II.

Silloin kuin Kalle karkoitettiin pappilasta, olisi Liinakin kyllä jo

ollut kouluijässä, vaan eipä rovasti raaskinut luopua ainoasta elämänsä

sulostuttajasta niin pitkäksi ajaksi. Sen tähden hankittiin syksymmällä

opettajatar kotiin.

Ennen hänen tuloansa ehti Liina kylliksensä ikävöidä Kallea. Hänen

aikanansa olivat kirjat niin hupaisesti leikityttäneet ja lennätelleet

häntä ja loitsineet hänen mielikuvituksena eteen yhä uusia kuvauksia,

joissa Kallekin jo ehti esiytyä kyllä kymmenenkin muotoisena, milloin

uljaana ritarina, milloin tonttu-ukkona ja milloin repaleisena

paimenpoikana, ja kaikkien niiden uusien tuttavain seurassa oli

sanomattoman hupainen ja hauska. Sitte Kallen karkoituksen jälkeen oli

ensimmältä kaikki niin kelvottoman ikävää ja kolkkoa, että pitkään

aikaan ei tehnyt mieli lukeakaan.

Viimein kyllästyttyään ikävöimiseen ryhtyi hän taas katselemaan salin

kaapin aarteita ja varsinkin kuvia. Siinä hänelle sattumalta joutui

käteen Piplian historia, mutta hyvin pahaan aikaan. Katsellen kuvia

selaili hän lehtiä. Kiintyivätpä siinä silmät erääsen kohtaan, jossa

kerrottiin Jaakobista ja Esausta, mitenkä Jaakob petti isänsä ja

vanhemman veljensä ja miten Rebekka oli avullisena hänen vehkeensä

toimeenpanossa. Nykyisessä kiukkuisessa mielentilassaan Liina käsitti

meille opiksi annetun ja muistiin kirjoitetun tapauksen vain hupaiseksi

seikkailuksi. Hän itsekseen nauroi Iisakin neuvottomuutta, ja

tuollainen lystikäs petos tuntui oikein viehättävältä. Mitäpä hän tiesi

sen syvemmistä aiheista ja siinäkö hänellä oli aikaa muistaa kymmentä

käskyä tai edes sitäkään niistä, jossa kielletään valehtelemasta,

tai sitä, jossa käsketään vanhempia kunnioittamaan. Jopa ne ehkä

olivat perin unhottuneetkin koko käskyt siitä asti, kuin hän lakkasi

Kaisan johdolla lukemasta, no kun olivat silloinkin tulleet muistiin

ainoastaan ulkoläksynä, sillä eihän Kaisalla ollut taitoa tehdä niin

syvällistä viisautta eläväksi.

Tuo Jaakobin onnistunut seikkailu kiihdytti Liinan uteliaisuutta. Hän

lueskeli sieltä täällä, etsien toisia yhtä hauskoja tapauksin. Niitä ei

sattunut löytymään ja sen tähden Liina, katseltuaan kuvat, pisti koko

kirjan pois ennen luettujen ja katseltujen joukkoon sekä luopui sillä

kertaa enemmästä haeskelemisesta.

Illempana Liina sitte hämmästytti isäänsä kysymyksellä, minkä tähden

Isak ei huomannut karvaisia nahkoja Jaakobin käsistä ja kaulasta.

Rovasti, ollen syvissä mietteissään saarnan valmistuksessa, vastasi

ajattelematta vain lyhyeen:

"Se oli Jumalan tahto. Et sinä vielä sitä käsitä. Kunhan uusi täti

tulee, niin hän kyllä selittää."

Liinan täytyi tyytyä siihen vastaukseen, mutta mieleen jäi hänelle

kuitenkin hämärä ajatus, että Jumalakin toisinaan "tahtoo" petosta.

Sitte Liina luki erään pikku kirjan, jossa vallaton poika itse

hullunkurisesti kertoi, mitä kaikkia kepposia hän teki. Ne tarttuivat

Liinan mieleen kuin tappurat tervaan, eihän hänellä siinä ollut aikaa

ottaa huomioonsa kirjan oikeaa tarkoitusta, joka oli pahankurisuuden

vitsominen, ei, hän päin vastoin itsekseen jo edeltä päin riemuitsi,

miten hauska tulee kiusata uutta tätiä, jota nyt odoteltiin. Ei hän

sentään tuota riemuinnut häijyydestä, vaan yksinomaan huvin halusta.

Joutuipa viimein päivä, jona opettajattaren piti illan suussa tuleman.

Liina oli suuressa odotuksen touhussa uteliaisuus kun näet voitti

kaikki muut halut, yksin kirjainkin katselemisen ja sitä paitsi tuntui

ihan kuin erityistä vetoa tekemään jotakin erityistä kepposta, jolle

saisi kyllikseen nauraa ja ilakoida.

Viimein saapui täti ja Liina juoksi isänsä edellä ottamaan häntä

vastaan. Hyvät ystävät heistä heti näytti tulevan ja rovasti oli

hyvillään, kun Liina niin paikalla rupesi tutuksi opettajattarelle.

Mutta tyttönen katseli häntä tutun silmillä ainoastaan siitä syystä,

että oli jo niin kauan edeltä päin varustautunut sitä uutta huvia

kokemaan ja näkemään.

Illallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden jäsenen

kanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin, jossa Kaisa

jo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla peitteen

päällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin päin, veti

alalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan jälleen

peitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle. Tosin ei

tila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä, mutta

"kukapa sitä niin tarkkaan tutkii", lohdutteli Liina mieltänsä...

Palattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja saattoi

uutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut mennä sisälle,

kun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan ajatellessa, mihin

pulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi tiehensä, ehtimättä

kunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.

Opettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan tietysti

ei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka

joutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät päässeetkään

alemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn asti; sillä hän näet

luuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa tehdessä eikä voinut edes

aavistaakaan Liinan kykenevän sellaista vehkeilemään.

Seuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä

kysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.

Silloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua

leikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa,

sanoi hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: "vai olet

sinä jo niin sukkela!"

Liina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä

uutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli panemaan

toimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta kuulemalla

oppinut.

Milloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa

eräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi

leikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään

itikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar

siitä tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.

Näiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar tapahtua muka

ihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi nauraa, kuten niillä

tarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä kyllästyisi ja lakkaisi

niistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se käy yksipuolinen ilo.

Vaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi, että

Liinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin. Hän

sitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän kovuutta

ollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se olisi vastoin

rovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin isoksi

kasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä Liina

luki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.

Sai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin

minkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi

tuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti rovastille

huomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin varsinaiseen

kouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä pois.

Vaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään järjen

voittaa tunteet.

Vastenmielinen oli Liinasta itsestäänkin tuo kotoa pois lähdön ajatus.

Siitä ikävissään hän Kaisan varustellessa hänen matkatarpeitaan

ryhtyi taas pahaan aikaan lukemaan. Ensimmäisessä kirjassa, jonka

hän sattui saamaan käteensä, puhuttiin vain nuoresta lapsentytöstä,

joka väsyksissä nukahti; sill'aikaa lapsi putosi kätkyestä ja tyttö

sen tähden ajettiin pois palveluksesta. "Se oli parahiksi hänelle!"

ajatteli Liina; "miksipä hän nukkui!" Samassa hänelle johtui mieleen,

että olihan hänkin kerran pienempänä pudonnut sängystään, ja Kaisaa oli

siitä kovasti toruttu. Sitä muistellessaan hänen aivan täytyi koettaa

otsaansa, vieläkö siinä oli kuhmu jäljellä. Jo se toki oli ammoin pois

painunut, mutta "eiköhän pitäisi sittekin lähettää Kaisa etsimään

paikkaa muualta?" päätti hän mietelmänsä, muistamatta, että hän itse

kaikkein vähimmin olisi tähän asti tullut ja vastakaan tulisi toimeen

Kaisatta.

Toisesta kirjasta hän oppi, että sopii muka vastustaa vanhempienkin

tahtoa ja halveksia heidän käyttämäänsä kuritusta, vieläpä pilkatakin

vanhempiansa. Sitä kaikkea tosin oli kirjassa esitetty tyhmän pojan

tehneen tyhmille vanhemmilleen; mutta se molemminpuolinen tyhmyys oli

niin heikosti kuvattu, että Liinasta poika näytti aika sankarilta ja

kaikki hänen tekonsa oikeilta, ja hän sen johdosta ajatteli, että

jospa vain isä yrittäisi antamaan hänelle vitsaa, niin hän juoksisikin

karkuun; eikö hän jo ollut suuri tyttö!

Vaan kolmas kirja se vasta sattui oikein Liinan mieleinen. Siinä hän

mielikuvituksessaan seurasi pari vuotta kahta "isoa" lasta, jotka

mielellään "leikkivät" yhdessä, vaan joita vanhempansa sitte koettivat

erottaa toisistaan. Mutta hepä tuttavuuden ja muka viattoman leikin

innossaan eivät huolineetkaan kuulla vanhempiensa kieltoja eikä

syitä, vaan jatkoivat leikkiänsä salaa, kunnes salaa myöskin menivät

vihille, jonka Liina käsitti merkitsevän vain, että heitä, kuten

itse sanoivat, "nyt ei mikään enää voinut erottaa" leikistä, lisäsi

Liina ajatuksissaan. Tämä oli Liinan mielestä juuri hänelle sopiva

esimerkki; hän kymmen- tai yksitoista-vuotisessa viisaudessaan päätti,

että hänenkin olisi pitänyt mennä Kallen kanssa vihille; sittehän isän

olisi täytynyt kutsua Kalle takaisin leikkimään. Vaan nyt se jo oli

liian myöhäistä, Kalle oli poissa, missä lienee ollutkaan. Ja Liina oli

pahoillaan oikein sydämmestänsä, ett'ei ollut ennemmin tiennyt tuota

keinoa; käsi ihan puristui nyrkiksi.

Tästä ja muista esimerkeistä kasvoi Liinan mieleen melkoisesti kiukkua

isää kohtaan eikä hän enää ollut niin perin vastahakoinen lähtemään

pois kotoa. Viimein alkoi uteliaisuuskin vähin autella, niin että

hän melkein iloiten nousi kärreihin, kun oli lähdettävä ajamaan

koulukaupunkiin. Renki-Heikin hän tosin olisi mieluisemmin suonut

tulevan matkakumppaniksi, "vaan yhtä ajamistahan se on isänkin kanssa",

ajatteli hän, taipuen siihen, jota ei mitenkään käynyt muuttaa.

Näin joutui Liina uusiin oloihin ja toimiin. Koulukuriin hän oli vallan

tottumaton ja samoin myöskin oleskelemaan niin suuressa tyttöjoukossa.

Oltuaan muutamia päiviä hämillään, tahtoi hän jatkaa kotitapojaan,

komentaa kaikkia muita, ja kun muut eivät ruvenneet tottelemaan, joutui

hän riitaan kaikkien kanssa. Opettajat olivat hänestä pääsemättömässä

pulassa. He tosin huomasivat tytön entisen kasvatuksen olleen liian

löyhän, mutta eivät siltä uskaltaneet paaduttamisen pelosta olla varsin

ankarat hänelle. Monesti he mielellään olisivat lähettäneet koko tytön

takaisin kotiinsa, vaan kun hän aina hyvästi osasi läksynsä, toivoivat

he hänen aikaa myöten tasautuvan ja viisastuvan kurituksettakin.

Viimein tuo tasautuminen tapahtuikin, vaikka ei suinkaan

viisastumisesta, kuten opettajat luulivat. Liina koetti jatkaa

vallattomuutta ja iloista leikkiä koulukumppanien kesken, mutta

kummastuksekseen huomasi heidän tekevän pilkkaa, että niin suuri

tyttö oli niin lapsellinen, kuin Liina tosiaankin oli. Se pila tuntui

perin kiusalliselta, varsinkin kuin he niin salaperäisesti juttelivat

omia salaisuuksiansa, milloin Liina yritti vallattomasti kertomaan

jotakin lukemaansa rakkausseikkailua niin kuin se olisi ollut vain

tavallista hauskaa lasten leikkiä. Ollen arka itsestään muuttui hän

siitä kerrassaan tasaiseksi ja hiljaiseksi ja sulkeutui itsekseen kuin

raakkueläin kuoreensa, jota on häiritty päivää paistattamasta. Hän

muuttui umpimieliseksi ja uneksivan näköiseksi. Täytyihän hänen saada

leikkiä, ja kun toiset tytöt olivat liian kehittyneet leikkimään hänen

kanssansa, leikki hän mielikuvituksissaan.

Nyt hän tosin jo alkoi aavistaa, että jotakin eroa ehkä lienee

"pienten" ja "suurten" lasten leikin välillä, vaan ei hän sitä vielä

niin äkisti kyennyt käsittämään. Sen tähden hän ryhtyi yhä innokkaammin

lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita sai rajattomasti ottaa isänsä

tiliin kaupungin kirjakaupasta. Läksyjen lukuun häneltä ei kulunutkaan

aikaa ollenkaan; osaksi hän ei viitsinyt vaivata itseään sellaisilla

joutavilla, ja osaksi hän ne osasi lukemattakin, kun koulussa kaikki

luettavat edeltä päin valmistettiin hyvästi ja hän ne jo siitä oppi

mielestänsä kylliksi. Siispä romaanien lukeminen pysyi hänellä

yksinomaisena työnä ja huvina.

Minkäänlaista tosi elämää ei ollut ohjaamassa Liinan mielikuvituksia

siitä asti, kuin hän kokonaan vetäytyi pois kumppanien seurasta.

Eipä siis kumma, että hänen kuvitelmansa ja sovituksensa omaan

elämään sattuivat muodostumaan hiukan nurinpuolisiksi tai ainakin

yksipuolisiksi.

Näin hän muun muassa oppi, että ihmisen muka pitää olla suurellinen

puolestaan ja loukkautua pienimmistäkin aiheista, eikä suinkaan sovi

antaa anteeksi mitään sellaista loukkausta, vaan täytyy oman kunnian

tähden vaatia siitä hyvitystä.

Liina alkoi heti _käyttää_ tätä uutta ohjetta koulussa. Jos

vieruskumppani vahingossa nykäsi kirjoitustunnilla Liinan vihkoa,

nosti hän siitä välihetkellä aika metelin. Toinen koetti puolustautua

vahingollaan, mutta Liina oli muutamista kirjoista ja omista

kumppanuuden kokemuksistaan oppinut luulemaan pahaa kaikista ja

kääntämään kaikki pahaksi, ja sen tähden hän kiven kovaan väitti

toisen sysänneen tahallaan, että hänen kirjoitusvihkonsa tuhrautuisi.

Kumppanit kyllä koettivat välittää, mutta turhaan, ja silloin he

taitamattomuudessaan neuvon sijasta rupesivat Liinaa moittimaan ja

sanomaan häijyksi. Siitä Liina suuttui ja uhkasi vaatia hyvitystä koko

joukolta. Tytöt alkoivat pilkata, ja Liina muuttui yhä umpinaisemmaksi.

Mitään erittäin sopimatonta Liina ei koskaan tehnyt, siihen hän oli yhä

vielä liian lapsellinen. Kumppanit tottuivat myöskin kärsimään hänen

oikkujansa ja koettivat kaikin tavoin karttaa hänen pahastuttamistansa.

Siten hän selvisi ilman pahoja vastuksia koulun läpi, joutumatta edes

rakkaushaaveiluihinkaan, jotka muuten koulutytöillä ovat tavalliset.

Olihan hänellä siinä kylliksi, että sai ajatuksissaan seurustella

kaikenmoisten romaanisankarien kanssa ja nauttia heidän ilojansa ja

surujansa.

Kuitenkin alkoi vähitellen tuntua mielessä omituista tyhjyyttä, jota

eivät mitkään kirjat saaneet haihtumaan; päin vastoin se tuntui sitä

kolkommalta, mitä enemmän hän lueskeli. Hänelle näet kävi aivan samoin

kuin huviksensa matkustelijoille, joilla ei ole mitään muuta pyrintöä

matkustuksensa tarkoituksena: mitä enemmän he näkevät, sitä tyhjemmältä

tuntuu heistä maailma.

Ihan itsestään viimein selvisi Liinalle, että tuo sydämmen tyhjyys

kaiketi oli vain rakkauden kaipausta, ja kohta tuli aivan varmaksi

vakuutukseksi, että hänen piti löytää joku vähän todellisempi olento

kuin nuo romaanisankarit, sellainen, jota voisi ruumiillisillakin

silmillä katsella. Mutta silloin loppuikin Liinan koulunkäynti, hän sai

päästötodistuksen käteensä.