ANNA OMASSA KODISSAAN
Kirj.
LUCY M. MONTGOMERY
Jatkoa kertomukseen "Annan unelmavuodet"
Suomentanut Hilja Wallden [Vesala]
WSOY, Porvoo, 1922.
SISÄLTÖ:
I. Vihervaaran ullakolla.
II. Haaveksittu koti.
III. Häävalmisteluja.
IV. Vihervaaran ensimmäinen morsian.
V. Kotiintulo.
VI. Kapteeni Jim.
VII. Opettajan morsian.
VIII. Ensimmäinen vieras.
IX. Neljän tuulen niemessä.
X. Leslie Moore.
XI. Leslie Mooren tarina.
XII. Leslie tulee vierailulle.
XIII. Käynti Leslien luona.
XIV. Marraskuun päiviä.
XV. Jouluaatto.
XVI. Uudenvuoden valvonta majakassa.
XVII. Tulee täysi talvi.
XVIII. Kevätpäiviä.
XIX. Pilvi pimittää auringon.
XX. Margareta, jonka turma vei.
XXI. Muuri murtuu.
XXII. Täti Cornelia ryhtyy neuvotteluihin.
XXIII. Owen Ford saapuu.
XXIV. Kapteeni Jimin elämänvaiheet.
XXV. Kirja saadaan aikaan.
XXVI. Owen Fordin tunnustus.
XXVII. Hietasärkällä.
XXVIII. Minkä mitäkin.
XXIX. Anna ja Gilbert ovat erimielisiä.
XXX. Leslie ratkaisee asian.
XXXI. Totuus vapauttaa.
XXXII. Täti Cornelialla on paljon kerrottavaa.
XXXIII. Leslie palaa.
XXXIV. Pieni matkamies.
XXXV. Politiikkaa ja sen seurauksia.
XXXVI. Anna puhuu lastenkieltä ja tervettä järkeä.
XXXVII. Neiti Cornelia julistaa hämmästyttävän uutisen.
XXXVIII. Punaisia ruusuja.
XXXIX. Kapteeni Jim ehtii "taa tyrskyjen".
XL. Ero haavemajasta.
I.
VIHERVAARAN ULLAKOLLA.
-- Nyt olen siis. Jumalan kiitos, päässyt geometriasta, päässyt
koettamasta sulloa sitä omaan pääpahaseeni tai toisten aivoihin,
sanoi Anna Shirley, heittäen ilkkuvin ilmein kuluneen ja kolhitun
Euklideen suureen kirjalaariin. Riemukkaasti paiskasi hän sitten
kannen kiinni ja istuutui laarille jääden katsoa tuijottamaan
Vihervaaran ullakon poikki Diana Wrightiin -- harmain silmin, jotka
muistuttivat aamutaivaan hohtoisaa pilvenhattaraa.
Tuo ullakko oli, kuten kaikkein ullakoiden olla tulee, hauska
vanha suojuspaikka, täynnä kattohirsien muodostamia pimeitä soppia
ja nurkkauksia ja omiansa nostattamaan mielikuvituksen hereille.
Avoimesta akkunasta, jonka ääressä Anna istui, tulvi elokuun
aurinkoisen iltapäivän lempeä, tuoksukas ilma lehahdellen sisään,
ja ulkona suhisivat tuulessa poppelien huojuvat oksat. Kauempana
oli metsä, missä Rakastavaisten polku suikerteli sammaltuneiden
puunrunkojen ja sanajalkavarvikkojen välitse, sekä vanha kasvitarha,
jossa omenapuut upeilivat runsain, punoittavin sadoin. Ja taustana
kuvastui etelän puolella sinitaivaalle mahtava vuorijono, jonka
muodostivat korkeuteen kohoavat lumivalkoiset pilvet. Vastakkaisesta
akkunasta häämötti kaukaa siintävä meri vaahtoharjaisine laineineen.
Kaunis St. Lorenzo-lahti se oli, mistä kohoaa upean vihreä Abegweit.
Mutta tuo lempeän ja vienon soinnukas intiaaninkielinen nimi on jo
aikoja vaihtunut arkipäiväisempään nimeen Prinssi Edwardin saari.
Diana Wright, joka viime näkemästämme on käynyt kolme vuotta
vanhemmaksi, on tällä välin lihonut hiukan ja saanut olentoonsa
jonkunmoista äidillistä arvokkuutta. Mutta hänen silmänsä ovat yhtä
mustat ja loistavat, hänen kasvojensa puna yhtä raikas, niiden
naurukuopat yhtä viehkeät kuin tuona kaukaisena ajankohtana,
jolloin hän ja Anna Shirley vannoivat toisillensa ikuista
ystävyyttä Mäntymäen puutarhassa. Hänellä oli nyt sylissänsä pieni
mustakiharainen nukkuva olento, joka jo kaksi onnellista vuotta oli
Avonlean maailmassa tunnettu nimellä Pikku-Anna Cordelia. Se, että
Diana oli antanut tytöllensä nimen Anna, oli kyllä ymmärrettävää,
mutta mistä hän oli saanut nimen Cordelia, sitä mietti moni päänsä
puhki. Cordeliaa ei tiedetty konsanaan olleen enempää Wrightin kuin
Barrynkaan suvussa. Rouva Harmon Andrews otaksui Dianan löytäneen
tuon nimen jostakin turhanpäiväisestä romaanista, mutta se häntä
ihmetytti, ettei Fredissä ollut miestä panemaan jyrkästi vastaan.
Mutta Diana ja Anna katsoivat toisiinsa nauraa myhähdellen. He
olisivat kyllä tietäneet selittää, miksi tyttönen oli saanut tuon
nimen.
-- Niin, geometriaan ei sinulla todellakaan ollut taipumusta, sanoi
Diana, ja tuon asian muisteleminen sai hänen huulensa hymyyn. --
Oivallan hyvin, kuinka mielissäsi olet päästessäsi nyt eroon kaikesta
opetuksesta!
-- Itse asiassa pidän varsin paljon opetustyöstä -- geometriaa
lukuunottamatta. Nämä Summersidessä viettämäni kolme viime vuotta
ovat olleet oikein hauskat. Tullessani kotiin sanoi rouva Andrews
minulle, että luopuessani opettajanurasta avioliiton takia en kenties
hyötyisi vaihdosta niin paljoa kuin kuvittelin. Varmaa hyvää ei
pitäisi vaihtaa oletettuun, arveli hän.
Hilpeänä ja vastustamatonna, kuten entisaikoina, joskaan ei enää
täysin niin tyttömäisenä, raikahti Annan nauru nyt ilmoille. Marilla,
joka paraikaa keitti luumuhilloa alhaalla keittiössä, kuuli sen ja
nauroi hänkin. Sitten hän huokasi ajatellessaan, kuinka harvoin tässä
talossa tulevina vuosina saataisiin kuulla tuota rakasta naurua.
Marilla ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut niin suurta iloa
kuin kuullessaan, että Anna aikoi mennä naimisiin Gilbert Blythen
kanssa, mutta varmaankin täytyi kaikkeen iloon liittyä myöskin
hitunen haikeutta. Noina kolmena vuotena, jolloin Anna oli ollut
opettajana Summersidessä, oli hän aina viettänyt lupa-ajat kotona
ja käväissyt siellä usein sunnuntainkin seutuvilla. Tästäpuoleen ei
varmaankaan ollut toivoakaan, että hän kävisi siellä useammin kuin
kahdesti vuodessa.
-- Ei sinun tarvitse välittää rouva Andrewsin puheista, sanoi Diana
nelivuotisen avioliiton suomalla tyynellä luottamuksella. -- Voihan
tietysti avioliitossakin väliin sattua pieniä vastuksia. Sinun ei
pidä odottaa, että kaikki kävisi aina kohdalleen toivomusten mukaan.
Mutta voin vakuuttaa sinulle, Anna, että jos vain saa sen, jonka on
saava, niin avioliitto tuottaa suurta onnea.
Annan täytyi hymyillä, -- oli niin huvittavaa tarkata tuota Dianan
esiintymisessä ilmenevää kokeneisuuden sävyä.
-- Mutta kenties minäkin esiinnyn samaan tapaan, kun olen ollut neljä
vuotta naimisissa, ajatteli hän. --Tosinhan se, jolla on huumorin
tajua, pyrkii pitämään varansa.
-- Onko kysymys tulevasta asuinpaikastanne jo ratkaistu? kysyi nyt
Diana, puristaen Pikku-Anna Cordeliaansa tuollaisella äidillisen
hellyyden ilmauksella, joka aina sai Annan sydämen tulvilleen
suloisia, sanattomia toiveita.
-- On kyllä. Siitä juuri halusin kertoa sinulle, soittaessani sinut
tänne tänään. Muutoin voin tuskin uskoa todeksi tuota, että me nyt
olemme saaneet puhelimen tänne Avonleahin. Se tuntuu minusta olevan
aivan liian uudenaikainen ja ihmeellinen keksintö soveltuaksensa
tähän rakkaaseen vanhaan paikkakuntaan, missä elämä aina on ollut
niin tyyntä ja hiljaista.
-- Avonlean nuoria "Yhteiskunnanparantajia" meidän on kiittäminen
puhelimen saannista, sanoi Diana. -- Emme ikinä olisi saaneet johtoa
taikka pylväitä, jolleivät he olisi ottaneet asiaa ajaaksensa
ja vieneet sitä perille. Ja sen tiedätkin, että kovasti siinä
pantiin vastaan. Mutta he eivät hellittäneet. Teit Avonlealle
ihanan palveluksen perustaessasi tuon yhdistyksen. Kuinka hauskaa
meillä olikaan kaikissa kokouksissamme! Muistathan kaiketi vielä
tuon räikeänsinisen käräjätalon ja Judson Parkerin maantieaitaan
maalattavan kauhean pilleri- ja laastari-ilmoituksen?
-- En tiedä sentään, olenko Parantajille niin erikoisen kiitollinen
puhelimen hankkimisesta, sanoi Anna. -- Tosinhan se on mukava käyttää
-- paljon mukavampi kuin meidän vanha merkkijärjestelmämme palavine
kynttilöineen ja kaihtimen kohotuksineen -- siitä ei kyllä ole
epäilemistäkään! Ja totta on sekin, mitä rouva Lynde sanoo: "Miksikä
Avonlean aina pitäisi olla jäljellä muusta maailmasta?" -- Mutta
sittenkin minusta tuntuu, etten tahtoisi idyllimäistä Avonleatamme
turmeltavan "nykyajan epämukavuuksilla", kuten setä Harrisonin on
tapana sanoa. Haluaisin säilyttää sen aina sellaisena kuin se oli
entisaikoina. Mutta sehän on typerää -- hempeämielistä ja mahdotonta.
Minusta on vain niin kiusallista, että heti kun soittaa jollekin
hyvälle ystävälle, kymmenkunta ihmistä kiiruhtaa linjan varrella
kuuntelemaan.
-- Niin, eikö se ole kauheata, huokasi Diana. -- On niin
harmillista kuulla, kuinka kuulotorviin tartutaan heti kun soittaa
jollekin. Kuulin juuri, että rouva Andrews välttämättömästi tahtoi
puhelimensa keittiöön, niin että hän voi kuunnella heti kun huomaa
keskustelun linjalla olevan käynnissä, ja samalla pitää silmällä
päivällisruokiansa... Eikö tuo ole katalaa? Ja tänään, kun sinä
soitit minulle, kuulin selvästi Pyen kellon kukkuvan. Tietysti Gertie
oli kuuntelemassa.
-- Vai niin -- senkövuoksi sinä sanoitkin: "Olette taitaneet saada
uuden kellon Vihervaaraan?" En voinut käsittää, mitä sinä tarkoitit.
Mutta juuri kun olit sanonut nuo sanat, kuulin kovaa kalinaa.
Tietenkin Pyen perheen kuulotorvi asetettiin paikoilleen, vieläpä
aikamoista vauhtia! Mutta puhutaan nyt hauskemmista asioista. Niin,
ystäväiseni, nyt on jo päätetty täysin varmasti, missä uusi kotini
tulee olemaan.
-- Mitä sinä puhut, Anna! Teidänhän _täytyy_ asettua näille seuduin!
-- Ei -- tuo asia tuotti minulle suuren pettymyksen... Gilbert aikoo
asettua asumaan jonnekin lähelle Neljän tuulen satamaa. Sinne on
täältä aika pitkä matka, varmaankin satasen kilometriä.
-- _Sata!_ Yhtä hyvin sitten voisi olla kuusisataa, sanoi Diana
pahoitellen. -- Minähän nykyisin töin tuskin pääsen kotoa edes
Charlottetowniinkaan saakka.
-- Mutta Neljää tuulta sinun täytyy kumminkin tulla katsomaan. Se on
koko saaren kaunein satama. Lahden pohjukassa on pieni kylä, Glen
S:t Mary nimeltään, ja siellä on tohtori David Blythe harjoittanut
lääkärinammattia viidenkymmenen vuoden ajan. Hänhän on, kuten tiedät,
Gilbertin isän setä. Hän aikoo nyt luopua toimestansa, ja Gilbert
ryhtyy sitä jatkamaan. Mutta tohtori Blythe jää kumminkin asumaan
sinne, joten meidän täytyy koettaa laatia itsellemme kuntoon oma
asunto. En tiedä vielä ollenkaan, missä tai millainen se on, mutta
olen mielikuvituksessani jo sisustanut mitä sievimmän tuulentuvan --
pienen haavelinnan, jota koristavat sirot tornit ja harjat!
-- Rakas lapsi... No, minne te lähdette häämatkalle?
-- Emme minnekään. Älä toki näytä noin kauhistuneelta! Muistutat
aivan rouva Andrewsia. Hän tulee kyllä sanomaan alentuvaisella
äänellä, että sellaisten ihmisten, joilla ei ole varaa lähteä
häämatkalle, on kyllä viisainta olla lähtemättä, ja sitten hän
samassa hengenvedossa muistuttaa minua siitä, että Jane oli
häämatkalla Euroopassa. Minä tahdon viettää avioliittoni ensi ajat
omassa rakkaassa haavemajasessani Neljän tuulen niemellä.
-- Ja olet päättänyt olla ilman morsiusneitoja?
-- Täällähän ei ole ainoatakaan saatavissa. Sinä ja Phil ja Priscilla
ja Jane olette kaikki tyyni ehtineet rouviksi ennen minua, ja Stella
on opettajattarena kaukana Vancouverilla. Muita sukulaissieluja ei
minulla ole, ja morsiusneidoiksi en tahdo ketään muita.
-- Mutta tottakai sentään hankit morsiushunnun myrtteineen? kysyi
Diana levotonna.
-- Se on selvää. En tuntisi olevani morsian, jollei minulla olisi
huntua ja kruunua. Muistan vielä, kuinka tuona iltana, jolloin
Matthew'n rattailla ajoin tänne Vihervaaraan, sanoin, etten luullut
koskaan joutuvani naimisiin, koska olin niin ruma, ettei varmaankaan
kukaan huolisi minusta -- jollei kenties joku ulkomaalainen
lähetyssaarnaaja. Mietin näet mielessäni, että lähetyssaarnaajat
eivät voineet olla niin vaativaisia ulkomuotoon nähden, jos he
halusivat julmien ihmissyöjien parissa säilyttää valittunsa hengissä.
Mutta olisitpa vain nähnyt tuon lähetyssaarnaajan, jonka kanssa
Priscilla meni naimisiin. Hän oli yhtä kaunis ja sorea kuin ne
kosijat, joiden lapsuudenpäivinämme haaveksimme tulevan anomaan
oikeutta tehdä meidät onnellisiksi. Niin komea hän oli, ettet
sinä ikinä ole nähnyt hänen vertaistansa, Diana, ja hän oli aivan
hurmaantunut Priscillan "hentoon" kauneuteen. Mutta Japanissa ei
tiettävästi olekaan ihmissyöjiä. --
-- Sinun morsiuspukusi on viehättävä, huokasi Diana. -- Tulet siinä
olemaan aivan kuin kuningatar -- sinähän oletkin niin pitkä ja
solakka. Mitä sinä oikeastaan teet, pysyäksesi noin hoikkana, Anna?
Minä lihon lihomistani -- pian ei minulla ole enää lainkaan vyötäröä.
-- Tuollaisiin seikkoihin nähden -- lihooko vai pysyykö hoikkana --
on turhaa pyristellä kohtaloaan vastaan, sanoi Anna. -- Ennen sain
aina Summersidestä palatessani kuulla: "Kas vain, Anna kulta, sinä
olet yhä vielä samanlainen kuikelo kuin ennenkin." Sinä valitset
sanasi oivallisesti, -- "kuikelo" kuuluu pahalta, mutta "pitkä ja
solakka" soinnahtaa aivan toisenmoiselta. -- Janen äiti puhui sinun
kapioistasi. Hän myöntää, että ne ovat melkein yhtä kauniit kuin
Janen, vaikka Jane, kuten hän sanoo, meni naimisiin miljoonamiehen
kanssa, ja sinä saat mieheksesi köyhän nuoren lääkärin, jolla on
tyhjä odotushuone.
Anna nauroi.
-- Pukuni ovat aika hauskat. Minä pidän kauneista vaatteista. Muistan
niin hyvin ensimmäisen kauniin puvun, jonka elämässäni sain, --
tuon sammalenvihreän villapuvun, joka oli koristettu samanvärisillä
silkkiruusukkeilla ja jonka Matthew lahjoitti minulle koulujuhlaan.
Kaikki mitä sitä ennen olin saanut, oli niin rumaa. Oli kuin tuona
iltana olisin joutunut aivan uuteen maailmaan.
-- Sinä samana iltanahan Gilbert lausui runon "Reinin linna" ja
katsoi sinuun, lausuessaan sanat: "Viel' tyttö toinen on, ei
läheinen kuin sisko..." Ja sinä suutuit niin kovin, kun hän pisti
povitaskuunsa vaaleanpunaisen silkkipaperiruusun, joka sinulta
oli pudonnut keijukaiskuningatarkuvaelmassa. Etpä tainnut silloin
aavistaa, että vielä menisit hänen kanssaan naimisiin.
-- Se oli kai sallimuksen määräys, naurahti Anna heidän
laskeutuessaan yhdessä portaita alas.
II.
HAAVEKSITTU KOTI.
Vihervaarassa vallitsi suurempi hälinä ja jännitys kuin koskaan koko
talon olemassaolon aikana. Yksin Marillakin oli niin hermostunut,
ettei hän pystynyt sitä salaamaan, -- ja siinäkin seikassa oli jo
ihmettä kerrakseen.
-- Tässä talossa ei ole vielä koskaan ennen vietetty häitä, sanoi hän
kuin puolustukseksensa hyvälle ystävällensä rouva Rakel Lyndelle. --
Lapsena ollessani kuulin erään vanhan papin sanovan, ettei mikään
talo ole oikea koti ennenkuin sen on siksi pyhittänyt lapsensyntymä,
häät ja kuolintapaus. Kuolintapauksia on täällä sattunut -- isäni
ja äitini kuolivat täällä ja samaten Matthew -- ja lapsikin on
täällä meidän asuinaikanamme kerran tullut maailmaan. Kauan sitten,
juuri tänne muutettuamme, oli meillä jonkun aikaa nainut renki, ja
hänen vaimonsa sai täällä lapsen. Mutta häitä ei täällä ole vielä
vietetty. On niin omituista ajatella, että Anna nyt menee naimisiin.
Hän tuntuu minusta tavallaan samalta pieneltä tytöltä, jonka Matthew
toi mukanansa tänne muuanna iltana täsmälleen neljätoista vuotta
sitten. Minun on niin vaikea käsittää, että hän nyt on täysikasvuinen
ihminen. En koskaan unohda, miltä minusta tuntui, kun Matthew ajoi
pihaan, tytöntyllerö rattaillaan... Kuinkahan lienee käynyt sen
poikasen, joka olisi tullut meille, jollei tuota erehdystä olisi
tapahtunut. Millaiseksi lienee hänen kohtalonsa muodostunut?
-- Niin, tuo erehdys oli sentään hyväksi, sanoi rouva Rakel Lynde.
-- Totta puhuen oli kyllä aika, jolloin minä olin toista mieltä,
-- muistanet kaiketi tuon illan, jolloin tulin ensi kerran Annaa
katsomaan ja tuo tenava käyttäytyi minua kohtaan niin perin
sopimattomasti?... Sellaista on tosiaankin vaikea sulattaa.
Rakel rouva huokasi, mutta kävi pian jälleen pirteälle mielelle. Kun
häät olivat tulossa, oli hän valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä
vääryydet.
-- Aion antaa Annalle kaksi virkattua koristepeitettäni, sanoi hän.
-- Toisen tupakanlehtimallisen, ja toisen, jossa on omenakukkia
ja kiemurtelevia köynnöksiä. Hän sanoi, että sellaiset alkavat
jälleen tulla muotiin. Niin, muodit vaihtelevat, niistä minä vähät
välitän, mutta se on varmaa, ettei vierashuonevuoteisiin voi saada
kauniimpaa koristepeitettä kuin on siisti valkoinen taiteellisesti
virkattu peite pumpularipsuineen. Minun täytyy panna ne hiukan
valkenemaan. Kirnumaidon ja Jumalan kirkkaan päivänpaisteen avulla
se käy oivallisesti. Ne ovat aina Thomaan kuolemasta saakka olleet
neulottuina palttinapusseihin ja ne ovat tietenkin kellastuneet aivan
kauheasti. Mutta onhan tässä vielä kuukausi aikaa.
-- Kuukausi vain! Marilla huokasi ja sanoi sitten ylvästellen:
-- Minä annan Annalle kaikki nuo kutomani räsymatot, jotka minulla
on ullakon konttorissa. En olisi ikänä uskonut, että hän niistä
välittäisi, -- nehän ovat niin vanhanaikaisia, ja nykyisin kaikki
tahtovat tehtaissa kudottuja juutemattoja. Mutta hän pyysi niitä
minulta -- sanoi panevansa ne lattioilleen mieluummin kuin mitään
muuta. Niin, siistejähän ne ovatkin. Leikkasin niihin kaikkein
kauneimmat räsyt ja joukossa oli paljon silkkisiäkin, ja raidat
onnistuivat aika hyvin. Tuo työ on ollut minulle kuin hauskana
seurana nämä viime talvet. Ja luumuhilloa minä keitän hänelle niin
paljon, että hänen ruokahuoneensa hyllyt ovat täynnä koko vuoden.
Omituista sentään, -- nämä siniluumuiset puut eivät ole edes
kukkineetkaan kolmeen vuoteen, ja tuumiskelin jo hiukan antaa kaataa
ne. Mutta nyt keväällä ne olivat kuin kukkavihkot, valkoisia kukkia
täynnänsä, ja sellaista luumusatoa ei täällä Vihervaarassa minun
muistinaikanani ole ollut.
-- Niin, on tosiaankin varsin hauskaa ajatella, että Annasta
ja Gilbertistä nyt sittenkin tulee pari. Sitä juuri olen aina
rukoillut, sanoi Rakel rouva sellaisella äänensävyllä, kuin olisi
hänen rukouksillansa aina aivan erityinen teho. -- Olipa vallan
erinomaista, ettei tuon kingsportilaisen vintiön onnistunut saada
Annan päätä sekaisin. Rikashan hän kyllä oli, se oli ilmeistä, ja
Gilbert on köyhä -- tai ainakin hän alkaa uransa tyhjin käsin --
mutta hän on edes syntynyt ja kasvanut täällä omalla saarellamme.
-- Ja on Gilbert Blythe, sanoi Marilla rauhallisen tyytyväisesti.
Mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla pukenut sanoihin tuota
ajatusta, jonka Gilbertin näkeminen aina tämän lapsuudenajoista
saakka oli herättänyt hänen mielessänsä, -- nimittäin että jos
silloin entisaikoina hänen oma ylpeytensä ja heltymättömyytensä
ei olisi ollut esteenä, olisi Gilbert voinut olla hänen poikansa.
Marillasta tuntui, että Gilbertin avioliitto Annan kanssa jollakin
ihmeellisellä tavalla sovitti tuon vanhan ristiriidan, ja katkeruus
suli pois hänen sydämestänsä kuten lumi päivänpaisteessa.
Ja Anna itse oli niin onnellinen, että hänet valtasi pelästys.
Niinhän väitetään, että jumalat kadehtivat kuolevaisilta liikaa
onnea. Se ainakin on varmaa, että jotkut inhimilliset olennot sitä
katselevat karsain silmin.
Kaksi tämäntapaista vierasta tuli eräänä harmaanpunertavana
hämyhetkenä tekemään parastansa hillitäkseen Annan nuoruudenriemua ja
hänen pilviähipovia toiveitansa. Nuo kaksi olivat tästä huolimatta
varsin kunnianarvoisia ja oikeastaan hyväntahtoisiakin naisia, jotka
eivät kantaneet mitään vihankaunaa Annalle, vaan päinvastoin olivat
häneen vilpittömästi kiintyneet ja olisivat puolustaneet häntä mitä
innokkaimmin, jos joku toinen olisi häntä parjannut. Mutta muutamille
luonteille on johdonmukaisuus täysin vieras ominaisuus.
Rouva Inglis -- syntyisin Jane Andrews, kuten sanomalehden ylhäisölle
omistetussa uutisosastossa sanottiin -- tuli vierailulle äitinsä
ja rouva Jasper Bellin kanssa. Mutta Janen hyvää sydäntä eivät
vuodet olleet muuttaneet, ja hänellä oli sitäpaitsi täysi syy olla
tyytyväinen osaansa. Huolimatta siitä tosiseikasta -- kuten rouva
Rakel Lynde sanoisi -- että hän oli naimisissa miljoonamiehen
kanssa, oli hänen avioliittonsa onnellinen. Rikkaus ei ollut
turmellut häntä. Hän oli yhä edelleen muinaisen neliapilan leppeä
ja ystävällinen Jane, joka otti sydämellisesti osaa entisten
koulutovereittensa onneen ja osoitti yhtäsuurta mielenkiintoa Annan
kapioiden jokaiseen yksityiskohtaan nähden, kuin jos nuo varusteet
olisivat voineet kilpailla hänen omien kahisevien silkkipukimiensa
ja jalokivikoristeittensa kanssa. Henkistä lahjakkaisuutta ei Jane
ollut saanut osaksensa, ja tuskinpa hän vielä koskaan elämässään oli
sanonut mitään mieleenpainettavaa. Mutta hän ei myöskään sanonut
koskaan mitään, joka olisi loukannut toisten tunteita, -- mikä ansio
ehkä kyllä oli hiukan kielteistä laatua, mutta silti monen muun
veroinen.
-- Ihme, että Gilbert kaikesta huolimatta pysyi sinulle uskollisena,
sanoi rouva Harmon Andrews, ihmettelevä sävy äänessään. -- Mutta
Blytheillä on tapana pitää sanansa, kun kerran ovat antaneet
lupauksensa. Kuinkas onkaan -- sinähän olet nyt viidenkolmatta
vuoden vanha, Anna? Minun tyttönä ollessani pidettiin viidenkolmatta
vuoden ikää Kyöpelin alarinteenä. Mutta sinähän näytät vielä oikein
nuorelta. Se etu punatukkaisilla on meidän toisten rinnalla. Ja
kesakkosikaan eivät ole enää niin silmäänpistäviä kuin ennen.
-- Punainen tukka on nykyisin hyvin muodikas, sanoi Anna koettaen
hymyillä, vaikka hänen äänensä kajahtikin kylmähköltä. Elämä oli
hänessä kehittänyt taipumusta leikillisyyteen, joka auttoi häntä
monissa vastuksissa, mutta tukkaansa nähden oli hän yhä edelleen
varsin arkatuntoinen.
-- On, on kyllä, myönteli rouva Andrews. -- Tuskinpa lienee
olemassa mitään niin käsittämätöntä ja oikullista kuin muoti.
Niin, Anna kulta, kapiosi ovat oikein sievät ja asemasi mukaiset,
vai mitä sanot, Jane? Toivon, että tulet onnelliseksi -- lausun
nyt onnitteluni jo etukäteen. Pitkät kihlaukset eivät useinkaan
ole hyväksi. Mutta eiväthän olosuhteenne ole jättäneet mitään
valitsemisen varaa.
-- Gilbert näyttää harvinaisen nuorelta ollaksensa lääkäri. Jumala
tiesi, voiko hän herättää ihmisissä mitään luottamusta, lausui rouva
Jasper Bell kuolonkolkolla äänellä.
Sitten hän puristi huulensa lujasti yhteen, kuin olisi lausumalla nuo
sanat täyttänyt velvollisuutensa ja pelastanut sielunsa. Hän kuului
siihen naislajiin, joilla aina on kähertämätön musta sulka hatussa ja
niskassa joukko tukkalaitteesta erinneitä suortuvia.
Nuo pisteliäät huomautukset häiritsivät jossakin määrin iloista
mielialaa, jonka vallassa Anna oli yrittänyt ryhtyä näyttelemään
häiksi hankkimiansa kauniita esineitä, mutta ne eivät pystyneet
samentamaan syviä onnenlähteitä, jotka pulppusivat hänen sydämessään.
Kun Gilbert vihdoinkin saapui, olivat kunnon rouvien pienet
neulanpistot jo aikoja unohduksissa. Kihlautuneet lähtivät nyt
astelemaan kohden puron varrella kasvavia koivuja, jotka Annan
tullessa Vihervaaraan olivat olleet hentoja vesoja vain, mutta nyt
häämöittivät heille vastaan lempeästä iltahämärästä ja tähtivalosta
muovaellun keijukaislinnan soleiden valkohohteisten pilareiden
kaltaisina. Niiden suojassa keskustelivat Anna ja Gilbert nuorten
rakastavaisten tapaan uudesta kodistansa ja elämästänsä siellä.
-- Olen löytänyt meille pienen sopukan, Anna.
-- Mitä sanotkaan! Mistä ihmeen paikasta? Toivottavasti et sentään
keskeltä kylää. Se ei olisi erikoisesti minulle mieleen.
-- Siitä ei ole pelkoa -- kylässä ei ollut mitään saatavissa. Se
on pieni valkoinen huvila lähellä merenrantaa, puolitiessä Glen
S:t Maryn ja Neljän tuulen niemen välillä. Se on hiukan syrjässä,
mutta mehän saamme puhelimen, joten se ei merkitse suuria. Paikka
on viehättävä. Kuistilta voimme ihailla auringonlaskua, edessämme
on aava siintävä ulappa satamineen. Hietasärkät eivät ole kovinkaan
kaukana, -- tyrskyt huuhtelevat niitä ja pirskottavat suolaräiskettä
aina meille saakka.
-- Mutta entä itse talo, Gilbert -- meidän uusi kotimme? Millainen se
on?
-- Ei juuri iso, mutta tarpeeksi tilava meille. Alakertaan
sisustamme muhkean arkihuoneen, jossa on avoin liesi, sekä hauskan
ruokasalin, joka on rantaan päin, sekä pienemmän huoneen, joka tulee
vastaanottohuoneekseni. Talo on kuutisenkymmentä vuotta vanha --
vanhin koko seudulla. Mutta se on säilynyt varsin hyvässä kunnossa,
ja kymmenen vuotta sitten toimitettiin siellä perinpohjainen korjaus,
-- katto katettiin uudelleen, huoneisiin pantiin uudet lattiat ja
talo maalattiin sisältä ja ulkoa. Se oli alun pitäin erityisen
huolellisesti rakennettu. Siihen näyttää liittyvän jokin romanttinen
tarina -- se rakennettiin jostakin erityisestä syystä -- mutta
vuokraaja ei tuntenut tuota asiaa sen tarkemmin. Hän sanoi, että
kapteeni Jim oli ainoa, joka vielä muisti nuo vanhat tapahtumat.
-- Kuka on kapteeni Jim?
-- Hän on vanha merikarhu, joka hoitaa Neljän tuulen niemen majakkaa.
Tuo valo sinua varmasti miellyttää, Anna. Se on vilkkumajakka ja se
tuikkaa komean tähden tavoin sumusta ja yön pimeästä. Voimme nähdä
sen arkihuoneemme akkunasta ja kuistiltamme.
-- Kuka tuon talon omistaa?
-- Se on Glen S:t Maryn seurakunnan omaisuutta, ja minä vuokraan sen
kirkon isännöitsijältä. Mutta aivan viime aikoihin saakka on sen
omistanut muuan hyvin vanha nainen, neiti Elizabeth Russell. Hän
kuoli keväällä, ja kun hänellä ei ollut mitään läheisiä sukulaisia,
jätti hän tuon pienen kiinteimistönsä perinnöksi seurakunnalle. Hänen
huonekalunsa ovat siellä vielä jäljellä, ja minä ostin suurimman
osan niistä -- hintaa sinäkin tulet pitämään varsin huokeana, sillä
ne olivat niin vanhanaikaisia, ettei kirkon isännöitsijä ollut
toivonutkaan saavansa niitä myydyiksi. S:t Maryn asukkaat pitävät
enemmän plyyshihuonekaluista ja peililasilla ja sorvatuilla palloilla
koristetuista astiakaapeista. Mutta neiti Russellin huonekalut ovat
oivallista tekoa ja hyvässä kunnossa, ja minä olen varma siitä, että
sinä tulet niistä pitämään.
-- Niin minäkin luulen, sanoi Anna, nyökäten miettiväisesti. --
Mutta, Gilbert, ihminen ei elä pelkistä huonekaluista. Et ole
maininnut sanaakaan eräästä varsin tärkeästä asiasta. Kasvaako talon
ympärillä ollenkaan puita?
-- Oi sinä pikku metsänneito -- aivan riittämään asti. Talon takana
on oikea kuusimetsikkö, pääovelle johtavaa ajotietä reunustaa
kaksinkertaiset poppelirivit, ja valkorunkoiset koivut muodostavat
piirin viehättävän puutarhan ympärille. Portti on kahden hongan
välillä. Saranat ovat kiinnitetyt toiseen ja säpin sinkilä toiseen.
Honkien oksat muodostavat holvikaaren tulijan pään yläpuolelle.
-- Oi, kuinka olen iloinen! Kuinka kauniilta tuo kaikki kuuluu! En
voisi asua paikalla, missä ei olisi puita -- minussa kuihtuisi ja
menehtyisi jotakin elämisen arvoista. Niin, kuultuani tuon kaiken
en enää rohjenne kysyä, onko siellä missään lähellä puroa?...Olisi
kaiketi liikaa sitä enää vaatia.
-- Armaani, siellä on puro, ja se viiltää suorastaan puutarhastamme
yhden nurkkauksen pois.
-- Niinkö, sanoi Anna, vetäen tyydytyksen vallassa syvään henkeä,
-- siinä tapauksessahan tuo löytämäsi talo on minun oma ilmetty
haavemajaseni!
III.
HÄÄVALMISTELUJA.
-- Oletko jo miettinyt, ketkä kaikki on kutsuttava häihin,
Anna? kysyi rouva Rakel Lynde, joka päärmäsi ruokaliinoja
pikajunanvauhdilla. -- Varmaankin sinun jo täytyy lähettää kortit,
vaikka kaikki käykin mahdollisimman yksinkertaisesti.
-- Minä en välitä liioista vieraista, sanoi Anna. -- Ainoastaan ne,
joista pidämme eniten, saavat tulla katsomaan, kun meidät vihitään.
Siis kutsumme Gilbertin läheisimmät sukulaiset, pastori ja rouva
Allanin ja setä Harrisonin rouvineen.
-- Muistan vielä varsin hyvin sen ajan, jolloin sinä et suinkaan
olisi lukenut herra Harrisonia lähimpiin ystäviisi kuuluvaksi, sanoi
Marilla.
-- Niin tosiaankin -- hi hi -- ensi kertaa kohdatessamme ei hän
minusta tuntunut erityisen viehättävältä, myönsi Anna. -- Mutta
lähemmin tutustuessamme hän esiintyi paljoa enemmän eduksensa,
ja rouva Harrison on suunnattoman herttainen ihminen. -- Neiti
Lavendelin tietysti myöskin kutsumme sekä Paulin.
-- Ovatko he päättäneet tänä kesänä käydä saarellamme? Luulin heidän
matkustavan Eurooppaan.
-- He luopuivat siitä tuumasta kuullessaan minun aikovan mennä
naimisiin. Sain tänään kirjeen Paulilta. Hän sanoo, että minun
häihini hänen täytyy tulla, -- Eurooppa saa huolehtia itsestänsä
parhaansa mukaan.
-- Tuo pojannaskali on aina jumaloinut sinua, Anna, sanoi rouva Lynde.
-- Pojannaskali on nyt yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, täti Rakel.
-- Siunatkoon, kuinka aika sentään rientää! sanoi Rakel rouva,
puraisten säikeen poikki.
-- Charlotta Neljäs liittyy kenties heidän seuraansa. Hän lähetti
Paulin kautta tervehdyksen, että hän tulee, jos saa miehensä
suostumuksen. Olisipa hauska tietää, vieläkö hän koristaa tukkaansa
sinisillä jättiläisruusukkeilla... Minusta olisi tosiaankin varsin
hauskaa saada Charlotta tänne -- mehän olemme jo kerran ennen
yhdessä olleet häissä... Heitä odotetaan ensi viikolla Kaikurantaan.
Sittenhän meidän on vielä kutsuttava Phil ja hänen papinpätkänsä...
-- Varo toki puhumasta hengen miehestä noin epäkunnioittavaan tapaan,
Anna! sanoi Rakel rouva nuhtelevasti.
-- Hänen omalla rouvallansa on tapana sanoa, että hän taputtaa pientä
lihavaa herttaista papinpätkäänsä...
-- Eikö hän sitten ollenkaan tunne kunnioitusta tämän pyhää virkaa
kohtaan?... Hyi, minä en pidä tuollaisesta kevytmielisyydestä, jatkoi
rouva Lynde.
-- Minä olen kuullut täti Rakelin itsensä antavan pappismiehille
ympäri korvia, kiusoitteli Anna.
-- Voihan kirkon miestä arvostella kaikessa ystävyydessä -- se ei ole
hänelle haitaksi. Mutta et koskaan ole kuullut minun nimittelevän
ketään sanan julistajaa liikanimillä, olipa hän nyt kirkkoherra tai
pelkkä vaatimaton apupappi.
-- Sitten täytynee kaiketi minunkin varoa sitä tekemästä, sanoi Anna
nauraa myhähdellen. -- No niin, lisäksi tulee sitten vielä Diana ja
hänen Fredinsä ja pikkaraisen pieni Fred ja Pikku-Anna Cordelia -- ja
Jane Andrews. Varsin kernaasti olisin myöskin halunnut saada tänne
kiltin opettajattareni neiti Staceyn ja täti Jamesinan ja Priscillan
sekä Stellan -- mehän vietimme niin monet hauskat hetket yhdessä
Karoliinan majassa! Mutta Stella on Vancouverilla ja Pris Japanissa
ja neiti Stacey on Kaliforniassa naimisissa ja täti Jamesina on
matkustanut Intiaan -- niin pahoin kuin hän pelkääkin käärmeitä --
tytärtänsä tervehtimään. Ihme sentään, kuinka ihmiset hajaantuvat yli
koko maapallon!
-- Se ei ikinä ole ollut meidän Herramme tarkoitus, sen minä sanon,
vakuutti Rakel rouva järkkymättömällä vakaumuksella. -- Minun nuorena
ollessani ihmiset kasvoivat ja ylenivät ja menivät naimisiin siellä,
missä olivat syntyneet, ja asettuivat sitten asumaan sinne tai
ainakin jonnekin aivan lähelle. Jumalan kiitos, että sinä ainakin
jäät tälle saarelle, Anna. Olin niin peloissani, että Gilbert
valmistuttuaan lääkäriksi kuljettaisi sinut täältä jonnekin maitten
ja merten taa.
-- Jos kaikki jäisivät sinne, missä ovat syntyneet, tulisi pian
tilanahtaus, täti Rakel.
-- En aio suinkaan ryhtyä väittelyyn kanssasi, Anna, minähän en
valitettavasti ole saanut akateemista sivistystä... No, mihin aikaan
päivästä tapahtuu vihkiminen?
-- Kello kaksitoista päivällä, niin olemme ajatelleet. Kenties
lukuunottaen akateemisen neljänneksen, koska täti mainitsi sen
sanan... Silloin ehdimme iltajunalla Glen S:t Maryyn.
-- Ja tuo! juhlallinen toimitus tapahtuu vierashuoneessa?
-- Ei millään muotoa -- ellei vain sattuisi satamaan. Meidät vihitään
puutarhassa, puiden latvojen ja sinisen taivaan alla ja keskellä
päivänpaistetta. Tiedätkö, kuinka järjestäisin vihkimisen, jos voisin
menetellä aivan oman mieleni mukaan? Se tapahtuisi päivänkoitteessa
-- kesäkuun aamuna, auringon noustessa kaikessa ihanuudessaan ja
ruusujen kukkiessa. Ja minä hiipisin hiljaa puutarhaan kohtaamaan
Gilbertiä, ja me menisimme käsi kädessä kauas pyökkimetsään -- ja
siellä, vihreässä lehtiholvissa, meidät vihittäisiin, kuin muhkeassa
tuomiokirkossa.
Marilla päästi suuttuneen äännähdyksen, ja rouva Lynde näytti
loukkaantuneelta.
-- Sinulla on aina ollut sellaisia pilviähipovia päähänpistoja, Anna.
Jumala tiesi, tokko sellaista vihkimistä edes voitaisiin katsoa
lailliseksikaan. Sillätavoin menettelevät kenties villit, jotka
eivät ole saaneet oppia parempaa, mutta sivistyskansat noudattavat
yleisiä tapoja. Ja ajatteles, kuinka ihmiset sinua siitä parjaisivat!
-- Niin, siinäpä se! sanoi Anna. -- Ajatelkaa, kuinka paljon hauskaa
elämässä saisi nauttia, ellei tuo "parjaaminen" aina olisi uhkaamassa.
-- Annalla on aina ollut romanttisia päähänpistoja, senhän hyvin
tiedät, sanoi Marilla sovitellen.
-- Niistä päähänpistoista avioliitto kyllä hänet parantaa, vastasi
Rakel rouva rauhoittavasti.
Anna nauroi ja pujahti huomaamatta Rakastavaisten polulle, mistä
Gilbert hänet löysi. Kumpikaan heistä ei näyttänyt pelkäävän tai
toivovan, että heidän tuleva avioliittonsa karkoittaisi kaiken
romantiikan heidän elämästänsä.
Kaikurannan perhe tuli seuraavalla viikolla ensivierailulleen, ja
koko Vihervaara raikahteli jälleennäkemisen riemusta. Neiti Lavendel
ei ollut sanottavasti muuttunut niinä kolmena vuotena, jotka olivat
kuluneet hänen käynnistänsä saarella, mutta Paulin nähdessään joutui
Anna hämmästyksiinsä. Voiko tuo komea kolme kyynärää täyttävä
nuorukainen olla pieni hento suurisilmäinen poika, joka mieluimmiten
seurusteli Luotoihmisten, Merimieskaksosten ja Kultaisen rotkonaisen
kanssa? -- Sehän oli aivan uskomatonta.
-- Katsoessani sinuun, Paul, tunnen olevani vanha, sanoi Anna. --
Minun täytyy myöskin tunnustaa, että sinä olet isompi.
-- Tuollainen opettajaneiti kuin sinä ei tule koskaan vanhaksi, sanoi
Paul. -- Et sinä eikä neiti Lavendel. En voi myöskään ikinä nimittää
sinua rouvaksi -- minuun nähden pysyt aina opettajaneitinä, joka
on opettanut minulle kaiken hyvän, mitä tiedän. Minulla on muutoin
sinulle hiukan näytettävää.
Tuo "hiukka" oli muistiinpanokirja täynnä runoja. Paul oli pukenut
runomuotoon muutamat kauneimmista haaveistansa, ja sanomalehtien
toimittajat eivät olleetkaan osoittautuneet niin taipumattomiksi
kuin heidän väliin väitetään olevan. Paulin runot herättivät
Annan mielessä todellista ihastusta. Ne henkivät ylevää, vienoa
tunteellisuutta, suoden runsaita lupauksia tulevaisuuteen nähden.
-- Sinä tulet vielä saavuttamaan kuuluisuutta, Paul. Minulla oli aina
haaveena saada edes yksi ainoa kuuluisa oppilas. Hänestä piti tulla
korkeakoulun rehtori, -- mutta suuri runoilija on vielä parempi.
Jonakin päivänä minä vielä voin kerskua sillä, että olen lyönyt
kuuluisaa Paul Irvingiä näpeille. Mutta kuinkas onkaan -- minä en
taitanut koskaan tulla sitä tehneeksi, vai kuinka, Paul? Minkä oivan
tilaisuuden olenkaan auttamattomasti päästänyt käsistäni!
-- Sinä voit itse vielä tulla kuuluisaksi, opettajaneiti. Olen nähnyt
varsin paljon tuotteita, jotka kolmena viime vuotena ovat lähteneet
kynästäsi.
-- Valitettavasti tunnen varsin hyvin kykyni rajoituksen. Voin kyllä
päästää mielikuvitukseni valloilleen ja kirjoittaa aika sieviä pikku
kyhäelmiä, jotka miellyttävät lapsia ja joista lehtien toimittajat
lähettävät minulle tervetulleita postiosoituksia. Mutta mitään
suurta en pysty saamaan kokoon. Ainoa keino, millä voisin saavuttaa
kuolemattomuuden täällä maan päällä, on että sinä omistaisit minulle
muistelmissasi jonkun sanan.
Charlotta Neljäs oli luopunut mahtavista sinisistä ruusukkeistaan,
mutta kesakot olivat yhtä lukuisat kuin ennenkin.
-- En ikinä olisi uskonut, että minun voisi käydä niin, että menisin
naimisiin yankeen kanssa, neiti Shirley, sanoi hän. -- Mutta kukaan
ei tiedä tulevia vaiheitansa, ja sitäpaitsi ei mieheni taida mitään
sille, että on yankee, se on hänessä synnynnäistä.
-- Ja sinähän olet itsekin nyt muuttunut yankeeksi, Charlotta, kun
kerran olet mennyt naimisiin yankeen kanssa.
-- Älkäähän toki, neiti Shirley, -- siksi en tule, vaikka menisin
kymmenesti naimisiin yankeen kanssa. Mutta hän on kiltti kunnon
mies, ja minä mietin mielessäni, ettei minun käynyt liiaksi
valikoiminen -- ken tiesi, vaikka lopuksi olisin jäänyt ilman. Tom
ei juo, eikä hän myöskään murise, vaikka panen hänet tornittamaan
kaikenmoisia askareita, niin että oikeastaan minä itse asiassa olen
varsin tyytyväinen olooni. Ja nyt neitikin on niissä puuhissa.
Niinpä niin... Minä olen aina ajatellut, että olisi kovin mukavaa
olla naimisissa tohtorin kanssa. Ei hätää mitään, vaikka lapset
sattuisivatkin saamaan ripulin tai hinkuyskän! Tom on vain
putkenlaskija, mutta hän on niin kiltti ja hyvä. Kun sanoin hänelle:
"Tom, saanko matkustaa neiti Shirleyn häihin? Aion kyllä lähteä,
sanoitpa niin taikka näin, mutta minusta olisi hauskempi saada
sinulta lupa", -- silloin hän sanoi: "Mene vain, Lotta kulta, jos
_sinulla_ on hauska, niin on _minullakin_." Onhan hän aika kiltti
ukko, kun puhuu noin, vai mitä neiti sanoo?
Philippa ja hänen arvoisa pastorinsa saapuivat Vihervaaraan häitten
edellisenä päivänä. Jälleennäkeminen saattoi Annan ja Philippan
myrskyisän riemun valtaan, joka vähitellen hiljeni kodikkaan
tuttavalliseksi jutteluksi -- kaikesta, mitä oli tapahtunut tai oli
tapahtumaisillaan.
-- Anna, sinulla on yhä vieläkin täydelleen kuningattaren ryhti ja
eleet. Minä olen laihtunut niin kauheasti pikkulasten synnyttyä. En
ole enää puoleksikaan niin hyvännäköinen kuin ennen, mutta herttainen
papinpätkäni pitää minusta siitä huolimatta. Kuinka olenkaan
ihastuksissani siitä, että sinä hyväksi lopuksi kumminkin menet
naimisiin Gilbertin kanssa! Roy Gardner ei olisi ollenkaan sopinut
sinulle -- sen käsitän nyt varsin hyvin, vaikka silloin, kun tuo
kaikki tapahtui, tunsin suuresti pettyneeni sinun suhteesi. Ja kyllä
minun täytyy sittenkin sanoa, että sinä kohtelit Roy-parkaa aika
pahoin.
-- Hänhän kuuluu jo sentään voittaneen surunsa, hymyili Anna.
-- Olet oikeassa. Hänellä on miellyttävä rouva, joka ihailee häntä.
Silloin kyllä kaikki käy hyvin. Niin sanoo sekä Joeni että Raamattu,
ja ne tietävät kyllä kumpikin, mitä puhuvat.
-- Ovatko Alec ja Alonzo jo naimisissa?
-- Alec on kyllä, mutta ei Alonzo. Kuinka tuo hauska aika jälleen
kuvastuu elävästi mieleeni sinun kanssasi jutellessa, Anna!
Ajatteles, kuinka meillä sentään oli äärettömän hauskaa!
-- Oletko äskettäin käynyt Karoliinan majalla?
-- Olen kyllä, käyn siellä varsin usein. Neiti Karoliina ja neiti
Maria istuvat kuten ennenkin avoimen lieden ääressä sukkaa kutoen.
Olipa hyvä, että puhe johtui heihin, -- minullahan on sinulle
häälahja heiltä, Anna. Arvaapa, mikä se on!
-- Siihen en pysty. Kuinka he tiesivät minun aikovan mennä naimisiin?
-- Minä kerroin heille. Kävin siellä viime viikolla. Asia tuntui
heistä perin mielenkiintoiselta. Kaksi päivää sitten kirjoitti neiti
Karoliina minulle pienen lipun, pyytäen minua käymään heillä. Hän
kysyi sitten, ottaisinko tuodakseni lahjan sinulle. Mitä tahtoisit
kaikkein kernaimmiten muistoksi Karoliinan majasta, Anna?
-- Eihän liene mahdollista, että tarkoittaisit neiti Karoliinan
lähettäneen minulle nuo molemmat posliinikoirat?
-- Pilkulleen! Ne ovat molemmat matka-arkussani. Ja minulla on
myöskin kirje sinulle. Odota hiukan, niin juoksen noutamaan sen.
"Rakas neiti Shirley", kirjoitti neiti Karoliina. "Maria ja minä
olemme suurella mielenkiinnolla vastaanottaneet tiedon Teidän
aiotusta avioliitostanne. Me lähetämme Teille sydämellisimmät
onnentoivotuksemme. Maria ja minä emme ole itse menneet naimisiin,
mutta meillä ei ole mitään vastaan, jos muut tekevät sen. Nyt
lähetämme me Teille posliinikoiramme. Aikomukseni oli jättää ne
Teille perinnöksi, siksi että Te vilpittömästi olitte niihin
kiintynyt. Mutta Maria ja minä toivomme Jumalan avulla saavamme elää
vielä kauan, ja siksi minä olen päättänyt antaa Teille koirat Teidän
vielä nuorena ollessanne. Arvelen Teidän kyllä vielä muistavan, että
Gog katsoo oikealle ja Magog vasemmalle."
-- Kuvittele noiden molempien herttaisten koirien istuvan valkean
ääressä minun haavemajassani, sanoi Anna haltioissaan. -- En ikinä
olisi aavistanut sellaisen onnen tulevan osakseni!
Sinä iltana puuhailivat Vihervaarassa monet toimeliaat kädet,
valmistellen huomispäivän merkkitapahtumaa, mutta hämärän tultua
pujahti Anna kenenkään huomaamatta pois. Hän aikoi tehdä pienen
toivioretken tyttöaikansa viime päivänä, ja sille retkelle hän ei
halunnut ketään seuralaista. Hän meni Matthew'n haudalle, Avonlean
pienelle, poppelien varjostamalle kirkkotarhalle, ja siellä hän
omisti hiljaisen hartaushetken vanhoille muistoille ja rakkaille
vainajille.
-- Kuinka iloinen Matthew olisikaan huomenna, jos hän vielä olisi
keskuudessamme, kuiskasi hän. -- Mutta minä luulen, että hän tietää
kaikki ja iloitsee -- jossakin muualla. Olen lukenut jostakin, että
vainajamme eivät ole todella kuolleita, ennenkuin me olemme heidät
unohtaneet. Minuun nähden ei Matthew tule koskaan olemaan kuollut,
sillä en voi unohtaa häntä koskaan.
Anna laski hänen hautakummullensa kukat, jotka hän oli tuonut
mukanansa, ja lähti sitten kulkemaan hitaasti loivaa rinnettä alas.
Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas
oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli
purppuranpunasta merivahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti
sopusuhtaisin värivivahduksin vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla
kimmelsi meri, auringonlaskua kuvastaen, ja tuulenhenkäysten mukana
tuli helakanvihreiden levävallien ja hietasärkkien reunustamasta
rannasta vuoroin vahvenevaa, vuoroin heikkenevää aallonkohinaa.
Maaseudun tyynen hiljaisuuden ympäröiminä kuvastuivat nyt Annalle
kaikki nuo ympäristön metsäiset harjut, kummut ja kedot, jotka olivat
hänelle niin rakkaita vanhoja tuttavia.
-- Kaikki toistuu tässä maailmassa, sanoi Gilbert, joka tuli ulos ja
liittyi häneen, Annan kulkiessa hänen veräjänsä ohitse. -- Muistatko,
kun ensi kerran kuljimme tätä rinnettä alas? Se oli muutoin
ensimmäinen kävelyretki, jonka teimme kahdenkesken.
-- Minä tulin hämärissä Matthew'n haudalta -- aivan kuten nytkin --
ja sinä tulit kotisi veräjästä. Ja minä nielaisin ylpeyteni, jota
vuosimääriä olin povessani säästänyt ja säilyttänyt, ja antauduin
puheisiin kanssasi.
-- Ja minun poveni vavahti ilosta, sanoi Gilbert. -- Kun sinä iltana
erosin sinusta sinun veräjälläsi ja sitten kuljin kotiin, tuntui
minusta elämäni alkaneen uudelleen. Olihan Anna antanut minulle
anteeksi.
-- Itselläsi sinulla oli eniten anteeksiannettavaa... Minä olin ilkeä
ja kiittämätön pieni marakatti -- ja kumminkin sinä olit pelastanut
henkeni, kun minä lummeneitona olin kiivennyt vihreälle, niljakalle
sillanpylväälle. Oi, mikä kammottava hetki se oli... Ja sitten sinä
tulit soutaen sillan alitse Harmon Andrewsin ruuhessa. Mutta et voi
kuvitellakaan, kuinka tuo kiitollisuudenvelka minua vaivasi! Minä en
ole ansainnut niin paljon onnea, kuin nyt olen saanut osakseni.
Gilbert nauroi ja puristi kiinteämmin tuota pehmeätä pientä kättä,
jossa hänen sormuksensa kimmelsi. Annan kihlasormusta koristi sen
ympäri ulottuva helmirivi, timanttikoristeista hän ei ollut tahtonut.
-- Timanteista en ole välittänyt senjälkeen kun minulle selveni,
etteivät ne ole ihanan purppuravärisiä, kuten aina olin kuvitellut.
Ne muistuttavat minua aina tuosta muinoisesta pettymyksestäni.
-- Mutta helmien sanotaan merkitsevän kyyneliä, oli Gilbert
vastustellut.
-- Niitä minä en pelkää. Kyyneliä voi vuodattaa sekä ilosta
että surusta. Onnellisimpina hetkinäni ovat silmäni aina olleet
kyynelissä, -- kuten silloin, kun Marilla sanoi minulle, että saisin
jäädä Vihervaaraan, taikka silloin, kun Matthew antoi minulle
ensimmäisen kauniin puvun, minkä koskaan olin omistanut, ja silloin,
kun kuulin, että kovassa kuumeessasi oli tapahtunut käänne ja että
pahin vaara oli ohitse. Anna minulle siis kihlasormus, jossa on
helmiä, Gilbert, ja minä otan kernaasti kantaakseni ne surutkin,
jotka elämällä voi olla minulle varattuina.
Mutta tänä iltana ajattelivat nuo nuoret, jotka olivat toisiinsa
niin hartaasti kiintyneet, ainoastaan iloa eikä surua. Olihan
seuraava päivä heidän hääpäivänsä, ja haaveksittu koti odotti heitä
terhenisen, vienon purppurahohteisen Neljän tuulen niemen nenässä.
IV.
VIHERVAARAN ENSIMMÄINEN MORSIAN.
Herätessään hääpäivänsä aamuna Anna näki päivänpaisteen virtaavan
sisään tuon pienen päätyhuoneen akkunasta ja syyskuun tuulahdusten
liehuttelevan ohuita akkunaverhoja.
-- Kuinka hauskaa, että aurinko tahtoo olla kiltti ja paistaa
minulle! oli hänen ensi ajatuksensa.
Hän muisteli ensi aamua, jolloin hän oli herännyt tässä samassa
ullakkokamarissa, auringon siivilöidessä valoaan sisään vanhan
Lumikuningattaren tiheäkukkaisen latvuksen lomitse. Onnea ei hän
ollut tuona hetkenä liioin tuntenut, sillä herääminen toi mukanaan
muiston edellisen illan suuresta pettymyksestä. Mutta sittemmin
oli tuo pieni huone käynyt hänelle rakkaaksi ja mieluisaksi noina
onnen vuosina, jolloin hän lapsena oli siellä luonut itselleen oman
iloisenraikkaan haavemaailmansa ja neitosena antaunut houkuttelevien
tulevaisuudenkuvien lumoihin. Vanhan ystävän tavoin oli se ottanut
hänet hellästi huomaansa, kun hän pitkän poissaolon jälkeen
taasen palasi sinne. Sen akkunajakkaralle oli hän polvistunut
tuona polttavan tuskan yönä, jolloin hän luuli Gilbertin olevan
kuolemaisillansa, ja tuon saman akkunan ääressä oli hän istunut,
ennen aavistamattoman onnentunteen vallassa, iltana, jolloin hän oli
Gilbertille antanut uskollisuudenlupauksensa. Monet yönhetket hän oli
siellä viettänyt valveilla, milloin ilon, milloin surun vallassa, ja
tänään oli hänen jätettävä se ainaiseksi. Nyt ei se enää ollut oleva
hänen omaisuuttansa, viidentoistavuotias Dora oli perivä sen häneltä
hänen muutettuansa. Eihän Anna toivonutkaan, että olisi toisin --
tuo pieni huone oli pyhitetty nuoruudelle ja tyttövuosille -- tuolle
ajanjaksolle, joka oli päättyvä tänään hänen seuratessaan sulhastansa
yhteiseen uuteen kotiin.
Sinä aamupäivänä vallitsi Vihervaarassa touhu ja kiire ja riemu.
Diana tuli hyvissä ajoin, Fred-poikanen ja Pikku-Anna Cordelia
mukanansa, auttaaksensa tarpeen mukaan. Davy ja Dora, Vihervaaran
kaksoset, ottivat heti pienokaisia kädestä ja livahtivat heidän
mukanansa puutarhaan.
-- Varokaa vain, ettei Pikku-Anna turmele hienoa pukuansa! huusi
Diana heidän jälkeensä.
-- Sitä sinun ei tarvitse pelätä, kun hän on Doran hoteissa, sanoi
Marilla. -- Se tyttö on huolellisempi ja ymmärtäväisempi kuin
monet äidit, joita olen nähnyt. Hän on todellakin omalla tavallaan
ihailtava -- aivan toista laatua kuin tuo hulivilineitonen, joka
myöskin on ollut kasvattinani.
Marilla loi kanamajoneesin takaa hymyilevän katseen Annaan. Tuosta
katseesta päättäen oli hulivili sentään ollut hänelle rakkaampi kuin
kukaan muu.
-- Kaksosten kehitys on tosiaankin käynyt erinomaisen ilahduttavaan
suuntaan, sanoi rouva Lynde, ehdittyään vakuuttautua, että he jo
olivat poissa kuuluvista. -- Dora on niin avulias ja toimelias, ja
Davysta tulee oikea reimapoika, jos kaikki käy hyvin. Mutta herrainen
aika, millainen rasavilli hän ensi aikoina oli! Kärsivällisyyteni
joutui silloin usein kovalle koetukselle.