Lähempänä talvea Kauppinen sitte saapui vaimoinensa Harjulaan ja
asettui Vanhalan toiseen tupaan. Viisi kuormaa oli hänellä mukanansa
kauppatavaraa, vaan ei mitään huonekaluja eikä muuta omaksi tarpeeksi
varustettua. Mari oli tosin tahtonut hankkia kaupungista niitäkin,
mutta Jaakolla oli toiset tuumat, että ehtiihän huoneet sisustaa
sittekin, kuin ne ensin saadaan rakennetuksi.
Nyt heti ryhdyttiin työhön, ja pian tuli kivijalat tehdyksi; mutta kun
Harjulan kylän miehet, joita yksinomaan oli tässä pohjatyössä, tulivat
Kauppiselta rahaa pyytämään, ei sitä häneltä koskaan irronnut. "Ottakaa
tavarassa!" vastasi hän aina lyhyeen.
"Eipä minulla ole tavaran tarvista", koetti monikin vastustaa.
"No, tulkaahan sentään katsomaan," houkutteli Kauppinen, "eikö mitään
löytyisi, jota talossa tarvitsisitte." ja kun miehet kerran astuivat
tavaravaraston ääreen, alkoi hän näytellä ja kehua:
"Katsokaas, miten hyviä piippuja, eivätkä maksa kuin puoli kolmatta
markkaa, vaan nämä helapiiput neljä. Ja tässä oivallista nahkaa, eikös
kelpaa tehdä saappaiksi!"
Samaan tapaan kävi hän varastonsa alusta loppuun saakka, eikä
aikaakaan, niin joku aina suostui ottamaan naulan muka parasta kahvia,
kirjavata saippuaa tai muuta rihkamaa.
Pieni riippuvaaka seisoi pöydällä tuvassa oven suussa, jossa Kauppisen
puhtaimmat tavarat olivat, jota vastoin peräpuoli oli hänellä ainoana
asuinhuoneena. Oli vähän omituista, että tuota vaakaa ei koskaan nähty
seisomassa tyhjiltään tasapainossa, ehkäpä sen tähden, että siinä
tavallisesti aina oli parinaulainen paino toisella laudalla silloinkin,
kuin ei ollut mitään punnittavana.
Astuipa kerran Kylänpään Sakari tuohon kauppatupaan. Harvoin oli
häntä tie tänne vetänyt ja vielä harvemmin Kauppisen työhön, jota
hän oli ainoastaan kerran ohi astuessaan pysähtynyt katsomaan. Sen
tähden Kauppinen nyt vähän oudostui, katsoi pitkään Sakaria ja pikku
kansipyttyä, joka hänellä oli kädessä, ja kysäsi:
"No, mitäs pytyssä on? Ruvetaankos kauppojen tekoon?"
"Olisihan tässä vähä voita, jos hinnoilla sovitaan."
"Miks'ei sovita. Jos otatte tavarassa, maksan minä 70 penniä; rahassa
vain 60."
"No, kahvia minä siitä ottaisin. Punnitkaahan voi ensin."
Kauppinen nosti pytyn vaa'an ilmassa riippuvalle laudalle, joka
siitä painui alas, pani sitte sysäämällä lisäksi vastapainoa ja sai
painopuolen kolahtamaan pöytään, vaikka tavarapuoli heti jälleen sai
voiton. Mutta Kauppinen olikin sukkela ja samaa vauhtia nosti pois
vastapainoa, kuin oli sen pannutkin. Kaadettuaan sitte voin paperille,
viedäkseen perästä päin aittaan, punnitsi hän tyhjän pytyn ja sitä
tehdessä pyttypuoli vaa'asta kerran kolahti ja painopuoli jysähti
pöytään.
"Neljännestä vaille neljä naulaa!" julisti hän päätökseksi.
"Ei se nyt tainnut olla oikein", arveli Sakari. "Se juuri kotona
punnittiin ja siinä oli täyteen neljä naulaa."
"No, tässähän voi on paljaltaan; punnitaan uudestaan", myönsi Kauppinen
äkeissään, asetti voin laudalle ja antoi vaa'an nyt itsekseen asettua
tasapainoon. "Katsokaa itse! neljä luotia vaille neljä naulaa."
"Kummapa se! Mutta pankaahan nyt sama paino kahvia ja sokuria yhteensä."
"Ei siitä niin paljon saa, kahvi on kalliimpaa."
"Minä maksan lisää rahassa, pankaa vain!"
Kauppinen punnitsi paksuun paperiin sokuria ja tarpeettoman isoon
paperipussiin kahvia, kehoitellen vielä Sakaria katsomaan, miten
runsaasti hän pani. Mutta isännän huomaamatta olikin hän siirtänyt
painot sille puolelle, jossa voi oli äsken ollut, joten siis myötävä
tavara annettiin toisella vaakalaudalla, kuin ostettava otettiin.
Sakari maksoi hinnan eroa 30 penniä naulalta ja läksi.
"En minä käsitä, mitä tuolla Kylänpään Sakarilla on mielessä minua
vastaan", lausui Kauppinen ihmettelyänsä vaimolleen. "Aina hän vain
katsoo niin karsaasti eikä tee kauppaa muiden ihmisien tavalla."
Mari ei tuohon ehtinyt mitään vastata, kun silloin juuri tuli toisia
ostajia.
Vähän ajan päästä astui Sakari uudelleen tupaan, puntari toisessa ja
äsken ostetut tavarat toisessa kädessä. Hän tahallansa oli satuttanut
tulonsa niin, että muita syrjäisiä ei ollut läsnä.
"Kyllä nyt on tapahtunut erehdys", alkoi Sakari. "Tällä samalla
puntarilla minä itse lähtiessäni punnitsin voin, ja sitä oli runsaasti
neljä naulaa. Te siitä saitte neljä luotia vaille. Sitte käskin
teitä panemaan yhtä paljon kahvia ja sokuria, kun luulin, että, jos
punnitsimet ovatkin erilaiset, niin tottahan kuitenkin saan täältäkin
neljä naulaa oman puntarini mukaan. Mutta katsokaa itse, nämähän
painavat vain neljännestä vaille neljä."
"Katsoittehan te itse, kuin punnitsin?"
"Kyllä minä katsoin ja katson nytkin tästä."
"Syyttäkää sitte itseänne."
"Eipä niinkään. Tämä on kruunattu puntari ja voi on vielä tuossa;
punnitaanpas uudelleen. Tässä on rievunkaistale." Ja Sakari nosti voin
paperineen rievulle, solmitsi sen päät ja pisti puntariin. "Katsokaas
nyt, onhan tässä neljä naulaa."
"Niinpä näkyy olevan ja vielä paperinkin paino."
"No, antakaa sitte tällä puntarilla minulle myöskin kahvit ja sokerit."
"Saatte neljännesnaulan lisäksi."
"En minä huoli teidän sokuritoppa-paperistanne."
"Maksaapa se paperi minullekin."
"Sen tähden pitäkääkin se omananne. Minulla on oma kahvipussini, ja se
painaa kaksi luotia."
Sakari kaatoi kahvit kauppiaan pussista omaansa, pisti pussin puntariin
ja vaati lisää. Kauppias vastahakoisesti totteli, kunnes puntari näytti
kaksi naulaa kaksi luotia. Sitte Sakari sitoi pussin koskea kiinni,
pisti sokuripalaset suupuoleen ja sai siihenkin lisää.
"Jos tahdotte meidän kylässä ruveta kauppaa pitämään, niin jättäkää
pois vehkeileminen! sanon minä ajoissa. Kohtuullista voittoa minä en
kiellä ottamasta, mutta rehellinen peli. Ja nyt hyvästi tällä kertaa!
Laittakaa vaaka kuntoon toiseksi kerraksi. Arvaattehan, että minä en
pidä tätä asiaa salassa, eikä se keino siis auta. Hyvästi!"
"Pahaapa näkyy Sakarilla tosiaankin olevan mielessä meitä kohtaan",
vastasi Mari nyt vasta miehensä äskeiseen ihmettelyyn.
Kauppinen, mitään virkkamatta, päästi vaa'an seljän toisesta päästä
pois pienen lyijymurikan. Hänen kyllä mieli paloi halusta kurittaa
tuota häiritsijää, mutta mahdoton oli päästä häneen kiinni, ainakaan
vielä nyt.
Vanhalan isäntä, saatuaan aikaa myöten kuulla tämän tapauksen,
muisti itsekseen jotain samanlaista vajautta ja alkoi vähän katua
kauppaansa, että oli Kauppisen ottanut maallensa, mutta toivoi hänen
kuitenkin tästä jo viisastuvan. Sitä paitsi tuntui niin mukavalta
saada ihan ilmaiseksi tuo viisikolmatta markkaa vuodessa, vieläpä
lisää työn teosta nyt rakennusaikana, jopa hirsistäkin, joita oli
luvannut omasta metsästään itse vetää Kauppiselle. Tosin häntä jo oli
vähän kyllästyttänyt kiven veto, kun Kauppinen oli kiviä moittinut
huonoiksi ja sen tähden maksanut vähemmän, kuin oli luvannut; vaan
olihan siitä sentään ollut ansiota, vaikkapa vähempikin. Eikä Vanhanen
luullut Kauppisen toki osaavan hirsiä halventaa. Vielä nuo olivat
luvut pitämättä töistä ja muista saamisista sekä otoista Kauppisen
kanssa, joka oli aina vastannut, että ehditäänhän vielä katsella;
mutta Vanhasen muistaen piti siellä olla koko joukko rahaa tallessa;
joutipahan säästyä, kunnes tarve tuli.
Joulun jälkeen alkoi sitte hirren veto, kuin Kauppinen ensin kävi
noutamassa lisäksi tavaraa koko kymmenen kuorman. Vanhanen veti
vetämistään määrän mukaan, kunnes hirsikasa kasvoi aika suureksi, ja
pyysi sitte Kauppista mittaamaan.
"Ehditäänhän nuo katsoa", yritti Kauppinen taaskin sanomaan, mutta
läksi kuitenkin, kun Vanhanen huomautti, että pian sekautuvat hänen
puunsa toisten tuomiin, ja kahden kesken he astuivat hirsiläjän luo.
"Eihän tuo ole viisisylinen", alkoi Kauppinen moittia, näyttäen erästä,
joka oli hiukan lyhempi toisia sitä runsaampimittaisia; "eikä tämä
täyteen kymmentuumainen, ja tämäkin on vajaa."
Vanhanen oudostui. Hän oli itse metsässä mitannut joka puun; mitenkä ne
nyt olivat vajaat?
"Kyllä pitää mitata uudestaan. En minä usko muuta kuin omia silmiäni."
"No, en minä vielä tähän asti ole pyrkinyt ketään pettämään; mutta
mitattakoon!" taipui Vanhanen. "Minä vain käyn noutamassa rengin avuksi
liikuttelemaan."
Vanhanen läksi ja palasi tuokion kuluttua rengin sekä Kylänpään Sakarin
kanssa, joka viimeksi mainittu oli sattunut tiellä toisiin, ja Vanhanen
oli siitä pyytänyt häntä mukaan vain huvin vuoksi.
Kauppinen koetti milloin lyhyyden, milloin vääryyden ja milloin
hienouden tai muun syyn nojalla hyljätä joka toista puuta. Kyllä
hän tietysti olisi nekin pitänyt, mutta melkein ilmaiseksi, vaikka
sovittu hintakaan ei ollut suurempi kuin yksi markka kokonaisesta
viisisylisestä puusta.
"Jos nämä eivät kaikki kelpaa täydestä hinnasta, niin minä sanon, että
lyhyeen teidän kaupitsemisenne loppuu!" uhkasi suoravainen Sakari.
"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti", mörähti Kauppinen äkäisesti,
mutta taipui kuitenkin ottamaan kaikki ja hillitsi mielensä, vaikka
kyllä kynsiä kihelmöittikin antamaan aika korvapuustia tuolle kiusan
hengelle, joka aina oli hänen tiellänsä.
Ja tiellä Sakari tosiaankin oli Kauppisella kaikessa, kuin vähänkin
vääryyteen vivahti ja tuli hänen tiedoksensa. Hän aina meni omasta
takaa koettelemaan ja antoi aika nuhteet, jopa sopivia uhkauksiakin,
milloin ei kuulijoita sattunut olemaan läsnä. Eikä Kauppinen puolestaan
uskaltanut tehdä vastoin Sakarin viisaita, vaikka kiusallisiakin
neuvoja, kun pelkäsi ehkä kinastellen tulevan ilmi asioita, joita ei
olisi ollut aivan helppo selvitellä.
Olipa kuitenkin yksi kohta, johon ei Kylänpään Sakarin varovaisuus
ulottunut vaikuttamaan: luvun teko Kauppisen ja kyläläisten välillä.
"Eihän tuolla mitään kiirettä ole", vastasi Kauppinen jokaiselle, antoi
vain kaikille tarvitsevaisille nyt jo rahaakin ja otti heillä voita
ja muuta tavaraa. Niinpä Vanhalan isäntäkin sai rahaa, milloin vain
tahtoi, kunnes viimein ei enää muistanutkaan niiden summaa, ja vielä
vähemmin hän muisti muita tavaraottoja, joita hän muuten ei kaikkia
tiennytkään, koska emäntäkin käytti Kauppisen tavaravarastoa kuin
omaansa ikään.
Tätä paitsi oli Kauppisella toinenkin keino, johon Sakari ei myöskään
pystynyt kiinni tarttumaan; houkutteleminen, ja se veteli paljon
paremmin kuin väärä vaaka. Jos hänen kerran onnistui saada yhden
talon täys'kasvuinen tytär ostamaan jokin kauniskaavainen huivi, niin
tietysti kaikki kylän toiset tyttäret kiiruhtivat saamaan samanlaiset.
Varsinkin alkoi hyvin mennä kaupaksi karttuuni sekä tiheämpi ja
harvempi pumpulipalttina. Tyttäret ja emännät alkoivat tuhria laskuja,
minkä verran tulee maksamaan kotikutoinen puolivillainen, jota siihen
asti oli yksinomaan pidetty, ja mikä vaiva oli pellavan kasvatuksessa,
siivoamisessa ja vaatteeksi tekemisessä; ja ne laskut osoittivat,
että kotikangas muka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin Kauppisen
kankaat, niin että hulluahan olisi ollut ruveta enää tulevaksi kesäksi
kylvämään pellavasta tai itse kutomaan edes villakangastakaan; sopihan
myödä villatkin Kauppiselle, maksaa vähän lisää ja ottaa häneltä
sievempitekoista valmista.
Kauppinen tietysti ei ollenkaan huolinut huomauttaa naisväelle, mitä
itsekseen hyvillänsä mietti, että mihin he sitte aikoivat käyttää sen
aikansa, joka tähän asti oli kulunut vaatteen tekoon, ja mistä saada
sitäkään rahaa, joka karttui hänen laatikkoonsa noista hänen huokeista
kankaistaan. Ei, hän päin vastoin yhä viritteli taipumusta samaan
kotityötä hyljeksivään suuntaan ja hymyellen kokosi vain rahaa ja
tavaraa talteen.
Täten Kauppinen puuhaeli ja rakenteli, sai kartanonsa tavaralla
valmiiksi, maksamatta juuri nimeksikään rahaa, ja muutti siihen
asumaan, oleskeltuansa lähes vuoden Vanhalassa, ja se vuosi oli
tuntunut niin tavattoman lyhyeltä sekä Vanhalan väestä että
Kauppisesta, mutta pitkät sillä oli jäljet.