Hiljakseen vieriskeli markkinoilta toisille kuljeksivan kauppiaan
raskas tavarakuorma kauniina syyspäivänä illan suussa pitkin maantietä,
joka hyvästä täytteestä kovana kumisi alla kuin kallio. Toisissa,
omissa kärreissään vähän keveämmän kuorman lisänä istui itse kauppias,
teräväsilmäinen, nuorenpuolinen mies vielä nuoremman vaimonsa kera.
Hevosien paluuttajaksi mukaan lähtenyt poika ajoi varsinaista kuormaa.
"Kuulepas, Mari", virkkoi kauppias erästä pitkää mäkeä noustessa, "ei
tämä markkinoilla vaelteleminen enää oikein lyö leiville. Liian monta
on ruvennut samaa neuvoa pitämään."
"Mitäpä meillä on muutakaan neuvoa. Vielä ovat ansiot liian pienet
ajatella yhteen paikkaan asettumista. Paljo noita on kauppiaita
kaupungeissakin."
"Eihän meidän olekaan pakko asettua kaupunkiin."
"No mutta, Jaakko, vielä vähemmin kannattaa ruveta maalle asettumaan.
Johan nyt on maakauppiaitakin melkein joka kylässä. Ja vaikeaksi käy
vähillä varoilla kilpailla entisten kanssa."
"On tällä kulmalla vielä paljo sellaisiakin seutuja, joista on
likimmäisiin kauppiaihin hyvä heilaus matkaa. Katselehan vähän
ympärillesi esimerkiksi tänä iltana, kun tästä ensimmäinen kylä tulee,
johon muuten yöksikin jäämme."
Siihen pysähtyi pakina, kun lähdettiin alamäkeä laskemaan ja se antoi
kylliksi hevosen ohjaamistyötä. Eipä puhe jatkunut sitte entistä
tasaisemmallakaan tiellä, sillä luonto alkoi isonlaisen salon jälkeen
muuttua ja vetää puoleensa huomiota. Vasemmalta päin aukesi muutamassa
tien mutkassa eteen suuri järvi ja sen rannalta näkyi loitompaa
jo viljeltyjä seutuja. Hevosetkin siitä vilkastuivat ja läksivät
halukkaammin taloja tavoittamaan.
Tie kohosi vähitellen harjanteelle eli kylänseljälle ja kohta vierivät
kuormat ensimmäisten mökkien ohitse, jopa viimein muutamain talojenkin,
jotka sekä ulkoasultaan että puhtaudeltaan olivat tavallisia
itäsuomalaisia: eivät kehua kannattaneet, mutta toimeen niissä tultiin,
ehkä välistä huonommastikin.
Sen sijaan näkyi pelloilla tiheässään ruiskekoja sekä ohra- ja
kauranärtteitä, jopa joitakuita ylivuotisiakin todistamassa, että
Harjulan kylässä ei ainakaan leivän puutteessa eletty.
"Katsos noita!" huomautti kauppias vaimollensa. "Onko köyhyyttä vai
mitä arvelet?"
"Eivätpä näytä viljan puolesta köyhiltä. Mutta miten heillä rahaa
lienee?" kysyi Mari, tajuten täydellisesti miehensä ajatukset, että
juuri Harjula hänen mielestään varsin hyvin soveltui kauppiaan
koetustantereksi.
"Miss' on ruista, siin' on aina rahaakin", vakuutti Jaakko lyhyeen
ja käänsi jo hepoansa erääsen pihaan, johon kyytipoika oli edeltä
kuorminensa kadonnut karjotan nurkan ta'itse.
Jättäen pojan kuorman vartiaksi riensi Jaakko vaimoineen porstuaan,
jonka molemmilla puolilla oli isot tuvat. Oikean puolisesta kuuluvat
ihmisäänet neuvoivat sisään neuvottelijoita kääntymään sinne päin,
ja Jaakko entiseltä muistilta pian löysi oven, vaikka ikkunattomassa
porstuassa jo olikin melkein pilkko pimeä, kun vielä oven
alapuoliskokin oli kiinni.
"Hyvää iltaa! terve taloon!" toivotti Jaakko.
Isäntä, roteva, kesk'ikäinen mies, Matti Vanhanen vastasi:
"Tulkaa tervennä! Kas, Kauppinenhan se onkin, eikä Jaakko enää näy
olevankaan yksinään."
"Ikäväksipä tuo alkoi aika yksin käydä. Tämä on vaimoni, ja nyt olen
näyttelemässä vähän maailmaa hänellekin."
"No, höllittäkäähän nuttuja!"
"Teemme, teemme sen työn, jos yösijaa talosta annetaan. Vaan ensin:
Vieläkö se, teidän liiterinne on lukollinen ja sopisiko sinne meidän
kuormamme? niitä on kaksikin."
"Ei lukosta juuri kehumista, vaan säilyy täällä kuormat vaikka
maantielläkin. Saatetaanhan nuo sentään ajaa sinne, jos sattuisi yöllä
sadetta tulemaan."
"Pankaas, hyvä emäntä, vettä ja hiiliä samovaariin; sill' aikaapahan
lämpiää, kuin käyn kuormat korjaamassa. Minä tuon sieltä tieheiniä,
älkää panko omianne."
Isäntä läksi Jaakon kanssa toimittamaan suojaa sekä kuormille että
myöskin hevosille, joiden muusta hoidosta sai poika pitää huolen.
Emäntä otti uunilta teekeittiön, kävi täyttämässä sen vedellä ja ryhtyi
hiiliä sytytellessään pakinoimaan tupaan jääneen Marin kanssa.
"Mistä se Kauppinen onkaan kotoisin? Ei tuota ole tullut kysytyksi,
vaikka on hän jo monesti käynyt meillä."
"Viipurin puolestahan me olemme molemmat."
"Oletteko jo kauankin olleet naimisissa?"
"Vasta neljä kuukautta."
"Eikö se alinomainen matkaaminen väsytä? En minä vain jaksaisi sitä
kestää. Ei rauhaa milloinkaan."
"En tiedä ajan pitkään. Nyt ei vielä ole väsyttänyt. Onpa hauska vähän
liikkuakin."
Jaakon ja isännän tulo keskeytti puhelun, vaikka eiväthän he olisi sitä
kieltäneet; muuten vain naiset luonnostansa puhelevat mieluisemmin
keskenään ja miesten läsnä ollessa supajavat, ell'ei heiltä erittäin
kysytä.
Jaakko kantoi eväskorin penkille pöydän päähän, joka, ollen veistetty
kahdesta suuresta juurikasta, seisoi keskellä peräseinää, leveämpi pää
ikkunaa, kapeampi ovea kohti. Avattuaan korin kaivoi hän siitä ensin
esille teetä ja sokuria sekä tyydytti talon pikku pojan uteliaita
silmäyksiä nostamalla aika ripun vesirinkelejäkin pöydälle. Vesi
herahti pikku Matille suuhun, mutta oi hän sentään julennut pyytää,
vaikka kyllä kovin mieli teki.
"Maltahan, kunnes teevesi kiehuu, saat sitte sinäkin", lohdutteli
Jaakko pienokaista.
"Onko tässä muita kyliä likellä?" kysyi hän melkein samaan jatkoon
isännältä.
"On tässä kyliä montakin, vaikk'ei aivan tien varrella; eivät ne juuri
näy maantielle."
"Miten varakasta tämä seutu on? Tässä kylässä kyllä näkyy olevan
kasattu kekojakin."
"Onhan tuota tultu toimeen. Tässä kylässä ei ole yhtään kitutaloa, ja
eläjiä ne ovat muutkin. Hyvät on maat meillä; jos keitä elos rupeaa
huononemaan, niin on syy työn teossa eikä maissa."
"Niin, niin, elää ahkera huonommallakin paikalla, laiska kituu missä
hyvänsä."
"Ei sitte saattane olla ketään, joka haluaisi myödä taloansa?" jatkoi
Jaakko, vähän aikaa vaiti oltuaan ja mietiskeltyään, miten paraiten
saisi tiedustelluksi niin paljon kuin mahdollista paikkakunnan oloja.
"Ei ainakaan tässä kylässä kenenkään mieli tehne luopua leivästä,
tuskinpa muissakaan näillä seuduin."
"Kun kaikki ovat varakkaita, miksi eivät rakenna itselleen parempia
kartanoita? Vai ovatko metsät huonot?"
"Eipä moisissa vikaa; kyllä niissä rakennustarpeita olisi toisellekin
antaa, mutta ei tule tehdyksi; aika menee niin tarkoilleen maatyön
tekoon."
"Ja rahdin vetoon. Eikö niin?"
"Käydään vähin rahdissakin, vaan ei muut paljon kuin köyhimmät talot.
Ne, ne siellä hyöstyttävät vieraita pihoja ja jättävät omat työnsä
tekemättä. Vaan sieltähän ne sentään hankkivatkin rahaa kaikkiin
maksuihinsa."
"Mistäs muut saavat?"
"Voista enimmäkseen."
Taas pysähtyi puhe.
Teetä juodessaan korvattomasta kahvikupista ja lohkolaitaiselta
teevadilta, jollaisia talon molemmat toisetkin parit olivat, katseli
Kauppinen niitä hyvin pitkään ja kysäsi sitte hetkisen päästä:
"Tottahan sentään vouraamalla saisi jonkun maatilkun, jos ken haluaisi
kartanon paikaksi?"
"On tässä maata sen verta liikenemään, mutta kukas tänne suotta
rupeaisi kartanoja rakentelemaan? Ei täällä kannata muiden elää kuin
oikean talonpojan, eikä talonpoika tule toimeen paljailla kartanoilla,
hän tarvitsee paljon muutakin."
"Olisiko esimerkiksi teillä sellaista joutavaa kartanon paikkaa,
tynnyrinalan verta?"
"Mitä, aiotteko te jättää matkustelemiset? Vai mitä varten sitä niin
kyselette?"
"Sepähän sitte nähtäisiin. Muuten vain kysyn."
"On tässä puolen virstan päässä sievä mäenkunnas, jota itsekin olen
katsellut kartanon paikaksi. Mutta eipä suinkaan minulla enää saane
muutetuksi, kun ei tullut nuorempana tehdyksi. Siihen näkyy järvikin
niin hyvästi, vaikk'ei tähän. Ja maat siinä ympärillä ovat ihan yhtä
hyvät kuin tässäkin."
"Pitäisipä oikein käydä katsomassa."
"Tänä iltana ei näe enää, vaan huomeisaamuna sopii käydä."
"Olisipa lähdettävä aikaisin edelleenkin."
"No, ette ainakaan pimeässä vielä lähde. Se on ihan tien varrella."
Seuraavana aamuna Kauppinen kävi Vanhalan isännän kanssa ennen hevosten
valjastusta mäenkunnasta katsomassa, mielistyi siihen ja vourasi sen
ynnä tynnyrinalan peltomaata viidestäkolmatta markasta vuodelta, josta
hinnasta myöskin kauppiaan elukkain piti saaman käydä yhteisellä
laitumella talon karjan kanssa.
Kun vourakirjat oli tehty, joista kiireessä jäi pois ajan määrä,
vaikku Kauppinen oli mielessään aikonut viittäkymmentä vuotta, läksi
hän kuormillensa ajamaan, luvaten markkinoilta palatessaan tarkemmin
määrätä kartanoiden sijan ja sopia kivijalkain teosta jo samana syksynä
ennen maan jäätymistä. Matti Vanhanen lupasi erittäin sovitusta
maksusta toimittaa kiviä paikalle jo siksi ja sitte työn aikana lisää
tarpeen mukaan.
Hyvillään näin oivallisesta kaupasta läksi Matti pellolle maantien
varrelle syyskyntöä jatkamaan.
Päivällisajan lähestyessä astui tietä myöten Kylänpään Sakari, toisen
talon isäntä, kirves takana vyön alla.
"Jumal'avuks'!" toivotti hän Matille, joka juuri painalsi aatran
syvempään kiinni pientaren laitaan ja ryhtyi päästämään hevosta
aisoista samalle neliölle haeskelemaan niukkoja ruohon korsia.
"Jumal' ann' apua!" vastasi hän. "Mistäs sinä kaalat?"
"Kävinpähän tuolla pieleksiä korjailemassa; olivat vähän kallistuneet;
pojan veitikat ovat kiskoneet pois tukia. Jospa minä ne saisin kiinni!"
"Mistäpä heidät arvaat? Jätä rauhaan."
"Täytyyhän jättää pakostakin. — Hyvinhän sillä Kauppisella oli vahvat
kuormat."
"Niin oli. Kohta hänestä tulee meidän kylän asukas", ilmoitti Matti
riemumielellä uutisensa.
"Hm, vai niin!"
"Mitä vai niin ja hm?"
"Niin tuota, minä en olisi hänelle toki taloani antanut."
"No, eihän hän minunkaan taloani saanut; ainoastaan yhden tynnyrin alan
joutavaa maata."
"Katsohan vain, eikö vie taloasi kokonaankin kuin entinen piru, joka
sai miestä sormesta kiinni ja vei sitte koko miehen."
"Älä hätäile, hyvä naapuri, onhan sitä nyt minullakin sentään vähä
järkeä; en minä rupea taloani syömään enkä hävittämään."
"Hyvähän olisi, jos niin kävisi. Mutta ole varoillasi, ja muista minun
sanani, jos hullusti käypi."
"Pannaan, pannaan mieleen. Mutta pidä vain itse varasi. Ei meidän
talomme kaltainen toki tyhjästä häviä."
"Hyvä olisi! hyvä olisi!" jupisi Sakari vielä mennessään ja pudisteli
päätänsä.
Matti oli tällä välin jo noussut aidan yli maantielle ja astui kotiinsa
päivälliselle.
"Kateeksi taisi vähän pistää Kylänpään Sakarille", kertoi Matti
syödessään kotiväelle, "kun ei Kauppinen osunut vouraamaan häneltä
kartanon sijaa. Hyvin näytti tyytymättömältä, kun kerroin hänelle
kaupat."
"Mitäpä tuossa tuon vertaisessa on kadehtimistakaan", arveli emäntä.
"Sitähän minäkin itsekseni ihmettelin, vaan siltä se kuitenkin kuului.
Ja vielä hän varoitteli minua, että en koko taloani menettäisi. Jopa
nyt jotakin! Vai luuleeko hän nyt yksin olevansa kaiken maailman viisas
sen tähden, että ennen pikku poikana kierteli isävainajansa kanssa
voisaksana! Eipä se hänelle itselleen luonnistanutkaan, vaikka isänsä
kyllä kostui."
Tuskin ehti Vanhalan perhe nousta ruoalta, kuin Sakari astui tupaan.
Kaikkein silmät suurenivat, niin oudolta tuntui nyt tutun naapurin
tulo. Tervehdittyä tarjosi Vanhalan isäntä tupakkakukkaroansa, jossa
oli kotikasvuista ja Venäjän lehtiä sekaisin hakattuna.
Sakari pisti piippuun ja istui kotvasen ääneti penkillä. Viimein, kun
ei Matti alottanut puhetta, virkkoi hän:
"Minä vieläkin ajattelen sitä Kauppisen tuloa meidän kyläämme. Etkö
sinä voisi ennemmin antaa Notkonmäen kumpua torpan paikaksi jollekin
hyvälle työmiehelle kuin Kauppiselle?"
"Ei se nyt enää peräydy, kun on kerran tehty kirjat."
"Hm! vai niin! Sepä oli paha, se!"
"Minkä tähden? Ja mitä sinulla on Kauppista vastaan? Eikö hän ole rehti
mies?"
"No, enhän minä hänestä mitään pahaa tiedä erittäin, mutta en erikoista
hyvääkään."
"Mitäs sitte valittelet taikka oikeastaan tarkoitat kaivelemisellasi?
Sano suoraan!"
"Tulee puoti liian lähelle kyläämme. Se minusta on pahasti, hyvin
pahasti."
"Mikäpä vaara siinä sitte olisi?"
"Kun on puoti lähellä, tulee siitä aina otetuksi tavaraa enempi kuin
etäältä haetuksi, ja se on vaarallista, se, sanon minä. Mutta koska ei
enää käy auttaa, niin olkoon sitte."
Ja hyvästeltyään läksi Sakari, päätänsä vieläkin pudistellen.