Viime aikoina oli alkanut ilmestyä yhä useampia rikkureita, Lakko
tuntui ikäänkuin kuoleva potilas herpaantuvan. Isoperheisillä oli hätä
käsissä. Kaikki oli syöty, kaikki myöty. Lakossa oli sama tuntu kuin
kuolevassa raukeus kuoleman edellä.
Mutta taas ja taas ilmestyi viimeisiä elonmerkkejä, epätoivoisia
tavallaan. Lakossa yhä pysyvien ja työhön palanneiden välit
kiristyivät. Oli kuulunut jo uhkauksia. Oli yritetty jo
väkivaltaisuuksiakin. Tehtaan puolesta oli senvuoksi hankittu lisää
poliisivoimaa.
Mutta se oli yhäti katkeroittanut jyrkimpien mieliä. Moni nuori oli
menettänyt malttinsa. Uhkaukset kävivät yhä julkisemmiksi. Jos siis
yhtäällä, jopa pääasiassa, kaikki herposi kuten kuoleman edellä, niin
jännittyi sensijaan toisaalla kaikki entistäkin kireämmäksi, jopa aivan
äärimmilleen.
* * * * *
Ei tuulenhenkäystäkään. Päivä tuntui yhä kuumenevan.
Annan luota lähdettyään oli Juho Kokko kävellyt pitkin tehtaan
pölyisiä pihoja ja kujia ihan ilman määrää. Annan äskeinen ilmoitus
Ameriikkaan-menosta tuntui tyhjentäneen häneltä maailmasta loputkin.
Eivät vielä koskaan ennen olleet tehdaspihat tuntuneet hänestä niin
elottoman autioilta kuin nyt. Ei hän tajunnut nyt tehtaan kosken
jymyäkään. Jossain hääri miehiä kivilouhimossa, mutta ei hän sitäkään
kuvaa aistinut muuta kuin epäselvästi: Oli kuin tuo kuumuudessa
ahertava miesjoukko olisi huojunut siellä työnsä tahdissa verkkaan,
kuten kuumuuden savujen läpi himmeästi häämöttävä kuva.
Niin saapui hän kosken yläpuolelle jokirantaan, "möljän" luo. Siinä
pari miestä purki lastia kalkkiproomusta. Kuuma ilma oli harmaana
kalkinpölystä. Virran aalto loiskahteli joskus proomua vasten.
Nostoranan rautahaalain ja vitjat rumahtelivat, ja miehet, kalkista
valkoisina kuin myllärit, huutelivat haalaimen täytettyään lapioihinsa
nojaten ranan hoitajalle pitkää, puhuvaa:
"Hiiii-jop!"
Siihen laiturille, eräälle pölkylle, istahti Juho Kokko ja jäi ääneti
katsomaan miesten työtä. Tehtaan jyminä kantautui tänne entistä
tummempana, ja sen raskasta voimaa lisäsi etäisen kosken jykevä,
tasainen pauhu. Ohi kulki muutamia lakkolaisia, nuoria miehiä. Eräs
niistä soitteli hanuria. Pysähtyivät hetkeksi, katsoivat.
"Rikkureita!" äänsi sitten hanurin soittaja, Aapo Pusa,
tarkoituksellisesti.
Mutta eivät nuo sen enempää. Lähtivät ääneti jatkamaan kulkuansa, ja
Juho Kokko istui olojansa.
* * * * *
Mutta proomun kalkkilastia purkavat miehet olivat kuulleet äskeisen
"rikkuri"-sanan. Uhkaukseksi he senkin käsittivät. Olot olivat jo niin
kireät.
Ja niinpä he alkoivat epäluuloisina katsahdella siinä rannalla
pölkyntyvellä istuksivaa Juho Kokkoa. Kai se on siinä jonain
lakkovahtina. Sehän on niitä lakon johtokuntalaisia. Kauan aikaa he
kuitenkin olivat vaiti.
Mutta lopultakin pakkasi johtamaan puheisille. Juhon olo ihan jo
harmitti. Oli levähdyshetki, Nostoranan vipu heilui höllällä nuoransa
varassa. Kuului vain puisten väkipyöräin kuiva natina ja kitinä.
"Mitäs se Juho Kokko?" virkkoikin lopulta Antti Närhi tupakkaa siinä
pannessaan.
Juho ei vastannut hyvään toviin. Hänen sairaalloinen ajatuksensa oli
kiintynyt siihen höllällä vaappuvaan ranan vipuun ja pyörien natinaan.
Se natina kun muistutti sitä äskeistä hiilikärrien pyörien lotinaa ja
lompsetta. Juhon äänettömyys lisäsi miesten epäluuloja.
"Vahtii... urkkii!" arveli silloin jo lopulta proomun hoitaja Taavi
Uski. Ihan Juhoa härnätäksensä hän sen, muka muille puhuakseen, arveli.
Ja Juho loukkaantuikin siitä urkkimissanasta. Hän aikoi jotain sanoa,
mutta ajatus oli niin raukea ja kaikelle turtunut, että ei tullut
suoraan sanotuksi. Sensijaan hän alkoi, tosin kuin vastaukseksi, puhua
niistä nostoranan vivun pyöristä ja muusta. Hän tapaili:
"Istun tässä vaan muuten ja katselen."
Ei tiennyt miten jatkaa. Välipä tuolla.
"Mitä katselet?" tarttui Uski jo hieman ynseänä, ja nyt jatkoi Juho:
"Noita rissoja... Kun ne natisevat ja loki loksahtelee niinkuin olisi
koko laitos rempallaan."
Se tuntui joltain salaperäiseltä uhittelulta, vihjailulta. Miehet
vaikenivat. Juhon väsyneet ajatukset saivat vapaasti kiintyä siihen
omaan asiaansa. Kaikki sekoittui hänessä taas sairaalloiseksi,
ylimalkaiseksi kuvaksi. Hän muisti taas ne lotisevat pyörät ja puheli
ylimalkaisesti:
"Mutta se on oikeastaan koko tämä yhteiskuntajärjestys semmoinen...
Kaikki lotisee ja lompsahtelee, ja kuitenkin se vielä mataa
eteenpäin... kuten pitkä rahtikuormajono... Vaikka tosin hevosetkin jo
ovat uuvuksissa."
* * * * *
Ja siitä se alkoi hiljaa kehittyä. Epäluuloiset miehet luulivat Juhon
tuolla omituisella puheellaan vihjailevan jotain salaperäistä, kostoa
tai muuta väkivaltaa. Antti Närhi, joka oli hänen vanha työtoverinsa,
koki nyt ihan puolustautua, selittäen: "Mitä sinä, Juho, joutavia!" Ja
hän jatkoi ihan kuin masentuneena: "Minullakin kun on siinä seitsemän
pientä lasta ja kivulloinen vaimo, niin ei siinä jaksa kaikkia kovia
kestää."
Ne äskeiset miehet olivat kiertäneet toiselle rannalle ja soittelivat
siellä metsikön varjossa hanuriansa. Juho varustautui Närhille jotain
oikaisuksi sanomaan, selittääkseen, että ei hän ole tarkoittanut mitään
moittia, mutta ei ehtinyt alkaa, kun Närhi jo masentuneena jatkoi, kuin
itsekseen puhellen nurkui:
"On tässä... Kohtalo tämä."
Aivan hänen äänensä tuntui värähtelevän.
Toiset miehet tupakoivat vakavina. Närhi jatkoi:
"Elät... Koetat pyrkiä ja pysyä leivässä... Mutta mitenkä lykästää?"
Ja itse hän riensi vastaamaan:
"Ketä lykästää, ken sortuu... Rimpuilet siinä ja pinnistät voimiasi,
mutta surutonta päivää et elä."
Se tuli niin masentuneesti. Juho Kokon mieli painui yhäti maahan, sinne
kuhun katsekin. Ihan ajatuksettomana hän tapaili:
"Ne ovat olot... Parantunevatko nuo sitten sillä, että työtä tekee..."
Mutta silloin kivahti Taavi Uski. Hän luuli Juhon noilla viimeisillä
sanoillaan pistäneen rikkuriudesta. Työnantajana -- hän oli työnjohtaja
-- hän ihan sähähti ja tiuskaisi vihaisesti:
"No korjaa sinä sitten olosi sillä, että jouten maleksit."
Ja ennenkuin Juho ehti mitään sanoa, jatkoi hän ynseillen:
"Että työtä tekee!... Pahus!... Työttäkö luulet näin kylmässä maassa
elettävän!"
Se oli ilmi vihaa, riitaa.
"Elä suutu", virkistyi Juho Kokko ja yritti puhella:
"Minä olen tasan viisineljättä vuotta tehdasta palvellut, mutta..."
"Elä pölötä!" keskeytti Uski kiivastuneena lapio kädessä jotain
puuhaillen ja toisti ynseänä:
"Viisineljättä!"
Ihan hän viskasi lapionsa kalkkiproomuun, niin että pehmeä, kuiva
kalkki tupsahti, ja jouduttautui panemaan taas nostoranaa käyntiin.
Mutta Juho Kokko alkoi painua entiseen raukeuteensa. Joku ylimalkainen
mielenmasennus valtasi hänet taas. Kuin itsekseen puhellen hän tapaili:
"Mutta mitäpä näistä kinoista... Mikä kerran lotisee rikkinäisenä, se
särkyy ja romahtaa kerran kuin itsekseen, ja sen alle voi voimakaskin
sortua!"
Mutta taas he käsittävät sen salaperäiseksi uhitteluksi. Uski
kiivastui:
"Pois siitä!... Paikalla pois, tahi poliisin haetan!"
Ja nostoranan kuivat pyörät taas kitisivät ja natisivat, ja kuivan
kalkkipölyn jauhoamat miehet ryhtyivät työhönsä. Juho Kokko istui
hetkisen, nousi sitten ääneti ja alkoi poistua. Jalat vain
notkahtelivat polvista raukeina kuin velttouden tai väsymyksen
johdosta, ja hänen poistuessaan tehtaan pillin kuiva huuto leikkasi
tyyntä, poutaista ilmaa.
V
Hän oli aikoinansa, kuten muutkin tehtaan työmiehet, varsinkin
vanhemmat, visusti muistanut tehtaan palvelukseen tulonsa vuosipäivän.
Ne olivat niitä vanhoja aikoja, jolloin pitkäaikaista palvelusta
pidettiin kunniana ja jolloin ylpeiltiin jokaisesta täyttyneestä
vuosikymmenestä. Olivathan ne pikkupalkintoinensa juhlia
tehtaalaiselämän alati harmaassa yksitoikkoisuudessa.
Nyt olivat ajat tosin muuttuneet. Mutta sittenkin hän tänä aamuna
muisti, että tänään on kulunut viisineljättä vuotta siitä, kun hän
kymmenvuotiaana tuli tehtaan työhön, joksikin oppipojaksi tai
semmoiseksi. Siitä asti oli hän joka päivä ollut työnsä ääressä aina
viime sairauteensa ja tähän nykyiseen lakkoon asti.
Ja yritti hän sitä tuloansa muistellakin. Tehtaan pilli oli juuri
huutanut. Sieltä vinnikomeronsa akkunantapaisesta hän voi nähdä yli
koko tehtaan. Näkyi se tiekin, jota myöten hän oli isänsä jälestä
kävellen saapunut. Kaikki hänestä oli ollut silloin niin outoa,
suurenmoista, että hän oli aluksi siihen kaikkeen uteliaana kiintynyt,
kunnes oli alkanut vaivata rauhallisen kotimökin ikävä. Hän muisti sen
tulopäivänkin. Se oli ollut ihan tällainen kuuma ja tyyni kuin tämäkin.
* * * * *
Mutta ei se muisto nyt häntä kauan viehättänyt. Se hävisi aivan
itsestään. Aivan huomaamattansa hän alkoi taas sensijaan muistella sitä
samaista kotimökkiänsä. Se se viime aikoina olikin niin usein mieleen
sukeltanut.
Mutta pian haihtui sekin muistelo, hävisi kuin hetkisen aikaa edessä
lennellyt perhonen. Ties miten hän taas tapansa mukaan oli saanut
käsiinsä sen vanhan puuhuilunsa, istui kyykkysillään vinnikomeronsa
nurkassa ja soitteli mitä sattui.
Mutta kuului ääniä. Tiupan Maija tuo tuntui siellä alhaalla puhelevan.
Ihan tuntui äkäilevän. Juho muisti taas sen ruokavelkansa. Hiljaa hän
laskeutui alas ja koki päästä eteisestä ulos, niin etteivät
tuvassaolijat sitä huomaisikaan. Huilukin oli unehtunut tulemaan
matkaan. Hän pisti sen povitaskuunsa ja lähti tavallisille
tarkoituksettomille kiertelyillensä.
Niin hän maleksi ja kierteli. Lopulta hän lähti valssiosastolle. Juuri
siellä hän oli nämä kolmekymmentäviisi vuottansa uurastanut. Sinne hän
oli suorastaan poikasena joutunut. Työt näkyivät siellä olevan jo
miltei täydessä käynnissä. Oli työhön palanneita entisiä lakkolaisia,
oli muualta hankittua väkeä. Jo kaukaa, ovea lähestyessään, hän näki
miten tulipunaisena hehkuvat rautatangot kiisivät valssausrullien
välitse notkeina kuin tuliset käärmeet, ja kuului se ainainen raskas
koneiden jymy. Hän lähestyi aivan ajatuksettomana.
Mutta ovea etemmä hän ei päässyt. Erityisellä huolella vartioitiin,
etteivät lakkolaiset pääsisi missään yllyttämään jo työhön ryhtyneitä,
jopa turmelemaan koneita. Ovella jouduttautuikin työnjohtaja Hiili
vastaan. Ystävällisesti tuo toki koetti tehtävänsä suorittaa. Juuri kun
Juho Kokko aikoi astua ovesta sisään, asettui hän eteen ja puheli,
siivosti tosin:
"Elä nyt, Juho, viitsi tulla tänne... Isännistön puolesta kun se
kuitenkin on kerran kielletty."
Silloin tuntui Juho Kokon mieltä hieman ikäänkuin kirpaisevan. Hän
pysähtyi ääneti, seisoi lyhyen hetken, mutta istahti sitten
kumaraiseksi jollekin harkolle siihen ihan ovipieleen. Hän muisti nyt
taas, kuinka hän silloin kymmenvuotiaana poikana oli juuri tästä ovesta
ensi kerran tehtaan työhön astunut.
Ja niin sitä oli sitten jatkunut vuodesta vuoteen, joka päivä,
yksitoikkoisesti, kuten pitkän heilurin ainainen, säännöllinen
loikkuminen kellossa. Hiili seisoi yhä ovella. Vaiettiin.
Mutta lopulta tuli Hiili siihen, varustautui ihan tupakkaa tarjoomaan
ja asiaa pois painaaksensa samalla puheli:
"Tässä onkin meillä kiireitä töitä."
"Ka", äännähti Juho Kokko ja yritti jatkaa:
"Poikkesin tässä vain muuten..."
"Niin... niin... niin no", ehätti Hiili sotkemaan ja sitä menoaan
toisti:
"Kunpa se nyt on kerran kielletty, niin... Ei sille mitään voi... Pane
nyt tästä tupakka, Juho", tarjosi ihan sikarin.
Juho viivytteli.
"Olkoon!... Palaa tässä vielä... piipussa", kieltäytyi hän lopultakin
ottamasta. Hiilikin jäi äänettömäksi. Hän oli aina pitänyt Juhosta. Hän
seisoi hetkisen ja poistui ääneti.
Ja yhtä ääneti nousi yksin jäänyt Juho Kokkokin hetkisen siinä katse
maassa istuttuaan ja poistui jatkaaksensa taas samaa määrätöntä
vaelteluansa. Päivä paahtoi kuumimmillansa. Muutamassa seinässä sylkeä
puhkutti eräs torvenpää kuumaa höyryä ulos, ja toisaalla imeä kurnutti
iso letku vettä tehtaaseen, ryyppäillen sitä säännöllisillä
kurahteluilla. Ja hilpeä naakkaparvi lennellä kisaili muutaman pihan
yllä poudassa, erään korkeahkon päädyn seutuvilla.
* * * * *
Niin saapui hän eräälle kivilouhimolle. Joukko hikisiä miehiä uurasti
siinä kankineen pelottavan isojen kivilohkareiden kimpussa. Näkyivät
vääntävän niitä raitiotien vaunuun. Joku sähköllä käypä väkipyörä
hinasi apuna, ja sen iso peukalorauta loksahti rattaan hampaalta
hampaalle säännöllisesti, hyvin verkkaisessa tahdissa. Juho Kokko
istahti siihen kuin työtä ja menoa katsomaan.
Ja juuri paraiksi saapui siihen nyt se kalkkiproomun hoitajana toimiva
työnjohtaja Taavi Uski. Pari tuon proomun lastin purkajaa oli muuttanut
tänne työhön, ja hän tuli maksamaan niille palkkoja purkamistyöstä.
Hänellä oli isohko lompakko rahaa täynnä. Näkivät sen kaikki miehet,
kun hän siitä maksoi.
Mutta Uski oli viimeisestä kinastaan harmistunut Juho Kokkoon. Jo oitis
tullessaan hän vilkaisi siihen äkäisesti. Ja palkat nopeasti
maksettuaan kysäisi aivan vihaisesti:
"Mitä sinä täällä taas?... Yllyttämässä?"
"Eipä tässä mitä", tapaili kumarassa tupakoiva Juho Kokko, katse yhä
maassa, ja lisäili:
"Mietin vain kahta tehtaalle-tuloani... ensimäistä ja viimeistä,
sillä..."
Löysi hän toki sanat ja lopetti: "Ensimäisellä kerralla ovi avattiin.
Viimeisellä kerralla se sulettiin."
Mutta Taavi Uski ei halunnut jatkaa. Lyhyesti käski hän erään miehen
mennä noutamaan poliisia viemään Juho Kokon pois, ja sitä menoaan hän
poistui paikalta.
Juho Kokko istuksi vielä hyvän tovin aivan ääneti, synkkänä. Mutta
lopulta hän, jo ennen poliisin tuloa, nousi ja ihan uhittelevasti
puheli umpimähkään:
"Loksaan... Niinkuin tuo väkipyörän peukalorauta vielä kerran loksaan!"
Ja kun hän sen sanottuaan poistui, tuntuivat hänen polvensa tavallista
syvemmä notkahtelevan, eikä hänen mielensä ollut vielä koskaan elämässä
ollut niin katkera ja raskas kuin nyt.
Mutta miehet katsoivat ääneti hänen poistumistansa. Uhitteluksi he
kaikki sen loksaamisen nyt käsittivät.