IX

Viki Nykäri oli tyytyväinen työnsä tuloksiin. Koki hän kyllä

hiljaisuudessa tutkia muitakin, ettei joutuisi harhaan, mutta sittenkin

suuntautuivat kaikki epäluulot Juhoon. Eivät pienimmätkään jälet

viitanneet muihin. Hänelle merkitsi hyvin paljon se, että Juho

puhui hautausmaalle tulemisajastansa ristiin. Samoin hänen

mielenliikutuksensa ja synkistymisensä hirtetyistä puhuttaessa. Eikä

ainoastaan synkistyminen, vaan myös ne Juhon oudot puheet

hirttonuorasta, se lohduton hirttonuorafilosofia. Hän tiesi, että ne

semmoiset puheet voivat lähteä ainoastaan murhan ja kuoleman asioissa

sairastuneesta sielusta.

Ja sitten ne Juhon oudot puhelut Närhin sairaan vaimon luona

murhapäivänä. Viki Nykäri oli urkkinut niistä tiedon, istuksi nyt

Närhin tuvassa, puheli kulkurin eleillä ja menoilla ja koki sitä tietä

perehtyä noihin Juhon puheisiin perinpohjin. Hän oli johtanut puheensa

jo syvälle, tekeytyi nyt Juhon puolustajaksi ja ynseili ihan

vihastuneena:

"Vanhat ämmät!.,. Höpisette vain joutavia!"

Hän imaisi savut ja jatkoi synkkänä: "Luuletteko sitten, että köyhä

mies jaksaisi mitä iloisia viserrellä."

Ja kun Kaisa koki heikosti jotain selitykseksi yritellä, keskeytti hän

ja tenäsi:

"Joutavia juttuja!... Ja mitä outoa hän sitten puhui?" käänsi hän

äkeäksi, muka torjuvaksi kysymykseksi, ja sairas Kaisa koki silloin

selitellä miten voi ja mitä muisti. Se häntä oudostutti eniten, että

Juho puhui silloin tavallaan ynseästi koko ylösnousemisesta, koko

Latsaruksen herättämisestä. Häntä se oli ihan loukannut, ja nyt hän

vaivalloisesti hengittäen ihan nureksi:

"Juhokin... Hänen vaimo-vainajansa uskoi ja luotti Herraan... Miten tuo

mies nyt hänen kuoltuaan niin ynseäksi muuttui!"

Yskäpuuska keskeytti. Juhon vaimo-vainaja olikin ollut hänen hyvä

ystävänsä. Hän suri sen puolesta Juhon takia. Ne tämän väen salaiset

murheet olivat aina syviä, aina vihlovan hienoja kaikessa

vähäisyydessänsä, "Ei meillä köyhillä ole tässä maailmassa muutakaan

murua, mistä surra... Jos tuon sen asian toki sitten säilyttäisimme",

kaihoili sitten sairas vaimo. Viki Nykärikin sisällisesti aivan

järkkyi. Olihan hän näissä asioissa puuhailiessansa nähnytkin ja

kokenut paljon sitä, joka täällä pohjalla piileksi.

Mutta mitäpä siitä! Virka oli hänelle virka, kaikki. Hän kuittasi

sairaan vaimon nureksimiset lyhyesti, kulkurin tapaan ynseillen:

"Murut siinä!... Murut ovat aina muruja!"

Ja aivan synkkänä ja katkerana hän siinä tupakoidessaan lisäsi:

"Ken muruihin tyytyy, sille ei myöskään kannikka käteen lennä!"

Siinä kaikessa oli niin todellinen katkeran elämän tuntu. Se oli

näytelmänäkin todellinen osa tämän väen suuresta elämännäytelmästä.

Viki Nykäri jatkoi hiljaista urkintaansa. Hän vainusi Juholla olevan

rikostovereita. Siitä yhäkin tämä kavala urkkiminen. Ei kenenkään

pitänyt aavistaakaan, että hän oli etsivä poliisi.

Ja uutta valoa, lisävaloa, tuntuikin hänelle tuovan tämä sairaan Kaisan

selittely. Tiesi hän monista kokemuksistaan, että rikoksen poluille

joutuneiden yleisenä piirteenä on ynseys kaikkea sitä kohtaan, mikä

koskee n.s. tulevaista elämää, rangaistusta siinä elämässä. Sen

piirteen löytäminen Juhosta oli hänelle lisätodistus Juhon

syyllisyydestä.

Mutta erityisemmin hänen mieltänsä kiinnitti se Juhon silloinen

haaveilu tulevan maailman verisistä valoista, tyhjyydestä, mykkyydestä,

jossa kuuluu ainoastaan yksinäisen elottoman pillinsoittajan soitto.

Sen täytyi olla juuri tuon verisen murhan luoma kuva ja houre. Ei se

muuta voinut olla. Hän tunsi jo Juhon. Hän oli huomannut, että sen

sielunelämä on herkkä. Juuri tuommoisia harhanäkyjä ja haaveita

synnyttää semmoisessa sielussa verinen murha kaikkine kauhuinensa.

Niin päätteli itsekseen Viki Nykäri.

* * * * *

Anna oli kuullut nyt niistä Juhon ruokaveloista Tiupalle ja aikoi

tarjota vähistä varoistansa Juholle millä nuo syönnökset maksaa. Oli

käynyt sitä varten Juhoa Tiupalla tapaamassa, mutta Juho oli ollut

poissa. Ei se tohtinutkaan sinne enää niiden velkojen takia usein

poiketa. Se kartteleminen ja muu oli jo Nykärin tiedossa. Kai se oli

ihan luonnollista varovaisuutta, että Juho ei nyt jo heti maksa

velkaansa niillä ryövätyillä rahoilla -- niin hän päätteli.

Mutta Tiupankin joukkoa ahdisti jo suoranainen puute. Ei ollut enää

ruokamiehistäkään turvaa. Lakkolaisilla ei ollut rahaa, ja työhön

menneet pysyivät tietysti erossa talosta, jonka väki oli lakkolaisia.

Ja niin oli köyhyys alkanut hiiviksiä Tiupankin hökkelissä yhä

julkeammin. Kaikki yritteliäisyys ja tarmo oli herpaantunut koko tältä

väeltä. Lakon alussa oli eletty toivossa; ei oltu haettu työtä

toisaalta. Nyt taas oltiin jo raukeita sillekin yritykselle.

Sillä miten olikaan, niin oli tämä tehdas työläisillensä tavallaan kuin

oma koti. Siellä olivat useimmat syntyneet, kasvaneet, eläneet

yksitoikkoisen elämänsä ilot ja surut. Siellä oli perhe, koti, useilla

oma hökkeli. Lähteä sieltä maailmalle oli monesta samaa kuin jättää oma

lapsuudenkoti kylmille ja suoltua itse sieltä talvisille teille. Ne

tavalliset ihmispovessa hiiviksivät tunteet ne tekivät tämänkin väen

povessa työtänsä hiljaa ja salassa kuten karkearakeisen kallion

suonissa hiiviksivä mykkä vesi.

Ja niin oli jouduttu siihen missä oltiin. Tiupankin tupaan ilmestyi jo

köyhyyden ainainen toveri: masennus, hermostuminen ja ärtyisyys. Vaimo,

Maija, se jo oli tuskainen ja kärsimätön sen Iapsijoukkonsakin takia.

Nytkin hän toraili siinä puuhaillessansa. Juho Kokko siinä kun istuksi,

niin hän ihan tarkoituksella nyt lopultakin niiden ruokavelkojen takia

äkäili. Eräs uskovainen vaimo oli juur'ikään käynyt hänelle juoruamassa

siitä uskonnollisesta ynseydestä, jota Juho oli osoittanut Närhin

sairaalle Kaisalle, ja sillä hän nyt siinä puutteesta ja harmista

menehtyneenä koki Juhoa pistellä, vaikka itse ei jumalinen ollutkaan.

Oli jo siinä puuhatessaan ja lapsien hälistessä ja juonitellessa

toraillut kauan ja nyt kuin sen synkkänä tupakoiden istuksivan Juhon

uhalla entisen torailun jatkoksi ynseili: "Ole tässä sitten ja elä!"

Puuhatkin siinä harmissa ja vihastumisessa ihan kuin helisten menivät.

Juho vaikeni, kuunteli. Tiuppa itse puuhaili jotain. Maija jatkoi,

torasi kuin muka yksin puhuen ja riidellen äkäistä:

"Vatkutetaan ja vatkutetaan vaan sitä aina yhtä ja samaa että: ei oo

luojaa... ei oo luojaa... ei oo luojaa!" Hän ihan kuin rääkytti sitä

matkiessaan. Juho tiesi, että se oli pistelyä niiden hänen Närhin

Kaisalle puhumiensa puheluiden johdosta ja samalla kostoa siitä

maksamattomasta ruokavelasta. Häntä painosti.

"Pahus!" äkäili Maija ja ihan kiskaisemalla kiskaisi kattilan liedeltä

kaataakseen siitä veden saaviin.

"Elä nyt, Maija, turhia... kiivastu", yritti Tiuppa sovitella. Mutta

Maija ärtyi siitä tyyten ja tenäsi jo aivan menehtyneenä: "Minä en

voi... en voi... en voi... en voi!" Ja yhä kiihtyneemmin hän vain

tenäsi:

"Minä en voi olla enää puhumatta, kun koko sydän on jo tämän köyhyyden

kanssa tuskasta pakahtua."

Hoiperteleva lapsi lankesi, parahti ja alkoi ihan huutaen itkeä. Tiuppa

riensi sen avuksi, nosti parkuvan lapsen käsivarrellensa ja alkoi sitä

tyynnytellä. Eräs toinen, tätä vähän isompi poikanen oli liannut

itsensä ja yritteli sekin hiljaista itkua.

Ja silloin Maijassakin ikäänkuin ratkesi koko sydän. Häneltä pääsi

itku. Hän peitteli sitä, vetäen huivia alemma silmillensä, ja samalla

vaikeroi:

"Herrasiunaa!... Herrasiunaa tätä köyhän tehtaalaisen elämää!"

Mutta mitäpä se vaikeroiminen auttaa!

Äkkiä hän sen lopettikin, sieppasi sitä itsensä liannutta poikasta

käsipuolesta kiinni ja alkaen sitä kiidättää ulos pestäväksensä äkäili

sille:

"Sukkelaan siitä!... Likaat itsesi kuin porsas!"

Sitä kyytiään hän hävisi poikasta kädestä riiputtaen.

"Eukko siinä... torailee... Köyhyys kun tässä alkaa päälle pakata",

puheli hänen hävittyänsä Tiuppa itse, ikäänkuin Juhoa sovitellakseen.

Juho huokasi. Mitäpä hän voisi sanoakaan. Painosti taas sanomattomasti.

"Ka", tapaili hän, otti jo lakkinsa poistumista varten ja lisäili:

"Minullakin tässä on vielä ne ruokavelat... Mutta tottapahan tässä

vielä selvitään."

Ja nopeasti koki hän jouduttautua ulos, ehtiäkseen päästä eteisen läpi

ennen Maijan paluuta.

X

Oikeastaan hän aikoi mennä Annan luo, kuten aina ennenkin raskaina

hetkinänsä. Anna se kun oli häntä nyt kutsunutkin. Mutta ei tuota

tullut nyt suoraan menneeksi. Mieliala se lie painanut taas kävelylle,

ja niin oli hän joutunut tapansa mukaan kiertelemään pitkin tehtaan

monia pölyisiä pihoja.

Ja poutaa, hiostavaa tyyntä poutaa kesti yhä. Ilma oli tehdasalueille

ominaisen kuivan tunnun tympäisemä, tunnun, jota painosti se koneiden

ja työn ja etempänä raatavan kosken ainainen raskas, kuin salainen

jymy. Vastaan tuli Antti Närhi. Se yritti puhua, valitteli taaskin

perheensä oloja, vaimonsa sairautta, ja jatkoi:

"Ja olotkin tässä kun ovat vielä näin kireät... Kun onnistuisi edes

jonnekin muualle työhön siirtymään, mutta et sitä niin vaan heltiä."

Ja ikäänkuin Juhon perheetöntä oloa kaihoillen hän lisäsi:

"Sinulla tuota, Juho, on toki siinä suhteessa helpompi olo."

"Ka", tapaili Juho.

Mutta äkkiä valtasi taas mielenmasennus. Taas muistui mieleen koko oman

elämän salainen taakka, ja sitä taskussa olevaa hirttonuoraansa

tarkoittaen hän silloin puheli:

"Mitäpä tässä surisikaan... Minulla on jo pitkä passi taskussa...

Ikuinen matkapassi, tarkoitan."

Mutta ei Närhi ymmärtänyt. Jostain tavallisesta passista hän luuli

Juhon puhuvan. He erosivat. Juho jatkoi kiertelyänsä.

Niin saapui hän eräälle pihalle. Pari-kolmekymmentä miestä hinasi siinä

jotain jykevälle puualustalle asetettua raskasta rautaista konetta

pitkin pihaa. Kai ne sitä laivarantaan aikoivat. Pari miestä autteli

rautakangilla takaapäin, mutta koko muu joukko nyhti nuorasta. Selät

ojossa ne kiskoivat, heittäytyen aina koko miesjoukko säännöllisessä,

harvassa tahdissa kuin ryntäillensä olan yli juoksevien vetonuorien

varaan. Kaiken tahdiksi kuului vain kuolettavan yksitoikkoinen huutelu:

"Hii-jop!... Hiiii-op!"

Ja samaa loppumattomiin. Hiostavaa hellettä vain, tuota

hiioppi-huudahtelun ainaista jonotusta ja tahdissa vetonuorien varassa

nyökkyvä iso miesjoukko, kuten joku tehtaan konemainen, kuollut

työvoima. Juho Kokko istahti pihan perälle isolle harkolle ja kiintyi

ajatuksettomana katsomaan menoa.

* * * * *

"Ka... Juho!" tervehti häntä äkkiä siihen vartavasten satuttautunut

Viki Nykäri, istahti luo ja alkoi ne ainaiset urkkimisjuttelemisensa.

Hän koki päästä perille niistä otaksutuista Juhon rikostovereista.

Taitavasti, kavalasti, hyvin kaukaa hän alkoi johtaa puhetta asiaa

kohti. Lakosta, sosialismista, kurjuudesta, kaikesta hän otti aihetta.

"Rikkureita... Työläisten vihollisia!" ynseili hän Juholle niitä

kuormaa hinaavia miehiä halveksuen, ihan raapaisi päätänsä ja vannoi

noille rikkureille vihastuneena:

"Ihan tässä veri päässä kiehahtaa!"

Ja sitä mukaa hän johti asiaa edelleen, ja Juho luotti häneen kuten

kaikkiin, ehkäpä enemmänkin kuin moneen muuhun. Kaikessahan tuntui

lakon kuoleman oireet. Niitä oireita se oli tuokin hinaava, hikinen

miesjoukko.

"Ei... Ei onnistu mikään!" kaihoili Juho sitä ajatellessaan, ja mieli

ihan haikeana hän yhäkin kaihoisammalla äänellä lisäili:

"Kaikki kuolee... Lakkokin ja kaikki kuolee... Ei... ei mikään

onnistu."

Lentävä naakkaparvi vaakutti. Kuului taas se kuolettava "hii-jop", ja

ihan kuin suruissaan jatkoi Nykäri:

"Mitä tehdä... Joukossamme ei ole vielä yksimielisyyttä... Ilmestyy

aina petturi, ja ne ne tekevät hallaa."

Ja samaa tovi, toinen. Taas Juho haikaili kuin itsekseen toistellen:

"Kuolee... Lakkokin, kaikki lakastuu ja kuolee."

Miten haikealta hänen äänensäkin kuului! Mutta Nykäri vannoi nyt äkkiä,

rutosti ja hyvin jyrkästi:

"Ei... Meissä ei ole voimaa... Horjumme vain ja petämme toisiamme!"

"Taitaa", epäili Juho hajamielisenä, sai ajatuksesta kiinni ja puheli:

"Mutta mitäpä siitä. Me olemme jo vanhat ja väsyneet, mutta meidän

jälkeemme kasvavat uudet miehet ja ne voittavat."

Tuntui kuin hänen väsynyt äänensä olisi yritellyt virota. Mutta ei se

onnistunut. Oitis jatkoi hän taas entiseen masentuneeseen tapaansa:

"Se tää vanha... Joutaa jo hävitä. Ei sitä kukaan sure."

Ja taas hän kuin tavallaan kaihoillen lisäsi: "Se tää vanha sysätään

vain koskenkuohuihin ruhjoutumaan niinkuin jokin hylyksi joutunut vanha

proomu tai lotja."

Nykäri ihan kuin sykähti sitä kuullessansa. Kuin surullisena jatkoi

Juho:

"Niinhän se meni sekin lotja, jossa tää murhattu Uski-vainaja hukkui."

"Hukkui!... No ann' hukkua!" tekeytyi Nykäri ynseäksi koko asialle, ja

Juho jatkoi, puheli kuin surullisena:

"Minä jo silloin Uski-vainajallekin siitä proomun vivusta ja niistä

puurissojen lotisemisesta sanoin, että ei se kestä tääkään

yhteiskunta... kun se kerran lotisee nivelistään niinkuin ne vivun

rissat... ja että siinä voi väkeväkin silloin sortua mukana...

yhteiskunnan sortuessa. Ja vaikka Uski-vainaja ei sitä silloin ottanut

uskoakseen, niin jopahan ihan lähipäivinä hänellekin niin kävi."

Omituista avautumista! Nykäristä tuntui, kuin hän äkkiä olisi saanut

oven avatuksi Juhon sielun sisimpiin. Hänen tarvitsi nyt vain kurkistaa

sinne, saadakseen tiedon rikostovereista. Siinä mielessä hän äkkiä,

kuin ei muka olisi Juhon äskeisestä puheesta mitään välittänyt, vannoi

vihastuneena:

"Mutta se on saakeli!"

Ja oitis hän jatkoi:

"Ne nää petturit!.,. Ei ole enää montakaan, johon voisi täydellisesti

luottaa!"

Hän ihan raivostui ja huusi:

"Jukolauta, ei ole!"

Ja ennenkuin Juho ehti mitään ajatella, uhitteli hän kuin kiihtynyt,

raivostunutkin:

"Vai onko?... Sano kuka on, johon voi vaikka miten ja vaikka miten

salaisessa asiassa luottaa! Jukolauta, sano kuka on!"

Ja Juho aikoi häntä oikaista. Hän yritti puolustaa syyttömiä, luetella

nimiä, joihin voi luottaa.

"On niitä toki", yritteli hän ja tapaili:

"On esimerkiksi... Jos nyt luettelen, niin..."

Mutta Nykärin pahaksi onneksi saapui juuri silloin se kalkkiproomun ohi

toisten kanssa kulkiessaan hanuria soitellut nuori mies Aapo Pusa. Sen

tulo keskeytti Juhon ilmoittelun jo ennen alkuunpääsyä.

"Hei, Juho! Hih!" tervehti Aapo. Näytti olevan hieman juovuksissa,

vaikka ei tosin piloille asti. Oitis hän ryhtyi härnäämään niitä

hinaavia miehiä. Rikkureiksi hän niitä soimasi, kuten silloin niitäkin

kalkkilastin purkajia. Hän hihkui eräälle niistä:

"Lamperi!.,. Hoi, Lamperi!"

"Paholainen!" kirosi Lamberg jo vastaan, mutta Aapo Pusa vain yltyi,

ihan ilkkui:

"Myöks sä hernerokkas ja?... Kun sä ensin esikoisuutes hernerokasta

möit... Myöks sä?... Vai?" tenäsi hän.

Miesjoukko ryhtyi hänen kanssansa kinaamaan. Haukuttiin molemmin

puolin. Kuului uhkailuja, kirouksia.

Mutta Juho Kokko poistui ääneti, mennäkseen Annan luo. Mennessään hän

vieläkin siinä yksikseen, mieli haikeana, yhä toistellen kaihoili:

"Kuolee... kuolee... Kaikki... kaikki... Lakko ja kaikki kuolee kerran

pois."

Laivarannassa huusi laivan pilli kimakasti. Ihan sen huuto leikkasi

kuivaa poutaa.

Mutta Nykäri oli tyytyväinen. Ensi kerralla Juhon tavatessaan uskoi hän

pääsevänsä jo kaiken perille ja voivansa vangita niin Juhon kuin kaikki

toisetkin.

* * * * *

Kotona se Anna oli, ja kaikki sen huoneessa oli vielä ennallaan.

Työssään puuhaili kuten ennen, ja pöydällä oli vaasissa tuoreita,

kukkivia oksia.

"Poikkesin tässä", puheli Juho istahtaessaan tervehdykseksi. Niistä

oksista hän sitten jatkoi:

"Meilläkin siinä aikoinaan... Se vaimo-vainaja tykkäsi pitää kesäisin

aina oksia tai joitain ruohoja pöydällä... niinkuin kukkien asemasta."

Mutta siinä loppui häneltä puhe. Vanhan kotielämän muisto hiipi tuosta

puheesta mieleen, ja hän painui taas omiin synkkiin ajatuksiinsa. Taas

hän muisti senkin, että Anna jo päivän parin päästä on poissa.

"Mutta mitäpä niistä. Ne vanhat muistot siinä vain...", koki hän

kääntää äkkiä puhetta niistä pois. Anna huomasi hänen mielialansa

raskauden ja siinä työnsä lomassa jollain lailla sovitellakseen

tapaili:

"No, Juho... Mitä sinä nyt taas... Suret ja..."

Mutta ei se Juhon mielestä nyt se vanha muisto lähtenyt. Kuin itsekseen

puhellen hän siinä kumarassansa Annalle vastaukseksi hapuili:

"Ei erin mitään... Tulin vain muistelleeksi vanhoja oloja... Taisin

olla silloin kahdeksanvuotias poika..."

Hän muisti ne ajat nykyään niin elävästi. Hän jatkoi kuin

vaivalloisesti:

"Siitä meidän mökin ohi ajoi silloin talvella joka päivä Simo Tujuri,

ja minä kuuntelin tuvan pienestä jäätyneestä ikkunasta, miten sen

hevosen kulkunen pakkasessa kirkkaasti soi ja aina sitä mukaa heikkeni,

kuin ajaja metsään loittoni... Kunnes lopulta lakkasi."

Anna huokasi hiljaa.

"Niin se kai jokainen muisto yleensäkin lakannee", lisäsi Juho. Anna ei

tiennyt mitä sanoa. Joku tavaton sääli alkoi hänessä taas herätä. Hän

syventyi työhönsä.

Ja taas koki Juho, puheli:

"Arvelin ennen siitä poika-vainajastakin, että jos tuo hänestä tulisi

aikanaan joku... vaikka soittaja-musikantti... Kun ei itselleni kohtalo

sitä suonut... Mutta niin tuo sekin toivo raukesi ja lakkasi kuin se

loittonevan kulkusen kirkas sointi pakkasessa."

Niin, siellä ne olivat ne hiljaiset, salaiset toiveet ja unelmat. Ja

niistä lapsuusajan talvisista kulkusista olivat ne läpi koko elämän

jatkuneet. Alkoi ihan vaitiolo. Avonaisesta akkunasta tuulahteli

kesäisen tehdaselämän tuntu. Joukko miehiä näkyi loitompana

saharannassa läjäävän uitetuita pölkkyjä isoksi hirsivuoreksi. Niin ne

miehet kiipeilivät ja puuhailivat sen hirsivuoren rinteellä kuin

mitkäkin pikku otukset päivänpaahtaman kesäisen vuoren rinteellä.

Kaikkialle niitä työhön saatuja jo riittikin. Ihan se sekin kaikki

masensi mieltä muun lisänä.

* * * * *

Ei Annakaan siinä nyt voinut eikä ehtinytkään puhua. Hän ikäänkuin

mietti jotain ratkaisevaa. Lopulta hän, silitettävää vaatetta siinä

kääntäessään, toki yritti tapansa mukaan, virkkoi:

"Niin, Juho..."

Ja siitä alkoi nyt hiljaa johtua uusi asia, uusi puhe.

"Ka", yritteli Juho ja kuin äskeisestä mietteestään eroon päästäkseen

tapaili: "Sitä minä vain tässä..." Mutta ei. Toiseen asiaan hän meni.

Kai se mielenmasennus siihen johti. Hän puheli:

"Tiupan Maija se siinä kun soimasi... Alkoi pistellä sillä, että minä

en ole enää uskovaisia."

Mutta Anna kävi aivan kuin ynseäksi moiselle ja sillä sävyllä äänteli:

"No... Anna sen olla... Koko asian." Ja työtään jatkaen hän edelleen

puheli: "Olleita ja menneitä ne, Juho, meille jo ovat... Ne taivaat ja

jumalat!"

Se oli hänen uusi, terve uskonsa. Työssään yhä puuhaten hän jatkoi ihan

ynseästi: "Jumalat meille, köyhille!... Ovathan vain olleet siinä tähän

asti muun murheen lisänä mieltä rasittamassa ja imemässä pappien

palkoilla viimeisiäkin."

Tiesi hän, että Juho ajatteli aivan samaa. Oli se aikoinaan, ennen

näitä surujansa, siitä hänelle puhunutkin. Hän lisäsi:

"Menneentalvisia lumia ne jumalat ja taivaat meille jo ovat... Elä

viitsi niitä siis enää ruveta luudallakaan pois lakaisemaan... Kun

niitä kerran ei ole."

Ja niin edelleen. Hän puuhasi taas kahvit, sai Juhon ottamaan ne

parikymmentä markkaa, jotka oli velkaa Tiupalle ruuasta ja siitä

ullakkokomerosta, ja siinä puuhassaan jatkoi:

"Isä-vainajakin siinä kertoi... Oli ahertanut ja rehkinyt pappilan

torpparina, niinkuin jo ties-herra miten moni isänisä ennen häntä,

mutta tähänpähän tuo on Jumala palkaksi auttanut... Häädettynä kuuluu

saaneen isäkin torpastaan lähteä."

* * * * *

Kahvi oli jo valmista. Anna ihan keskeytti työnsä ja istahti Juhon

seurana juomaan.

Ja siinä nyt istuessa hän äkkiä, miten lie ollutkaan, alkoi taas sääliä

Juhoa, ja se hiljainen vanha ystävyys heräsi. Posket ikäänkuin

helteestä hieman punehtuneina hän silloin äkkiä puheli:

"Kuulehan, Juho... Mitenkähän olisi... Jos sinä nimittäin tulisit minun

kanssani yhtä matkaa Ameriikkaan!"

Ja ennenkuin Juho ehti mitään arvella, jatkoi hän:

"Minulla on jo koossa osa matkarahoja, ja loput saan velaksi kahdelta

tutulta kaupunkilaistytöltä... Niin että riittää sinullekin."

Oli kuin olisi Juhoon alkanut silloin hiljaa virrata jotain raikasta

valoa. Ei se tosin ollut aamuvaloa. Iltavaloa se oli, mutta se oli toki

vilpoisaa, kuten aina kuuman päivän jälkeen illan tullessa. Hän istui,

katse lattiassa, voiden tuskin ajatella.

"Niin, Juho!... Tule vain pois!" päätti Anna nyt jo varmasti.

Istuttiin. Puheltiin tovi, toinen. Juhosta alkoi tuntua olo

helpommalta. Ennallansa siinä istuksien kumarassa, katse maassa, hän

nyt äkkiä johtui muistelemaan jotain vanhaa, puhellen:

"Se taisi olla juuri tähän aikaan kesällä toissa vuonna...

Oltiin silloin valssin uunia korjattaessa muutamia päiviä maalla

vaimo-vainajan sukulaisten mökillä."

Anna jo puuhaili työssään. Juho jatkoi:

"Tuntui niin hyvältä, kun sai iltasella kylvettyään istahtaa saunan luo

viherjyyteen... Ihan se illan raikkaus paistoi mieleen ja teki mieli

himoita itselleen pientä pihlajamajaa, jossa olisi aina niin tuoreet

lehdet."

Mikä unelma, mikä vilvastuvan kesäisen illan tuore rauha! Halki elämän,

aina kotimökiltä pois jouduttua, oli tuo samainen asia, nuo tuoreet

pihlajan lehdet, ollut hänellä unelmana tehtaan ainaisissa pölyissä ja

hajuissa. Nyt se muistelo veti taas mieltä maahan. Kuin alakuloiseksi

painuen, kumarassa ja katse lattiassa, aikoi hän jatkaa, puhellen:

"Sitä et, ihminen, kaikistellen voi hillitä mieltäsi..."

"Hiiii-jop!" kuului silloin huuto sieltä hirsivuorelta, Joukko hirsiä

oli jotenkin irtaantunut vuorestansa ja vieri ruminalla sen rinnettä

alas, ja miehet huusivat varoitushuutoansa siinä alla oleville.

Ameriikkaan-lähtö oli kuitenkin ilman sen enempiä päätöksiä tullut

Juholle jo ihan päätetyksi asiaksi.

Mutta Nykärikin puuhasi, puuhasi yhä hartaammin ja toiveikkaampana kuin

koskaan ennen.