Viki Nykäri oli taitavimpia etsiviä poliiseja. Oli jo saanut ilmi monet
hyvinkin hämärät rikokset. Hän se nyt oli saapunut tutkimaan tätä Uskin
murhaa.
Jo ihan ensi töikseen hän heittäytyi tutuksi Juho Kokon kanssa. Kertoi
olevansa vihoihin joutunut työtön, kuleksivansa eikä välittävänsä enää
mistään.
Ja niinpä hän nytkin seurustui Juho Kokon puhetoveriksi. Oli kuuma
päivä, kuten yleensä oli näinä aikoina ollut. Jokirannassa heittelivät
pikkupojat kiviliuskeilla "voileipiä" vedestä. Juho oli istahtanut
lähettyville metsikön varjoon ja katseli poikasten hilpeää tointa ja
hälyä. Kuului tehtaan ja kosken etäinen, raskas jymy, ja ylempänä
tarpoivat miehet tyhjää proomua vastavirtaan. Viki Nykäri tuli siihen
luo kuin metsissä ilman aikojaan maleksija, puhui sanasen helteestä ja
istahti.
"Piruvie!" alkoi hän puhelun niistä tarpovista miehistä, jatkaen:
"Yhdet siellä vaan saavat helteessä tarpoa, mutta patruunat ne siitäkin
työstä rauhassa lihovat."
Ja kun Juho Kokko ei siihen mitään lisännyt, jatkoi hän, sadatellen:
"Mutta se on nykyisessä yhteiskunnassa köyhän elämä kovaa!"
Ihan hän innostui, vihastui, löi uhkaavasti polviansa ja vannoi:
"Mutta saakelivie!"
Se tuli aivan luonnollisena. Ei siinä olisi kukaan teeskentelyä
huomannut. Hän jatkoi, toisti, uhitteli.
"Saakelivie, sanon minä, tästä täytyy tulla loppu... Köyhyyden pitää
kerran loppua raatajan kodista!" hän ihan julmistui.
Mutta ei Juho Kokko jaksanut enää innostua. Yritti hän kyllä, mutta
mieli oli jo väsynyt.
"Se köyhyys... Se joka on raatajan kodissa", tarttui hän puheluun,
mutta alkoi oitis herpautua niihin omiin haaveisiinsa. Siinä puheen
jatkoksi hän koki tapailla:
"Sen meikäläisen raatajan kotiin se köyhyys ilmestyy aina säännölleen
niinkuin keväällä, joka kevät, kottarainen pihakoivuun."
Hänen äänensä värähteli jo surullisesti. Viki Nykärikin tekeytyi sen
johdosta kuin masentuneeksi, murheelliseksi, köyhän kohtalosta
puhellen:
"Se on tämä kiero yhteiskunta, joka sen saa aikaan."
Senhän myönsi Juhokin. Mutta sittenkin veti hänen mieltänsä se oma
väsymys. Se mieli koki aina vain pysähdellä levähtämään siihen, mikä
oli vanhoilta ajoilta tuttu lepopaikka. Niihin kottaraisiin se taas
kiintyi. Hän puheli:
"Minä ennen aikaan..." Omituista! Ei hän ollut ennen koskaan ollut näin
avomielinen; ei hän ollut kenellekään näitä salaisuuksia ilmoitellut:
sitä, että hän on hiljaa ja salaisuudessa runoillut. Nyt hän avautui ja
raukesi siitä puhumaan, jutellen:
"Niin... Ennen aikaan minä... Siitä raatajan köyhyydestä kun tässä nyt
kerran puhe tuli... Niin minä ennen aikaan yrittelin runoilla... vaikka
eihän se hääviä ollut... ja kyhäsin siitä köyhän köyhyydestä runon...
Kottaraiseen vertasin sitä."
Mutta Viki Nykäri oli kiintynyt vain omiin tutkimuksiinsa. Hän koki
syventyä Juhoon, puheli sopivalla tavalla, ja Juho avautui yhä ja
kertoi:
"Kirjoitin siitä näin."
Ja hän lausui kuin runoa ainakin:
"Ole, köyhyys, niinkuin kottarainen,
köyhän majan aina tuttu vieras.
Viivy, laula, visertele, mutta
elä laula mieltä suruiseksi.
Laula niinkuin kevään kottarainen
laulaa ilot, riemut pihamaalle."
Se oli nyt muisto hänelle, se runo. Mieli levähti siinä, kuten levähtää
väsynyt vanhalla tutulla veräjällä. Hän lisäsi:
"Eivät siinä taida riimit ja soinnut olla niin säällisiä kuin
uloslukeneen runoissa, mutta eipähän se ketään pahenna."
Ja niin jatkui. Nämä vanhat muistot ja se tehtaan raskas etäinen jyminä
alkoivat yhä enemmän painaa Juhon mieltä. Viki Nykäri oli jo oppinut
tuntemaan Juhoa. Haaveilija -- niin hän päätteli. Ne hautovat salassa
suuria, tekevät rikoksia luodakseen niiden avulla pohjan sille
maailmalle, jota uneksivat.
"Mutta mitäpä niistä... köyhän runoilemisista!" päätteli hän siinä
puhetta viritellessään äkkiä, innostui, kuvaili taas, kuinka mahdoton
köyhän on elää runoilun elämää, kun rikkaat imevät kaiken.
"Mutta siinä täytyy tapahtua muutos!" vannoi hän ja meni sitä menoaan
etemmä asiaansa, alkaen:
"Sinä tuota kuulut olevan hyvä huilunsoittajakin... Haudankaivaja
kertoi sinun... eilisaamunako se olikaan vai milloin... soitelleen
hautausmaalla."
Ja Juho kertoi, myönsi soittaneensa, puheli:
"Kuleksin siinä yön ulkosalla... kun ei ollut järin mihin mennäkään,
niin... siinä vähän ennen auringon nousua osuin hautuumaalle ja nukuin
siellä."
Se selitti paljon Nykärille. Haudankaivajallehan Juho oli sanonut
tulleensa sinne juuri silloin, tuossa seitsemän ja kahdeksan välillä,
ja nyt ilmoittaa saapuneensa jo vähän ennen päivän nousua, siis noin
kello kaksi yöllä, ja juuri siinä yhden ja kahden välillä on murha
tapahtunut, koskapa murhatun kello oli ruumiin jouduttua
koskenkuohuihin pysähtynyt 23 minuuttia yli yhden. Hän varmistui
asiastaan, jatkoi, puhui kurjuudesta. Nyt hän ihan ynseili:
"Kottaraiset siinä silloin,.. Mitkä oikeat kottaraiset meille köyhille
visertäisivät!"
Niistä Juhon äskeisistä kottaraispuheista hän sitä johti. Hänen
tekeytymisensä oli aivan järkyttävän todellista. Äkkiä hän heittäytyi
ihan surulliseksi ja puheli:
"Sekin Juho Teppo... Tappoi sen kauppias Roivaan... Ensin aikoi lyödä
kangella, mutta sitten kuitenkin kuristi ja sitoi hirttonuoraan, että
olisi luultu sen itse hirttäytyneen."
Juho Kokko alkoi synkistyä. Se hirttäytymisasia loihti taas hänen
mieleensä omat ajatukset. Taas hän muisti, että taskussa on nuora. Hän
painui syvempään kumaraan. Viki Nykärin tottunut silmä huomasi sen.
Tätä mielenliikutusta hän oli juuri tuolla oudolla puheellansa
urkkinut. Juhon silmissä alkoi virranjuoksu kuvastua kuin joku hitaasti
soluva nuora.
Mutta Viki Nykäri jatkoi ennallansa, sadatteli rikkaita, surkutteli
tämän maailman sortuneita. Äkkiä hän ihan riehahti vihasta. Silmät
kiiluvina hän sieppasi puukon tupesta, löi sen pääpuolen, terä
pystyssä, polveensa ja niiden Juhon kivilouhoksella lausumien
"loksaamis"-uhittelujen johdosta ihan vannoi:
"Mutta loksaan!... Kerta vielä loksaan."
Ja tiukasti katsoi hän Juhoa silmiin, kuten asia vaati, mutta itse
asiassa tutkiakseen siten Juhon ilmeitä, ja samaan tapaan hän tenäsi:
"Ja entäs sinä, Juho?... Niin että loksaisitko, jos milloin niikseen
tulisi?"
Mutta silloin osui tulemaan Antti Närhi. Oli jo lopetettu työt.
Iltarusko alkoi punertua taivaalla. Viki Nykäri lopetti. Ei sitä muka
sopinut Närhin aikana.
Mutta Juho tuskin huomasi mitään, istui ennallansa. Se Nykärin
hirttonuorapuhe oli lennättänyt hänen mielensä toisiin maailmoihin.
Närhi istahti joukkoon, aikoi puhella.
"Mitäpä tässä", tapaili Juho ja jatkoi: "Jos nimittäin hirttonuorakin
ketä kuristaisi..."
Hän puheli tavallaan kuin unessa, lisäsi: "Ystävä aina pettää hädän
hetkellä, mutta hirttonuora ei koskaan."
Se oli nyt jo hänen filosofiaansa. Se oli ikäänkuin oksa, joka oli
vihertynyt hirsipuusta. Siinä oli väriä, mutta ei elämää, ei tämän
maailman elämää.
Mutta eivät toiset sen kaameutta käsittäneet. Nykäri eli omaa
elämäänsä, piti Juhon mielialaa silmällä, ja Närhi tapaili vakavana,
kuin ajatuksissaan:
"Ka se on... Kuolema vaeltaa omia teitään ja kolkuttaa meille
sauvallaan... kullekin omalla ajallaan ja tavallaan."
Mutta oli jo myöhä ilta. Aurinko laski. Iltarusko paloi loistavana.
Etäämpänä purkivat miehet yövuorolla hiililastia, kärräsivät
yksipyöräisillä käsikärryillä hiiliä korkealle telineiden varaan
asetettua lankkua pitkin varastoon. Hiilistä noussut hienonhieno pöly
muodosti miesten ympärille himmeähkön pilven, jonka takana paloi
punainen rusko, ja kärräävät miehet kuvastuivat sitä taustaa vasten
himmeinä kuin liikkuvat varjokuvat. Oli kuin vainajat siellä jossain
toisessa maailmassa olisivat korkeaa lankkusiltaa myöten perätysten
kärryjänsä työntäen vaeltaneet, peittyneinä outoon punaiseen valoon,
johon kohonnut hienonhieno tomu kätki näyt himmeyteensä.
Eivät sitä näkyä tosin muut niin tajunneet kuin Juho Kokko sen tajusi,
ja hänelle viheriöi taas se äskeinen kaamea hirsipuufilosofiansa.
Ja silloin alkoi hän äkkiä puhella ikäänkuin unissaan-puhuja tai
hourailija. Koko tämä elävä ympäristö tuntui häneltä unehtuvan, ja
hänelle kuumoitti vain se punertavien pölyjen himmentämä toinen
maailma, jossa on kaikki punervaa. Hän tapaili kuten yksinpuhuja:
"Arvelin tässä... Kun sinä, Närhi, siitä kuolemasta puhut..."
Siinä hän pysähtyi, jäi kuin miettimään. Nykäri piti salavihkaa visusti
silmällä hänen joka-ikistä kasvonelettänsäkin. Oltiin ääneti.
"Niin... Kuolemasta kun Närhi puhuit", toisti lopulta Juho äkkiä,
lyhyesti.
"Niin mitä?" tarttui nyt Närhi. Ja Juho koki silloin tapailla kuin
jotain tavallaan toista asiaa hapuillen:
"Ei mitään..." Ja tuo iltaruskon punainen kuva yhä mielessä
kuumoittamassa hän jatkoi hajanaista:
"Arvelin vain, että se siellä... Se kuumoittaa punaisena kuoleman
jälkeen... Valo ja kaikki..."
Ja taas yritti hiipiä vaitiolo. Juho istuikin kumaraisena, eli kuin
unessa. Tyyten taas masentuneena, mieli kokonaan maassa hän, kuten
yksinpuhuja, siitä punoittavasta kuvasta vieläkin tapaili, kaihoili:
"Se vain siellä punoittaa... Ei puhuta eikä enää eletä, vain ollaan
siellä kuoleman ahoilla ja... Kukahan meille siellä äänettömyydessä ja
punoituksessa pillillä salaperäisesti soittaa?"
Ja taas vaiettiin. Närhi istuksi vakavana, kuin ajatuksissaan. Mitähän
se Juho nyt noin puhuu? Viki Nykäri piti yhä tarkemmin häntä salaa
silmällä.
"Mutta mitäpä niistä", äänsi Juho lopulta, ikäänkuin havahtuen, nousi
ja poistui puhumatta enempää. Käynti näytti nyt entistäkin
raskaammalta, polvet raukeammilta. Itsekin hän tajusi nyt pieksujensa
rupsahtelun, kun hän siinä kivisen metsikön läpi kävellä kumpsutteli
jonnekin, välittämättä mihin.
"Punoittaa... Se vain himmeästi punoittaa siellä kuoleman ahoilla",
kaihoili hän yhäkin mielihaikeissaan siinä yksikseen ilman määrää
jonnekin pois kävellessänsä.