Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.
I
Jo pari kolme viikkoa oli hän elänyt hirttonuora alati valmiina
taskussa, eikä hän kuitenkaan koskaan tajunnut, miten tämä
itsemurha-ajatus oli hänessä syntynyt. Se oli alkanut hiljaa, aivan
huomaamatta, jo vähän ennen vaimon kuolemaa. Vaimon kuoltua se tuntui
hänessä vain ikäänkuin juurtuvan syvemmä. Lie se alkanut jo sen ainoan,
viimeisen lapsen kuolemasta, sillä hän oli ollut siihen lapseensa
kiintynyt, ja sitten olivat osuneet ne muut onnettomuudet, jotka olivat
vieneet pikkusäästöt.
Sillä todellakin ne säästöt olivat pieniä. Oli kuitenkin ollut kerran
jo yli kaksisataa säästöpankissa, ja näin köyhän tehtaalaisväen kesken
se oli jo tavallaan omaisuus, sillä elettiin kädestä suuhun. Lisäksi
oli Juho Kokon vaimokin kitunut. Oli ollut menoja lapsista. Neljähän
niitä oli syntynyt, mutta ainoastaan tämä viimeinen oli elänyt
kahdeksanvuotiaaksi.
* * * * *
Niin oli hän nyt elänyt jo pari kuukautta, yhä vain itsemurhaa hautoen.
Hän oli ihan herpautunut kaikelle. Kaikki mitä hän yrittikin, oli
oikeastaan ja pohjaltaan sairaalloista, vaikka ei hän sitä itse
tajunnut. Entisen talouden jäännöksistäkään ei ollut enää muistoakaan
jälellä. Vaimon kuoltua oli tulipalo hävittänyt kaiken tuon
vakuuttamattoman, vähäisen perun. Ainoastaan vanha puuhuilu oli
säästynyt. Oli sattunut silloin kävelyllä ollessa olemaan povitaskussa.
* * * * *
Se oli kuivaa, kuumaa kevätkesää. Tehtaalla oli lakko. Se lakko oli
kestänyt jo kauan. Monesta se oli tuntunut ihan loppumattomalta.
Sillä kun sitä lakkoa ja koko sen menoa, kaikkea tuota painostavaa,
aina ajatteli -- varsinkin köyhimmät kun sitä ajattelivat --, niin se
tuntui matavan kuin pitkä, laiska mato. Ei eloa, ei iloa. Ainoastaan se
lakon eloton, yksitoikkoinen mataminen päivästä toiseen, viikosta
viikkoon. Oli kuin se olisi matelullaan ja yksitoikkoisuudellaan
väsyttänyt silmää ja raukaissut mieltä. Juho Kokkokin oli lakkolaisia,
ja se tuo vielä lie hänen sairaalloisuuttansa ikäänkuin syventänyt.
Vaimon kuoltua, ennen lakkoa, oli hän kolmatta kuukautta maannut
sairaana. Jo silloin olivat loppuneet varojen jäännökset, ja se
samainen tauti lie kaiken muun lisänä heikontanut häntä koko tämän
pitkän lakon kestäessä.
Ja niinpä olikin hän jo nämä viime ajat elänyt kuin toisten armoilla.
Aivan huomaamattansa oli hän tullut ikäänkuin veltoksi, tai oikeastaan
voimattomaksi. Viime ajat hän oli asuksinut ruokamiehenä Tiupan luona.
Sen eukko näet toimeentuloikseen piti ruokalaisia. Samaisen Tiupan
tuparähjän ullakolla hän oli tämän kevätkorvan, jo kohta kaksi
kuukautta, asuksinutkin. Olihan siellä huoneentapainen siksi korkea,
että sopi paraiksi seisomaan. Tavarakomero se oikeastaan oli, ei
asuinhuone, mutta oli siinä toki akkuna ja saattoi siinä näin
kesäaikana asua.
Niin päivästä toiseen ja kolmanteen. Tänään hän istui siellä taas
yksin. Oli jo yli aamiaisajan, kuiva, poutainen kesäpäivä, mutta ei hän
ollut vielä huoneesta ulos poistunut. Pienestä pojasta lähtien oli hän
soitellut puuhuilua, maalaamatonta, kansantekoista puusoitinta. Se
vanha huilu oli halki elämän ollut hänelle kuin joku rakas pikkukapine.
Samoin oli sitä soittanut jo se hänen viimeinen kahdeksanvuotias
poika-vainajansa, ja siksi kai hän olikin ollut siihen poikaansa
erikoisemmin kiintynyt.
Nytkin hän taas sen muisti. Siinä yksin oleillessansa oli hän näet taas
johtunut tapansa mukaan soittelemaan.
"Muista joskus kotis veräjää,
moni miete silloin heräjää."
Sitä hän osui soittamaan. Sitä oli soitellut se hänen
poika-vainaansakin. Ja aina oli hän itse sitä soittaessaan tai
kuullessaan muistanut synnyinmökkinsä veräjää, jonka korvassa koivu oli
kesäisin viheriöinyt.
Hän soitti kauan. Ympärillä oli hiljaista. Hän unohti, ettei ollut
eilen syönyt. Päivä kiipesi yhä korkeammalle tehdasrakennusten ja
pihojen yli, ja mieleen alkoi taas hiipiä se ainainen pimeä
kuoleman-ajatus.
Lopulta hän, tajuamatta miksi, nousi, otti hattunsa ja lähti jyrkkiä,
pimeitä porraspahasia myöten astumaan alas.
* * * * *
Nyt hän oli jo kokonaisen kuukauden syönyt ja elellyt velaksi, ja
Tiupan väki, varsinkin vaimo, alkoi jo äänekkäästi marista. Niillähän
oli itselläänkin siinä köyhyys. Tiuppakin oli lakon vuoksi työtön.
Tekihän vain mitä tilapäisesti töikseen sai: korjaili herrasväen
huonekaluja, autteli vaimoaan ja muuta semmoista koetti hommata, mutta
ei tuota sitäkään työtä usein ollut. Köyhyys siinä pyrki tulemaan.
Lapsia oli kahdeksan, vuosi kunkin väliä, ja pari niistä vielä
kivulloista.
Nyt oli jo puolipäivä, Juho ei ollut syönyt mitään. Ei hän viime
aikoina yleensäkään ollut uskaltanut säännöllisesti käydä syömässä. Oli
ihan kartellut koko taloa, elänyt joskus päiväkauden aivan syömättä, ja
milloin oli uskaltanut, niin olihan vain haukannut jotain, ei pöydässä,
vaan penkillä istuksien ja tupakoiden ja ihan kuin varoen, ettei Tiupan
Maija sitä pitäisi syömisenä, vaan ainoastaan pureksimisena. Kai se on
muualla syönyt ja nyt ajatuksissaan vain siinä pureksii -- niin hän
luuli Maijan hänen syöntinsä käsittävän. Se syöntivelka se teki araksi.
Niin oli hän nytkin siinä tupakoidessaan jotain palan toisen pureksia
natustanut. Mutta sittenkin Maija toraili. Kivulloisen lapsensa kanssa
puuhaillen se nureksi kuin muka itsekseen:
"Tahtovat vain... Nekin Hypiläisen miehet... Kolmen päivän syönnös on
jo maksamatta..."
Juho Kokko arvasi, että se oli oikeastaan hänelle tarkoitettu. Hän
herkesi natustelemasta, tupakoi kuin ajatuksissaan, mieli painuksissa.
Sairas lapsi vaikeroi jotain, mutta hiljaa tuo toki. Oltiin ääneti.
"Se on...", tapaili Juho Kokko lopulta jotain sanottavaa, mutta
käänsikin sitten ikäänkuin joksikin muuksi ja puheli:
"Mutta vähänkös sitä maailmassa runoillaan... Ne kun ovat nämä
yhteiskunnalliset olotkin semmoiset."
Hän puhua hapuili sitä tosin kuin peitelläkseen, että oli kuullut ja
ymmärtänyt Maijan äskeisen nurinan. Ei kukaan kuitenkaan tarttunut
hänen puheluunsa. Tiuppakin näkyi puuhailevan lasta syliinsä.
Ja silloin alkoi taas hänen mieltänsä hiukaista se ainainen salainen
ajatus. Hän muisti taas, että hänellä on hirttonuora taskussa. Hän
painui kumaraisemmaksi, sulkeutui aivan äänettömäksi. Joku kuva eläytyi
mieleen: hän muisti sen aikoinaan vanhaa puuhuilua soitelleen
poika-vainaansa ja istui ja tupakoi ihan ääneti, kumarassa, katse
lattiassa.
"Jaa... Yhteiskuntaolot... Tahtovathan nekin olla", puheli lopulta
vasta pitkän ajan kuluttua Tiuppa, nyt pikku lapsi käsivarrellaan
seisoksien, tuon Juhon äskeisen puheen vastaukseksi. Ei näet tuntunut
hänestä oikein sopivalta olla mitään vastaamatta.
Mutta ei se puhe sen pitemmältä Tiupaltakaan sujunut. Hän veteli lapsen
paidanhelmaa sen alapuolen suojaksi ja aivan kuin puheli jotain sille
asialle.
Lopulta Juho Kokko nousi ja poistui ääneti. Maija puuhaili
eteispahasessa ruokakomeron ovella, selin eteiseen. Oli kulettava sen
ohi. Hän koki päästä pois kuin varkain, käveli hyvin varovasti, ettei
Maija huomaisi hänen siitä ohi hiipivän. Tuntuikin tuo hiipiminen
onnistuneen. Hän pääsi asumusrähjän kartanolle, missä vastaan hengähti
kuiva, kuuma ja tyven kesäpäivä ja pölyisen tehdaselämän ominainen
tuntu.