Viisi vuotta oli kulunut ja Kauppinen sill'aikaa jo päässyt
rikastumisen alkuun, ei kuitenkaan niin hyvästi, kuin hän oli toivonut,
eikä myöskään niin sukkelasti, kuin alussa näytti. Ja sen hidastuksen
syynä oli taaskin sama Kylänpään Sakari.
Tuo kaikkien Kauppisen asioihin joutuneiden velkautuminen suuremmassa
tai vähemmässä määrässä ei näet ajan pitkään pysynyt salassa Sakarilta.
Hän urkki urkkimistaan tietoja ja sai ensin yhden, sitte toisen ja
vähitellen kaikki muut paitsi Vanhasen ilmoittamaan asiansa hänelle,
ja silloin Sakari heti ryhtyi mietiskelemään pelastuskeinoja, eikä
niiksi hänen mielestään kelvannut mikään muu kuin ensin entisten asiain
suorittaminen ja sitte pysyminen erillään koko Kauppisesta.
Mutta sepä olikin helpompi toivoa kuin toteuttaa. Sillä Kauppinen piti
niistä kiinni, jotka kerran oli köysiinsä saanut, vaikka höllempäänkin.
Viimein Sakari kuitenkin luuli keksineensä keinon, kutsui kokoon
muutamia isäntiä, joilla oli vähin velkaa, ja kehoitti heitä maksamaan
kaikkea kerrassaan kuitiksi, vieläpä antoi itsekin rahaa lainaksi
niille, jotka suostuivat olemaan ottamatta enää velkaa. Toisia sitä
vastoin, joilla oli suuremmat velkasummat, hän neuvoi pitämään ne
tarkasti muistissaan, että ne eivät enää pääsisi kasvamaan, vaan
pikemmin lyhenisivät vähän kerrassaan. Hän myöskin huomautti heille,
miten kasattukeot olivat hävinneet heidän pelloiltansa ja miten kohta
oli häviävä kasvavakin vilja, jos vain ei ajoissa katsottu eteensä eikä
katkaistu kauppatavaran tulvaa.
Kauppinen puolestaan ponnisteli kaikin voimin. Kun ei yksi naula
vetänyt, löi hän aina toisia: hankki yhä uusia tavaroita, jotka
outoudellaan viehättivät, toi muun muassa puuastioitakin koko
kuormittain Venäjältä, möi niitä alussa huokeammasta sekä kehui
ja selitteli, että suottahan oli aikaa tuhlata sellaisten tekoon
kotona, koska kerran hänellä oli sievempiä ja niin perin mitättömästä
polkuhinnasta.
Kuitenkin onnistui Sakarin selvittää isäntiä aivan vapaiksi, vaikka
häneltä tosin siinä puuhassa omaltakin pelloltaan kasattukeot
vähenivät, ei kuitenkaan rahan puutteesta, vaan sen tähden, että hän
niillä mieluisemmin suoritteli toisten asioita kuin puhtaalla rahalla.
Pahimmin oli kiinni Vanhalan isäntä. Hän ei ollut jaksanut määräaikana
suorittaa ensimmäistä vekselivelkaansa, vaan pakosta pyytänyt Kauppista
odottamaan, johon kauppias kuitenkin oli suostunut ainoastaan sillä
ehdolla, että isäntä kirjoitti puumerkkinsä uuteen kahdensadan markan
paperiin.
Tämän Vanhalan talon oli Kauppinen valinnut varsinaiseksi uhrikseen
sitte, kuin yhä useampia muita isäntiä livahti häneltä irti. Pakko
se oli hänelläkin olevinaan tuo Vanhasen velkauttaminen, sillä
täytyihän hänen tavalla tai toisella saada itselleen luja jalansija
paikkakunnalla, ja sen tähden hän katsoi itselleen mukavimmaksi koettaa
saada haltuunsa juuri sitä taloa, jonka maalla hänen valmis kartanonsa
oli, eikähän sitä varten mikään ollut helpompi keino kuin saattaa ensin
isäntä velkaan ja sitte pakottaa hänet antamaan talonsa tai puoli siitä
velan maksuksi.
Vähitellen oli Vanhanenkin jo arvannut Kauppisen oikeat aikeet ja
ruvennut ponnistelemaan vastaan. Mutta nytpä olikin jo velka yhäti
uudistellessa kasvanut koko puoleksi kahdeksatta sadaksi markaksi eli
viidessä vuodessa viisin, jopa kuusinkin kertaiseksi alkuperäisestä
summasta, vaikka tavallisen korkolaskun mukaan kuluu toistakymmentä
vuotta ennen kuin summa kasvaa edes kaksinkertaiseksikaan.
Vanhanen koetti säästää ja kituuttaa, mutta turha vaiva.
Viidessä vuodessa oli käsityö ehtinyt jo unhottua naisväeltä,
ja vastenmielistäpä oli miehistäkin istua yökaudet veistellä
kalkuttelemassa. Niinpä kaikesta voista ja muusta, kuin Kauppiselle
vietiin, aina oli ottamistakin, että velan eteen ei joutanut penniäkään.
Tästäkös Vanhaselle vähitellen hätä käteen! Jo alkoi isännän tukka
harmaantua ja hänen mielessään kummitella talottomaksi joutumisen häpeä
ja kurjuus.
Viimein hän läksi hätäänsä valittamaan Kylänpään Sakarille. Saiko hän
sieltä apua vai muutenko vain huoli tuli jaetuksi kahden kannettavaksi,
mutta ei Matin kasvoissa sieltä palatessa enää näkynyt tuota synkkää
juroutta, joka niitä oli viime aikoina kolkostuttanut. Reippaammalla
mielellä hän myöskin ryhtyi työhön ja jäi rauhallisemman odottelemaan,
mitä oli tuleva.
Seuraavana velan uudistusaikana Matti Vanhanen ei enää mennytkään
kauppiasta pokkuroimaan. Kauppinen sitä oudostellen astui itse
Vanhalaan kysymään, miten asia nyt oli niin kokonaan unohtunut.
"En minä enää pane puumerkkiäni mihinkään paperiin", vastasi Vanhanen
lyhyeen.
"No, maksakaa sitte pois velkanne."
"En minä maksakaan."
"Minun sitte täytyy hakea se."
"Hakekaa vain."
"Myökää minulle sovinnolla puoli talostanne."
"En minä toki niin hullu ole."
"No, sitte minun täytyy myöttää kaikki tyyni, maat ja mannut
kerrassaan."
"Parempi sekin minulle"
Nyt ei Kauppinen enää käsittänyt Vanhalan isännän ajatuksia ollenkaan.
Miten hänen oli parempi panna koko talonsa menemään kuin saada puolella
asiansa kuitiksi? "Mutta samapa se", arveli hän, "olkoon sitte
torpparina minulla; kyllä minä puoleni pidän loppusumman maksussa,
toivoakseni hän ei niitä rahoja saa arkun pohjalle panna. — Vaan
olisikohan sillä juoni niidessä? Mitä vielä. Ei hän nyt niin äkisti
rahaa mistään saa."
Tietysti hän heti pani saamisensa hakemukseen ja aikaa myöten kävi
nimismies siltavoudin kanssa arvaamassa Vanhasen irtainta omaisuutta;
mutta kun sitä oli ainoastaan viisi lehmää, yksi hevonen ja vähä pientä
karjaa sekä muuta kalua vain nimeksi, täytyi toimittaa samalla kerralla
itse talokin myötäväksi.
Tätä juuri olivat Kylänpään Sakari ja Vanhanen toivoneetkin ja samaa se
myöskin toivoi Kauppinen, vaikka vallan toisesta syystä.
Vasarakauppa kuulutettiin. Myöntipäivä joutui viimein ja toi
nimismiehen vasaroinensa Vanhalaan. Koko Harjulan kylä oli saapunut
katsomaan tätä ensimmäistä huutokauppaa, kuin miesmuistiin nyt
oli tapahtuva Harjulassa. Oli siellä pari muutakin, jotka olivat
etäisemmistä kylistä tulleet koettamaan onneansa, saamaan muka
huokealla omaa taloa. Vaan niiden kanssa oli Kauppinen jo edeltä päin
sopinut, että heidän ei pitänyt korottaa irtaimiston hintaa, koska
muuten olisi talo saattanut jäädä ihan myömättä.
Tietysti oli Kauppinenkin siellä etuansa valvomassa. Häntä vain
hyvin kummastutti, että Vanhalan väki ei ollenkaan näyttänyt
olevan pahoillansa eikä hätäytynyt, niin että hän ei edes pystynyt
pilkkaamaankaan Mattia, kuten oli aikonut.
Ryhdyttiin myömään irtaimistoa. Kauppinen oli vaiti ja Sakari sai
kaikki tyyni, kun vain nimeksikään hintaa tarjosi: lehmät kymmenestä
markasta, hevosen viidestätoista ja samaan mukaan muut. Ei ainoakaan
muu Harjulan kyläläinen tarjonnut mitään, vaikka kyllä monen mieli
teki; sillä heille oli Sakari puolestansa antanut ohjeet, kuten
Kauppinen ulkokyläläisille.
Kauppinen ihmetteli ja oli jo hyvillänsä talosta, joka nyt muka oli
hänen omansa; sillä hän aikoi tarjota kerrassaan niin paljon, että muut
eivät siihen enää pystyneet lisäämään.
"Nyt tulee tila kartanoineen ja viljoineen; eikö niin ollut sovittu?"
virkkoi nimismies, ja kaikki, joihin asia koski, myönsivät niin olevan.
"Neljä tuhatta!" sanoi Kauppinen, silmät ilosta loistavina.
"Neljä tuhatta ensimmäinen kerta!" huusi nimismies. "Neljä tuhatta
toinen..."
"Kahdeksan tuhatta!" keskeytti Sakarin ääni sekä nimismiestä että noita
ulkokyläläisiä, jotka varustautuivat lisäämään sataa markkaa.
Sekä nimismies että Kauppinen niin ällistyivät, että toinen ei kyennyt
jatkamaan yksitoikkoista myöntitapaansa eikä toinen tarjoamaan enempää.
"Kahdeksan tuhatta ensimmäinen kerta!" alkoi viimein nimismies,
"Sata lisäksi!" ähki Kauppinen, hiki otsassa. Nyt hän jo alkoi ymmärtää
Sakarin aikeet: pakottaa hänet joko luopumaan huutamasta taikka
tekemään itsestänsä lopun ja Matti Vanhalasta rikkaan miehen.
"Kymmenen tuhatta!" virkkoi taas Sakari levollisesti ennen, kuin
nimismies ehti ruveta huutamaankaan.
Nyt nimismies luuli Sakarin vain kujehtivan, suuttui ja ärjäsi:
"Ei tässä ole mikään leikin tekopaikka! Tiedä, että minä olen
virkatoimessani ja leikki voi tulla sinulle karvaaksi! — Neljä tuhatta
ensimmäinen kerta."
"Kymmenen tuhatta minä tarjosin", oikasi Sakari nimismiehen
mielivaltaista alennusta.
"Onko tämä Kylänpään Sakari tullut hulluksi?" kysyi nimismies muilta
läsnä olijoilta.
"Siltä ainakin näyttää", ehätti Kauppinen vahvistamaan tuota
arvausluuloa.
"Ei, kyllä se on viisain mies kaikista, kuin tässä on."
"Ohoh!" ärähti nimismies. "Kykenetkö sinä sitte vastaamaan huudoistasi?"
"Sittepähän nähdään."
"Kymmenen tuhatta ensimmäinen... toinen... ja kolmas... kymmenen
tuhatta... kolmas... kerta!"
Vasara paukahti.
"Nyt on Vanhalan talo minun", selitti Sakari, "ja jos Kauppinen tahtoo
vielä pitää hallussaan kartanonsa paikkaa, niin on voura viisi tuhatta
markkaa vuodessa."
"Ohoh, et vielä ole maksanut huutoasi."
"Enkä minä ole saanut saatavaani", kiiruhti Kauppinen taas vahvistamaan
nimismiehen lausetta.
"Tässä on Kauppisen saatava", virkkoi Sakari, lukien omia ja muita
lainattuja rahoja pöydälle puoli kahdeksatta sataa markkaa, "ja paljoko
siitä menoo hakukulunkeja lisäksi?"
Nyt jo nimismieskin älysi Sakarin juonen eikä enää vastustellut.
Kauppinen kuittasi paperit, pisti rahat taskuunsa ja pötki kiireimmiten
tiehensä.
"Onhan minulla kahdeksan päivää maksuaikaa, herra nimismies?" kysyi
Sakari koronkiskurin lähdettyä.
"On vaikka enempikin, jos tahdot."
"Olkaa sitte hyvä ja laskekaa nyt samalla tiellä, minkä verran
Vanhanen tulee saamaan minulta ja mitä teille tulee vaivoistanne. Minä
suorittaisin heti teidän vaivanne ja Vanhasen kanssa sovimme sitte
keskenämme, eikö niin, Matti?"
"Käypihän se niin", myönsi Vanhalan isäntä.
"No, sama tuo minusta", sanoi nimismies, alkoi laskea, sai osansa sekä
läksi hyvillänsä ja ihmetellen pois, kutsuen kuitenkin Sakaria ja
Mattia käymään perimässä huutokauppakirjat.
Pois hajautui muukin väkijoukko.
Illempana astua juntusteli Kauppinen alla päin Kylänpäähän ja tapasi
Sakarin kotona.
"Oikeinko totta te tahdotte viittä tuhatta markkaa vouraa?" kysyi hän
tervehdittyänsä.
"Oikeastaan pitäisi teiltä ottaa kymmenenkin, mutta olkoon menneeksi
viidestä", ivasi Sakari.
"Ettekö ostaisi minun kartanoitani?" kysyi Kauppinen, koskematta enää
koko voura-asiaan.
"No, jos hinnoilla sovitaan, niin miks'en. Paljonkos tahdotte?"
"Kaksi tuhatta markkaa."
"Viisi sataa minä maksan ja käteiset rahat."
"Emme sitte sovi,"
"No viekää pois kartanonne. Sama se minusta on ja vielä parempi."
Hyvin tuntui Kauppisesta nololta antaa itseänsä niin pahasti puijata,
vaan minkäs sille nyt voi. Hän otti rahat, tarjosi vielä irtaimistoansa
ja tavaroitansa ja läksi tiehensä, kun Sakari lupasi tulla niitä
katsomaan.
Kahden päivän kuluttua oli Kauppisella kaksi omaa hepoa valjastettuna
kuormain eteen ja kuormissa kaikenlaista rihkamaa, jota Sakari ei
ollut huolinut mistään hinnasta. Osan tavaroista sekä kelvollisen muun
irtaimiston oli hän sen sijaan ostanut aivan tinkimättä kohtuullisella
hinnalla.