Joutui mansikka-aika ja hyvä marjakesä tulikin. Päivärinteet olivat
kirjavinaan punaisia, viljelemättömiä Pohjolan hedelmiä, makeampia kuin
mitkään viljellyt marjat.
Eräänä aamuna lehtori Lajunen jo aikaisin läksi liikkeelle, oikeastaan
kävelylle, vaan otti kuitenkin korisen käteensä eteen ehkä sattuvan
marjikon varalle.
Hän kiersi järven rantaa lähimmälle mäelle peltojen taa ja astuskeli
mitään erittäin ajattelematta, mutta muistamatta mansikoitakaan. Ei hän
myöskään ollut vaipunut luonnon ihailemiseen, kuten tavallisesti ennen.
Viimein hänen eteensä ilmestyi parin pensaan takaa joku, joka
kyyrysillään todellakin kokoeli Luojan ja luonnon antimia, eikä se
ollut kukaan muu kuin rouva Streng, joka oli sinne ehtinyt ennen häntä.
Lehtori yritti peräytymään, mutta liian myöhään; rouva jo huomasi
hänet. Hänen siis täytyi tervehtiä.
"Hyvää huomenta!" vastasi iloinen ääni. "Kyllä näitä marjoja on täällä
teillekin, ei teidän sen tähden tarvitse paeta."
"En minä sen tähden yrittänytkään." — Hän ei koettanut salata paon
aiettansa.
"Minkä tähden sitte? Sanokaapas, miksi te olette viime aikoina
ruvenneet pelkäämään minua. Olenko minä muuttunut julmemmaksi vai
miten?"
"Ette suinkaan. Päin vastoin olette liiankin hyvä." — Lehtori tarkoitti
yleensä kaikkia niitä rouvan ominaisuuksia, jotka häntä miellyttivät,
eikä erittäin niin sanottua hyvyyden avua.
"Ei kukaan voi olla liian hyvä, eikähän hyvyyden pitäisi ketään pakoon
ajaa. Ettekö enää pidä minua ystävänänne?"
"Pidän liiaksikin."
"Nyt minä en teitä ollenkaan ymmärrä."
"En minä itsekään. Sen vain tunnen, että minun tarvitsisi puhua, mutta
en voi kellekään."
"Ettekö minullekaan?"
"Kaikkein vähimmin teille."
"No, kyllä ainakin yhdelle voitte puhua, tuonne!" Hän osoitti kohti
taivasta.
Lehtori punastui. Oliko hän unhottanut Jumalansa! Todellakin viime
aikoina, silloin kuin oli hautonut tuota salaisuuttansa, joka nyt oli
ollut vähällä pujahtaa ennen aikojaan hänen suustansa, kenties, kuten
hän tähän asti luuli, sotkemaan toisen, ehkäpä useammankin henkilön
rauhaa.
Hän astui reippaasti rouvan luo, antoi kättä ja lausui vain yhden
sanan: "kiitos!"
"Mitäpä siinä on erittäin kiittämistä. Tietystihän Jumalalle voi kuka
hyvänsä puhua kaikki asiansa."
"Niin tosiaankin, mutta hän yritti minulta unohtumaan. Nyt olen
selvillä, ja tuo teidän yksi viittauksenne minulta poisti ahdistuksen.
Nyt minä myöskin voin puhua suoraan teille, kun näen, että teidän
rauhanne ei häiriydy."
"Mikä sitte muka saattaisi häiritä minun rauhaani?"
Lehtori jätti siihen vastaamatta. Vasta hetkisen kuluttua virkkoi hän:
"Minä olen nyt tänä kesänä huomannut, mikä suuri ero on teidän ja minun
vaimoni välillä."
"Tuskin suurempaa kuin teidän ja minun mieheni välillä. Minä olen
huomannut enemmänkin. Silloin kuin teidän rouvanne laittoi meille
kaupunkilais-illalliset, joita te ette näyttäneet hyväksyvän, sanoi
Viktor kotiin palattuamme, kun niiden pitojen johdosta kiistelimme,
että te ja minä sopisimme paremmin yhteen kuin hän ja minä. Minusta
hän siinä arvasi ihan oikein enkä minä sitä siis vastustanutkaan, vaan
sanoin mitä nytkin sanon, että mikä kerran on mahdotonta, miksipä sillä
rupeisimme sotkemaan rauhaamme, ehkä vielä toistenkin."
Lehtori vaipui ihmettelemisen äänettömyyteen. "Saatammehan siltä pysyä
ystävinä", jatkoi rouva. "Minä huomasin teidän yrityksenne totuttaa
rouvaanne toisiin tapoihin ja rupesin mielelläni auttamaan; toivoin
näette samalla, että Viktorikin hiukan luopuisi muutamista tavoistaan.
Kun se ei onnistunut täydellisesti teille — Viktor näyttää olevan
kyllin onnellinen sellaisenaan kuin on — olen sitte tarkastellut,
miten te tästä asiasta selviäisitte. Minua pakenemisenne näytti olevan
mielessänne jotakin, johon en tahtonut antaa teidän eksyä. Sen tähden
piti minun saada teidät ennen puhumaan ja muistamaan velvollisuutenne,
kuin kokonaan jouduitte harhateille."
Lehtorin ihmettely yhä kasvoi. Miten tarkka aisti tuolla rouvalla!
"Niin, pysykäämme ystävinä", virkkoi hän viimein. "Näenhän, että on
turha teiltä mitään salata ja että teihin myöskin voi kuka hyvänsä
luottaa. Teillä on aina oikea pohja. — Ja nyt poimikaamme marjoja, että
kotiinkin joudumme."
"Minun korini on kohta täysi. Saanko auttaa teitä?"
"En minä tiedä minkään sitä estävänkään, ell'ette tahdo lähteä edeltä
kotiinne. Kyllä minun koriini mahtuu." Pian täyttyi lehtorin kori
kahden poimiessa.
Kotimatkalla ryhtyi rouva Streng vielä puhetta jatkamaan.
"Minun pitäisi oikeastaan huomauttaa teille vielä yksi asia, joka
arvattavasti on teillä pysynyt epäselvänä, ell'ette vain pahastu minun
tunkeutumisestani teidän asioihinne."
"Mistäpä minä voisin teihin pahastua. Huomaanhan, että te kuitenkin
näette kaikki oikeassa valossa."
"Katsokaas, mieheni uskoo itseään niin eteväksi kaikin puolin, että
hänen ei tarvitse peljätä jättäessään minua kenen seuraan hyvänsä. Sen
tähden minä voinkin olla aivan vapaa, ei hän tule mustasukkaiseksi.
Mutta tiedättekö varmaan, että teidän rouvanne yhtä lujasti luottaa
valtaansa teidän ylitsenne?"
Lehtorilta ikään kuin silmät kerrassaan aukesivat. Hän edelleen
havahtui suloisesta unesta.
"En tosiaankaan tiedä. Kiitos viittauksesta. Nyt kyllä arvaan, mitä
tahdotte ja mikä on velvollisuuteni. Mutta auttakaa, jos horjun."
"Sitä teidän ei tarvitse pyytääkään."
* * * * *
Rouva Lajusella oli myöskin salaisuutensa ja sitä hautoessaan hän
vähitellen oli melkein sairastunut. Umpimielisyys esti häntä sitä
ilmasemasta edes miehelleen, kaikkein vähimmin se toki sai tulla hänen
tietoonsa; ennemmin joku kaupunkilaisystävistä voi sen kuulla ja ruveta
apulaiseksi tutkimusten teossa.
Mutta maalla oloa kesti liian kauan. Rouva alkoi nukkua levottomasti ja
nähdä puoli valveillakin asioita, joita sitte uskoi tosiksi ja jotka
vain pahensivat hänen tilaansa. Hänen rakkautensa ei tosin ollut varsin
syvällinen laatuansa, vaan tuo romaaneista opittu mustasukkaisuuden
tauti tuntui niin erittäin sopivalta syyltä tekeytyä kärsimyksen
uhriksi ja sen nojalla taipumuksensa mukaan kiusata itseään ja piikoja,
joita hän taas alkoi juoksuttaa ja komentaa yhä enemmin.
Oli rouvassa sentään syvimmällä kätkössä myöskin oikeuden ja tosi
ihmisyyden siemen, vaikka se oli tähän asti pysynyt kehittymättä,
osaksi lehtorin itsensä tähden, hän kun oli avioliittonsa alussa liian
pian luopunut rouvansa kasvatuksesta taikkapa ollut liian jyrkkä siinä,
osittain myöskin sopimattomain kaupunkilaisystävättärien tähden, he kun
rouvan turhamaisuutta yhä kiihdyttelivät. Nyt kun nämä ystävättäret
olivat poissa ja päin vastoin oli usein tilaisuus kuulla oikeampia
tapoja ja ajatuksia, alkoi se ihmisyyssiemen itää ja samalla kasvattaa
kiivasta ristiriitaa rouvan mielessä entisen nukkemaisuuden ja vasta
itävän uuden ihmisen välillä.
Tämän ristiriidan tähden tuntui mustasukkaisuustauti vielä
rasittavammalta. Mutta vanha puoli oli vielä niin paljon voitolla, että
rouva ei omin neuvoin siitä jaksanut selvitä.
Nyt kun lehtori tänä äsken kerrottuna aamuna nousi, oli rouvakin
ollut sen verran liikkeellä, että sattumalta huomasi rouva Strengin
lähdön kori kädessä. Hän oli nukkuvinaan uudestaan; mutta kun lehtori
peseydyttyään ja pukeuduttuaan läksi ulos, riensi hän salaa ikkunasta
katsomaan, menikö hänen miehensä samanne päin. Ihan oikein: kori
hänelläkin kädessä ja samaa tietä. Eiköhän tuo ollut vain edeltä päin
sovittua!
Vielä oli liian aikainen nousta. Rouva siis palasi vuoteelleen ja
valvottuaan hyvän aikaa vaipui horrostilaan, joka ei vähääkään
virkistänyt, vaan sen sijaan antoi mielikuvitukselle vapaan tilaisuuden
kiusata hermostoa ja luoda ilmi eläväksi kaikenlaisia kuvia, joita ei
avoimin silmin nähdä eikä huolitakaan nähdä.
Ja mielikuvitus tietysti jatkoi ja kehitteli kernaimmin niitä kuvia,
joita mieli oli täysimpänä. Se loi makaajan nähtäväksi kauniin
marja-ahon ja siihen lehtorin ja rouva Strengin marjoja poimimaan.
He ensin pysyivät etempänä toisistaan, mutta lähenivät vähitellen ja
viimein pistelivät mehukkaita mansikoita toinen toisensa suuhun ja
poimivat niitä toinen toisensa koriin.
Tämän kaiken oli rouva Lajunen näkevinään pensaston takaa, johon muka
oli kätkeytynyt heitä tarkastelemaan.
Viimein poimijat muka nousivat seisomaan, syleilivät ja suutelivat
toisiansa.
Se toki jo oli liikaa.
Lehtorin asunnossa kuulivat Katri ja Mari kyökkiin, jossa odottelivat
rouvan heräämistä, kovan parahduksen. Mari juoksi sisään.
Omasta äänestään heränneenä istui rouva sängyssään märkänä hiestä ja
silmät oudosti leimahtelevina. Tottunut lääkäri olisi niistä heti
nähnyt kuumeen oireita.
"Missä lehtori on?" kysyi hän.
"En minä tiedä, jo hän oli poissa, kun minä heräsin ja yritin kahvia
viemään."
"Ette te tiedä mitään, mutta tiedän minä itsekin. Hän suu..."
"Oikeaan aikaan hän toki muisti, että Mari olikin vain piika ja
keskeytti syvälle kätketyn salaisuutensa tunnustuksen.
"En minä nyt jaksa nousta," sanoi hän sitte selvemmällä äänellä, "tuo
vain kahvia ensin."
Mari riensi toimittamaan.
Rouva painui takaisin makuulle. Kuuma vuode melkein poltti, mutta
ruumis oli niin hervakka, että tuntui ikään kuin vajoavan lävitse.
Putoamista peljäten hän ummisti silmänsä ja hiukan vapisi.
Katri kuitenkin paraiksi toi kahvin, että rouva pääsi vaarasta. Hän joi
kupin, jopa toisenkin, ja vähän virkistyi hetkiseksi, kunnes kahvin
lämpö tuotti uutta kuumetta. Ei ollut ajattelemistakaan ylös nousemista.
Hetkisen kuluttua saapui lehtori kotiin.
Rouva kuuli hänen askeleensa ja huomasi niistä, että hän astui suoraa
päätä hänen luoksensa.
Lehtori asetti mansikkakorinsa pikku pöydälle sängyn viereni, jossa
kahvitarjotin äsken oli ollut.
Rouva aukasi silmänsä nähdäkseen, rohkeniko tuo mies enää katsoa häneen
suoraan. Niin varma oli rouva alkavan kuumeen käsissä äsken näkemänsä
unen todellisuudesta.
"Joko olet hereillä? Katsos, miten kauniita mansikoita!"
Sekä ääni että käytös olivat ihan suoravaiset eikä katseessakaan
näkynyt mitään arkuutta.
Rouva ensin oli vähällä muistaa, että unta hän kaiketi olikin nähnyt;
vaan toinen tunne oli vahvempi. Hän ajatteli: "teeskentelijä! mutta
osaan sitä minäkin teeskennellä!"
"Kalinoita tosiaankin", virkkoi hän ääneensä ja alkoi syödä hyvällä
halulla, kuten näytti.
Lehtori hyvillänsä, että hänen äsken tehdyn päätöksensä toimeen panon
alku onnistui niin hyvin, viivähti vähän kammarissa, ja rouva sen aikaa
söi syömistään marjoja.
Mutta mansikat ovat petolliset. Tervettä ne virkistävät, vaan lapsille
ja heikkohermoisille tuottavat kuumetta. Rouva Lajunen kun ei vielä
ollut syönyt tukevampaa ruokaa, vaikuttivat marjat tyhjässä vatsassa
ihmetyttävän nopeasti. Taudin alku kehittyi kovaksi kuumeeksi; sairas
alkoi houraella.
Lehtori istui taukoamatta sairaan luona. Kuultuaan hänen houreistansa
asioita, joita oli tarpeeton antaa palvelijain kuulla, päästi hän heitä
sisälle ainoastaan välttämättömille asioille, vaan muuten teki itse
kaikki, mitä sairaan hoitoon kuuluu.
Ei rouva kuitenkaan aina ollut houreen tilassa. Selkeämpinä hetkinään
hän kyllä huomasi miehensä valppauden, huomasipa myöskin, että rouva
Streng usein kävi siellä ja kuuli miehensä ja hänen keskusteluistaan,
miten perin väärä koko hänen luulevaisuutensa oli ja miten kerrassaan
jalo nainen tuo naapurirouva oli, jota hän tähän asti oli halveksinut.
Siitä huomiosta hänen hourehetkensä alkoivat vähitellen lyhetä ja
harveta. Kuitenkin hän mielellään makaeli silmät ummessa selvänäkin
välistä vain katsellen salaa miestänsä, ja nähtyään hänen huolestuneen
muotonsa päätti hän koettaa ansaitakin miehensä rakkautta.
Täten ei tauti tullut pitkälliseksi. Kuudentena päivänä sairas jo
arvaeli olevansa terve, vaikka tosin vielä heikko.
"Annatko anteeksi, että olen sinua väärin käsittänyt?" kysyi hän
silloin mieheltään.
Lehtori hämmästyi tätä muutosta. Hänen mielessään välähti autuaallinen
tunne, ensi kerran siitä asti, kuin hän oli vihille astunut rikkaan
ja äitinsä puolelta ylhäissukuisen neiti Savolinin kanssa, jonka oli
oppinut seuroissa tuntemaan viehättäväksi tytöksi.
Heti hän avioelämänsä ensi päivinä oli huomannut pahasti pettyneensä,
mutta kuitenkin nurisematta kantanut rangaistusta siitä, että oli
osittain rikkauden houkutuksesta antautunut huolettoman toimeen tulon
toivoon.
Nyt lehtori tarttui siihen vähäiseen toivon korteen, jonka vaimonsa
hänelle ojensi.
"Etkös enää ole mustasukkainen?" kysyi hän iloisesti.
"Rouva Strenginkö tähden? En, vaikka sinulla olisikin kyllin kyllä
syytä luopua minusta ja rakastua häneen; hän sen ansaitsisi monta
vertaa paremmin kuin minä."
"Jos tunnet käsittäneesi minua väärin, niin sillähän se jo on
sovitettukin. Mutta olisiko se tosiaankin mahdollista?"
"On se ihan totta. Olenhan tässä maatessani kuullut ja huomannut
paljonkin. Ja sitte ajattelin, että tuskinpa vain minä olisin sinua
niin hoidellut, kuin sinä nyt hoidit minua. Johtui sitte myöskin
mieleeni, että tosiaankaan minä en tähän asti ole tehnyt mitään sinun
huviksesi enkä myöskään ole osannut olla kiitollinen siitä, mitä sinä
olet tehnyt minulle. Jos et ole liian malttamaton, etkä vaadi yht'aikaa
liian paljoa, niin koetan muuttua kokonaan toisenlaiseksi."
Lehtori ei kyennyt vastaamaan. Hän vain ääneti kyynelsilmin syleili
vaimoansa.
"Arvaatko, mistä tämä mieli nyt on minulle tullut?"
"En, mahdoton minun on sitä arvata. Houreistasi luulin ihan toista."
"Minä unissani näin sinun juuri näin hellästi syleilevän, arvaat toki,
ketä, ja hän sitä paremmin ansaitsisikin. Mutta kyllä nyt tiedän, että
uni oli sula valhe. Sinä et rakasta häntä, vaan minua."
"Älä sano niin; en minä ole sinua oikein rakastanut ennen kuin nyt."
Pitkät selitykset kasvoivat molemmin puolin ja niiden johdosta lehtori
vaimoinensa alkoi nyt vasta viettää lempiviikkojansa luonnon helmassa,
mutta eivät ne siltä olleet vähemmin suloiset. Lehtorilla tosin täytyi
olla hyvä varasto kärsivällisyyttä; sillä eipä vanhoista tavoista niin
äkisti päästä; mutta hän osasi aina vähitellen saada tahtonsa noin vain
kiertoteitä huomatuksi ja karttaa jyrkkiä vaatimuksia, jotka vaimoa
olisivat suututtaneet ja kiusantekoon ärsyttäneet.
Hyvänä apuna oli rouva Lajusella naapurirouvan esikuva. Heistä tulikin
hyvät ystävät ja eroamattomat kumppanit. Väsymätön oli rouva Streng
opetuspuuhassaan ja iloksensa huomasi hän oppilaansa hyvin edistyvän.
Rehtori yksin pysyi osattomana näistä tapauksista ja muutoksista. Mutta
kun rouva Lajunen alkoi yhä enemmän seurata toisten tapoja ja olla
mukana kävelyretkillä, katsoi hänkin vaikka vastahakoisesti olevansa
velvollinen mukautumaan. Ainoastaan aamu-unestansa hän ei jaksanut
luopua.
Kaksi Kesävierastamme oli löytänyt onnen luonnon helmasta; kolmas
oli onnellinen omasta mahdistaan ja oman täydellisyyden tunnostaan;
neljäs olisi kyllä ansainnut olla onnellisempi, mutta hän tyytyi siihen
onneen, jonka velvollisuuksien täyttäminen ja hyvä omatunto tuottavat.