Hän oli nyt, louhimolta lähdettyään, yksin harhaillut pitkät ajat.
Oikeastaan koko tuo tapaus oli jo hänen sielussaan ylimalkaistunut
joksikin epäselväksi, himmeäksi: poudan autereiden ja päivänsavujen
läpi siinsi hänelle ainoastaan hämärä kuva kivilouhimosta, jossa miehet
hikisinä huojuivat, ja valssiosastosta, josta kuului painostava, tumma
jymy. Mielen oli vain täyttänyt katkeruuden tunne.
Ja kuitenkaan hän ei ollut katkera kenellekään erityisesti. Mieli oli
vain muutoin karvas ja raskas ja väsynyt kaikelle elämässä. Yhä ja yhä
uudestaan hiipi mieleen se kuoleman asia, ja hän ihan kopeloi jo sitä
taskussa olevaa hirttonuoraa. Oli hän siinä kuleksiessansa yrittänyt
poiketa Annan luo, mutta se ei ollut kotona. Seinän takana asujat
sanoivat sen lähteneen hankkimaan passia Ameriikkaan-lahtöä varten.
Siis taas Annakin kohta poissa.
* * * * *
Niin saapui hän tuossa jo lähellä illansuuta Antti Närhin
asumusrähjälle. Hän muisti sen kalkkiproomussa puhumat puolustelut:
puheet sairaasta vaimosta ja seitsemästä pienestä lapsesta, joiden
takia oli ollut pakko luopua lakosta. Hän pysähtyi, nojaili piha-aitaa
vasten ja koki miettiä sitä kaikkea.
Eikä hän silloin voinut olla menemättä Närhin vaimon luo puhumaan,
ikäänkuin pyytämään anteeksi jotain. Hänestä oli yleensä alkanut
tuntua, kuin olisi hänen suhtautumisensa kaikkiin ihmisiin jo hiljaista
hyvästijättöä. Aivan huomaamatta olivat hänessä näinä viime aikoina
väsyneet kaikki elävän maailman tunteet: väsynyt oli viha, rauennut
kaikki.
Ainoastaan se Annaan suhtautuminen oli vielä tunteista eleillä. Se oli
kuin viimeinen liina, joka huiskutti poistuvalle jotain --
jäähyväisiäkö, kutsuako takaisin elämään, luo?
Ei sitä tajunnut.
Hämärtyi vain, yhä hämärtyi, ja yhä huiskutti se Annan etäinen
valkoinen liina, se viimeinen liina.
* * * * *
Ja kotona tuo Närhin Kaisa olikin. Sairasti hivuttavaa tautia ja oli jo
riutunut ihan elämän ja kuoleman rajoille. Silmät olivat painuneet
syvälle kuoppiinsa. Ei niissä enää leimunnut elämä, vaan kuolema niistä
katsoi. Istuksi vuoteessa, yski ja puheli, neuvoksi jotain lapsille.
Ja miten lie ollutkaan, alkoi Juhosta tuntua siltä, kuin olisi hänellä
nyt toveri kuoleman matkalle. Hän istui, tupakoi ja koki mietiksiä.
Mutta ajatus oli turta. Ei hän saanut sitä työhön. Kuumoitti vain
sielussa kuva jostain salaperäisestä tiestä, jota hän vaeltaa tämän
kuoliaaksi kuihtuneen vaimon kanssa, vaimon, joka katsoo häneen
lasittuneilla silmillänsä. Hän ihan kuin eli siinä maailmassa. Niin
istui hän kauan ääneti.
"Mitä Juholle kuuluu?" tervehti lopulta sairas vaimo, saatuaan lapset
neuvotuiksi. Juho ikäänkuin heräsi, koki puhua.
"Eipä tässä mitä kuulumisia", tapaili hän ja koki sovitella sitä
kalkkiproomutapausta, ikäänkuin Kaisa olisi sen tiennyt.
"Minä siinä Antille", puheli hän, "tulin kalkkia purkaessa sanoneeksi,
niin hän käsitti sen väärin ja luuli minun soimaavan.... Vaikka ei se
sitä ollut."
Mutta ei se Kaisa niistä asioista tiennyt. Ei myös näyttänyt mistään
semmoisesta enää välittävän. Hengitti raskaasti huohottaen ja puheli:
"Mitäpä me niistä... kalkkiproomuasioista... Aikamme täällä elämme ja
kidumme ja... kuolemassahan me kaikki saamme rauhan."
Eikä Juho tiennyt mitä siihen sanoa. Hän painui yhä syvempään kumaraan
ja vaikeni. Kaisa oli hapuillut kirjan ja alkoi lukea ääneen.
-- -- --
"Jeesus sanoi: ottakaat kivi pois. Sanoi hänelle Martta, sen sisar,
joka kuollut oli: Herra, jo hän haisee; sillä hän on neljä päivää
kuolleena ollut.
"Jeesus sanoi hänelle: enkö minä sinulle sanonut; jos sinä uskoisit,
niin sinä näkisit Jumalan kunnian. -- -- --
"Ja kun hän nämät sanonut oli, huusi hän suurella äänellä: Latsarus,
tule ulos!
"Ja se kuollut tuli ulos sidottuna käsistä ja jalvoista kääriliinalla,
ja hänen kasvonsa olivat sidotut ympäri hikiliinalla. Jeesus sanoi
heille: päästäkäät häntä ja antakaat hänen mennä.
"Niin monta juutalaista, jotka olivat Marian tykö tulleet, ja näkivät
ne, kuin Jeesus teki, uskoivat hänen päällensä."
Yskiminen siinä katkaisi. Juho istui ennallansa... Sattuikin tämä luku
nyt.
Ja äkkiä hän siinä masentuneena istuessaan Kaisalle arveli, tapaili:
"Niin... Vaikka liekö tuo enää ollut oikein."
Ja kun Kaisa ei vastannut, niin hän sen huohottaessa jatkoi, katse
maassa:
"Kun sitä kuka kerran tästä maailmasta pois lähtee, niin liekö tuo
oikein palata... Vieras ja vainaja sitä silloin kuitenkin täällä
olisi."
Kaisa huokasi syvään, mutta ei virkkanut mitään. Hetken vaiettuansa
alkoi nyt Juho siinä kuin yksikseen mietiksiä ja puhua:
"Kerta tässä eräänä talvena..."
Ei siitä erin monta vuotta ollutkaan. Hän jatkoi:
"Sorsa oli joukostaan häipynyt ja jäänyt tänne ja elätteli itseään
talven yli tuossa alisen kosken suvannossa... Mutta vilu sillä tuntui
täällä olevan, ja näki, että se tunsi itsensä täällä vieraaksi."
Todellakin! Joka päivä hän oli käynyt sitä suvannon reunalla
tervehtimässä, laitellut sille suojapaikkoja pahimman varalta ja
kokenut siitä huolehtia. Olipa hän kerran ihan vartavasten,
talvipakkasessa, soitellut sen huviksi huilua siinä lumisella rannalla.
"Haudankaivaja siihen osui silloin tulemaan", muisti Juho sen kirkkaan
pakkaspäivän, kun hän oli soitellut ja hautuumaalta työstään palaava
haudankaivaja oli tuon oudon soiton kuultuansa poikennut luo ja jäänyt
siihen kummastelemaan ja katsomaan kirkkaan pakkaspäivän talvista
kuvaa. Se sorsa oli tullut Juhon ja sen poika-vainajan lemmikiksi. Se
poika-vainaja oli joka päivä tiedustanut häneltä sorsan vointia, itse
kun ei vielä nuoruutensa vuoksi voinut käydä sitä säännöllisesti
tervehtimässä.
Niin.
Nyt hän muisti sen orpo-sorsan. Hänelle kajasti, miltä kuuluisi hänestä
tämän maailman huilunsoitto, jos hän kerran palaisi kuoleman mailta:
Niin se olisi kuin se talvinen huilunsoitto yksinäiselle sorsa-paralle.
"Niin että eikö tuo lie paras, kun ei enää palaa... Jos on kerran tästä
maailmasta lähtenyt", jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen puheluansa.
Piippu oli tyyten sammunut, mutta pysyttelihe toki ikenessä.
"Sillä kyllä sitä kuitenkin oltaisiin silloin täällä vieläkin
viluisempia ja vieraampia kuin sorsa talvisessa suvannossa...
Pelattaisiin meitä, eikä meille kukaan huiluaan soittaisi", lopetti
hän.
Alkoi vaitiolo. Kaisa hengitti raskaasti. Hänen korvissansa humisi
Juhon puheista jotain siitä maailmasta, jonka ovia hän jo itsellensä
hiljaa aukoi.
"Mitäpä meistä... Herra se meidän tulomme ja menomme kuitenkin
päättää", äänteli hän lopulta, kuin jotain sanoaksensa, alistuaksensa.
Puhelu loppui. Hetken istuttuansa Juho lähti pois ihan ääneti,
muistamatta edes sitä, mitä varten oli tullut.
Mutta Kaisasta tuntui Juho nyt omituisemmalta kuin koskaan ennen. Vasta
nyt yksin jäätyänsä hän sen huomasi ja luuli, että Juholle on jotain
tapahtunut tai että häntä painostaa joku, vaikkapa aikomus jotain outoa
tehdä. Miehensä tultua kotiin hän yritti vaivalloisin sanoin kertoa
tapauksesta, mutta se keskeytyi, kun lapset tulivat ja hälinällänsä
sotkivat kaiken.
* * * * *
On jo ilta.
Närhin tuvasta poistuttuaan oli Juho kävellyt jos missä syrjäpoluilla.
Ei häntä haluttanut mennä asumukseensakaan, sinne Tiupan vinnikomeroon.
Ihan se talo jo pelotti sen syömävelan takia. Häntä alkoi taas
valtailla ainainen kaikkeen väsyminen. Se aamullisten tapauksien
synnyttämä mielenmasennus painosti vain kuin mykkä, eloton,
umpimähkäinen voima.
Tehtaan pilli huusi jo viimeisillekin työläisille vapauden. Kului jo
siitäkin tovit, monetkin, mutta yhä hän kierteli. Ja nyt saapui
jo yö. Naakat nukkuivat paikoillansa korkealla katonharjalla jos
räystäälläkin. Yövahti kierteli, yksi siellä, toinen täällä. Varottiin
väkivallantekoja lakkolaisten taholta. Tehdasalue oli tyhjä. Raskas,
iso tehdasrumilas kohosi mykkänä kesäyön hiljaisessa, lienteässä
valossa. Oli jo ohi puoliyön.
Vasta tuossa lähellä päivännousun aikoja saapui Juho Kokko tehtaan
lehtoiselle hautausmaalle. Hän meni poikansa, vaimonsa ja isänsä
haudalle. Kaikki ne olivat siinä rinnatusten, ja ihan siinä pojan
haudan pääpuolessa viheriöi iso, tuuhea koivu, aivan samanlainen kuin
oli aikoinaan se kotimökin veräjänkorvakoivu. Hän istahti siihen
haudalle, istui siinä, istui kauan, kuin ajatuksettomana.
Aurinko jo nousi, kesäinen, varhainen aurinko. Oli kesäisten nukkuvien
paras unen aika. Hän muisti huilunsa. Tuore valo vuoti hiljaa
ruohottuneille haudoille ja hautaristeille.
Ei ääntä. Kaikki nukkuivat. Ainoastaan lintuset tirskuivat. Hänkin oli
väsynyt, painautui pitkäksensä ruohoiselle haudalle ja nukahti siihen.
Kun hän heräsi, paistoi aurinko jo korkealla. Tuore ruoho oli
lakoutunut ja peitti hänen kasvonsa, ja ympärillä rehotti vihanta
heinä, jossa pörisi lihava mehiläinen. Silmiin osui taas se koivu.
Siinä tirskutteli joku eloisa lintu, ja ilmassa tuntui vielä hieman
aamun raikasta tuoreutta. Ei haluttanut nousta. Hän virui vielä tovin
siinä selällään, vihanta ruoho kasvojen varjona, ja katsoi sitä kuvaa.
Kunnes sitten lopulta nousi, kohottautui kyykyllensä. Huilu oli siinä
vieressä. Huomaamattansa hän alkoi taas sitä soitella, soitti kauan,
hautakummun vieressä ruohokossa istuen.
Viimein saapui haudankaivaja. Hän ikäänkuin heräsi sen tulosta ja kuin
jostain syystä puolustautuen puheli:
"Olin kävelyllä... Kun tuli siinä aikaisin noustuksi, niin lähdin
hautoja katsomaan."