Anna Suni oli tehtaan lapsia, ja niin oli tavallaan Juho Kokkokin. Jo
kymmenvuotiaana oli hänkin tullut torpastaan häädetyn isänsä kanssa
tehtaalle. Siitä lähtien oli hän ahertanut joka päivä tehtaan
työläisenä.
Ja niin oli Anna Sunikin: pikkutyttösestä aina
kahdeksantoistavuotiaaksi oli hän elänyt tehtaan töissä ja leivissä.
Kahdeksantoistavuotiaana oli sitten joutunut työttömäksi. Töiden
vähyyden takia oli erotettu silloin lähes puolet työläisistä. Hän oli
joutunut maailmalle, ajautunut kaupunkiin, viipynyt siellä vuosikausia
ja palannut tehtaalle takaisin noin vuosi sitten. Oli vuokrannut
huoneen ja ansaitsi toimeentulonsa pesulla ja silityksellä.
* * * * *
Juho Kokko oli kiintynyt Annaan jo ennen hänen tehtaalta-lähtöään, Anna
oli ollut tehtaalaisten lauluseuran paraita laulajia, kuten Juho
itsekin. Ja niiltä ajoilta oli hiljainen, äänetön ystävyys jatkunut.
Nyt vaimon ja lempilapsen kuoltua tuntui Anna ainoalta omaiselta.
Ja sitten lakon puhjettua, kun Juho Kokko jo kulki
itsemurha-ajatuksissa, olivat he yhdessä joutuneet lakon
johtohenkilöiksi. Tosinhan Juho Kokko oli sitä ainoastaan nimeksi.
Lakon johto, kuten kaikki muukin, oli itse asiassa luisunut pois hänen
käsistänsä, vaikka toiset eivät sitä huomanneetkaan, Mutta jo se
seikka, että hän oli lakkojohtokunnassa, vahvisti sittenkin tuon
johtokunnan toimia, sillä työväestö piti Juho Kokkoa yhtenä
luotetuimmistansa. Henkisen terveytensä aikoina hän olikin ollut
ensimäisiä puuhaajia. Aina hän nytkin oli tuon johtokunnan kokouksissa
läsnä, joskus puhuikin jotain, mutta itse asiassa hän tuskin
kaikistellen tajusikaan mistä ja mitä päätettiin. Hän oli kaikelle jo
väsynyt ja hervonnut.
Mutta Anna puuhasi sitä terveemmin. Vanha lauluseurojen aikuinen
ystävyys oli näissä kokouksissa ja puuhissa hiljaa verestynyt. Miltei
ihan ajatuksettomana, hirttonuora taskussa, yksin tehtaalta kulkiessaan
Juho Kokko oli monesti aivan huomaamattansa johtunut kävelemään Annan
luo, istuksinut siellä Annan työssään puuhaillessa ja poistunut aina
mieli raskaana.
Niin.
Mutta työläiset, varsinkin vaimot, jotka näkivät Juhon niin usein
käyvän Annan luona, puhuivat ja kuiskailivat, että hän on Annaan
rakastunut. Siitä rakkaudesta -- niin arveltiin -- johtuu sekin Juhon
omituinen olo, ettei hän ole enää sama kuin oli ollut aina ennen.
Ja todellakin siinä oli rakkautta. Hiljainen mieltymys oli Juhon
vallannut ihan tyyten. Siellä Annan pienessä huoneessa oli niin
puhdasta ja siistiä kuten aina silittäjättärien työhuoneessa. Siellä
istuksiessaan ja kokiessaan puhella oli hän aina herkistynyt ja tullut
surulliseksi ajatellessaan, että ei se Anna kuitenkaan hänestä
välitä, ja silloin oli taas mieli alkanut painua ja se ainainen
itsemurha-ajatus päästä yhä enemmän valtaan.
Se oli sekaisin kuoleman ja rakkauden runoutta: Kesä on mennyt, mutta
pilkahtelee ihana syyspäivä. On satanut hieman ensi lunta, mutta
hiljainen päivänpaiste on sulattanut sen paikotellen pois, niin että
näkyy ruohopälviä, jotka syyspäivän kaihoisessa paisteessa vihannoivat
keskellä hienoisia ensi lumia ja haastavat surullisesti siitä kesästä,
joka on ollut ja mennyt.
Niitä semmoisia hetkiä Juho Kokko eli Annan luona, ja se hiljainen
rakkaus oli yhä ja yhä ikäänkuin riiputtanut häntä elämässä. Se se oli
myös kaihollansa toiselta puolen kehittänyt hänen itsemurhaajille
ominaista, salattua ja hiljaista sairaalloisuuttansa.
Mutta ei Anna tiennyt millä miettein Juho Kokko aina hänen luonansa
istuksi. Suri, sen hän näki, mutta vähänkös oli syytä: vaimon ja lapsen
ei kaukainen kuolema, lakko, köyhyys, äskeiset sairaudet, yleinen
raskas mieliala, joka varsinkin näinä lakon viime aikoina oli alkanut
painostaa koko tätä köyhää työläisväestöä.
Oli siinä surulle syytä. Hiljaisella osanotolla koki Anna elää Juhon
mukana. Työn ja ahertelun lomassa hapuilemallaan puheella hän koki aina
virkistää ja rohkaista mieltä, kun Juho hänen luonansa masentuneen
näköisenä istuksi.
* * * * *
Ja sinne Annan luo häntä nytkin Tiupan tuvasta Maijan selän taitse
eteispahasen läpi hiivittyään oli alkanut kulku johtaa, hänen sitä edes
huomaamattansa. Pouta oli kuivannut tehdaspihojen noen ja teiden pölyn
kuivimmilleen. Jo astunnastakin se pölähteli, mutta pouta kun oli aivan
tyyni, ei pöly voinut ajelehtia, vaan painui oitis takaisin
paikoilleen.
Hiosti. Kuumuus ihan raukaisi. Pölyinen tie kulki tehdasasutuksen
halki. Pienoisia työläishökkelejä vain molemmin puolin ihan kuin
jossain rähjäisessä esikaupungissa. Jossain perunamaa akkunan alla,
jossain pensas, pari.
Ei eloa. Painostavan lakkoajan ja kesäisen, poutaisen puolipäivän
elotonta tunnelmaa kaikkialla. Erään hökkelin piha-aidalla kiekaisi
kukko kertasen käheähkösti. Juho Kokko näki tuon kaiken epäselvänä,
ylimalkaisena kuvana. Vastaan ajoi loppumattoman pitkältä tuntuva jono
hiilikuormia. Maalaiset näkyivät tuovan hiiliä. Joko kaupaksi tai jo
myötyjä. Hevoset astuksivat hiljaa, kuin helteen uuvuttamina. Miehistä
toiset istuivat kuin torkuksissa korkeiden hiilikuormiensa päällä,
toiset kävellä tarpoivat kuorman rinnalla aivan kuin elottomina. Juho
Kokko tajusi senkin näyn ainoastaan ylimalkaisesti: ikäänkuin
epäselvästi hän erotti, kuinka tuo vastaan tuleva jono suoltui ohi kuin
elottomasti, helteestä uupuneena, miehet hieman nokisina.
Kuoppapaikoissa lompsahtelivat kärrien pyörät rummuissa, ja hiilikuorma
ja sen päällä torkkuva ajaja aina ikäänkuin nyökähti.
Ja sitten taas samaa ja samaa epämääräistä matamista. Kärrien
kuivettuneet pyörät tuntuivat rummuissa lotisevan. Juho Kokon päässä
alkoivat kaikki nuo näyt ja huomiot käydä yhä epäselvemmiksi, sikäli
kuin tuota ohi lotuuttavaa jonoa jatkui. Hänen oma käyntinsä tuntui
kuten soutajasta vastaantulevan laivan ohi soutaessa: vaikka koki astua
siellä tievieressä, niin tuntui siinä kuumuudessa ja epäselvyydessä,
kuin ei hän pääsisi sen etemmä, vaan suoltuisi se kuormajono vain ohi,
hänen itsensä yhä samalla paikalla astua yrittäessä.
Polviensa hän vain tajusi siinä elottomassa kuumuudessa astuessa
tasaisesti notkahtelevan. Kai se lie heikkouttakin ollut. Kai myös
mielen painostuksesta johtunutta.