III

Kotona se Anna oli. Asui tehdasasutuksen laidassa, ja siellä oli jo

kartanollakin hieman kylän luonnon tuntua: akkunapuolikas oli auki ja

sen alla kukki sireeni.

Sanaakaan puhumatta oli hän tullut ja istahtanut ja jäänyt siihen

tupakoimaan, vaikka ei tuo piippukaan oikeastaan palanut. Katse oli

kiintynyt johonkin lattianrakoon, ja tuskin hän huomasi Annan

puuhailuakaan.

Ei selvää ajatusta. Ei Annakaan nyt puhunut. Se äskeisen ajaa

lotuuttavan kuormajonon vaikutus oli matanut jo lopen ohi, ja hän istui

aivan tyhjänä. Ei tuo nyt haluttanut erin puheen alkuakaan hapuilla.

Anna nouti uuden raudan liedeltä ja ryhtyi jatkamaan silitystänsä.

"No mitä, Juho?" alotti nyt vihdoinkin Anna puhelun ja lisäsi:

"Niin että mitäs kuuluu?"

Se tuli nyt, vasta nyt, kuin tervehdykseksi. Juho hidasteli:

"Eipä tässä mitään erikoisia", tapaili hän, oli imaisevinaan savut ja

lisäsi muun puutteessa:

"Ne nää yhteiskunnalliset olot kun rupeavat kärjistymään, niin..."

Hän puhui sitä aivan kuin osoittaakseen, että muka oli sitä asiaa siinä

äänettömänä istuessaan punninnut.

Mutta siihen se loppuikin. Ei ollut millä jatkaa.

"Niin mitä sitten?" tarttui silitystään puuhaileva Anna tovin kuluttua,

kuin puhetta vireillä pitääksensä. Juho tapaili:

"Ka ei mitään erin... Se vain Tiuppa siinä lähtiessä otti puheeksi ja

arveli, että... jos ne olisivat toisin..."

Mutta siinä taas loppui kaikki ja sekoittui. Taas tuntui olo ikäänkuin

raskaalta.

"Mutta mitäpä niistä", käänsikin hän puheensa äkkiä, äänikin aivan kuin

masennuksissa, ja nyt hän koki alkaa uutta, puhellen:

"Minä taisin olla paraiksi kymmenvuotiaaksi tulossa silloin, kun

isä-vainajan mökillä viimeistä kesää asuttiin."

Omituista! Varsinkin sen viimeisen kesän hän nyt näinä viime aikoina

oli niin selvästi muistanut ja lisäksi erään toisen: sen, jolloin oli

opetellut huilua soittamaan, noin seitsenvuotiaana.

"Oli silloinkin tämmöinen hyvä kesä", koki hän siinä kumarassansa

jatkaa ja lisäili, katse yhä siinä sillanraossa:

"Meidän tuvan rapuilta oli pihanurmikkoa pitkin järven rantaan ehkä sen

verran kuin tästä tuohon Hilapan tuvalle."

Miten vaivalloiselta, raskaalta hänestä nyt tämä puhuminenkin tuntui.

Hän muisti, kuinka oli silloin poikasena soitellut ison pihlajan

juurella, mutta vielä useammin pihaveräjällä, jonne mökin kaksi lehmää

vasikoinensa illoin saapuivat. Nyt se kuva tuli mieleen tavallista

elävämpänä, ja hänestä tuntui, kuin istuisi siellä veräjällä nyt hänen

poika-vainajansa, istuisi ja soittelisi puuhuilua, kuten hän silloin,

äidin lypsäessä karjapihalla.

Ei, ei ottanut nyt puhe sujuaksensa. Annakin vaikeni.

"Mutta mitäpä niistä... Vanhoista muistoista", lopettikin hän äkkiä,

tovin vaiettuansa, ja aivan toiseen asiaan mennäkseen hän nyt uudelleen

ikäänkuin siitä puheensa alkuosasta alkaen puheli:

"Meitä kuitenkin painavat nämä kärjistyneet yhteiskuntaolot niinkuin

eloton rautaharkko... Jos sitä yritätkin mitä, niin se vaan painaa!"

Ja taas äänettömyys. Annaakin alkoi painostaa. Hän koki uurastaa

työssään ja aikoi puhua jotain eloisampaa, mutta ei tuo tahtonut puhe

lähteä.

Ja silloin tuntui, kuin olisi häneltä päässyt hiljainen huokaus.

* * * * *

Oikeastaan Anna puuhaili Ameriikkaan-lähtöä, vaikka ei ollut siitä

vielä kellekään puhunut, ei Juhollekaan. Olo tuntuikin kotimaassa

käyvän työlääksi. Herrasväki, kun tiesi hänen olevan lakon

puuhahenkilöltä, ei antanut hänelle enää pesua. Työväellä taas ei ollut

millä pesettää. Lakkolaisten voimat tuntuivat nääntyvän. Kaikki

painosti. Oli hänellä jo koottuna niukat matkarahatkin.

Mutta nyt, Juhon siinä masennuksissaan istuessa, varustautui hän

ilmoittamaan tuosta aikeestansa lähteä Ameriikkaan. Juhon tavallistakin

painostavampi masentuminen alkoi hänessä, kuten usein ennen, herättää

sääliä ja osanottoa. Kuin saadakseen raskaan painostajaisen huoneesta

pois karkoitetuksi oli hän puuhannut kahvikupit ja valmiin kahvin

siihen silityspöytänsä kulmalle, kaasi Juholle kupin ja kehotti:

"Juho... Juo nyt!"

Miten puhtaalta se Anna tuntuikin nyt taas Juhosta siinä, valkea

silittäjättären esiliina yllään puuhatessaan. Aivan hänen mielensä taas

virkistyi.

"Ota nyt leipääkin!" kehotteli Anna silityspuuhissaan ahertaen. Juho

istui penkillä kumarassa. Kuin kehotusta totellakseen hän kurotti

leivoksen reunasta irtaantuneen murusen, alkoi sitä pureksia

natustella, kuten äsken Tiupan tuvassa sitä murustansa, ja samalla

puheli:

"Olisipa tässä leivättäkin välttänyt... Juuri äsken söin aamiaisenkin."

Häntä ujostutti sanoa totuus: ettei ollut eilenkään syönyt. Ja jos Anna

olisi nyt miten pyytänyt häntä syömään enemmän, ei hän olisi sitä

tehnyt. Häntä painosti tämä köyhyyden tunne.

Mutta samalla hän alkoi hiljaa herkkyä. Annan ystävyys sai taas hänen

herkän sielunsa värähtelemään. Taas sekoittui hänessä se ainainen

rakkauden ja kuoleman runous, punoutui samaksi rihmaksi. Hän muisti

hirttonuoransa, ja miten lie ollutkin, herkkyi hän siinä jotain

puhuakseen äkkiä kysäisemään:

"Surisitko, Anna, jos yhtenä päivänä niinkuin... sanoisin jäähyväiset

koko tehtaalle?"

Sitä itsemurhaansa hän tarkoitti. Mutta ei Anna ymmärtänyt. Luuli Juhon

aikovan lähteä työnhakuun muualle ja puhuvan niistä jäähyväisistä.

"Surisitko, Anna?" toisti Juho. Annasta tuntui Juho nyt ihan

omituiselta, kaihoisalta. Silitystään asetellen hän tapaili:

"Mitä sinä nyt, Juho... Eihän tässä mitä..."

Hänenkin mieltänsä aivan herkytti tämä Juhon mielenmasennus.

Vaistomaisesti hän sen tajusi. Kuin mielialaansa peitelläkseen hän

jatkoksi tapaili:

"Kuka tässä tietää kuka meistä ensiksi jäähyväiset sanoo..."

Hän tarkoitti sitä omaa lähtöänsä, Ameriikkaan-menoansa.

Mutta siihen oli puhelu tauota. Sen aiotun matkankin takia tuo lie

ollut Annan mieli nyt niin herkkä. Hän syventyi työhönsä. Juho istuksi,

oli tupakoivinaan. Ajatus ei ottanut tehdäksensä työtä. Katse kiintyi

taaskin siihen samaiseen sillanrakoon. Hyvä tovi oltiin aivan ääneti.

Mutta lopulta hän, ikäänkuin olisi virkistynyt, kohentautui ja

kaihoili:

"Ei... Et sinä, Anna, surisi... Et, et sinä surisi, Anna!"

Anna ihan heltyi.

"Hyvä isä... Mitä sinä nyt, Juho, tuolla tavalla!" koki hän tapailla ja

ollen ihan altis kaikelle aikoi ilmoittaa sen oman matkansa, puhellen:

"Kun nämä todellakin, nämä yhteiskunnalliset olot... ovat niin kierot."

Hän oli ihan kuin helteinen, näppäsi kostealla sormella silitysrautaa,

sen kuumuutta koetellen, ja kuin hajanaisena jatkoi:

"Niiden takia tässä minäkin tulin jo ajatelleeksi, että jos tästä

poistuisi Ameriikkaan... Ei se köyhän isänmaa ole enemmän täällä kuin

muuallakaan maailmassa."

* * * * *

Oli alkanut hiljaisuus. Tämä Annan ilmoitus tuli Juholle ihan

odottamatta. Se koski häneen. Oli kuin ainoa ystävä olisi ilmoittanut

hänet jättävänsä. Hän painautui kumaraansa ja istui ja koki saada

jotain ajatuksen tapaista kiinni.

Ja niin loppumattomiin. Anna silitti. Kuului raudan pehmeä suhahtelu

puhtaalla paidalla. Annankin mieli ikäänkuin herposi. Puseron kaulus

tuntui puristavan omituisesta herkkymisestä helteiseksi käynyttä

kaulaa. Hän vetäisi sitä nopeasti väljemmäksi. Oli kuin olisi kurkkua

kuivannut.

Ei ääntä. Sireenin tuore, kukkiva oksa pisti avonaisesta

akkunapuoliskosta hieman huoneeseen. Miten lie mieleen silloin lopulta

elpynyt se Juhon ja hänen poika-vainajansa huilulla niin monesti

soittelema "Kotilaulu". Kuin oloa virkistääkseen, ja kuitenkin enemmän

sisällisestä kaihosta, johtui hän silloin siinä silityspuuhassaan

hyräilemään sen paria säettä:

"Kun kotiportin muisto mieleen saa,

on niinkuin satais' lunta leppoisaa."

Mutta siihen loppui kaikki ja alkoi äänettömyys. Kuului tehdaselämän

mykkä, etäinen jymy. Osa tehdasta kävi jo rikkurien avulla. Juho Kokko

istui yhä ennallaan. Hänen päässänsä kuvastui taas se äskeinen

lohduttoman pitkältä tuntuva hiilikuormajono silloin tällöin

lompsahtelevine ja lotisevine pyörineen, ja sen taustana kuvastui

tehdasasutuksen laaja hökkelialue, jolla vallitsi poutaisen sydänpäivän

hiljaisuus, ilman muuta eloa kuin se aidanselällä kertasen kiekaiseva

kukko.

Mieli painui. Taas hän muisti taskussaan olevan nuoran, nousi ja

poistui hiljaa hiipien, aivan kuin varkain, kuten äsken Tiupan tuvasta.

Kuoleman rajoilla: Kertomus · 第 5 / 12 题