I.

Kunnianarvoinen, harmaapää rovastivanhus istui kammarissaan lueksien ja

silloin tällöin jotakin paperille kirjoittaen, vieressä pöydällä iso

raamattu, jonka hän aina välistä avasi, katsoakseen jotakin lausetta,

ja käänsi sitte jälleen kiinni.

Hän oli leskimies ja sinä ollut jo kauan, aina siitä asti, kuin kuusi

vuotta sitte Liina syntyi hänelle entisen, jo varttuneemman lapsijoukon

jatkoksi. Rovasti suri silloin suuresti puolisoansa, joka hänelle oli

rakkahin kaikesta maan päällä, ja käänsi sitte kaiken rakkautensa

Liina-lasta kohtaan, toivoen hänestä itselleen yksinäisten vanhuuden

päiväin suloa.

Mutta hän meni rakkaudessaan liian pitkälle, se muuttui

lellittelemiseksi, niin että Liina aivan ensi hetkestään asti sai

komentaa koko pappilaa niin laajalti, kuin hänen äänensä suinkin

kuului. Vähän suuremmaksi vaurastuttuaan hän juoksenteli ja puuhasi

kaikkialla ja tuotti kaikille kyllä kymmenenkin vastusta. Mutta kaikki

myöskin tiesivät rovastin mieluisimmin näkevän, että Liinan tahto aina

piti täytettämän, ja sen tähden tekivät hänen hauskuudekseen, mitä

suinkin voivat.

Vanha Kaisa oli ainoa, josta Liinan lapselliset oikut eivät ainakaan

alussa tuntuneet kiusallisilta. Hän, pappilan kaikkein lasten hoitaja,

osasikin tottumuksesta jo edeltä päin arvata Liinan tahdon ja täyttää

sen ennen, kuin lapsi ehti sitä lausuakaan. Sen tähden he pysyivät

hyvinä ystävinä niin kauan, kuin Kaisa viitsi leikitellä. Mutta kun

Liina viimein oli Kaisan mielestä jo siksi suuri, että oli suotta hänen

vaivata vanhaa ihmistä hevosekseen, loppui ystävyyskin. Sitä paitsi oli

Kaisa viime ajat, noin vuosikauden, kiusannut Liinaa lukemaan ja tehnyt

sitä omalla vanhanaikaisella tavallaan, niin että luku tuli Liinalle

työksi ja hän aivan rupesi kammomaan entistä rakasta hoitelijaansa.

Sill'aikaa kuin rovasti valmisteli ja mietiskeli saarnan aineksia,

pauhasi Liina kyökissä, häiriten Kaisaa tärkeässä liperien

silityspuuhassa ja pyrkien likaisilla käsillään näpelöittämään ja

tuhraamaan tärkkelysvedestä puserrettuja, sinerviä liinalippusia.

"Otapas nyt kirjasi äläkä alinomaa kiusaa!" käski hän viimein vähän

äkeissään.

Liina läksi noutamaan aapistansa. Mutta matkalla johtui mieleen luvun

ikävyys ja Liina juosten pujahti rovastin kammariin.

"Isä, isä, Kaisa kiusaa minua!" valitti hän. Rovasti heti utelemaan,

mitä Kaisa sitte hänelle teki. "Pakottaa yhä jankuttamaan: ii, sano ii;

ässä ää, sää; iisää. Osaanhan minä sen jo ulkoakin."

"No, luepas sitte!"

Liina luki Isä meidän rukouksen ulkoa alusta loppuun.

"Osaat, osaat", vakuutti rovasti. "Mutta tunnetko sinä kirjaimet?"

"Mitkä kirjaimet?"

"No, ne puustavit."

"Tottahan minä ne tunnen."

"Koetetaanpas." — Rovasti aukasi suuren kirjan, joka oli juuri Liinan

edessä pöydällä ja näytteli lyijykynällään kirjaimia. Liina, nousten

varpaisilleen ja kurkottaen lyhyttä kaulaansa, että paremmin ulottuisi

näkemään, luetteli sitä mukaa nimet, erehtymättä kertaakaan.

"Tavaapas nyt!"

"Aa, sano aa; ällä uu ässä, lus; aalus; ässä aa, saa; aalussaa. Mutta

se on niin hirmuisen ikävää!"

"Eikä tuo ollut ihan oikeinkaan. Alussahan siinä on eikä aalussaa.

Katsopas tarkkaan, kun minä luen! Katso hyvin tarkkaan!"

Ja rovasti luki muutamia värsyjä suoraan sisältä harvaan ja

lyijykynällä näyttäen tavuja.

"No, lue nyt sinä edelleen!"

Liina alkoi ja lukikin selvään, vaikka tosin harvaan.

"Ei Kaisan tarvitse enää vaivata sinua, kyllä sinä jo osaat lukea!"

todisti rovasti.

Liina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa

Kaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin

siellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen ilostaan,

käskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina ennenkin oli

tehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen johdosta hän

pysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla äänellä:

"Mutta Kaisa ei viitsi leikkiä, patistaa vain yhä jankuttamaan."

Rovasti arvasi Kaisan olevan työn puuhassa, kuten ahkera emännöitsijä

ainakin, ja toisaalta myöskin huomasi Liinalla olevan ikävän yksinään,

ilman ikäistänsä leikkikumppania. Hänelle johtui mieleen, että lähimmän

naapuritalon Notkolan Kalle olisi juuri sopiva huvittelijaksi: siivo

poika ja ijältäänkin vasta kahdeksan vuoden mies.

"Älä nyt huoli häiritä Kaisaa", sanoi hän lepytellen ja lohdutellen.

"Odotahan huomiseen ja lue nyt tänään kiltisti yksinäsi, jos huvittaa."

"Eipä minulla ole muuta kirjaa kuin aapinen; sen minä osaan jo ulkoa."

"Ota salin kaapista!"

Siitäkös Liina vielä enemmän ilostui. Se kaappi oli juuri ollutkin

ainoa kielletty paikka; isä vain joskus oli sen avannut, näytelläkseen

kuvia sen korukantisista kirjoista, joita kaikkia hän ei itsekään

ollut lukenut, vanhemmat lapset kun olivat siihen koonneet paljon omin

päinsäkin.

Liina juoksi kaapin luo, tempasi oven auki ja pysähtyi arvelemaan,

minkä tuosta nyt ottaisi. Ennen oli hänen mielensä aina tehnyt erästä

suurta kirjaa, jonka saranat kokonaan kullalta hohtivat. Mutta nytpä

olikin mielessä muuta; lukeminen, tuo uusi taito, tuntui viehättävän

enemmän kuin korean katseleminen. Tyttönen sieppasi sivulta pienen

kirjasen ja istahti kaapin viereen, avasi saaliinsa ja ryhtyi lukemaan.

Kankeasti se ensin kävi, vaan kertomus oli vilkas ja Liina kiintyi

siihen kokonaan.

Illan suussa rovasti läksi kävelemään ja astui Notkolaan, tapasi

isännän ja kysyi, eikö Kalle saisi tulla pappilaan leikkikumppaniksi

Liinalle. Isäntä, vähän vastusteli, että olisihan sillä Kallella työtä

kotonakin, ell'ei muuta, niin pikku Pekko-veljensä soudattelemista

ja hoitelemista; mutta tahtoen olla pahastuttamatta rovastia, joka

sen virkamahtavuutensa lisäksi oli vielä likeinen naapurikin, suostui

hän viimein, että Kalle sai käydä pappilassa, milloin vain suinkin

kotoa jouti, ja siihen lupaan rovasti tyytyi, vaikka tullessaan olikin

aikonut toista.

Illallisen aikana ruvettiin kaihoamaan Liinaa. Kaisa oli jo kauan

kummastellut, niihin tyttö joutui, kun ei ollut enää vastuksina, ja

vaikka hän onnen useinkin oli mielessään toivotellut: "jospa tuosta

kerrankin pääsisi rauhaan!", alkoi hän nyt, oltuaan vähän aikaa

rauhassa, jo aivan hätäytyä, kunnes mennessään salin kautta kutsumaan

rovastia ruoalle ja samalla ilmoittamaan, että Liina oli kateissa,

huomasi hänet lukien istumassa. "Täälläkö sinä..." yritti hän torumaan.

"Isä antoi luvan", puolustihe Liina, silmiään kääntämättä, ja siihen

Kaisa rauhoittui. Rovastille hän vielä yritti huomauttamaan, että

"osaako se jo nyt omin neuvoin lukea?" ja "eikö olisi parempi luettaa

vielä katkismusta?"; mutta kun rovasti siihen vastasi vain "hm",

täytyi Kaisan luopua opastamisaikeistaan, ainakin mikäli ne rovastia

tarkoittivat.

Tyttönen oli tällä välin kirjastaan saanut koko joukon uusia tuttavia.

Hän mieltyi heihin koko sydämmestään ja leikki heidän kanssansa ihan

kuin tosissaan, niin että hän tuskin vain olisi malttanut syömäänkään

lähteä, vaikka kyllä jo tuntui nälkä olevan. Onneksi se sattumalta

aivan viaton pikku lastenkirjakin samalla loppui juuri paraiksi.

Miten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken lapsena

on illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen taikkapa itse

lukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä uudestaan, olipa

vielä itsekin mukana.

Tytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon, vapaasti

liitelemään.

Isosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran tuli

muutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen yöllisiä

uniansa. Kyllä heillä iloa riitti.

Mutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa

oleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun, ei

muistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin

hänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos

ei paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että

päätti ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla

lopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään tarvinnut

katuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä pappilassa oli. Liina

osasi siellä peuhata niin hullunkurisen vallattomasti, eikä kukaan

kiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi pauhaamaan hurjemmastikin.

Tästä olostaan pappilan "ryökkinän" seurakumppanina kasvoi Kalle

mielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten seurasta hän

vähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään heidän pilkastansa,

pitipä päin vastoin kunnianaankin tuota "pappilan Kalle"-nimitystä,

jota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli työn puuhassa, mutta

mieli yhä enemmin paloi pappilaan.

Paljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin

Kalle alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut

palvelijoita, ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt,

eivät he olleet niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt

sentään jo toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä

haihtumaan: hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä,

sitte vähitellen yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä

kirja milloinkin sattui käteen.

Palvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä

rauhassa, kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi

päivinä hän ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan,

tuntui niin helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että

lapsella oli hauska ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei

kumppanin poissa ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha

palvelija ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa

kiusaakin tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan

nuo kirjat, jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän

alkoi kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan

luvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei

osannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.

Oudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli,

että eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän

umpimähkään luotti, että hänellä toki ei "huonoja" kirjoja ollutkaan.

Onnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä ohjettansa,

jota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen: kaikki,

kuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät itsekin

asioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä kehittymättömille

aikaihmisillekään, jotka ottavat asiat noudatettaviksi esimerkeiksi

aivan sellaisinaan, kuin ne heille esiytyvät joko tosi elämässä laikku

kertomuksien kautta mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut

ajatelleeksi sen tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi

ymmärtämään mitään varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta,

jos hän sisälukua harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.

Siinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se

alkoi piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko

joukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin, jotka

olivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua. Ihmeen

nopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut kuvaukset

eläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen ymmärrykselleen

vielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä käsittämättä, ei

hän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän tahtoi vain loikkia

uusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä. Toisia asioita hän

käsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi ne siltä tulivat.

Niinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää tuttavuutta ja

henkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään leikkivät

yhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta tuntuivat

sulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt estivät

kertomusten "suuria lapsia" viattomasta leikistä. Hän itki näiden

sorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä kohtaan, ja

se se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa, kuten

Liina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat tuossa aivan

silmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina välistä itsekseen

puristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä purskahti itkemään, kun

ei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti aina kerrakseen, mutta

seuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä katkerampana kiusaamaan.

Isäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä

mielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai pari

yritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja

koskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: "mitä

siinä nyt hulluttelet!" tai "ole hulluttelematta!" ja siitä lähtein

piti Liina surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille

kuin Kallelle, joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita

kertomuksia leikistä levätessä.

Täten olivat asiat olleet lähes kaksi vuotta.

Johtuipa sitte Limalle eräänä päivänä mieleen tehdä Kallelle samoin

kuin kertomusten "suuret" tytöt leikkitovereillensa, nähdäkseen vain,

tuliko kukaan sitä estämään. Hän yritti suutelemaan Kallea, tietysti

muiden näkemättä, kuten oli lukenut "suurten" lasten tehneen. Mutta

olipa hän sentään vielä niin tottumaton salailemisvehkeihin, että

ryhtyi tuohon koetukseen keskellä pappilan pihaa. Kalle vastusteli,

kotonansa kun oli tottumaton moisiin hyväilyihin, mutta sai Liina

kuitenkin pitkän temmellyksen jälkeen suudelluksi häntä poskelle ja

nenään.

Rovasti katseli tuota kaikkea kammarinsa ikkunasta, olematta ensin

milläänkään. Vaan viimein hänelle välähti mieleen: "entäpä, jos nuo

rakastuvat toisiinsa, kun vielä leikkivät muutamia vuosia!" Se ajatus

ajoi rovastin muhkeana rappusille. Hän kutsui Kallen eteensä, käski

häntä heti menemään kotiinsa sekä kielsi koskaan enää tulemasta

pappilaan. Siinä rovastilta unohtui toinen oma ohjeensa käyttämättä;

neuvo ensi kerralla ja kurita vasta sitte, jos ei neuvo auta!

"Liinahan se..." koetti Kalle puolustautua, mutta rovasti vain jyrkästi

viittasi maantielle päin. Niinpä Kallen ei auttanut muuta arvella kuin

lähteä hitaasti astua lönkyttämään kohti porttia, jonne hänen toinen

yhtä hyvä leikkikumppaninsa, suuri Musti-koira, nähtyään rovastin

äkäisenä, häntä äristen seurasi.

Liina tillahti itkemään, kun näet arvasi hupaisten leikkien nyt

loppuneen. Mutta rovasti ei sittekään enää huutanut Kallea takaisin,

kuten Liina toivoi isänsä tekevän hänen itkunsa tähden.

Näin äkisti päättyi Liinan ja Kallen seurustelu, ja Notkolan isäntä oli

siksi ylpeä mies, että, kun kuuli poikansa ajetuksi pois pappilasta,

hänkin kielsi häntä sinne enää koskaan menemästä ja itsekseen päätti

näyttää rovastille, että mies se Kallestakin tulee, ikään kuin ei muka

joka pojasta pitäisi tuleman mies eikä joka isä olisi velvollinen

kasvattamaan poikaansa mieheksi paraan taidon ja kyvyn mukaan.

Tuolla uhalla pantiin Kalle syksyn tullen kansakouluun. Ollen

hyväpäinen eikä ijältäänkään enää mikään pikku lapsen huima kävi

hän sen lävitse määräajassa ja pääsi sitte muutamaksi vuodoksi

oppikouluunkin.

Mutta eipä Notkolan isäntä sentään aikonut pojastansa varsinaista

lukumiestä, vaan kunnon maanviljelijää, hänellä kun oli hyvä ja

isonlainen tila. Hyvin oli Kallesta vastahakoista keskeyttää

oppikouluunsa ja lähteä Kurkijoelle. Pappilassa alkanut herrastuminen

kasvoi kasvamistaan, niin että jo alkoi tuntua ikävällä antautua tuolle

ruumiillisen työn alalle. Totteli hän kuitenkin, kun isä muuten uhkasi

kerrassaan katkaista kotoa juoksevan rahasuonen ja pakottaa pojan

pysymään kauniisti kotona.