Joutui joulu-aika iloinensa leikkinensä, ensimmäinen sen jälkeen, kuin
Kauppinen muutti omaan kartanoonsa.
Vanhanen tarvitsi Tahvanan ajajain varalle vähän enemmän kahvia ja
isoja vesirinkelejä, kuin jouluvarastosta enää oli jäljellä, ja
pistäysi sen tähden toisen joulupäivän aamuna aikaisin Kauppilaan sekä
pihan puolisosta ovesta puotikammariin, jota tietä hän oli muidenkin
kuullut käyttäneen, milloin tarvitsivat pyhäpäivinä tavaraa puodista.
Kauppinen istui kammarissaan, käski Vanhalan isäntää istumaan ja läksi
toimittamaan, mitä ostaja halusi. Kohta hän palasikin, tuoden kaksi
paperipussia ja ison rinkelirihman paljaana.
Vanhanen yritti avaamaan kukkaroansa.
"Ei, hyvä isäntä, en minä pyhänä rahaa ota; tulkaa huomenna maksamaan,
niin samalla saatamme sitte katsella kirjatkin ja tehdä luvut."
"No, sama tuo minusta on", virkkoi Vanhanen, otti tavarat, sanoi
jäähyväset ja astui kotiinsa, tapaamatta ketään matkalla.
Seuraavana päivänä Vanhanen meni jo aikaisin aamupäivästä tilin teolle
taikka oikeastaan, kuulemaan, miten paljo hänellä oli Kauppisella
saamista asunnosta, töistä, hirsistä ja paljosta muusta, mitä hänelle
oli myöty.
Kauppinen otti isännän hyvin kohteliaasti vastaan puodissa, vei
puotikammariin ja pyysi istumaan, toi paperossia ja yritti tarjoamaan
ryyppyäkin, mutta sen esti Vanhanen, sillä sitä hän ei ollut ennenkään
ottanut useammin kuin kahdesti koko ijässään vatsanpurun lääkkeeksi;
eikä muuten koko sillä seudulla ollut muitakaan sen suurempia juoppoja
siitä asti, kuin Kauppisen kirvestyössä olleet pohjalaiset työn
loputtua läksivät tiehensä, ja he juuri olivat miesmuistiin ensi kerran
kylää häirinneet juopuneen rähinällä.
"Niin no, tehtäisiinkö ne sitte asiat selväksi?" alkoi viimein isäntä,
kun Kauppinen puhui vain muista asioista eikä näyttänyt muistavankaan
luvun tekoa.
"Vielähän nuo sentään ehdittäisiin toistekin, vaan kun tehdään, niin on
tehty, eikä sitte ole enää muistelemista."
Hän avasi kirjansa, katseli sitä kauan, ei kuitenkaan laskevan tavalla,
asiat kun jo olivatkin edeltä päin valmiiksi lasketut, ja virkahti
viimein vähän epävarmalla äänellä:
"Niin tässä nämä numerot näyttävät, että olette velkaa sata
viisikolmatta markkaa."
Vanhanen ällistyi, niin odottamaton se uutinen oli.
"Mi mitä? Velkaako! Ei, saamista minulla pitäisi olla. Vai sanoitteko
erehdyksestä velaksi?"
"En minä kauppa-asioissa koskaan erehdy."
"No, nytpä kumma! Minäkö velkaa teille? Entäs tuvan voura koko ajalta,
kuin olitte meillä?"
"On se tähän merkitty: viisitoista markkaa."
"Mutta se on liian vähä, ainakin viisikymmentä markkaa pitäisi panna,
kun oli valmis punkin."
"En minä maksa enempää kuin viisitoista. Hyvä on teille sekin;
muutenhan ette olisi tuvastanne saaneet mitään, tyhjänä kun olisi
ollut."
"Entäs kiven veto ja hirret ja työ?"
"On nekin pantu kirjaan, ja voit ja lihat."
Ja Kauppinen luetteli kaikki, josta hänen oli maksettava Vanhaselle.
"Ja summa on kaikkiaan sata yksitoista markkaa neljäkymmentä penniä.
"Kyllä sitä saamista pitäisi olla enempi minun muistellakseni. Mutta
vaikkapa olisi vain senkin verta, niin mitenkäs ihmeen tavalla minä
sitte velassa olen?
"Niin, teillä on ottoja vielä enempi: Kaksisataa kuusineljättä markkaa
ja viisikahdeksatta penniä."
"Jopa se on vielä ihmeempi ihme", kummasteli Vanhanen, oltuaan
hämmästyksestä hyvän aikaa vaiti. "Mitä kummaa minä olen teiltä ottanut
niin paljon? Luetelkaapas kaikki ne otot."
"Tämäpä on hyvin pitkä rätinki. Ettekä te itse olekaan ottanut kaikkea."
Mutta kun Vanhanen mitään vastaamatta istui vain ääneti ja yhä
kummastuksissaan odotteli tarkempaa selkoa, ryhtyi Kauppinen
luettelemaan ja ilmoitti ensin erikseen itsensä isännän otot puhtaana
rahana ja tavarana sekä kysäsi:
"Ovatko nämä nyt oikein?"
Vanhanen tunnusti muut, paitsi ei sanonut muistavansa yhtä
kolmenkymmenen markan rahaottoa, varsinkaan kuin hän ei ollut kauppiaan
ilmoittamana ottoaikana mihinkään rahaa tarvinnut.
"Kyllä se on teille annettu sekin; mitenpä se muuten olisi kirjaan
tullut", vakuutti Kauppinen, keskeyttäen enemmät vastustelut, ja alkoi
luetella emännän ja tyttären ottoja: pumpulipalttinaa, karttuunia,
hirsryynejä, parasta saippuaa, verkaa (mekoiksi, jotka Kauppisen vaimo
oli ommellutkin) ja kaikenlaista muuta rihkamaa, jonka olemassa olosta
Harjulan kylässä ei ollut ennen Kauppisen tuloa ollut aavistustakaan,
Tosin oli Vanhanen nähnyt tyttärellään joskus kauniin rintaneulan
huivissa tai hopeoidun sormustimen sormessa, mutta hän, samoin kuin
emäntäkin, oli vakuuttanut saaneensa ne ja muut samanlaiset korut
Kauppisen vaimolta.
"Eikö sitä lahjaksi annettu?" kysyi tuon tuostakin Vanhanen Kauppisen
lukiessa.
"Ei, hyvä isäntä, ei minun kannata mitään antaa lahjaksi; raha minunkin
pitää maksaa kaikesta. Ei tässä tule puhettakaan lahjasta."
"Mutta lahjaksi niitä ainakin on tarjottu, eikä meidän emäntä sentään
niin hullu ole, että menisi tuollaista ostamaan. Pyyhkikää vain pois
ne!"
"Ei kannata, ei kannata."
"Mutta minä en maksa niitä."
"Mennään sitte oikeuteen. Ja kun te kerran tunnustatte saaneenne
tavarat, niin kyllä ne tuomitaan maksettavaksikin."
"Nytpä kummissa käsin ollaan! Miten tästä nyt sitte oikein
selvitäänkään?"
"No, se ei mikään konsti eikä silmänkirja ole. Pistäkää vain nimenne
tuohon paperiin noin poikittain. Vai ettekö osaa kirjoittaa? — Kalle!"
huusi hän puodin ovesta, "kutsupas se päiväläis-Jussi ja tule itsekin
hänen kanssansa tänne kammariin! — Niin, tämä on vain tuollainen pieni
sadan viidenkymmenen markan velkakirja kuudeksi kuukaudeksi."
"Sata viisikolmattahan sanoitte velkaa olevan. Miksi sitte puoli toista
sataa?"
"No, tällaisia papereja periessä ei sitte makseta enää mitään korkoa;
sen tähden pitää panna sen vertaa runsaammin jo edeltä päin. — Kas
niin, tässä on pieni velkakirja, mutta kun tämä isäntä ei osaa itse
kirjoittaa nimeään, niin kirjoita sinä, Kalle, ja pankaa molemmat
nimenne todistajiksi. Piirrättehän toki puumerkkinne? ei sen hyvyydestä
lukua ole."
Näin puhuen yhteen jatkoon taukoomatta, että Vanhanen ei saanut
vähääkään vuoroa, joudutti Kauppinen paperin tekoa lailliseen kuntoon
sekä käski viittaamalla pois palvelijansa, joista renki olikin vain
päiväläisen nimellä, että paremmin kelpaisi ainiaan todistajaksi.
"Nyt on välit selvillä. No niin, eikä tällä paperilla niin pahaa
kiirettä ole, vaikka se onkin tehty kuudeksi kuukaudeksi. Kunhan
pidätte mielessänne joskus, milloin sopii."
Ja Kauppinen pisti vekselin laatikkoonsa.
Vanhanen läksi pahoillansa astua juntustamaan kotiinsa, ajatellen
itsekseen:
"Eipä se Kylänpään Sakari tainnut ollakaan ihan väärässä, kun pelkäsi
puodin tuloa liian lähelle. Menenköhän kertomaan hänelle koko asian?
Mutta en menekään. Hän vain sanoisi: enkös jo varoittanut? Ja sitte
sellainen häpeä: velkaa Vanhalan isännällä, joka toki on aina tähän
asti tullut toimeen omillaan. — Ihme ja kumma, mikä niistä rihkamista
karttuu summaa. Liian lähellä tosiaan olivatkin toisessa tuvassa. Ja
sitte vielä ilkeävätkin ottaa maksua, vaikka itse lahjaksi tarjoilevat!
Senkin petturit! — Eihän tuo nyt vielä talo mene puolen toista sadan
tähden. Mutta pahaan aikaan sattuu se maksu, juuri silloin, kuin
itsekin alettaisiin tarvita kiireimpiin töihin. Ei, loppu tästä pitää
tulla puodissa juoksemisesta ja nyt ihan kerrassaan. Enkä minäkään
olisi ottanut sieltä rahaa, joll'en olisi luullut olevani saamassa,
kuten hän aina vakuuttikin."
Nyt hän jo astui porstuaan ja tupaan sekä julisti, että Kauppilasta ei
enää kukaan saanut ottaa mitään hänen tietämättänsä, ei lahjaksikaan,
koska entisistäkin lahjoista oli maksu otettu ja sillä tavalla peijattu
koko taloa.
Ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa edes vaimolleenkaan, että
nyt oltiin ensi kerran velassa. Emäntähän olisi sitä vielä vähemmin
käsittänyt kuin isäntä itse eikä hänkään nyt enää olisi ulkoa päin
muistanut luetella kaikkia ottoja, kuu niitä oli niin paljo.
Siihen se asia jäi tällä kertaa Vanhalassa tarkemmin selvittelemättä,
olivatko kaikki Kauppisen kirjaan merkityt otot tosiaankin otetut vaiko
ei ja olivatko edes kaikki annotkaan tarkkaan luvussa. Kukapa sen osasi
taata, kun ei omaan muistiin ollut luottamista niin pitkältä ajalta.
Yhtään paremmin ei käynyt muidenkaan isäntien luvunteko Kauppisen
kanssa. Tosin velkasummat olivat paljon pienemmät, mutta jok'ainoa
heistä kuitenkin jäi velkaan ja piirsi merkkinsä tuollaiseen
vekseli-velkakirjaan, kuka minkin verran vastustellen. Yksitellen
he olivat kaikki käyneet luvuilla ja yksitellen he myöskin pitivät
velkansa häpeänään ja salaisuutenaan, ja tuo sama häpeä se heitä esti
jyrkemmästi vastustamasta Kauppisen vaatimuksia ja keräjiin menon
uhkauksia, kun he näet ennemmin kärsivät jonkun verran vahinkoakin,
kuin päästivät asiataan oikeuteen asti, jossa käynyt tai käytetty
mies oli kaikkein Harjulan kyläläisten mielestä melkein kuin puoleksi
kunniansa menettänyt. Tästä syystä pysyivät nämä kunkin omat asiat
Kauppisen eduksi salassa ja kätkössä.