"Kun on huono pää, pitää lukea ahkerammin", lausui eräänä keväänä
koulun loputtua kunnallisneuvos Curtén pojallensa Florianille, joka oli
töin tuskin päässyt ylemmälle luokalle, vaikka kyllä oli koettanut koko
vuoden oikein voimainsa takaa lukea pinnistää.
Tuo säännöllisesti joka kerran koulusta arvosanoja tuodessa lausuttu
kehoitus oli oikeastaan tarpeeton, sillä ei Florianilta suinkaan
ahkeruutta puuttunut, mutta hirmuisen kova pää hänellä oli aivan
pienestä pitäin. Mielellään hän oli ensi alussa kirjaimia katsellut,
mutta nimet ne eivät ruvenneet, pysymään muistissa. Sittemmin koulussa
oli niin paljo kaikenlaista opittavaa, että kävi vielä mahdottomammaksi
muistin ahjoon sovittaa niitä kaikkia.
Kernaimmin olisi Florian viimein jättänyt koko lukemisen
sikseen, varsinkin kuin kumppanitkin alkoivat pilkkaella hänen
osaamattomuuttaan. Vaan silloinpa sanottiin kotona, että kovinhan
näyttäisi rumalta kunnallisneuvoksen pojan tyhmäksi jäädä, vaikka tosin
ei kaunista ollut tuokaan huonojen todistusten saanti.
Tämä tarttui mieleen ja siitä vähitellen kasvoi kiihkeä kunnianhimo,
joka nytkin mainittuna keväänä oli Florianin melkein saanut itkuun
tillahtamaan tuossa ihan kumppanien nähden, kun todistus tuli kouraan
ja hänet sanottiin päästettävän viidennelle luokalle ainoastaan
ahkeruutensa tähden.
Isän lausuessa kertoiluksensa päätti Florian lukea vielä, ahkerammin
ja pani päätöksensä heti toimeen. Hänen vanhempansa kun asuivat
lyseokaupungissa, ei hänellä ollut kotimatkastakaan huolta, Sentähden
hän jo tutkintopäivän iltapuolella alkoi kirjan ääressä istumisensa.
"Ahkera, ole ahkera!" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Niinpä
kumppanit häntä tuskin koko kesänä saivat liikkeelle, taikka jos
saivatkin, oli hänellä ajatukset kirjoissa, joten hänestä ei kellekään
hauskuutta ollut.
Kerran hänet puoli väkisin vietiin onkimatkalle. Hän istui muutamain
kumppanien kanssa veneessä ja katseli tosin onkensa poloa; mutta siitä
johtuivat hänen ajatuksensa siimaa myöten alas kaloihin, jotka muka
piirustelivat siellä vanhan Kreikanmaan karttaa ja asettelivat sen
maakuntia paikoillensa. Vaan nepä eivät osuneetkaan oikein, vaikka
kalat miten olisivat koettaneet; sen tähden niiden kesken syntyi kinaa
ja ne siinä mellastellessaan nykivät hänen siimaansa ja poloansa.
"Johan ne kalat vievät sinut koko miehen!" ivasivat kumppanit.
"Missäs kohti se Fokis-maa on?" kysyi Florian, voidakseen neuvoa
kaloille ja siten toimittaa sinne rauhaa.
Kumppanit tietysti nauramaan ja ivaamaan. Florian joutui luonteensa
arkuuden tähden tuosta hämilleen, ja yhä harvemmin kumppanit häntä enää
saivat mihinkään lähtemään.
Kova pää vaati kovaa lukua ja luku ikäänkuin sulatti uhrinsa kirjoihin
ja teki, kuten muista näytti, hajamieliseksi.
Viime luokalle päästyään joutui Florian kaikkein ihmeeksi kihloihin.
Mutta omituisestipa se sekin tapahtui.
Kunnallisneuvoksella oli pidot ja Florian oli väkisin saatu
franseesiin. Hän istui parinsa vieressä. Soitosta johtuivat ajatukset
äänioppiin, mitenkä eri äänet saadaan eri pituisista ja paksuisista
pianonkielistä eri lailla pingoittamalla ja miten eri äänet tekevät eri
suuria aaltoja ilmassa.
Niinpä Florian ei huomannut pitää vaaria tanssivuorostansa.
Vastatanssijat tulivat aivan eteen ja herra ivaten virkkoi: "no,
Florian, suutele jo!" tarkoittaen, että Florian parinsa kanssa olivat
niin rakastuneet, että muuta eivät enää olleet vailla kuin suutelua.
Äänioppi haihtui kerrassaan, vaan sen sijaan eksyi Florian toiselle
taholle. Hän luuli nyt oltavan "kaivoleikkisillä", jossa sormusta
kuljetetaan suusta suuhun. Ja hän ikään kuin havahtuen alkoi
huulillansa etsiä sormusta parinsa huulilta.
Tytön veli, vastatanssija, se juuri oli pannut tuon kujeen toimeen,
uskomalla siitä kuitenkaan tuollaista tulevan. Mutta kun vieraat
eivät ottaneet oikein tajutaksensa moista leikkiä eikä asianomaisten
vanhemmilla ollut kummallakaan puolen mitään esteitä lähemmän
sukulaisuuden rakentamista vastaan, julistettiin Florian ja Lisette
kihloihin, johon he itsekin sekä taipumuksesta että häpeätä
välttääkseen pitkittä puheitta suostuivat.
Mitään puutetta ei Florianilla koskaan ollut, sillä hänen vanhempiaan
ainakin luultiin rikkaiksi. Mutta vanhempain ja palvelijain täytyi aina
pitää huoli hänen pienimmistäkin tarpeistansa; niitähän ei sopinut
jättää Florianin ajateltavaksi, se olisi häirinnyt lukua. Näin oli hän
vähitellen vierastanut kokonaan tosi elämästä ja alkoi yhä useammin
ajatuksissaan johtua kaikenlaisista jokapäiväisen elämän pikku asioista
joko etäiseen muinaisuuteen taikka muihin hullunkurisuuksiin.
* * * * *
"Ahkeruus kaikki voittaa." Niinpä Floriankin viimein pääsi
ylioppilaaksi.
Mutta silloin ne vasta huolet ja vastukset alkoivat.
Isä oli varmuuden vuoksi ollut saattamassa ensi lukukauden alussa
Florianiansa Helsinkiin ja hankkinut hänelle asunnon ravintoineen
kaikkineen, että poika saisi oikein rauhassa lukea. Isä hänet myöskin
oli jo keväällä määrännyt historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan,
josta helpoimmin sitte voi siirtyä mille uralle hyvänsä, kun pojalla
itsellään ei kumminkaan ollut edes aavistustakaan, miksi hänen pitäisi
ruveta.
Näistä siis ei ollut huolta. Mutta Florian ei ollut tottunut vapaasen
elämään eikä vapaasen, omintakeiseen työhön. Hän oli tähän asti tehnyt
työtä käskettyä, lukenut, mitä opettajat luettavaksi määräsivät. Nyt
hän ei itse osannut järjestää lukuansa, kun ei enää niin tarkkaa
ohjetta eikä ohjaajaa ollut.
Hän luki vain, luki ahkerasti aamusta iltaan milloin mitäkin ja
toisinaan kävi luennoilla kuulemassa konsa ketäkin. Mitäpä hän niistä
luennoista hyötyi, ajatukset ne kun vain aina vastustamattomasti
livahtivat pois ennen vaikka vaivallakin opittuihin asioihin.
Tämä se alkoi Floriania huolettaa, ja niissä huolissaan hän muuttui
hyvin lyhyessä ajassa umpimieliseksi ja synkäksi, kun vilkas
mielikuvitus ryhtyi luomaan eteen kaikenlaista ikävää.
Lisette kirjoitteli tuon tuostakin ja kyseli, joko hän oli saanut
selville uransa ja ryhtynyt sille valmistautumaan.
Se saattoi Florianin melkein tuskihinsa. Kunniantunto ja kunnianhimo
estivät vastaamasta eittävästi, eikähän valhekaan olisi pitkälle
auttanut, ainakaan useampia lukukausia.
Viimein hän päätti kirjoittaa isällensä asian koko synkeydessään ja
tekikin kirjeen suunnitelman valmiiksi eräällä luentotunnilla.
Asuntoonsa palattuaan pyysi Florian johonkin tarpeesen rahaa
emännältänsä. Isä näet, arvaten poikansa kykenemättömäksi muistamaan
juoksevia asioitaan ja hoitamaan varojaan, oli pannut hänen
pankkiiriksensa asunnon emännän.
Silloin emäntä antoi hoitolaalleen kunnallisneuvoksen kirjeen, joka
samana päivänä oli saapunut hänen kirjeensä sisässä. Isä Guldén siinä
kertoi monen takauksen tähden olevansa ihan joutumaisillaan vararikkoon
ja samalla kehoitti Floriania nyt rohkeasti pitämään huolta itsestään,
niinkuin monen muunkin ylioppilaan täytyy tehdä.
Florian ei ensin käsittänyt oikein koko asiaa, vaan selvisihän se
viimein.
Olipa siinä miettimistä Florianin laiselle miehelle. Neuvottomuudessaan
aikoi hän jo surmata itsensä, mutta kauhistui sitä tekoa, eikähän se
muutenkaan oikein soveltunut kunnianhimoiselle mielelle. Karttaakseen
kiusaustakin siihen sulloi hän uuteen revolveriin, jonka oli kerran
saanut lahjaksi, kaksi jäljellä olevaa patroonia ja työnsi aseen
nuttunsa taskuun, aikoen viedä sen asekauppaan myötäväksi.
Matkalla unhottui häneltä tämä asiansa ja hän astui ylioppilastaloon
ylös lukusaliin, istahti siellä sohvan nurkkaan ja vaipui ajatuksiinsa.
Miten olikaan, sattui käsi taskussa revolveriin. Taaskin pettivät
ajatukset. Huolet hiukan hälvenivät, mieli kiintyi revolverin
koneistoon. Hän näet oli kerran huviksensa purkanut koko koneen ja
sitte jälleen asetellut paikoilleen.
Siinä miettiessään, miten lupasin nostaa hanaa ja miten samalla
patroonitukki pyörähtää, miten hanan ponsi sitte livahtaa liipasimen
varasta ja vipu silloin iskee hanan pään nallipuikkoon — sitä
miettiessään hän painalsikin liipasinta, ikäänkuin näyttääkseen: juuri
noin!
Lukusalissa oli paljo muitakin ylioppilaita rauhallisesti lukemassa
kuka sanomia, ken mitäkin.
Yht'äkkiä kuuluu paukaus ja Florian Guldén peittyy ruudin savuun.
Kaikki hypähtävät seisomaan. Savun hiukan hajotessa näkevät he
Florianin vetävän taskustaan revolveria ja pakenevat suin päin ulos
salista.
Florian kauhistuu. Hänkö on ampunut ja tässä rauhoitetussa paikassa.
Ei, se on mahdotonta. Mutta tuossahan on revolveri ihan omassa kädessä.
Ja reisi tuntuu kostealta ja niin kummalliselta. Mitä? vertako?
Florian tuskistuu. Muistamatta revolveriaan nostaa hän molempia
käsiään otsaansa kohti. Oikea käsi on vielä samassa asennossa kuin sen
lauaistessa revolveria taskussa. Aseensuu osuu juuri ohimon kohdalle,
vähän viistoon ylös päin. Etusormi vavahtaa ja piipusta tuiskahtaa
luoti luusta sisään.
Se teki tehtävänsä, vaikka olikin lennähtänyt käskemättä. Ase putosi
raukeasta kädestä, pää retkahti eteen päin.
Kun hyvään aikaan ei enää kuulunut mitään, rohkastuivat muutamat
ulos paenneista ja palasivat katsomaan tuota mieletöntä, joka muka
itsemurhan paikakseen valitsi juuri ylioppilasten lukusalin.
Onneton oli tapaturman uhrina kuoleman teossa! vähän vielä vääntelehti
ja vavahteli ruumis.
Lääkärin apua oli aivan käsillä, vaan turha vaiva. Nutun rintataskusta
pilkisti paperin nurkka. Toivoen siitä saatavan selitystä kamalaan
tekoon, otettiin se käsille ja luettiin.
Se oli tuo Florianin kirjeen suunnitelma isällensä. Hän siinä kuvaili
tilansa tukaluutta ja arvaeli siihen joutumisensa syitä sekä lausui
lopuksi:
"Jos olisin nuorempana päässyt johonkin käsin kosketeltavaan työhön,
sen toki olisi täytynyt totuttaa tosi elämään, vaan nyt häilyn ilmassa.
Isä, voi miksi miksi et ajoissa pannut minua jonkin käsityön oppiin?
Ehkäpä se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä."