III.

Kahdeksantoista ikäisenä palasi Liina koulusta kotiin ainiaaksi, kuten

isä ilotteli, mutta ainoastaan "kunnes...", kuten Liina itse arveli.

Kotiin lähtiessään valitsi hän, kuten ennenkin joka kesäksi, aika

röykkiön kirjoja eväiksi; mitäpä hänellä muutakaan olisi ollut maalla

tekemistä.

Kesä kului jotenkin hauskasti, aamut makaellen lähelle puolta päivää,

keskipäivät lueskellen ja illat kävellen tai kammarin ikkunasta

haaveksivasti katsellen kohti avaruutta.

Välistä hän käveli puutarhassakin marjoja suuhunsa poimiskelemassa,

ne kun maistuivat makeammilta tuoreeltansa kuin toisten kerääminä ja

astiassa istuneina.

Vähitellen alkoi Liinasta kuitenkin olo tuntua ikävältä. Hänellä näet

ei ollut vähintäkään halua minkään työn tekoon, ei edes senkään vertaa,

että olisi itse ommellut leningistänsä irti karisseen napin jälleen

kiinni. Sehän muka oli Kaisan asia. Mistäpä Liina olisikaan saanut työn

halua, kun ei kukaan ollut häntä lapsempana koskaan siihen opastanut

eikä totuttanut.

Ikävä kasvoi, mikäli kirjakasa hupeni, ja ihmeen pian se loppuikin.

Liinalla näet olikin omituinen lukemistapa, varsinkin viime aikoina.

Hän tutki vain alun kustakin rakkausromaanista — muista kirjoista hän

ei huolinutkaan —, katseli sitte sieltä täältä kertomuksen juonta ja

lopusta viimein, tulivatko "he" onnellisiksi vaiko onnettomiksi. Muut

kertomuksen henkilöt eivät muka ansainneet tarkempaa tutkimista, paitsi

ehkä välistä joku kovasydämminen likeinen sukulainen tai muu holhoja,

joka koetti nuorten aikeita häiritä ja estellä.

Salin kaapin Liina tiesi jo ammoin moneen kertaan katselleensa. Nyt kun

eväskirjat loppuivat, kävi hän selaamassa pitäjän lainakirjaston, löysi

sieltä muutamia vanhoja repaleita ja lukea hotasi kaikki yhtenä päivänä.

Nyt vasta aika oikein pitkäksi muuttui. Rinnassa ammotti tukala

tyhjyys, joka aina tulee tyhjäntoimittajan osaksi ja kasvaa sitä

suuremmaksi, mitä enemmän sitä koetetaan haihduttaa yksinomaan

huvituksella, millaisella hyvänsä. Rikoshan aina maallisenkin lain

rikos kasvattaa rikkojan mieleen tyytymättömyyttä, joka ei haihdu

paatuneimmastakaan mielestä kokonaan ennen, kuin rikos on jollakin

tavalla sovitettu. Vielä suurempaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta

tietysti kasvaa korkeimman lain rikkomisesta, kun sitä rikosta näet

ei itse kyetäkään sovittamaan ja monen, ehkäpä jokaisenkin "vanhan

ihmisen" mielestä armoon ja anteeksi anomiseen turvautuminen tuntuu

häpeälliseltä ja omaa ihmisarvoa alentavalta. Ihmekö siis että Liinan

mieli oli levoton ja tyhjän tukala, sillä hänhän oli rikkonut molemmat

osat tästä lyhyestä lainpykälästä: "Rukoile ja tee työtä!"

Hän oli lukenut eräästä sellaisestakin onnettomasta, joka

tyhjäntoimituksestaan ja huvittelustaan oli viimein tullut hulluksi,

ja häntä alkoi pelottaa. Siinä kirjassa ei ollut sanallakaan viitattu

hulluksi tulemisen syvintä syytä eikä siis myöskään osoitettu oikeata,

eipä millaistakaan varokeinoa sitä vastaan. Kertomuksen kirjoittaja

oli kaiketi arvellut itsekunkin lukijan itsensä tekevän tapauksesta

omat johtopäätöksensä, millaiset kullekin soveltuivat. Liina oli yhtenä

esimerkkinä niistä lukemattomista, jotka eivät itse kykene tekemään

oikeita johdelmia. Ei, häntä vain pahasti pelotti, ja ihmeellisempi

kuin hänen kykenemättömyytensä arvaamaan kirjan tekijän syvällisempiä

ajatuksia, jos niitä hänellä muuten oli ollutkaan, ihmeellisempi

tosiaankin oli Liinan kestävyys, että hän ei tullut hulluksi sinä

pitkänä vuotena, joka kului koulunkäynnin päätyttyä tuon ikävän ja

pelon vaiheella.

Kouluaikana oli edes koulussa istuminen ollut jonkinlaisena pakkotyönä,

johon kului aikaa; mutta nyt oli sekin lopussa. Kotona ei ollut pakkoa

tehdä ei niin mitään eikä Liina olisi viitsinyt mihinkään ryhtyä

käsiksi, vaikka olisi käskettykin. Hän vain hautoi ikäväänsä ja samalla

mietiskeli, että tuohon mielen kamalaan tyhjyyteen sopisi niin hyvin

täytteeksi rakkauden liekki. Mutta eipä lähitienoilla ollut ketään sen

sytyttäjää. Isä vielä itse hoiti apulaisetta papilliset tehtävänsä ja

niissä muutamissa herrastaloissa, joissa rovasti silloin tällöin kävi,

oli ainoastaan vanhahkoja tyttäriä, joiden seura Liinaa ei ollenkaan

huvittanut, he kun eivät kuuluneet osaavan muusta puhua kuin töistään.

Siispä ei muuta kuin ikävää ja pelkääviä aavistuksia ja yhä uudestaan

samaa koko pitkä vuosi.

Eräänä sateisena syyspäivänä Liina istui kammarissaan kiikkutuolissa,

johon kapineesen hän oli erittäin mieltynyt. Siitä hän katseli pilvien

rakoja, kunnes ajatukset alkoivat lennellä romaanisankarien keralla

muilla mailla.

Suruinen oli hänen mielensä ja yhä kovemmin alkoi kalvaa tuo

alinomainen haikea kaipaus. Viimein sen seasta selvisi esiin lapsuuden

muisto, Notkolan Kallen kuva. Mutta hänhän oli poissa, kaukana,

ja oli jo ollut kauan, aina siitä asti, kuin Liina lapsellisessa

viattomuudessaan yritti häntä suutelemaan. Ei Liina enää oikein

muistanut hänen näköänsäkään.

Kaiho kasvoi kasvamistaan ja Liinalle alkoi herua kyyneleitä silmiin.

Tultiin kutsumaan päivälliselle.

Liina, säpsähtäen ajatuksistaan, läksi.

Rovastin ruokaillessa tyttärineen tuotiin postilaukku. Vanhus heti

jätti lusikkansa, avasi laukun, työnsi sanomalehdet syrjemmäksi

pöydälle ja luki ainoan tulleen kirjeen.

Hänen otsansa vähän rypistyi, mutta sanomatta muuta kuin paljon

merkitsevän "hm!" pisti hän paperin sanomalehtikasan päälle ja ryhtyi

jatkamaan syöntiänsä.

Tuo "hm!" ei jäänyt Liinalta huomaamatta. Pöydästä noustessa hän kysyi,

mistä kirje oli ja mitä uutta se tiesi.

"Olen jo vanha", selitti rovasti, "enkä viitsisi enää itse pitää huolta

maatöistä. Kirjoitin Kurkijoelle ja pyysin sieltä luotettavaa pehtoria,

ja nyt esittävät Notkolan Kallea ja sanovat häntä taitavimmaksi

kaikista."

Liina punastui, vaan virkkoi teeskennellen:

"Mikäs sitte estää Kallea ottamasta. Tottapahan siellä paraiten

tietävät hänen taitonsa."

"Olisi tuo saattanut olla vähän etempää. Kuka tietää, eikö hän tässä

rupea enemmän hoitamaan omaa kotoansa kuin pappilaa."

Rovastilta oli jo ehtinyt kokonaan unhottua Liinan lapsuuden aikaiset

suuteluvehkeet. Jos hän ne olisi muistanut, niin tuskinpa hän olisi

pehtorikseen kutsunut Kallea, kuten nyt teki, ell'ei ehkä olisi uskonut

tytärtänsä nyt jo viisaammaksi kuin silloin lapsena.

Liina, saatuaan kuulin isänsä päätöksen, alkoi ikään kuin vähän

elpyä. Saivathan hänen halveksimisensa nyt jotakin lujaa pohjaa. Hän

kuvaili ajatuksissaan Kallea aika herraksi ja ehti sinä kuukautena,

joka vielä kului hänen tuloonsa asti, jo edeltä päin rakastua häneen

silmittömästi. Olihan sydän tyhjä ja ikävöivä; tyhjyyden täytteeksi

sopi Kalle niin hyvin.

Tuli viimein se päivä, jolloin Kallen piti saapuman. Liinalta se ei

ruvennut mitenkään kulumaan loppuun asti; istunta, astunta, kiikunta,

kaikki ne hänen ainoat työnsä tuntuivat yhtä ikäviltä.

Juotiin teetä, syötiin illallinen, mutta rovastipa se vain yksin

söikin, vaikka kaksi heitä pöydän ääressä istui.

Viho viimeinkin kuului maantiellä aisakellon ääni ja Liina tunsi sen

pappilan kelloksi. Lienee sen tuntenut rovastikin, koskapahan alkoi

tunkea paksua päällystakkia yllensä ja lähteä rappusille. Liina seurasi

porstuaan ja jäi lasioven sisäpuolella kurkistelemaan. Aurinko oli jo

ammoin laskeutunut, mutta täys’kuu toki yön valoisaksi.

Kärrit, tulla kolisten jäätynyttä maata, pysähtyivät rappujen eteen,

ja niistä hypähti maahan todellakin muhkean näköinen nuori herrasmies.

Rovastin viittauksesta ajoi renki kärrit tuparakennuksen eteen ja nosti

siihen Kallen tavarat.

Rovasti oli laskeutunut alimmalle rapulle, siinä katellen tervehtinyt

tulijaa ja lähtenyt hänen edeltänsä astumaan pienelle puolelle.

Päästyään porstuaan avasi hän erään oven, sanoen:

"Täss' on teidän kammarinne ja avaimen paikka on tässä seinällä

naulassa. Asetelkaa nyt omat tavaranne ja tulkaa huomeisaamuna aikaisin

minun puheilleni, niin saamme tarkemmin sopia palkoista ja muista

asioista."

"Kiitoksia. Minä mielelläni menenkin nyt tervehtimään kotiväkeä

pitkästä ajasta."

Kalle nosti tavaransa kammariin, pisti avaimen naulaan, kumarsi

"hyvää yötä!" rovastille ja astui suoraa päätä ulos portista, edes

katsahtamattakaan suuren puolen porstuaan päin, jonka oven takaa Liina

pakeni kammariinsa, rinta melkein tukehtuvana oudosta levottomuudesta.

Hän heittäytyi sohvalle ja alkoi pukea tunteitansa ajatuksiksi:

"Miks'hän isä ei häntä kutsunut sisään? Pianhan Kaisa olisi teetä

varistanut. Ja tuo Kalle, lieneekö hänkin tullut ylpeäksi, kun ei edes

katsahtanutkaan minuun päin?" Ajattelijalta jäi levottomuuden kiireessä

huomaamatta, että hänhän olikin seisonut oven takana, josta Kallen oli

mahdoton häntä havaita, vaikka ei olisikaan ollut ylpeä.

Kalle puolestaan oli käsittänyt väärin opin uran, varsinkin

maanviljelyskoulun, ja tullut mielestänsä jo isoksikin herraksi,

vaikka ei kumminkaan niin suureksi, että olisi halveksinut pappilan

ainoaa tytärtä. Ei, päin vastoin oli vähitellen herrastuessa hänelle

useinkin johtunut mieleen tuo ensimmäinen väkinäinen suutelutemppu,

ja vaikka Kalle ei ollutkaan yhtä haaveksivainen kuin pappilan Liina,

häntä kun kova ruumiillinen työ esti siksi joutumasta, niin olipa hän

sentään isosti ilostunut, kun sai koulunsa johtajalta kuulla, että

hänelle oli paikka tarjona kotipitäjänsä pappilasta. Ja nyt hän pihaan

ajaessaan oli kyllä koettanut tähystellä, eikö missään päin vilahtaisi

herrasneiden haamua. Sitä kun ei tapahtunut, täytyi hänen malttaa

mieltänsä toistaiseksi.

Kallen saapuessa kotitaloon yriteltiin siellä jo käymään levolle. Mutta

pian selvisi äiti toimittamaan kauan ikävöidylle pojalle illallista,

jota odotellessaan ja syödessään "paljon" nähnyt ja kokenut Kalle

kertoellen tyydytteli vanhempainsa ja muun kotiväen luonnollista

uteliaisuutta.

Hän muun muassa puheli, mitenkä "hirveän" ahkera siellä

maanviljelyskoulussa täytyy olla; ihan toista on siellä olo kuin

varsinaisessa lukukoulussa: lukemista melkein yhtä paljo ja sen lisäksi

ajetaan työhön ihan kuin pahinta renkiä, niin että varhain aamusta

myöhään iltaan ei ole hetkeäkään lepoa.

"Mitenkä siellä sitte ehditään noin herrastua?" kysäsi häneltä isänsä,

joka jo pitkään oli katsellut Kallen herrasmaista trikoopukua ja

käytöstä ja muita outoja liikkeitä.

"Yhäkö sitä nyt sentään pitäisi olla kuin mikä tuhkimus", vastasi

Kalle, käsittäen isänsä lauseen enemmän kiitokseksi kuin moitteeksi ja

ollen itsekseen hyvillänsä, että hänen ryhdissänsä tapahtunut muutos

niin selvästi näkyi.

Isäntä ei siihen enää virkkanut mitään, mutta kuitenkin alkoi Kallesta

tuntua jotakin hänelle käsittämätöntä "olevan koti-ilmassa". Sen

tähden hän kiiruhtihe pois pikemmin, kuin tullessaan oli aikonut,

jättäen tällä kertaa vähemmälle sekä oppinsa että muun mahtavuutensa

näyttelemiset.

Palattuansa rovastin osoittamaan kammariinsa ryhtyi hän järjestelemään

kapineitaan.

Pihan toiselta puolen hohti eräästä ikkunasta valoa. Kalle ensin

itsekseen arvaeli, kuka siellä niin myöhään vielä valvoi; mutta

yht'äkkiä johtui hänelle sitte mieleen, että se se juuri olikin Liinan

kammari, ja omituista suloa se muisto tuntui mieleen levittävän. Ei nyt

kuitenkaan ollut aikaa unohtua sitä ajattelemaan. Hän siirsi lampun

pois ikkunan edestä, että paremmin näkisi purkaa tavaroitansa, ja

sattui sitä jotenkuten liikuttelemaan niin, että sen valo pari kolme

kertaa välähti pihan takaiseen ikkunaan.

Liina tähystellessään oman huoneensa ikkunasta luuli sitä

erityiseksi, hänelle aiotuksi tervehdykseksi ja tyyntyi äskeisestä

toivottomuudestaan. Hän vaipui unelmiin, jopa viimein unenkin valtaan,

muistamatta sammuttaa tultansa.

Seuraavana päivänä tapahtui nuorten tutustuminen silmästä silmään, ja

sitä jatkettiin sitte rovastin huomaamatta niin hyvällä menestyksellä,

että he viimein käsikkäin astuivat "ukon" eteen pyytämään siunausta.

Sepä oli rovastille ankara isku. Hän niin ällistyi, että olisi

varmaankin seljälleen kellahtanut, ell'ei olisi sattunut istumaan

karmituolissa pöytänsä edessä. Pois hän ajoi anojat sinänsä.

Mutta Liinalla oli vieläkin oma päänsä eikä rovastilla ollut nyt

yhtään enempää vaikutusvaltaa häneen kuin ennenkään. Liina osasi ajaa

asiaansa niin, että vanhuksen viimein täytyi suostua. Kuitenkin hän

pani ehdoksi, että Kallen piti ruveta itsenäiseksi maanviljelijäksi, ja

koska hänen kotitalossaan vielä oli varma entinen isäntä ja paljo muita

perillisiä ja pappila oli rovastin oma ainoastaan hänen elinajakseen,

niin ostettiin nuorille oma tila, maanlaadultaan hyvänlainen, vaikka ei

suuren suuri, vaan rakennuksiltaan perin rappeutunut. Rovasti kuitenkin

aikoi laittaa kaikki kuntoon ennen nuorten sinne muuttamista; siihen

asti he saivat tyytyä asumaan pappilassa.

Heti häiden jälkeen kääntyi rovasti vastoin kaikkia suunnitteluja

sairaaksi eikä enää siltä tautivuoteeltaan, noussut. Kun hänen pesäänsä

ruvettiin selvittelemään, huomattiin kaiken irtaimen menevän veloista,

joten nuoret jäivät vallan tyhjin käsin oman neuvottelemisensa tai

neuvottomuutensa varaan, sillä samaa tietä oli jo vähän ennen mennyt

vanha Kaisakin. Saamamiehet korjasivat kaikki tyyni ja heti huutokaupan

jälkeen täytyi Kallen vaimoinensa siirtyä pois tieltä.

Aluksi he muuttivat Notkolaan, jossa toinen tupa oli tyhjänä ja

sisustettuna muutamilla Notkolan isännän pappilasta huutamilla

huonekaluilla.

Nyt alkoi Kallelle helpot päivät. Notkolassa ei hänen uusia

viljelystapojansa tarvittu, siksi oli isäntä liian vanhollinen, eikä

hän myöskään katsonut arvonsa mukaiseksi ruveta "olemaan renkinä

ja toisen komennettavana" tuohon vanhanaikaiseen työhön, jonka

järjestystä hän muuten ei enää lapsuutensa ajoista muistanutkaan. Tosin

Kallea hiukan hävetti vetelehtiä aivan joutilaana, vaan hyvin tuntui

vastenmieliseltä paljas ajatuskin, että täytyisi ehkä muuttaa tuonne

omaan Mäkelään, jossa ei ollut asuttavaksi kelpaavaa huonetta eikä

mitään tavaraa, vielä vähempi ruokatarpeita.

Niinpä nuorikot viettivät aikaansa huolettomina kävelyllä,

makaamisella, jopa leikilläkin kuin pikku lapset, ryhtymättä niin

mihinkään tosi toimeen.

Isäntää, joka oli ahkera työmies, alkoi tuo tuollainen elämä viimein

harmittaa ja inhottaa. Hän päätti siitä tehdä pikaisen lopun, vaan

samalla kuitenkin pitää näistäkin lapsistansa sen verran huolta,

että heidän ei tarvitsisi aivan nälkään kuolla. "Menkööt Mäkelään ja

ruvetkoot elämään omin takein!" ajatteli hän. "Jos heistä tulee eläjät,

helpotanpahan heiltä alkumatkaa; vaan jos heittäytyvät vetelyksiksi,

olen ainakin minä syytön heidän onnettomuuteensa."

Tämän päätöksensä hän ilmasi pojalleen. Silloin Kalle heräsi. Hän

huomasi isänsä puheen järkeväksi ja suostui muuttamaan ilman mitään

mutkia ja ehtoja. Isä hyvillään hyvän alun toivosta lupasi toimittaa

ensimmäiset välttämättömimmät tarpeet Mäkelään.

Toisin ajatteli Liina taikka oikeastaan hän ei ajatellut mitään, hän

vain ei käsittänyt, minkä tähden heidän pitäisi muuttaa Mäkelään,

olihan heidän hyvä olla Notkolassakin, vaikka tosin ruoka oi ollut

varsin kehuttava, mutta siihen hän jo oli tottunut ja oli tyytyväinen.

"Pääset itse emännäksi", houkutteli Kalle, ja se tarttui Liinalle

mieleen, hän taipui, sillä ajattelematta emännän velvollisuuksia; sepä

olikin hänelle oikeastaan aivan mahdoton, hänellä kun niistä ei ollut

edes aavistustakaan, niin vähän hän oli tarkastellut emännän toimia

Notkolassa ollessaan.