Vuosikauden näytti Mäkelän talo jotakuinkin tulevan toimeen. Vaikka
se ei suuresti vaurastunut, niin ei se sentään vielä rappeutunutkaan.
Toiseksi kesäksi näet Kalle hankki isänsä takuulla kahden tuhannen
markan lisälainan, ja rahallahan on hyvä teettää mitä töitä
hyvänsä. Notkolasta myöskin autettiin sekä työllä että neuvoilla ja
ruokavaroilla jotenkin ahkeraan.
Kului siihen tapaan joitakuita aikoja, niin että Mäkelä oli ollut
Kallen hallussa kaikkiansa puoli kuudetta vuotta.
Oli kylmä aamuyö kevättalvella, kun Kalle reessään horjuen ajoi omaan
pihaansa. Töin tuskin pääsi hän ylös jyskyttämään tampuurin ovea. Hän
tahtoi herroiksi päästä sisään. Mutta turha vaiva; ei kukaan tullut
avaamaan.
"Joko se taas on äkäytynyt, se Liinan vetelys!" jupisi hän kiroillen
itsekseen. "Hyväkin haltia. Mutta kyllä minä näytän, miten isäntää
pitää vastaan otettaman. Näytänpä niinkin."
Ja hän siirtyi jyskyttämään tuvan ovea. Pitkän ajan ja monen
kolistuksen jälkeen kuului porstuasta kompuroimista ja uninen renki
avasi oven.
"Korjaa hevonen!" ärähti hänelle isäntä ja hoiperteli itse sisään.
"Itse tarvitsisit patukalla korjaamista!" murisi renki niin kovaan,
että Kallekin sen kuuli.
"Häh?" vastasi hän porstuasta. "Suu kiinni taikka menekin sitä tietäsi
äläkä enää näytä silmiäsi minulle! Minä tässä isäntä olen."
"Mokomakin isäntä! Kyllä tästä hennonkin lähteä, joll'ei ruokaa
kylliksi laitettane."
Kalle oli jo sisällä ja astua kolusi vaatteissaan suoraa päätä Liinan
kammariin. Emäntä heräsi.
"Ylös" komensi hän. "Tälläkö tavalla isäntää vastaan otetaan? Miksi et
avannut ovea?"
"En minä kuullut", puolustihe Liina.
"Makaat kuin hako, eipähän sinulla olekaan muuta tekemistä, kyllä sen
kylälläkin tietävät ja minua sinusta pilkkaavat, ett'en enää viimein
ilkeä olla ihmisten seurassa."
"Älä porise, vaan toimita leipää taloon. Eilen ei enää kunnolla
riittänyt illalliseksi eikä kuulunut olevan jauhojakaan yhtään kotona."
Kallelta oli jo kotiin ajaessa pahin humala haihtunut ja nyt hän
selvisi edelleen. Toruminen ja komentaminen unhottui, hän sen siaan
muisti pari päivää sitte lähteneensä jauhon hakuun, vaan unohtuneensa
juomaan harmista, kun velaksi ei enää annettukaan eikä hän rohjennut
mennä isältään pyytämään.
Liina nukkui Kallen vaiettua jälleen, niin kuin ei olisi mitään huolia
ollut olemassakaan. Kun hän vain sai olla rauhassa ja omaan tapaansa
mukavuutta hoidella, niin mitä hänen tarvitsi pitää mistään muusta
lukua.
"Mitäs lapsesta, hän nukkuu vain!" pahoitteli Kalle. "Voi polonen
itseäni, kun silloin kerran petyin ja tahallani olin sokea. Hänestä ei
tule ihmistä."
Liinan huoneessa oli liian kuuma. Kalle siirtyi saliin ja alkoi kävellä
edes takaisin. Levottomista liikkeistä saattoi arvata hänen mielessään
liikkuvan jotakin outoa. Näin hän ajatteli:
"Näin pitkälle sitä siis nyt on jouduttu. Voi minua poloista vieläkin.
Jos ilkeäisin itseltäni, niin raastaisin Liinan tukasta, tänne...
ja selvittäisin nyrkkipuheella, mikä hän on ja miksi hän on tehnyt
minutkin. Mutta tokkopa hän ymmärtää sittekään. Tuskin vain!... No,
onhan tuota syytä itsessänikin, miksi rupesin juomaan, niin miksi?
Heikko olen ollut, mutta sen tiedän, jos minulla olisi ollut kunnon
vaimo, en nyt tällainen olisi. Sen verran minussa toki on vielä häpyä,
että en viitsikään olla joka viilekkeen pilkattavana. Vai meillä muka
ei ole leipää sen tähden, että meillä ei ole emäntää, joka paistaisi!
Ja minäkö pidän eukkoani vain nukkena lasikaapissa? Totta totisesti
niin onkin; mutta kuka tuota viitsii kuulla syrjäisiltä, en minä
ainakaan. Loppu tästä elämästä pitää tulla tavalla tai toisella...
Ja loppuhan tästä tuleekin ihan itsestään. Pankkiin olisi huomenna
lähetettävä rahan, kauppiaalla on tuomio ja hän vaatii rahaa,
leipään tarvittaisiin rahaa ja isälle pitäisi toimittaa rahaa siitä
tuonnoisesta summasta, jonka vain vähäksi ajaksi lainasin. Rahaa,
rahaa, rahaa, eikä minulla penniäkään... Pahin pula on syömisestä.
Rupeavat palvelijatkin näljissään haukkumaan... Liinasta en välittäisi,
nähköön vähän nälkää, eikö sitte oppisi jotain tekemään. Ja lapsista
kyllä isä pitää huolen, sen tiedän ihan varmaan. Itse minä kyllä elän
missä hyvänsä... Voi sentäänkin, kun en alussa ollut jyrkempi Liinalle
ja pakottanut häntä ihmiseksi. Mutta kuka tuota jaksaa nähdä akkain
itkua ja vaikerrusta, ja säälihän tuota oli ajaakin herrasihmistä heti
läävään, kun muutenkin tuntui elämä olevan hänestä niin vaikea. Ja se
appiukko, rikkaaksi häntä kaikki luulivat, se se juuri minutkin petti,
kun tyttö vielä lisäksi oli niin vietävän suloinen... se ukko jätti
meidät ihan paljain käsin. Kutti, parahiksi, Kalle! kuka käski olemaan
sokea ja kosimaan herrasneittä? Ei kukaan muu kuin oma herruuteni.
Nyt olen hyväkin herra!... Peijakas kun rupee nälkä hiukomaan omaakin
vatsaani; se vain ei katso herruutta eikä narreutta! Mutta loppu tästä
pitää tulla!"
Kauan hän sillä tavalla mietiskellen käveli välistä hitaammin, välistä
taas kiireemmin, mikäli ajatukset milloinkin sujuivat. Unta ei
kuulunut. Aamu jo ehti valjeta hänen yhä astuskellessaan.
Viimein hän teki päätöksensä, pukeutui päällysvaatteihinsa, meni
tampuurin kautta ulos, valjasti hevosen, saman, jolla oli tullut kotiin
ja läksi ajamaan.
Liina yhä nukkui ja vasta hetkisen kuluttua heräsivät palvelijatkin,
tottuneet kun ajan pitkään olivat hekin enemmän makaamaan kuin työtä
tekemään! Renki kiepsahti vähän sukkelammin tavallista ylös ja alkoi
torua piikoja: "nyt teidät hukka perii, kun näin makaatte selvään
päivään asti, vaikka isäntä on kotona!" Mutta karjapiika, käytyään
elukoita katsomassa ja huomattuaan, että isännän hevosta ei ollut
tallissa eikä rekeäkään kotosalla, alkoi tupaan palattuaan pilkata
renkiä, että hän näljissään näki vain unia päivälläkin. Ja siihen
uskoon piiat jäivät, vaikka renki kuinka olisi vakuuttanut käyneensä
yöllä riisumassa isännän hevosen.
Kalle ajoi suoraa päätä Notkolaan. Vaikealta hänestä tuntui mennä
isäänsä yhä kiusaamaan ja vielä vaikeampi hänen oli kuulla isän suusta
jyrkkä vastaus, että oli turha ruveta kahta taloa hävittämään yhden
tähden. Kalle mielessään kuitenkin tunnusti isän olevan oikeassa,
hänhän oli itsekin koko aamun ajatellut samaa, ja nyt hän ilmasi äsken
tekemänsä päätöksen.
Kauan siinä keskusteltiin ja punnittiin asiaa kaikilta puolin. Notkolan
isäntä, huomattuaan poikansa nyt viimeinkin palaavan väärältä tieltä,
kehoitti Kallea vielä koettamaan pitää taloansa pystyssä, vaan Kalle ei
uskaltanut, hänellä kun ei enää ollut luottamusta itseensäkään.
Aamiaisen syötyä läksi Kalle ajamaan omia teitänsä, ei kuitenkaan
kapakkaan, kuten ennen. Isänsä huusi hänelle vielä jäljestä: "ole
huoletta, kyllä minä korjaan lapset!" ja kyyneliä kiilsi nyt jo
vanhanpuoleisen miehen silmissä.
Mäkelässä palvelijat kyllästyivät odottamaan olematonta aamiaista
eivätkä ilenneet enää mennä lainailemaankaan, vaan karkasivat. Niinpä
Notkolan isäntä päivemmällä tapasi Liinan yksinään lasten kanssa ja
vei heidät kotiinsa. Mäkelän kartanot lukottiin ja elukat korjattiin
myöskin nälkää näkemästä Notkolaan toistaiseksi. Aikaa myöten otti
pankki saatavastaan talon haltuunsa ja irtaimiston veivät muut
saamamiehet.
* * * * *
Tähän nyt kertomus oikeastaan saisi päättyä, sillä johan arvaamme,
että päähenkilöt, joiden elämän vaiheita olemme seuranneet, olivat
auttamattomasti elämänsä mukaista kylvöä niittämässä ja että heidän
lapsensa joutuivat hyviin käsiin. Kuitenkin huvittanee vielä katsahtaa
muutamia vuosia, ehkäpä kymmenkunnankin eteen päin.
Silloin istui Liina huononpäiväisessä torpassa. Hän näet ei ollut
viihtynyt Notkolassa, jossa toisten uutteruus oli ikäänkuin ainaisena
pahana omanatuntona häntä rasittamassa, vaikka häntä ei kovuudella
kohdeltukaan, ja hän sen tähden oli lähtenyt omaan vapauteensa. Huonoa
hänen toimeentulonsa sitte oli ja ehkäpä hän saamattomuudessaan olisi
kuollut nälkäänkin, ell'eivät torpan asukkaat, johon hän asettui
elämään, olisi toimittaneet hänelle syötävää ensin Notkolasta ja sitte
kunnan vaivaisvaroista, kuin Notkolan vanhukset kuolivat ja tila joutui
Liinalle vieraampien haltuun. Työhön oppimisesta ei nytkään tullut
mitään. Torpanväen kätkyitä hän vain kiikutteli ja muisteli ennen
nuorempana lukemiansa romaaneja.
Kallesta kuultiin sen verran, että hän toisissa pitäjissä piti
päällysmiehen ammattia tukin ajoissa ja uitoissa ja ansaitsi rahaa
runsaasti. Mutta Liinalle hän ei lähettänyt penniäkään, sillä viina oli
jo tullut hänelle niin rakkaaksi, että sen alttarille hän uhrasi joka
roponsa. Humalapäissään hän kuitenkin joskus kiroeli omaa tyhmyyttänsä;
koko tuo naimisissa olon aika häilyi hänen mielessään vain pahana
unena. Toimen miestä hänestä ei enää koskaan tullut, siksi oli hänen
oma tahtonsa jo vallan uupunut, ja oikea avun lähde, niin se häneltä
oli unhottunut jo ammoin ennen, kuin hän herrasmaisuuden ja himon
orjaksi joutuikaan.