyy kyllä siihen yhtä hyvin
kuin minä. Mutta nyt voin kertoa, että olen oikein iloissani siitä,
että herrasväki pyysi minua jäämään illalliselle. Olen aika nälkäinen
-- päivälliseni laita oli tänään varsin kurjasti.
-- Te ette varmaankaan pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestänne siellä
majakassanne, sanoi vanha rouva. -- Teillä on niin paljon muuta
puuhaa, että tuskin tulette koskaan nauttineeksi kunnon aterian.
-- Te erehdytte aivan, pani kapteeni Jim vastaan.
-- Enimmäkseen elän vallan herkullisesti. Olin eilisiltanakin kylässä
ostamassa kaksi kiloa luutonta häränlihaa -- aioin siitä saada oivan
vatkulipäivällisen ja vielä muutakin.
-- No, kuinka häränlihan sitten kävi? kysyi tohtorinna.
-- Kadotitteko sen kotimatkalla?
-- Enhän toki -- Kapteeni empi hämillään. -- Juuri kun aioin mennä
levolle, tuli muuan kurja koiraparka anomaan minulta yömajaa.
Varmaankin se oli jonkun kalastajan koira. Enhän voinut ajaa pois
tuota raukkaa -- sillä oli yksi käpälä kipeä ja se juosta hölkytti
kolmen varassa. Siksi päästin sen sisään pieneen ulkoeteiseeni,
annoin sille vanhan säkin makuu-alukseksi ja palasin sisään. Mutta
kuinka olikaan, en saanut unta silmiini. Tulin ajatelleeksi, että
koira oli näyttänyt niin nälkäiseltä.
-- Ja te nousitte ja annoitte koiralle pihvilihan, koko tuon suuren
pihvilihapalan, sanoi tohtorinrouva vitkaan ja omituisella riemukkaan
nuhtelevalla äänensävyllä.
-- Niin, hyvä rouva -- mitäs muuta minä olisin sille antanut? vastasi
kapteeni Jim nöyrästi. -- Eihän minulla ollut muuta -- ainakaan
koiran maun mukaista. Ja nälissään se epäilemättä oli, sillä muistan
että lihasta tuskin tuli enempää kuin kaksi suupalaa. Minä nukuin
oivallisesti loppuyön, mutta päivälliseni laita oli hiukan huonosti
-- minulla oli vain perunoita, eikä edes kastiketta. Mutta koira
lähti aamulla hyvillä mielin kotiin. Kasvissyöjä ei se ainakaan
ollut, se on varmaa.
-- Sehän on hirveätä, että teidän täytyy paastota viheliäisen
juoksukoiran takia! kauhisteli tohtorinrouva.
-- Kenties se on hyvinkin arvokas omistajalleen, sanoi kapteeni Jim.
-- "Ei ole koiran karvoihin katsomista." Ensi perämiestä se tosin
ei ollenkaan miellyttänyt. Se ilmaisi tunteensa perin pontevasti --
sähisi ja syljeskeli. Mutta Ensi perämies on niin ennakkoluuloinen.
Ei kissasta ole koiran tuomariksi... No niin, päivälliseni meni sitä
tietä, joten tämä herkullinen illallisateria miellyttävässä seurassa
oli minulle perin mieluisa, kuten sanottu. Kuinka ihana asia onkaan
omistaa hyviä naapureita!
-- Kuka asuu tuolla puron viereisessä talossa, jonka ympärillä kasvaa
piilipuita? kysyi Anna.
-- Rouva Dick Moore, sanoi kapteeni Jim. -- Sekä hänen miehensä,
lisäsi hän, kuin olisi hän äkkiä tullut ajatelleeksi jotakin
erikoista.
-- Monta naapuria ei teillä ole, rouva Blythe, jatkoi kapteeni Jim.
-- Tämä puoli lahtea on hyvin harvasti asuttua. Suurin osa maasta
kuuluu eräälle herra Howardille, joka asuu The Glenin tuolla puolen,
ja hän vuokraa sen muille laidunmaaksi. Mutta sen enemmän väkeä
asuu kalastajakylässä -- ja totta puhuen se on varsin sekalaista
seurakuntaa.
Tohtori Dave, joka nelikymmenvuotisen virkauransa kestäessä oli
saanut käydä monet kovat ottelut tuon itsepintaisen kalastajaväestön
kanssa, veti suunsa nauruun ja nyökkäsi.
-- Kukas asuu tuossa hirvittävässä ruohonvihreässä talossa noin
neljänneskilometrin päässä täältä?
Kapteeni Jimin suu vetääntyi makeaan hymyyn.
-- Siellä asuu neiti Cornelia Bryant. Hän tulee kyllä pian tänne
vierailulle, koska herrasväki kuuluu presbyteriläiseen seurakuntaan
eikä metodisteihin. Jos olisitte metodisteja, ei hän koskaan astuisi
jalkaansa taloonne.
-- Peräti itsenäinen luonne, hihitti tohtori Dave. -- Piintynein
miestenvihaaja, joka koskaan on käynyt naisten kengissä -- 42
numeron, luullakseni.
-- Ovatko pihlajanmarjat sattuneet olemaan happamia? tiedusteli
Gilbert nauraen.
-- Ei, ei mitenkään, vastasi kapteeni Jim vakavasti. -- Cornelia
olisi nuorena ollessaan voinut valita mielensä mukaan. Ja nytkin
tarvitsisi hänen vain sanoa sana, saadaksensa vanhat leskimiehet
liikkeelle. Hänellä on terävin kieli ja parhain sydän koko Neljässä
tuulessa. Kun joku joutuu pulaan, on hän heti valmis tarjoamaan
apuansa mitä ystävällisimmällä tavalla. Toisesta naisesta hän ei ikinä
sanoisi pahaa sanaa, ja jos hän sättiikin meitä miespahuksia, niin
olemme me kyllä niin paksunahkaisia, että sen kestämme.
-- Teistä hän aina puhuu hyvää, kapteeni Jim, sanoi vanha
tohtorinrouva.
-- Niin, pelkään kyllä niin olevan. Se ei ole minulle ollenkaan
mieleen. Se herättää minussa sellaisen tunteen, kuin olisi minussa
jotakin eriskummallista, suorastaan luonnonvastaista.
VII.
OPETTAJAN MORSIAN.
-- Kuka oli ensimmäinen nuori rouva, joka tuli tähän taloon, kapteeni
Jim? kysyi Anna heidän käytyänsä illallisen jälkeen istumaan valkean
ääreen.
-- Kenties hänen vaiheensa kuuluvat tarinaan, jonka kuulin liittyvän
tähän taloon, sanoi Gilbert. -- Joku mainitsi teidän tuntevan sen,
kapteeni Jim?