Tehtaan pienehkö, punaiseksi maalattu saha oli joen lahdelman perukassa
viheriöivien koivujen varjossa. Sen keskikokoinen rautainen savutorvi
purki harvahkoa, harmaata savua tyyneen, poutaiseen ilmaan. Sisällä ja
ulkona aherteli hikinen väki, sekaisin miehiä ja helteisiä
vaimoja, huivi myssyksi päähän sidottuna. Niin ne olivat kuivasta
sahajauhotomusta valkeat kuin mitkäkin myllärit myllyssä, ja sahan
poutaisella pihalla laskivat pikkupojat korkean sahajauholäjän
rinteeltä "ruukkia", heittäytyen häränpyllyä läjän päältä pehmeää
rinnettä myöten alas.
Oli työn tuntua ilmassa. Sirkkelisaha puri kuivia rimoja poikki,
huutaen aivan kuin pirun riivaama, ja valmiita lautoja, rimoja ja jos
mitä kantavat vaimot vaelsivat vaellustansa kuin elävät koneet.
* * * * *
Nyt oli siellä sahalla se nuori mies Aapo Pusa. Tapansa mukaan oli hän
kinannut näiden työhön ryhtyneiden kanssa, härnännyt ja solvaillut
niitä. Kina oli paraassa käynnissä, kun saapui Juho Kokko ja kohta
senjälkeen alati hänen kintereillänsä pysyttelevä Viki Nykäri.
"Retkua sinä vain!... Ihan joutavaa retuat ja retkuat, kuotus!" riiteli
Aapo Pusalle hänen loukkaamansa leskivaimo Leena. Aapo Pusa ihan
kiivastui:
"Suus kiinni!" huusi hän ynseästi sirkkelisahan korviasärkevän melun
seasta. Mutta toiset vaimot ja miehetkin tarrasivat Leenan avuksi. Ihan
jo uhkailivat Aapoa. Tämä raivostui:
"Jukolavita!" vannoi hän, silmät vihasta kiiluvina, ja uhitteli:
"Jos rimalla vetäisen, saakelivie, ketä päähän, niin ei töräjä enää,
eikä tovereitaan petä!... Häh, Juho Kokko?" hihkaisi hän Juhonkin
puoleen ihan umpimähkään. Juho alkoi häntä asetella, puheli:
"Ka eipä tässä..."
Ja sanat saatuansa hän koki puhella:
"Ei tuo sinultakaan, Aapo, nyt erin viisaasti ole... Kun vielä näin
julkisella paikalla."
Ja hetkisen kuluttua hän vielä lisäsi:
"Ei sitä nyt ihan rimalla jo... Ei tässä niin suurta asiaa ole."
Ja miten olikaan, niin Aapo Pusa alkoi talttua. Leenakin oli masentunut
ja koki selitellä, valitellen:
"Minullakin siinä kun on neljä pientä lasta, eikä isää apuna, niin
millähän tässä elät ja ikäsi lakossa pysyt."
Hän ihan kuivasi silmäkulmastansa siihen kihahtaneen kyyneleen.
Sirkkelisaha repäisi riinatukun poikki ihan helvetillisellä
riemuhuudolla.
"Se repii... Se repii... Elämä repii meitä... niinkuin tuo sirkkelin
terä", puheli Juho siitä kaihoillen. Kuin masennustansa peittääkseen
ynseili Aapo Pusa jotain umpimähkäistä, heittäytyi rennoksi ja kuin
uhkamielisesti hoilasi:
"Kun ma lähdin äidin luota, olin poika pieni."
Mutta nyt sai Aapo Pusa apuväkeä. Tuli muutamia hänen nuoria
tovereitansa, ja yksissä voimin he alkoivat uudelleen härnätä ja
uhitella. Toiset kiivastuivat. Joku haki poliisia. Se saapui. Olikin
osunut siihen ihan sahan pihalle.
"Pois!... Pois täältä kaikki asiattomat!" käski se kuivasti. Täytyi
totella. Nuoret miehet poistuivat uhittelevina. Aapo Pusa hoilasi
poistuessaan rennosti äskeiseen lauluunsa lopun:
"Ja äidiltä ma perinnöksi
sain vain mierontieni."
"Ja tekin siinä... Lähtekää pois!" käski poliisi Juhoa ja Nykäriä. Ei
hänkään tiennyt mikä mies Nykäri oli. Molemmat poistuivat. Sahan
pihalle he istahtivat. Juho kertoi siinä, että tämä äskeinen poliisi
oli vielä lakon alussa ollut työläinen ja innokas lakkolainen. Oli
sitten luopunut ja nyt päässyt poliisiksi.
Ja oitis alkoi silloin Nykäri urkkimisensa. Hän sadatteli:
"Näet... Nyt sen näet, että ei ole varmasti luotettavaa", hän ihan jo
uhitteli ja jatkoi:
"Juudas Iskariootteja on."
Juho vaikeni, mietiksi. Nykäri jatkoi:
"Mutta miten kävi Juudas Iskariootille?... Häh?"
Ja itse hän vastasi voitokkaasti, ihan ilkkuen:
"Hän hirtti itsensä."
Mutta Juho Kokko painui silloin syvään kumaraan. Se "hirtti"-sana puhui
taas hänen taskunsa salaisuudesta. Ameriikkaan-lähtö, kaikki unohtui
kuin salaman iskusta. Hän synkistyi.
Mutta ennallaan jatkoi Nykäri, koki urkkia ketä Juho pitää ihan
varmasti luotettavana, koki härnätä hänet se ilmoittamaan.
"Häh, Juho?" hän aivan ilkkui voitokkaana.
"Ka", tapaili Juho ja koki jatkaa:
"Tulin tässä vain arvelleeksi, että... Satuin kerran synkkää
teatteri-näytöstä katsellessani sitä samaa arvelemaan."
Hänen oli ihan vaikea puhua. Hän lopetti:
"Työväen elämää siinä kun kuvattiin, niin tulin arvelleeksi jo silloin,
että me työläiset täällä tehtaalla näyttelemme paljon syvempää
teatteria joka päivä... Vaikka eivät sitä rikkaat kykene näkemään."
Nykärikin silloin vaikeni ja mietiksi jotain. Se sirkkelisaha vain
huuti sitä ainaista, repivää, pirullisen riemuisaa huutoansa, ja
pikkupojat laskea tupsauttelivat hilpeinä "mukkejansa" sahajauholäjältä
alas. Juho Kokon piippu oli sammunut. Kuin elottomana istuksien koki
hän sitä kuitenkin pysytellä suupielessä, ja hänen silmäkulmiinsa
näyttivät vetäytyvän tavallista kuivemmat ja terävämmät rypyt.
* * * * *
Mutta oli sen Viki Nykärin onnistunut sittenkin härnätä Juho
luettelemaan kutka ovat aivan luotettavia. Ei Juho sitä tehnyt
salaisuutena. Yhtä hyvin hän sen olisi ilmoittanut, jos kuka hyvänsä
olisi suoraan kysynyt.
Mutta Nykärin härnäilyjen johdosta oli hän ihan noiden parhaiden,
uskotuimpien mainetta puolustaakseen maininnut joitakuita nimiä.
Varsinkin oli hän kehaissut Simo Pelliä.
Ja siinä tuntuikin Nykärille nyt olevan lopullinen selkeys tarjolla.
Simo Pelli oli näet sairastunut juuri tuona murhayönä. Ei voi olla
muulla tavoin kuin niin, että hän on tekeytynyt sairaaksi, päästäkseen
näyttäytymästä kenellekään. Ehkäpä myös peitteli sillä jotain, ehkä
haavojansa, ehkä muuta. Asian salaiset rihmat alkoivat Nykärille nyt
kerrassaan selvitä.
Mutta ei hän eikä kukaan muukaan, paitsi Annaa, tiennyt vielä mitään
Juhon aiotusta Ameriikkaan-lähdöstä. Passia varten tarvittavat paperit
oli jo saatu. Poliisin taholtahan ei oltu huomattu ilmoittaa estettä,
ja niiden paperien antajat eivät tienneet Juhoon kohdistuvista
epäluuloista mitään.
* * * * *
On taas päivä, poutainen kuten ennenkin.
Huomenna, viimeistään ylihuomenna, piti Juholle saapua passi. Annan oli
määrä lähteä jo huomisaamuna. Hänen piti matkalla poiketa jonkun
sukulaisen luo, ja he sopivat niin, että tapaavat toisensa Hangossa
laivan lähtiessä.
Ja nyt valmisteli Anna lähtöänsä. Pesulaitoksensa hän oli myönyt
toiselle kaikkine pesuinensa. Nyt hän jokirannassa huuhtoi itse
viimeisiä pesuja, jättääksensä ne iltasella uudelle omistajalle. Juho
puuhaili siinä hänen apunansa.
Oli keskipäivä. Joen toisella rannalla lahdelman pohjassa kävi taas se
saha. Kuului taas sen terien repivä huuto. Savutorvesta noussut savu
oli laajentunut pilveksi, joka tyynessä poudassa pysytteli lahdelman
yllä, peittäen sen harmahtavaan varjoon. Siinä varjossa, tuon läheisen
pilven alla, sauvoi veneessä kaksi miestä tukkeja sauvoimilla rantaa
kohti sysien ja uitellen.
"Niin, Juho", puheli Anna siinä. Niitä matkarahojahan heillä ei ollut
liiaksi, mutta kuitenkin siksi paljon, että voivat perille päästä.
"Tottapahan sitten sieltä taas", jatkoi hän kuin mieli hieman
masentuneena, puhellen:
"On sinne moni muukin tullut, omaisuutena ainoastaan käsivarret... Ja
se omaisuus tuo liekin ainoa, joka ei konkurssia tee."
Ja Juhokin oli nyt aivan kuin virkistynyt. Hän puheli taas jo,
yritteli, lakko- ja muista yhteisistä asioista. Istuksi, näkyi
vuoleksivan jotain ja puhelun jatkona siinä arveli:
"Mutta ne kun ovat nämä yhteiskunnalliset olot epäterveet kerran, niin
sitä sairastuvat ihmisetkin... Epäterveellisessä huoneessa ei kukaan
asujistakaan voi terveenä elää... Ei rikas ei köyhä."
* * * * *
Mutta miten olikaan, tuntui Annasta nyt tältä jokirannalta lähteminen
hieman raskaalta. Täällä oli hän pikku tyttösenä kesäpäivin toisten
kanssa leikkinyt. Täällä oli hän sittemmin toisten tyttöjen kanssa
usein kesäilloin katsonut auringonlaskua. Täällä oli hän vanhempiensa
ja Juhon perheen kanssa aikoinaan monet kahvit juonut, ja nyt viime
aikoina hän oli täällä monet pyykit pessyt. Kaikki oli täällä kuin
omaa. Kaikkeen liittyi muistoja. Ja nyt hän tiesi täältä lähtevänsä
viimeistä kertaa, ainiaaksi.
Omituista. Hänen mielensä alkoi kuin masentua. Vaatteet olivat jo
vasussa valmiina. Oli lähdettävä.
Ja silloin teki mieli pakostakin jotain puhua. Hän yritteli:
"Niin, Juho..."
Mutta siinä hän pysähtyi. Mitäpä puhua! Joku katkeruuden tunne alkoi
valtailla mieltä. Ei se puhuen paraneisi.
"No... Mitäpä niistä!" lopettikin hän äkkiä, huokasi hiljaa ja tarttuen
vaatevasun toiseen korvaan pyysi Juhoa: "Niin, jos sitten, Juho..."
Juho tarttui toiseen vasun korvaan, ja he poistuivat vasua kantaen,
poistuivat ainiaaksi rannalta, joka oli molemmille rakas.
* * * * *
Ja nyt oli jo ilta, Annan viimeinen ilta tehtaalla. Hän kokoili
viimeisiä pikku tavaroitansa matkakodin. Huone oli jo tyhjä. Olihan
vain penkki, tuoli ja tyhjä pöytä, ne ostajalle jäävät vähät. Tiupan
Maija siinä autteli Annaa ja puheli. Niitä omia olojansa hän siinä
huokaili:
"Niin se on... Niin se on meidän elämämme", hän siinä jotain avuksi
puuhatessansa päivitteli ja jatkoi:
"Mutta kun sitä ikäsi tehtaalla elät, niin sitä myös tehdaselämän
tunnet."
Ja samaa pitkältä. Joku saarnaaja oli käynyt heillä ja kokenut puhua ja
käännyttää. Siitä hän nyt puheli:
"Taivaat ja autuudet sanoi olevan tallelle pantuina, kun vain uskoo."
Anna huokasi. Hänkin muisti jotain. Ihan kuin katkerana hän nyt
vuorostaan siinä lisäili:
"Lupaavat!... Vähänkö ovat ennen luvanneet!"
Ja ihan luonnollisena poven äänenä häneltä tuli jatkoksi katkera:
"Taivaan kyllä lupaavat, kun vain saavat itse isot puustellit ja muut
virkatalot ja maat ja mannut täällä maailmassa pitää!"
Oli tulla hiljaisuus. Molemmat tunsivat jotain samaa.
"Mutta mitäpä ne puhuen paranevat", huokasi Anna taaskin lopuksi ja
jatkoi omia puuhiansa.
* * * * *
Niin tuli ilta. Tiupan Maija oli jo lähtenyt. Anna oli yksin, istui
avonaisen akkunan ääressä ja katsoi.
Ja siellä se oli tehdas iloinensa, suruinensa. Siellä oli kulunut hänen
elämänsä paras osa. Aurinko laski. Läheisessä metsässä, siinä
pesurannan lehdossa, pitivät nuoret iloa. Sinne ne aina kesäilloin
kokoontuivat. Kuului hanurin soittoakin sieltä. Siellä sitä oli hänkin
vähät ilonsa iloinnut jos myöskin salaisia surujansa surrut.
Niin istui hän kauan. Ei hän tajunnut, miksi mieli nyt väsyi. Huone oli
tyhjä. Se paljas penkki vain ja tyhjä pöytä. Koko elämässä tuntui
olevan jotain sanomattoman autiota ja kaihoisaa.
Ja niin hän raukesi. Hän kallistui penkille pitkäksensä, painoi siihen
kasvonsa ja itki, itki yksin kauan ja katkerasti, kasvot paljasta
puupenkkiä vasten ja tähänastisesta elämästä jälellä ainoastaan tämä jo
puoliautio ja vieraalle jätetty huone.