Kotona se Anna oli. Asui tehdasasutuksen laidassa, ja siellä oli jo
kartanollakin hieman kylän luonnon tuntua: akkunapuolikas oli auki ja
sen alla kukki sireeni.
Sanaakaan puhumatta oli hän tullut ja istahtanut ja jäänyt siihen
tupakoimaan, vaikka ei tuo piippukaan oikeastaan palanut. Katse oli
kiintynyt johonkin lattianrakoon, ja tuskin hän huomasi Annan
puuhailuakaan.
Ei selvää ajatusta. Ei Annakaan nyt puhunut. Se äskeisen ajaa
lotuuttavan kuormajonon vaikutus oli matanut jo lopen ohi, ja hän istui
aivan tyhjänä. Ei tuo nyt haluttanut erin puheen alkuakaan hapuilla.
Anna nouti uuden raudan liedeltä ja ryhtyi jatkamaan silitystänsä.
"No mitä, Juho?" alotti nyt vihdoinkin Anna puhelun ja lisäsi:
"Niin että mitäs kuuluu?"
Se tuli nyt, vasta nyt, kuin tervehdykseksi. Juho hidasteli:
"Eipä tässä mitään erikoisia", tapaili hän, oli imaisevinaan savut ja
lisäsi muun puutteessa:
"Ne nää yhteiskunnalliset olot kun rupeavat kärjistymään, niin..."
Hän puhui sitä aivan kuin osoittaakseen, että muka oli sitä asiaa siinä
äänettömänä istuessaan punninnut.
Mutta siihen se loppuikin. Ei ollut millä jatkaa.
"Niin mitä sitten?" tarttui silitystään puuhaileva Anna tovin kuluttua,
kuin puhetta vireillä pitääksensä. Juho tapaili:
"Ka ei mitään erin... Se vain Tiuppa siinä lähtiessä otti puheeksi ja
arveli, että... jos ne olisivat toisin..."
Mutta siinä taas loppui kaikki ja sekoittui. Taas tuntui olo ikäänkuin
raskaalta.
"Mutta mitäpä niistä", käänsikin hän puheensa äkkiä, äänikin aivan kuin
masennuksissa, ja nyt hän koki alkaa uutta, puhellen:
"Minä taisin olla paraiksi kymmenvuotiaaksi tulossa silloin, kun
isä-vainajan mökillä viimeistä kesää asuttiin."
Omituista! Varsinkin sen viimeisen kesän hän nyt näinä viime aikoina
oli niin selvästi muistanut ja lisäksi erään toisen: sen, jolloin oli
opetellut huilua soittamaan, noin seitsenvuotiaana.
"Oli silloinkin tämmöinen hyvä kesä", koki hän siinä kumarassansa
jatkaa ja lisäili, katse yhä siinä sillanraossa:
"Meidän tuvan rapuilta oli pihanurmikkoa pitkin järven rantaan ehkä sen
verran kuin tästä tuohon Hilapan tuvalle."
Miten vaivalloiselta, raskaalta hänestä nyt tämä puhuminenkin tuntui.
Hän muisti, kuinka oli silloin poikasena soitellut ison pihlajan
juurella, mutta vielä useammin pihaveräjällä, jonne mökin kaksi lehmää
vasikoinensa illoin saapuivat. Nyt se kuva tuli mieleen tavallista
elävämpänä, ja hänestä tuntui, kuin istuisi siellä veräjällä nyt hänen
poika-vainajansa, istuisi ja soittelisi puuhuilua, kuten hän silloin,
äidin lypsäessä karjapihalla.
Ei, ei ottanut nyt puhe sujuaksensa. Annakin vaikeni.
"Mutta mitäpä niistä... Vanhoista muistoista", lopettikin hän äkkiä,
tovin vaiettuansa, ja aivan toiseen asiaan mennäkseen hän nyt uudelleen
ikäänkuin siitä puheensa alkuosasta alkaen puheli:
"Meitä kuitenkin painavat nämä kärjistyneet yhteiskuntaolot niinkuin
eloton rautaharkko... Jos sitä yritätkin mitä, niin se vaan painaa!"
Ja taas äänettömyys. Annaakin alkoi painostaa. Hän koki uurastaa
työssään ja aikoi puhua jotain eloisampaa, mutta ei tuo tahtonut puhe
lähteä.
Ja silloin tuntui, kuin olisi häneltä päässyt hiljainen huokaus.
* * * * *
Oikeastaan Anna puuhaili Ameriikkaan-lähtöä, vaikka ei ollut siitä
vielä kellekään puhunut, ei Juhollekaan. Olo tuntuikin kotimaassa
käyvän työlääksi. Herrasväki, kun tiesi hänen olevan lakon
puuhahenkilöltä, ei antanut hänelle enää pesua. Työväellä taas ei ollut
millä pesettää. Lakkolaisten voimat tuntuivat nääntyvän. Kaikki
painosti. Oli hänellä jo koottuna niukat matkarahatkin.
Mutta nyt, Juhon siinä masennuksissaan istuessa, varustautui hän
ilmoittamaan tuosta aikeestansa lähteä Ameriikkaan. Juhon tavallistakin
painostavampi masentuminen alkoi hänessä, kuten usein ennen, herättää
sääliä ja osanottoa. Kuin saadakseen raskaan painostajaisen huoneesta
pois karkoitetuksi oli hän puuhannut kahvikupit ja valmiin kahvin
siihen silityspöytänsä kulmalle, kaasi Juholle kupin ja kehotti:
"Juho... Juo nyt!"
Miten puhtaalta se Anna tuntuikin nyt taas Juhosta siinä, valkea
silittäjättären esiliina yllään puuhatessaan. Aivan hänen mielensä taas
virkistyi.
"Ota nyt leipääkin!" kehotteli Anna silityspuuhissaan ahertaen. Juho
istui penkillä kumarassa. Kuin kehotusta totellakseen hän kurotti
leivoksen reunasta irtaantuneen murusen, alkoi sitä pureksia
natustella, kuten äsken Tiupan tuvassa sitä murustansa, ja samalla
puheli:
"Olisipa tässä leivättäkin välttänyt... Juuri äsken söin aamiaisenkin."
Häntä ujostutti sanoa totuus: ettei ollut eilenkään syönyt. Ja jos Anna
olisi nyt miten pyytänyt häntä syömään enemmän, ei hän olisi sitä
tehnyt. Häntä painosti tämä köyhyyden tunne.
Mutta samalla hän alkoi hiljaa herkkyä. Annan ystävyys sai taas hänen
herkän sielunsa värähtelemään. Taas sekoittui hänessä se ainainen
rakkauden ja kuoleman runous, punoutui samaksi rihmaksi. Hän muisti
hirttonuoransa, ja miten lie ollutkin, herkkyi hän siinä jotain
puhuakseen äkkiä kysäisemään:
"Surisitko, Anna, jos yhtenä päivänä niinkuin... sanoisin jäähyväiset
koko tehtaalle?"
Sitä itsemurhaansa hän tarkoitti. Mutta ei Anna ymmärtänyt. Luuli Juhon
aikovan lähteä työnhakuun muualle ja puhuvan niistä jäähyväisistä.
"Surisitko, Anna?" toisti Juho. Annasta tuntui Juho nyt ihan
omituiselta, kaihoisalta. Silitystään asetellen hän tapaili:
"Mitä sinä nyt, Juho... Eihän tässä mitä..."
Hänenkin mieltänsä aivan herkytti tämä Juhon mielenmasennus.
Vaistomaisesti hän sen tajusi. Kuin mielialaansa peitelläkseen hän
jatkoksi tapaili:
"Kuka tässä tietää kuka meistä ensiksi jäähyväiset sanoo..."
Hän tarkoitti sitä omaa lähtöänsä, Ameriikkaan-menoansa.
Mutta siihen oli puhelu tauota. Sen aiotun matkankin takia tuo lie
ollut Annan mieli nyt niin herkkä. Hän syventyi työhönsä. Juho istuksi,
oli tupakoivinaan. Ajatus ei ottanut tehdäksensä työtä. Katse kiintyi
taaskin siihen samaiseen sillanrakoon. Hyvä tovi oltiin aivan ääneti.
Mutta lopulta hän, ikäänkuin olisi virkistynyt, kohentautui ja
kaihoili:
"Ei... Et sinä, Anna, surisi... Et, et sinä surisi, Anna!"
Anna ihan heltyi.
"Hyvä isä... Mitä sinä nyt, Juho, tuolla tavalla!" koki hän tapailla ja
ollen ihan altis kaikelle aikoi ilmoittaa sen oman matkansa, puhellen:
"Kun nämä todellakin, nämä yhteiskunnalliset olot... ovat niin kierot."
Hän oli ihan kuin helteinen, näppäsi kostealla sormella silitysrautaa,
sen kuumuutta koetellen, ja kuin hajanaisena jatkoi:
"Niiden takia tässä minäkin tulin jo ajatelleeksi, että jos tästä
poistuisi Ameriikkaan... Ei se köyhän isänmaa ole enemmän täällä kuin
muuallakaan maailmassa."
* * * * *
Oli alkanut hiljaisuus. Tämä Annan ilmoitus tuli Juholle ihan
odottamatta. Se koski häneen. Oli kuin ainoa ystävä olisi ilmoittanut
hänet jättävänsä. Hän painautui kumaraansa ja istui ja koki saada
jotain ajatuksen tapaista kiinni.
Ja niin loppumattomiin. Anna silitti. Kuului raudan pehmeä suhahtelu
puhtaalla paidalla. Annankin mieli ikäänkuin herposi. Puseron kaulus
tuntui puristavan omituisesta herkkymisestä helteiseksi käynyttä
kaulaa. Hän vetäisi sitä nopeasti väljemmäksi. Oli kuin olisi kurkkua
kuivannut.
Ei ääntä. Sireenin tuore, kukkiva oksa pisti avonaisesta
akkunapuoliskosta hieman huoneeseen. Miten lie mieleen silloin lopulta
elpynyt se Juhon ja hänen poika-vainajansa huilulla niin monesti
soittelema "Kotilaulu". Kuin oloa virkistääkseen, ja kuitenkin enemmän
sisällisestä kaihosta, johtui hän silloin siinä silityspuuhassaan
hyräilemään sen paria säettä:
"Kun kotiportin muisto mieleen saa,
on niinkuin satais' lunta leppoisaa."
Mutta siihen loppui kaikki ja alkoi äänettömyys. Kuului tehdaselämän
mykkä, etäinen jymy. Osa tehdasta kävi jo rikkurien avulla. Juho Kokko
istui yhä ennallaan. Hänen päässänsä kuvastui taas se äskeinen
lohduttoman pitkältä tuntuva hiilikuormajono silloin tällöin
lompsahtelevine ja lotisevine pyörineen, ja sen taustana kuvastui
tehdasasutuksen laaja hökkelialue, jolla vallitsi poutaisen sydänpäivän
hiljaisuus, ilman muuta eloa kuin se aidanselällä kertasen kiekaiseva
kukko.
Mieli painui. Taas hän muisti taskussaan olevan nuoran, nousi ja
poistui hiljaa hiipien, aivan kuin varkain, kuten äsken Tiupan tuvasta.