Tehtaalla oli tänä päivänä hälinää ja humua. Yöllä oli päästetty se
kalkkiproomu irti rannasta. Se oli ajautunut virran mukana koskeen ja
ruhjoutunut sen kuohuissa mäsäksi. Ainoastaan proomumiesten koppi oli
säilynyt jotenkin eheänä, kelluen suvannossa vedenpinnalla johonkin
esteeseen takertuneena.
Eikä siinä kyllin kauhua. Tuossa samaisessa kopissa oli nukkunut se
työnjohtaja ja proomunhoitaja Taavi Uski. Hänen ruumiinsa löydettiin
kopista.
Mutta ei hukkumisesta kuolleena. Hänet oli ennen proomun irroittamista
murhattu. Pää oli lyöty jollain rauta-aseella mäsäksi. Hänellä oli
ollut palkanmaksuja varten varatuita tehtaan rahoja pari tuhatta, ja ne
oli ryöstetty.
Oli huhua ja kuisketta. Poliisit tutkivat asiaa kiireesti, jälkien
vielä vereksinä ollessa. Tottuneiden vaistojen erinomaisella
hoksaamiskyvyllä he luulivat oitis löytäneensä johtolangan.
Uski-vainajaa ei tietty kenenkään erikoisemmin vihanneen, ei kenenkään
uhitelleen.
Ei muiden kuin yhden. Närhi ja ne toiset kalkkiproomulastin purkajat
samoin kuin kivilouhoksenkin miehet tiesivät nyt kertoa, että Juho
Kokko oli juuri edellisenä päivänä louhoksilla ja sitä edellisenä
siellä möljällä uhitellut jotain salaperäistä: puhunut "loksaamisesta"
ja "lotisevan sortumisesta" ja muusta.
Siinä oli poliisille johtolangan pää. Käytyään Tiupalta tiedustamassa,
oliko Juhon ehkä kuultu viime yönä liikuksivan ulkona, sai hän kuulla,
että Juho oli ollut poissa koko yön.
Asia oli poliisista aivan selvä, Juho Kokko on murhaaja.
Mutta poliisi tekikin aivan odottamattoman ilmoituksen: antoi tiedoksi,
että on päästy jo murhaajan jälille. Murhaaja on muka eräs äsken
vankilasta päässyt mies. Se on paennut, mutta jälillä ollaan.
Se oli eksytystä. Asiaa tutkimaan oli kutsuttu salapoliisi, jota ei
tehtaalla kukaan tuntenut. Se oli käskenyt noin menetellä, että
murhaaja Juho Kokko rauhoittuisi. Hän tekeytyy sen ystäväksi,
heittäytyy salaiseksi rikolliseksi, urkkii kavaluudella. Kenties on
Juholla useita rikostovereita, ja ainoastaan täten voi nekin pyydystää:
hän rauhoittaa ne niin, että jäävät paikoilleen, urkkii sitten niiltä
ovelasti, ystäväksi, veijariksi tekeytyen, ja niin vangitsee kerralla
kaikki.
Mutta tehtaalla oli kuohua ja kuisketta ja kuului arveluita. Poliisin
tarkoituksellinen ilmoitus kyllä tehosi. Ei Juho Kokkoa nyt epäillyt
enää muut kuin itse poliisi, joka oli hänen syyllisyydestänsä varma ja
kietoi vain viisaasti verkkoa hänen ympärillensä.
* * * * *
Anna Suni oli saanut passinsa ja alkoi jo hiljaa valmistella lähtöänsä,
lopetella töitänsä ja puuhailla vähien tavaroittensa myömistä. Ei niitä
matkarahojakaan liiaksi ollut, mutta kuitenkin oli toivo selviytyä.
Lisäksi oli eräs kaupunkilaistuttu nyt juuri kirjoittanut ja luvannut
lainata, jos tarvitsee.
Ja miten olikaan, niin alkoi hänestä siinä lähtöä ajatellessa tuntua
hieman vaikealta. Tehdas kaikkine huolinensa oli sittenkin hänen
synnyinpaikkansa. Olihan siellä jokirannoilla, jos missä, aina joku
muisto, joka kertoi jotain, ehkäpä suruista, joskus muutakin. Lapsuuden
ja parhaan nuoruuden muistoja ne sittenkin olivat, vaikkapa kaiken yllä
leijailikin joku tehtaalaiselämän ainainen harmaa pilvi.
Ja erityisemmin vaikealta tuntui nyt erota Juho Kokosta. Aina se oli
ollut hänelle ystävä. Se se oli silloin pikku varojensa aikana auttanut
hänet työttömyysajan painaessa kaupunkiin ja jo sitä ennen kokenut
avustella, aina siitä päivin kuin äiti kuoli. Isänänsä, jonain hyvin
läheisenä, hän oli Juhoa aina pitänyt.
Ja nyt vielä se Juhon säälittävä tila! Annan herkkä silmä oli huomannut
ne monet ihmisluonnon hienot pikkuseikat, jotka työläisen povessa
piilivät syvemmällä kuin muiden. Hänen olonsa kävi vaikeaksi, kun hän
ajatteli, että hänen nyt täytyisi jättää Juho semmoisena.
Niin oli hän nyt poikennut asialle Närhin sairaan vaimon, Kaisan, luo.
Se johtuikin nyt puhumaan siitä Juhon eilisestä olosta, joka hänestä
oli tuntunut niin omituiselta.
"Juho Kokko tässä eilen oli ja puhui... Tuntui niin kummalliselta koko
sen olo", alkoi hän siinä muut puhelut puhuttuaan.
Anna vaikeni. Kaisa yski ysköksensä ja selviydyttyään jatkoi kuin
yskimisestä väsyneenä:
"Mutta sitä lie hänelläkin surunsa... Sitä ei meikäläisen poveen jaksa
nähdä muut kuin Jumala ja me itse... Se tää kova elämä painaa meissä
kaikki niin kovin syvälle."
Herra siunaa! Annasta tuntui, kuin yrittelisi hänen silmiinsä pyrkiä
kyynel. Kaisa makasi vuoteessa ihan voimattomana ja tovin kuluttua
toisteli kuin itsekseen huokaillen:
"Painuu... painuu... Kaikki painuu meissä syvälle..."
Hän koki kääntäytyä tai kohentautua ja lisäsi:
"Sitä kun ei meikäläisellä ole aikaa vaivojansa valitella ja... niitä
pinnalla muiden nähtävänä pysyttää, niin... Eivät ne silloin maailman
silmiä kyyneleisiksi kostuta."
Anna ei ollut jaksaa puhua. Juhon kohtalo kuvastui hänelle nyt aivan
vihlovan säälittävänä. Erityisesti muisti hän, miten Juhon polvet
olivat varsinkin viime aikoina astuessa väsyneinä notkahdelleet ja
miten miltei kaikessa oli kuvastunut joku hajanaisuus.
"Niin... Eihän sitä tiedä... Se on kullakin kohtalonsa... Juholla
niinkuin muillakin", tapaili hän jotain Kaisalle sanoaksensa.
Vaiettiin. Joku köyhä kukka kukki punaisena ja yksin kuin orpo hökkelin
ikkunapahasella, ja vain Kaisan hiljainen, vaivalloinen hengitys kuului
huoneessa.
* * * * *
Oli pouta kuten ennenkin. Tehtaan savutorvi purki lihavaa savua, joka
rasvatyynessä ilmassa laajeni ja muodosti kuin pilven tehdasrakennuksen
ylle, ja sen pilven alla lennellä kisailivat nyt naakat.
Ja Annakin tapasi Juhon kohta Närhin tuvasta lähdettyänsä. Se oli
hautausmaalla nukuttuaan ja ruohojen ja vihreyden keskellä herättyään
ikäänkuin hieman virkistynyt. Oli kierrellyt metsissä ja poikennut
johonkin mökkiin ja palasi nyt tehtaalle.
Niin osui hän tulemaan Annaa vastaan Annan mennessä erääseen
lähimökkiin asialle.
"No, Juho!" tervehti Anna häntä ystävällisesti ja lisäsi:
"Tule nyt kävelemään mukaan."
Ja Juho lähti. Polku kulki metsän läpi. Siinä mukana kävellen hän
yritteli jotain puhua. Mutta ei tuossa nyt johtunut mieleen muuta kuin
se hautausmaalla nukkuminen. Siitä hän yritti puhella.
"Nukahdin tässä... haudoilla... Kun ei työtkään esteenä ole", sai hän
sanotuksi. Hän kertoi miten oli herännyt, ja äkkiä alkoi toisin,
puheli:
"Närhin Kaisa siinä eilen luki, että Latsarus, kun hänet kuolleista
herätettiin, niin tuli ulos hikiliinoissa ja kääriliinoissa... Niin
sitä vaan tulee silloin ajatelleeksi..."
"Niin mitä?" tarttui Anna, ja Juho tapaili:
"Niin... sitäpä minä vain ajattelin, että... Jos tuo se poika-vainaja
siinä nukahtaessani olisi Latsaruksen tapaan noussut kuolleista ja
istunut haudan reunalla ja soittanut huilua, kun minä heräsin."
Anna ei vastannut. He kävelivät tovin ääneti. Sitten Juho arveli:
"Mutta mitäpä siitä!... Ei se tapahdu!... Sitä vaan maailmassa
runoillaan, mutta ei se runo elä ja tapahdu tässä maailmassa."
"Niin... Juho", tapaili Anna. He olivat saapuneet veräjälle, josta
Annan tie kääntyi mökille, mihin hän oli matkalla. Arvaten, ettei Juho
tule perille, hän siinä veräjän yli noustessaan puheli:
"Tule nyt, Juho, vielä puhumaan... Olisikin yhtä ja toista sinulle
sanottavaa." Ja hän jatkoi matkaansa. Mutta Juho Kokko seisoi kauan
veräjään nojautuneena ja katsoi Annan poistumista. Vasta sitten kun
Annaa ei enää näkynyt, hän virkosi ajatteluun ja puheluun. Hän muisti
silloin tuonnoin, itsemurhaa tarkoittaen, kysyneensä Annalta, surisiko
se, jos hän yhtäkkiä häviäisi, ja sitä muistellen hän nyt äkkiä
itsekseen suruisesti kaihoili:
"Ei... Ei se Anna surisi minua... Ei, ei se surisi Anna minua!"
Ja taas alkoi hänen mielensä painua raskaaksi ja ylimalkaiseksi.