Sateisen syyspäivän iltahämärässä ajoivat Kalle ja Liina Notkolan
isännän lahjoittamalla hevosella ja kärreillä Mäkelän pihaan. Edeltä
päin oli jo tuotu sinne huonekaluja ja ruokaneuvoja sekä yksi lehmä.
Nyt tuli vielä heinäkuorma juuri isäntäväen jäljestä pihaan.
Hyvin outoja tunteita liikkui Kallen mielessä; vähän ikään kuin pelotti
astua omaan kotiin.
Vielä oudompaa oli tulo Liinasta. Hän oli tosin kerran kesällä Kallen
kanssa astuskellen käynyt Mäkelässä ja nähnyt, miten rappiolla kaikki
oli; mutta olivathan nyt viime viikoilla notkolaiset käyneet täällä
huoneita korjailemassa ja Liina oli haaveksivissa toiveissaan luullut
sillä jo kaiken tulleen "hyväksi". Kesällä kuivalla ilmalla olivat
seinät näyttäneet paljon ehyemmillä ja puhtaammilta kuin nyt sateesta
mustina.
"Eihän täällä ole mitään korjattu!" ilmasi Liina pettymistään ja
purskahti itkemään.
"Kattoja korjattiin, ei muu maksa vaivaa", koetti Kalle lohduttaa sen
verran, kuin itsekään kykeni.
Liina tarkasteli päältä päin tuota rakennusta, jossa oli vain kaksi
tupaa, porstua välillä. Ikkunat olivat pienet, neliruutuiset ja nurkat
kallellaan.
"Kaatuuhan tuo!" valitti hän, kun piti lähteä kärreistä pyrkimään
sisälle. Kalle, itsekin sorroksissa, otti syliinsä Liinan kuin lapsen;
eipä Liina olisi surultansa kyennytkään omin voimin liikkumaan, niin
raskaalta tuntui pettymyksen paino.
"Kaatuuhan tuo!" nyyhkytti Liina uudestaan.
"Eipä tässä nyt auta sitä katsoa", sanoi Kalle, osaamatta sen paremmin
valita lohdutustansa.
Sisältä katsoen oli asunto vieläkin rapistuneempi. Porstuan lattia
oli märkä ylt'yleensä. Toisessa tuvassa tuuli puhalteli lävitse
rikkinäisistä ikkunoista eikä se näyttänyt olleen moneen vuoteen
asuttavassa kunnossa. Toinen tupa, vaikka sekin musta, oli hiukan
viehättävämpi, siellä kun edes oli huonekaluja toivottamassa
tervetuloa. Mutta lattian märkyydestä paikka paikoin voi tottunut
silmä huomata, että huono turva sielläkin oli sateelta. Kalle laski
taakkansa varovasti tuolille. Notkolaisistakin, rengistä ja hänelle
uteliaisuudesta mukaan lähteneestä veli Pekosta, tuntui tämä talon
alku niin oudolta, että heidän ei tehnyt mieli sitä kauan katsella. He
tekivät tehtävänsä, korjasivat hevosen ja heinät suojaan sateelta ja
läksivät tuvassa käymättä palaamaan. Kalle kuunteli vähän aikaa lehmän
ammuntaa, joka oudosteli yksin oloa ja ikävystyi odottamaan heiniä,
joiden kahinaa niin kauan ja halulla oli kuunnellut. Uudelta isännältä
oli herruus kokonaan haihtunut, kun tosi eteen tuli. Hän tiesi taidolta
kykenevänsä työhön, jos vain viitsi, ja hän päätti koettaa.
"Etkö menisi katsomaan, mitä se lehmä noin ammuu?" virkkoi hän niin
iloisesti, kuin osasi. Hän ei tullut ajatelleeksi, vaikka häneltä
kyllä jo ammoin olivat silmät auenneet, että Liinan tietysti oli
nyt äkistään ihan mahdoton asettua talonpoikaiselle kannalle, hänen
herrasmaisuutensa kun ei ollut mikään teennäinen kuori kuten Kallen.
Liina oli lakannut itkemästä ja istui melkein tunnottomana,
välinpitämättömänä mistään ja ajattelematta mitään. Nyt tämä Kallen
kysymys hänet herätti, mutta ei hänen muotonsa siltä osoittanut
virkeätä eloa, vaan suurta kauhua. Näkyi selvään, että hän tahtoi sanoa
jotakin, mutta ei saanut sanaa suustansa.
"Minäkö läävään!" kuului viimein.
"Naisten töitähän se on, eikä tässä vielä ole piikaa", koetti Kalle
selittää ja rauhoittaa.
"En minä ikänä sitä tee!" vastasi Liina jyrkästi.
"No, menenpähän minä sitte, vaan laita sinä sill'aikaa makuualunen
kuntoon; tulo ottamaan heiniä!"
Sama kauhistus taas Liinan kasvoissa. Hänenkö pitäisi mennä ulos
sateesen!
"Mitä sinä sitte tekisit? Lypsätkö lehmän?"
"En minä mene läävään, enkä minä osaa tehdä mitään. Minä kuolen
täällä!" kuului uuden itkunpuuskan seasta katkonaisin sanoin.
Kalle yritti hänkin joutumaan neuvottomaksi, tottumaton kun
oli tuollaiseen tenhottomuuteen. Tuntien itsensä tällä kertaa
kykenemättömäksi lohduttamaan, kun näet mieli olisi tehnyt päin vastoin
torumaan, jätti hän Liinan itkemään, kävi lepyttelemässä lehmää,
toi tullessaan heiniä alussäkkiin ja laittoi vuoteen. Kävi sitte
hankkimassa maitoa sen luonnollisesta säiliöstä sekä otti eväistä
pöydälle lämpöisen särpimen viereen leipää, voita ja kalaa.
"Tulepas nyt syömään!" kehoitti hän.
Ei Liinalle ruoka maistunut. Hän heittäytyi vaatteissansa vuoteelle ja
alkoi väristä.
Kalle huomasi, että Liinalla oli tosi tuska edessä, jätti syönnin
puuhan sikseen, läksi etsimään puita, tehdäkseen tulta lieteen, ja
löysikin hyvän aikaa haeskeltuaan minkä mitäkin romua, jonka sitte
suurella vaivalla sai syttymään; kunnes viimein, liesikivien lämmittyä,
iloinen tuli alkoi levittää lämpöä tuvan kolkkouteen ja sotkea pöydällä
palavan kynttilän valoa.
Se niukan virkisti Liinaakin. "Anna sentään vähän maitoa!" virkkoi hän
sängystä.
Kalle tarttui kuin hukkuva oljenkorteen tuohon Liinan elonmerkkiin ja
kantoi koko maitosaaliinsa juotavaksi.
"Kuulehan, kyllä tässä vielä hauskakin tulee, kunhan vain tämän talven
yli pääsisimme. Korjaelemme nyt hätävaraksi pahimpia paikkoja. Ruokaa
me kyllä saamme kotoa tämän talven."
"Ei minusta ole tällaisessa asujaksi. Tuleehan tässä ihan sokeaksi, kun
on noin pienet ikkunat, ja kylmää, kun ei ole sisälaseja."
"On metsässä puita, ja näyttää tuo uuni kestävän lämmittää vaikka
aamusta iltaan."
"Kyllä minä ihan kuolen tällaisessa elämässä!"
"Älä joutavia. Ja jos hyvin pelkäät, voisithan mennä sukulaistesi luo
nyt ensi aluksi."
"En minä mene, kun olivat niin vasten naimistamme. Ennen minä lähden
kerjäämään!"
Kallea myhäytti. Hän sentään osasi paremmin arvostella kerjuun
ikävyyksiä, vaikka ei ollut hänkään niitä itse kokenut. "Hyvää tekisi
koettaa", ajatteli hän, mutta sanoi sitte lohdutellen:
"Minä hankin hypoteekki-lainan, ja talvella vedän hirsiä tuonne
ylemmäksi mäelle; sitte keväällä hajoitamme koko tämän hökkelin ja
teemme sinne uudet kunnon kartanot."
"Jospa vain en tulisi sairaaksi."
"Tottuu sitä sentään kaikkeen, kun vain on malttia ja kärsimystä ja
hyvää toivoa."
Liina rauhoittui vähän, kun edes pieni toivon kipinä alkoi pilkistellä
mustan syysyön pimeydestä. Mutta liiaksipa Kalle kuitenkin luotti
tottumiseen. Liina kyllä tottui siksi illaksi elämään, kun ei kuolema
tullut; vaan jo yöllä, kun rankempi sade alkoi tippua suorastaan
sänkyyn, kuoleman pelko taas rupesi pusertelemaan esiin katkeroita
valituksia.
Päästiin siitä sentään yli yön ja useammankin, laho katto saatiin
suurella vaivalla vettä pitäväksi ja kylmä uuni lämpöiseksi, niin että
Liina välttämättömyyden pakosta vähitellen rupesi viihtymään. Olisipa
hän ehkä jo viikkokauden kuluttua viihtynyt hyvästikin, jos vain olisi
ollut kirjoja ajan kuluksi. Työhön tottuminen näet häneltä jäi ihan
sikseen, siihen kun ei ollut halua. Kallen täytyi hoitaa elukoita ja
muuta taloutta, kunnes saatiin piika. Liina nyt vain jouten istuskellen
haaveksi uutta, komeata asuinkartanoa, jossa saisi rauhassa hoidella
mukavuuttansa. Muita kartanoita hän ei ajatellut lainkaan, mitä ne
häneen koskivat. Oma mukavuus oli Liinalla niin luonnollinen ja
itsestään selvä asia, että hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että
voisi tai pitäisi muusta huolia niin mitään.
Kallea tuo toimettomuus hyvin suututti, vaan kun kaikki yritykset saada
Liinaa edes käsittämäänkään minkäänlaisen työnteon tarpeellisuutta,
luopui hän opastamisesta toistaiseksi ja hoiteli piian kanssa töitä
ja taloutta niin, kuin ei Liinaa olisi ollutkaan talossa. Eikä Liina
edes ymmärtänyt olla siitäkään pahoillaan, että emännyys oli kokonaan
piian käsissä; hänestä oli nivan luonnollista, että kaikki tyyni,
pienimmätkin asiat tehtiin hänelle valmiiksi.
Luottaen lainan saantiin ryhtyi Kalle jo ennen talven tuloa tekemään
sijaa uudelle asuinkartanolle. Hauskuutta ikävöivä Liina kävi
uskollisesti mukana katsomassa työn tekoa ja määräämässä, millaiseksi
hän tahtoi tulevan asuntonsa.
Kalle puolestansa osaksi heikkoudesta vaimoansa kohtaan, rakkaus kun
ei vielä ollut ehtinyt kylmetä, osaksi myöskin omassa mielessä vielä
salaa kytevästä herrasmaisuudesta taipui kivijalan tekoon tuvalle, sen
porstualle, kolmelle kammarille ja salille sekä sen tampuurille, vaikka
oikeastaan oli alussa aikonut vain tupaa ja kahta kammaria.
Työ sujui jotenkin hyvin, sillä Kallea vähin elähytti toivo, että
tottahan Liina sentään aikaa myöten tottuu talouden hoitoon ja
askareihin, kun kerran pääsee mieleiseen asuntoon. Ja nyt piika ehti
yksinäänkin vielä hoitaa yhden lehmän ja laittaa ruoan niin pienelle
perheelle, neljälle hengelle, siihen luettuna päiväläinenkin, jonka
Kalle oli hankkinut avukseen kivien vääntelemiseen ja maan kaivamiseen.
Talveksi tuli päiväläisen sijaan varsinainen renki, että kahden miehen
kävisi hirren veto sukkelammin.
Viimein kun talon tarkastus ja kaikki muut asiaan kuuluvat temput oli
suoritettu, sai Kalle keväällä käydä nostamassa hypoteekki-lainan,
neljä tuhatta markkaa. Samalla hän tullessaan toi koko lekkerin viinaa
talkootarpeiksi, kun näet oli Notkolaisten neuvosta päätetty pitää
niitä useampiakin, että työ helpommin ja sukkelammin edistyisi, ja
sellaisissa lahjatöissä tietysti täytyi paikkakunnan tavan mukaan
kestitä työntekijöitä viinalla, muutenhan ei ketään olisi tullut koko
taikoihin, vaikka naapuriston miesväki ei yleensä ollutkaan viinaan
menevää.
Nyt alkoi kiireen kihinä Mäkelässä. Ensinnä siirrettiin paras aitta
uuteen paikkaan. Niissä talkoissa olivat apuna ainoastaan Notkolan
miehet ja pojat. Viinalekkeriä maisteltiin vain nimeksi, sillä Notkolan
isäntä ei suvainnut juopumista. Kalle kyllä oli koulumatkoillaan
oppinut ryyppimään, mutta ei nyt rohjennut sitä tehdä isänsä nähden,
eikä hän vielä ollut niin pahoissa viinan kahleissa, että olisi sitä
juuri himoinnutkaan; hän joi vain huviksensa, milloin hyvä tilaisuus
sattui.
Aitan valmistuttua asettuivat mäkeläiset siihen asumaan ja määräsivät
kahdetkin suuret talkoot, toiset tou'on tekoa, toiset asuin- ja
karjakartanon muuttoa varten.
Kynnöt tuli kynnetyksi kunnialla. Toiset vielä suuremmat talkoot eivät
päättyneet yhtä onnellisesti. Huoneet saatiin miehissä pian hajalleen
ja sitte kilvalla vetäessä lopetettiin työ päivällisille. Myöhäiseksi
syönti siten jäi, mutta ei viitsitty työtäkään kesken jättää.
Tämä harmitti Liinaa, hän yritti kiirehtimään ruoan laittajia. "Minun
pitää saada ruokaa aikanaan; sen verta toki pitäisi teidän tietää!"
torui hän äkeissään.
Kalle sattui tulemaan paraiksi kuulemaan komennusta. "No no, eihän
sinulla nyt kiireempi liene kuin meillä muillakaan, jotka olemme työtä
tehneet sinunkin edestäsi", selitti hän säveästi ja iloissaan työn
joutumisesta. "Pitääkö minun siltä syömättä olla, että sinä et malta
työstä tulla?", kysyi Liina vielä äkäisemmin.
"Ohoh, eipä luulisi jouten ollessa syönnillä kiirettä olevan; ei
minusta ainakaan ruoka maistu, milloin jouten olen", selitteli Kalle
vielä puoleksi leikillään, toiseksi tosissaan.
"No, eivät nämä tällaiset ruoat minusta maistukaan, parempiin minä toki
olen tottunut aikoinani."
"Laita sitte itse parempaa, kun ei tämä kelpaa; tekisitpähän silloin
edes jotain joutessasi." Kallea jo vähän pahastutti tuo nurkuminen
tällaisessa kiireen kähinässä; sitä hän toki ei olisi odottanut.
Liina puolestaan suuttui. "Vai niin, vai pitäisi minun itseni ruveta
ruokaa laittamaan! Mitä sinä oikeastaan ajatteletkaan? Sanopas
kerrankin!"
"En mitään erinomaista, sitä vain, että ainakin se olisi emännän asia."
"Mutta minä sitä en tee!"
Kallea hävetti jatkaa riitaa talkooväen kuullen, mutta kovin hänen
sydäntänsä kaiveli, ja illan pitkään hän koetti sitte harmiansa
hukuttaa lekkerin höyryihin. Siinä toimessaan hän onnistui niin hyvin,
että nukkui kesken ilojen. Talkoomiehet omin neuvoin lopettelivat
ryyppyneuvot lekkeristä, joka ei kovin suuri ollutkaan, ja palasivat
tyytyväisinä kukin kotiinsa.
Notkolan isäntä yksin oli tyytymätön. Hän oli nyt kylliksi kuullut
Liinan emännyys-periaatteita arvataksensa, että siitä talosta ei
koskaan hyvää voinut tulla. Lisäksi vielä Kallen juominen häntä inhotti
ja hävetti niin, että hän kesken jo läksi pois, itsekseen jupisten:
"Enkö jo sanonut, enkö jo sanonut! Kyllä Kalle nyt parhaan sai, ja
se vielä saattaa hänet itsensäkin onnettomaksi ja mieron tielle.
Edestäänpähän nyt löytää, kun ei varoituksiani totellut."
Yöllä heräsi Kalle kovaan päänpakotukseen ja kömpyröi ulos lekkerin
luo saamaan lääkettä. "Voi sen peijakkaat, kun joivat kaikki!" kuului
pahoitteleminen, kun lekkeristä herui vain muutamia pisaroita, jotka
paraiksi kiihdyttivät sekä himoa että pään pakotusta.
Äkeissään yritti hän ensin nukkumaan, mutta eipä unta tullut. Hän
nousi ylös, pukeutui paraimpiin vaatteihinsa, kaivoi arkusta lompakon
taskuunsa, valjasti hevosen, nosti lekkerin kärreihin ja läksi ajamaan.
Hyvin usein tapahtui kesän pitkään samanlaisia syyttömiä ajoja; pitihän
toki olla ryyppyjä kirvesmiehille, eihän muka käynyt odottaakaan,
että työ muuten olisi hyvin edistynyt. Varsinkin pyhäpäivät olivat
yhteisiä juhlia, jolloin työmiehet ja renki auttelivat isäntää,
hypoteekki-lainan kaventelemisessa tälläkin "vähemmän rasittavalla"
tavalla.
Liinan kanssa ei Kalle sattunut talkoiden jälkeen koko kesänä
riitautumaan useammasti kuin yhden kerran. Oli kiirein heinäaika. Renki
oli päiväläisten kanssa varsinaisina heinämiehinä, vaan eräänä päivänä
oli melkoinen ala kuivaa karhikkoa saatava latoon ja Kalle sen tähden
lähetti sinne aamiaiselta piiatkin avuksi.
Illan tullen ajoi pieni paimenpoika karjan kotiin, mutta piikoja
ei vielä näkynyt. Odoteltuaan heitä ikäväksi asti ryhtyi hän
vastenmielisesti viimeiseen hätäkeinoon.
"Mene nyt sinä lypsämään lehmät, kun piiat eivät näy joutavan kotiin",
sanoi hän Liinalle.
Liina ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Vasta sitte, kuin Kalle lausui
kehoituksensa uudestaan, vastasi hän!
"Mitäs laitoit piioista sinne?"
"Tottahan tuon verran ymmärrät, että heinät pitää silloin korjata, kuin
ovat kuivat. Yöllä näyttääkin tulevan sadetta; olisiko pitänyt jättää
heinät kastumaan ja pilautumaan?"
"Olisit mennyt itse."
"Enhän minä kahteen paikkaan yht'aikaa repiä; on minulla ollut kylliksi
työtä tässäkin ja kovempaa, johon piiat eivät kykene ensinkään."
"Lypsä sitte itse lehmäsi, mitä minä niistä huolin!"
Kalle suuttui. "Jopa nyt jotakin! Vai et sinä huoli. Pitääkö minun
sitte yksinäni huolia kaikesta. Sinua varten minä tässä puuhaan asuntoa
kuntoon ennen syksyä etkä sinä huoli mistään. Eikö sinua vähän jo
viimen hävetä?"
"Ei yhtään. Mutta sitä häpeäisin ikäni, jos menisin lehmiä hoitelemaan."
Kalle ällistyi, mutta malttoi mielensä ja pidätti suuttumuksensa,
vaikka kyllä mieli teki kerrankin purkaa suunsa puhtaaksi. Hän huomasi
Liinan parantumattomaksi nukeksi, joka ei kyennyt muuhun kuin lasten
leikkiin.
Syksymmällä olivat kaikki kartanot käyttökunnossa, vaikka eivät
vielä aivan valmiina. Silloinpa lainasummakin oli huvennut yhdeksi
satamarkkaiseksi. Oikeastaan ei sekään enää ollut omaa, sillä kun
Kalle oli viime kerran kaupungissa käydessään pyytänyt lukua puodista
otetuista rakennustarpeista, oli niiden maksamaton summa ollut kolme
sataa markkaa. Lekkeriä hän ei enää olisi tarvinnut, mutta toimitti sen
kuitenkin täyteläisenä kärryihin vastaisen varalle, kun näet enemmän
ostaessa tavara muka oli huokeampaa.
Kotimatkalla johtui hänelle mieleen ajatus, joka oikein pani hänen
kasvonsa ilosta loistamaan. Kun kerran lekkeri oli täynnä, niin sopihan
sillä nyt pitää tupaantuliaiset, ja niiden vietoksi hän määräsi ensi
sunnuntain. Silloin se joutava viina myöskin juotiin.
Kesäisten rakennushumujen aikana oli Kallelta aina jäänyt toistaiseksi
Liinan varsinainen opastaminen askareihin taipumaan, ja mikä kerran
pitkistyi, se myöskin vetkistyi. Uusiin huoneihin päästyä olisi siihen
nyt ollut ryhdyttävä, mutta eipä Kallella enää ollut mitään ryhtiä
itselläänkään. Hän tosin teki välistä työtä kuin karhu, vaan välimmiten
aina myöskin ryypiskeli ja kohmeloissaan makaeli. Onneksi olivat
palvelijat vielä siksi turmeltumattomat ja rehelliset työntekijät, että
talon hoito näytti hyvin menestyvän.
Liina iloitsi kuin lapsi uusissa huoneissa, hankki saliin kiikkutuolin
ja istuskeli siinä päivät päästänsä milloin yksikseen, milloin kenenkin
naapuri-emännän kanssa, joka vain oli halukas hänen kahvipannuansa
tyhjentämään ja huvittamaan häntä joutavilla juoruilla ja lörpötyksillä.
Mikäli kahvivieraita rupesi yhä tiheämmin käymään emännän luona, alkoi
se suututtaa Kallea, mutta jos hän yritti siitä jotakin sanomaan,
virkahti Liina: "Juothan sinä itse viinaa, tottahan minä saanen kahvia
juoda!" Siihen asia aina sammui, ja samoin sammui kaikki muutkin
järjellisemmän elämän yritykset. Kalle joi harmissaan, kun ei saanut
vaimostaan minkäänlaista tukea missään asiassa, ja Liina joi ajan
kuluksi ikävissään, kun oli joutunutkin vain talonpoikaistaloon, jossa
hän ei pystynyt edes piikojakaan komentamaan muuhun kuin heillekin
mieluiseen kahvin keittoon eikä siis muuta varten käynytkään koko tuvan
puolella.