Nyt oli Anna jo poissa. Juho oli saanut illalla passinsa, ja tänään
tuossa puolenpäivän tienoissa oli hänen määrä lähteä.
Lientyi sateiseksi. Tämä olikin ensimäinen sadepäivä kohtuuttoman
pitkien poutien jälkeen. Hän oli juur'ikään herännyt siellä Tiupan
ullakkokomerossa. Taivas oli jo yleensä harmaassa pilvessä. Hän oli jo
pukeutunut, istui kyykkysillään komeron nurkassa lattialla ja taas
soitteli huiluansa.
Sillä vastaisessa nurkassa, jonkun paperirepaleen takaa pilkistellen,
elehteli pieni hiiri. Sille hän soitteli, pitäen sitä visusti silmällä.
Hän oli sitä jo useita päiviä vaalinut, asetellut sille leivänmuruja
sinne nurkkaan ja sen paperirepaleen suojaksi piilottelua varten.
Taivas yhä lientyi. Hän nousi, pisti huilun poveensa. Nyt hän oli
matkavalmis. Ei hänellä mitään muuta matkalle otettavaa tavaraa
ollut. Ääneti hän laskeutui alas ja lähti viimeiselle kävelyllensä
tehtaalle.
* * * * *
Viki Nykärin tutkimukset saivat nyt uuden käänteen. Kun hän oli mennyt
sitä Juhon mainitsemaa sairastelevaa Simo Pelliä tutkimaan, olikin se
tuntenut hänet. Oli toisella paikkakunnalla viime kesänä osunut olemaan
ihan todistajana asiassa, jonka oli juuri tämä Viki Nykäri ilmi
penkonut. Hän arvasi oitis millä asioilla Nykäri oli.
Ja niinpä Nykäri nyt, kerta ilmitultuansa, päätti kiirehtiä. Karkuun ne
muutoin nyt lähtisivät. Lisäksi oli hän vastikään saanut tiedon siitä,
että Juho on saanut passin. Sehän oli lopullinen todistus Juhon
syyllisyydestä. Tänä aamuna hän oli antanut vangitsemismääräyksen, ja
nyt olivat poliisit jo hakemassa Juhoa Tiupan asunnosta.
Mutta Juho oli juuri paraiksi ehtinyt poistua. Poliisit lähtivät häntä
haeskelemaan tehtaalta, mutta ei häntä löytynyt mistään. Luulivat hänen
jo paenneen salaa.
Mutta iltapuolella Juho palasi, mitään pahaa aavistamatta. Tiupan
tuvassa oli vähän salaperäistä. Eivät he olisi voineet Juhosta
semmoista uskoa. Tieto oli levinnyt jo yli tehtaan, ja kaikkialla oli
puhetta, arvelua ja kuiskutusta. Olihan Juho vanhimpia tehtaalaisia ja
yksi tehtaalaisten merkkimiehiä.
Juho istahti. Vasta nyt hän varustautui ilmoittamaan siitä
Ameriikkaan-menostansakin. Se oli hänelle kuin jäähyväisten hetki.
Ja silloin hän alkoi taas herkkyä ja heltyä. Tuntui vaikealta alkaa
tämä jäähyväisjuttelu. Erota tehtaalta, jossa oli ikänsä elänyt, oli
kuin erota osasta omaa elämäänsä. Koko muu maailma oli hänelle nyt
aivan outo ja vieras. Täällä oli se kaikki, mitä hänellä maailmassa
oli.
Niin istui hän kauan, puheen alkuun pääsemättä, tupakoi kumarassa,
alkoi jo hiljaa synkistyä. Ei hän huomannut edes Tiupan joukon
omituista oloa ja mielialaa: ei sitä,, miten ne ihan kuin kuiskaillen
elivät. Sen hänen asiansa takia ne nyt niin tekivät Lapsetkin.
Poliisien lähdettyä olivat nekin ihan kuin nurkissa supatelleet.
Lopulta kuitenkin Juho jo siinä yritteli puhua, mutta siitä tulikin
aiotuiden jäähyväissanojen sijasta ihan toista.
"Ne ovat nämä ihmisen mielialat", hän siinä kuin itsekseen kokien
alkoi, ja lopetteli:
"... ne ovat niinkuin mitäkin levottomia ja arkoja muuttolintuja... Et
niitä sido etkä itse aloillaan pitele."
Siinä häneltä loppui kaikki. Mieli tuntui herkähtävän taas joihinkin
omiin kuviinsa ja näkyihinsä, jotka kuumoittivat tämän arkielämän
harmaudesta.
Taas syntyi äänettömyys.
Ja ulkona samaa harmaata. Lientyi vain lientymistään. Ei satanut,
mutta kaikki alkoi peittyä mitä sakeimpaan harmaaseen sumuun, ja
kosteutta ja vettä tihkui kaikkialta. Juhon synkeys lisäsi Tiupan väen
vaiteliaisuutta. Kai se sitä asiaansa suree, arvelivat he. Alkoi jo
sääli valtailla hiljaa mieltä. Teki mieli puhua joku sana, ehkäpä
varoittaa, että poliisit ovat jo kintereillä.
Oma asiansa sitten, pakeneeko vai ei.
* * * * *
Lopulta sitten alkoikin Tiuppa itse puhua. Juuri kun Juho varustautui
vihdoinkin alkamaan, rupesi pienin lapsista itkemään jonkun vahinkonsa
johdosta. Tiuppa nosti sen käsivarrellensa, viihdytteli sitä, ja lapsen
tyynnyttyä puheli nyt Juholle:
"Poliisit ne tässä kun kävivät... Arvelin sinulle siitä ilmoittaa."
Juho ei näyttänyt erin kuulevankaan. Tiuppa selvensi silloin:
"Sinua tapailivat... kuuluvat epäilevän sen Uskin murhan suhteen..."
Juho katsoi häntä silmiin kuin älytön, pelästynyt. Tuskin hän tajusi
mitään selvästi.
"Se täällä kuleksinut Nykäri kuuluu oikeastaan olleenkin salapoliisi...
Oli ollut salaa urkkimassa", jatkoi Tiuppa.
Ja nyt selvisi jo Juholle kaikki hiljaa. Hän painui ihan kuin kokoon,
tupakoi sanaakaan virkkamatta. Tiupan väen valtasi sääli ja osanotto.
Siinä puuhaillessaan koki nyt Maijakin sovitteluksi puhella:
"Tokko tuossa lie perää... Vähänkös ne poliisitkin erehtyvät."
Ei ääntä Juholta. Tiuppa koki nyt, puheli:
"Eihän me tässä... Maijan kanssa... olla sitä alunpitäinkään uskottu."
Ja taas äänettömyys. Joku lapsista yritteli hiljaa itkeä, mutta äiti
ehkäisi sen oitis.
Mutta viimein Juho nousi, teki lähtöä ja tapaillen sanoja puheli:
"Ka... Mitäpä sille, Tiuppa." Hän painoi lakin päähänsä ja jatkoi kuin
vaivalloisesti:
"Tottapahan sitten, kun ollaan jo etäällä, asia selvenee ja... vaikka
sinäkin Tiuppa silloin minun puolestani todistaisit." Sanat olivat
loppua. Hän koki: "Niin... Todistaisit minusta... Elä todista parempaa
eläkä pahempaa... vaan ainoastaan niin kuin asia on..."
Hänen kasvojensa kaikki piirteet tuntuivat kuivuvan ja kutistuvan.
Kaikki sanat olivat nyt kalliita. Ei tahtonut mitään löytää.
"Ka", yritteli Tiuppa, mutta ei sen pitemmälle päässyt.
Mutta Juho lopetti:
"Niin... Todista nyt sitten joskus minusta... Todista ainoastaan se,
että minä olen Juho Kokko... Tehtaan työmies Juho Kokko."
Ja mitään sen enempää puhumatta hän painui hiljaa ulos tuvasta, johon
jäi haudanhiljaisuus hänen jälkeensä.
* * * * *
Oli jo ihan ilta. Tehtaan työt olivat jo lopetetut, kun Juho saapui
hautausmaalle poikansa ja muiden omaistensa haudalle. Sumu oli jo niin
sakea, että vain vähäisen matkaa näki eteensä: Vettä tippui puista,
vettä ruohoista.
Ja siinä aivan hänen poikansa haudan lähellä kaivoi haudankaivaja
hautaa. Oli ripustanut pitkän vanhan sarkapalttoonsa sen hänen poikansa
haudan pääpohjassa kasvavan koivun oksaan. Riippui siinä märkänä ja
kuluneen näköisenä. Juho istahti poikansa haudalle ääneti, istui siinä,
oli tupakoivinaan hyvät ajat.
Eikä haudankaivajakaan puhellut. Aherteli vain työssään siellä
haudassa. Hänkin tiesi jo Juhon surullisen asian. Hän oli Juhon ystävä,
ja sääli alkoi päästä hänessä valtaan.
Ei ääntä, ei eloa. Harmaata vain ja sumua. Oli kuin harmaa yö.
Viimein haudankaivaja lopetti työnsä, nousi haudasta, tuli luo, yritti
jotain siinä vielä puuhaillessaan puhuakin.
Mutta ei tuo ottanut sujuakseen puhe. Vasta tovin siinä yriteltyä alkoi
Juho, kumarassa istuen, katse maassa, kuin itsekseenhaaveilija puhella,
puhui jotain vanhoista muistoista tapaillen:
"Se oli silloin talvi."
Lapsuusaikansa päiviä hän muisteli. Miten lie osunutkin. Hän jatkoi:
"Olin niinkuin tää poika-vainaja kuollessaan, kahdeksanvuotias, kun
silloin talvella istuksin mökin tikapuitten puolalla ja soittelin...
Olin hiljan opetellut huilua puhaltamaan."
Ne kirkkaat pakkaspäivät hän nyt muisti. Oli hän ne muistanut joskus
ennenkin, pikkupoikansa aikoinaan soitellessa.
"Joskus oli kuin olisi satanut valkeaa lumihöytyä", eläytyi se puhdas,
kylmä ja valkea kuva mielessä rauhallisena, ja kuului vain se etäinen
huilunsoitto.
"Mutta se nukuttaa." Se talvinen kuva huilunsoittoineen nukuttaa. Siitä
talvestahan oli Annakin äskettäin hyräillyt. Hän aivan kuin yksin
uneksui sitä kaikkea talvista siinä, eikä haudankaivajakaan sanottavaa
löytänyt. Juho muisti -- tai oikeastaan hänelle häämöitti -- miten
kerran tämä samainen haudankaivaja oli kuunnellut, kun hän pakkasessa
jokirannalla sille orvolle, suvannossa uiskentelevalle sorsalle
soitteli.
"Talveahan se oli silloinkin", puheli hän siinä painuksissansa.
Mutta siihen loppui häneltä puhe, kaikki. Hän painui aivan kuin kokoon.
Haudankaivajakin poistui.
Niin istui hän kauan. Ympärillä vain harmaata sumua ja tihkuvaa vettä.
Ainoastaan kymmenisen metriä voi enää eteensä nähdä. Niin sakea oli
sumu. Jossain loitompana takoa kilkutteli joku kivellä lapionsa terää.
Kai se sitä oikoo. Se kilkutus kuului hiljaa, yksitoikkoisena harmaan
sumun takaa.
Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta ääntä, ei eloa. Haudankaivaja oli
unohtanut sarkapalttoonsa koivun oksaan. Se riippui siinä yhä
märempänä.
Ja yhä vain sakeni sumu ja pimeni kaikki.
* * * * *
Mutta lopulta haudankaivaja palasi. Tuli noutamaan koivun oksaan
unohtunutta päällystakkiansa.
Mutta hänellä oli myös ilmoitettavana Juholle iloinen uutinen. Aapo
Pusa oli näet, kuultuaan, että Juhoa syytetään murhasta, käynyt itse
tunnustamassa poliisille olevansa yksin murhaaja. Oli tuonut
ryöväämänsä rahatkin takaisin. Haudankaivaja riensi sitä sanomaa
ystävällensä Juholle ilmoittamaan.
Mutta Juhoa ei näkynyt haudalla. Oli kai poistunut. Mitään sen enempää
ajattelematta haudankaivaja tapaili siinä sumun puolipimeydessä
päällystakkiansa koivun oksasta.
Mutta hän hämmästyi sitä tavoittaessansa, sillä ei siinä oksassa
riippunutkaan hänen takkinsa, vaan aivan äsken hirttäytynyt Juho Kokko.
* * * * *
Mutta vieraalla maalla harhaili Anna yksin, ilman ystävää, elämä kuin
rikki revittynä. Ei määrää, ei mitään millään. Kaikki viimeinenkin oli
hänelle sammunut Juhon kuolemassa.
Mutta tehtaalla vyöryi elämä ennallaan. Pojat laskivat "mukkia",
heittelivät "voileipiä". Kuolleet koneet jymisivät, ja elävät koneet
vaelsivat työssänsä, ja tehtaan savutorvet purkivat ainaista savuansa
julistaen tehdaselämän -- ja koko ihmiselämän -- ainaista kivikovaa,
armotonta lakia.