Kului muutamia päiviä hiljaisesti.
Rouvat Streng ja Lajunen karttoivat toisiansa. Eihän lehtorin rouva
tuollaisen tekonsa jälkeen miten voinut katsoa kostonsa uhria suoraan
silmiin; niin paatunut hän toki ei ollut turhamaisuudessaan. Ja kun
herroilla ei myöskään ollut mitään erityistä vetoa toistensa seuraan,
oleksivat kumpikin perhe erikseen omalla puolellaan.
Tulipa sitte sateinen viikko.
Lehtori oli sellaisten päiväin varalle ottanut mukaan sopivaa työtä ja
istui kammarissaan.
Samoin kului rouva Strengin aika ikävältä tuntumatta kaikenlaisissa
puuhissa, joita toimeliaisuus aina keksii.
Sen sijaan rouva Lajunen aivan oli ikävään menehtyä. Ensi päivät hän
koetti makaella — tekeehän kostea ilma ihmisen uneliaammaksi — mutta
eipä se sekään ajan pitkään oikein sujunut.
Rehtori myöskin kasasi unikekoa aamuin ja päivällisten jälkeen,
ei kuitenkaan koko päivää. Jäi vielä kyllin kyllä aikaa ikävöidä
wisti-klubia. Viimein hän jo otti varalta mukaan tuodun korttipakan
käsiinsä ja alkoi yksikseen selailla lehtiä.
Ei aikaakaan, niin pisti hän hatun päähänsä, kalossit jalkaansa ja
läksi suuren sateenvarjon suojassa maantien poikki esittämään, eikö
rouva Lajunen tulisi kumppaniksi.
Tämä ihastui suuresti. Lapsuuden ja nuoruuden ajan olivat kortit olleet
hänellä ensin leikkikaluina, sitte hyvinä ystävinä sen seurapiirin
tavan mukaan, johon hänen vanhempansa kuuluivat ja jossa korttipeli
oli hyvin suosittuna ajanviettona naistenkin kesken, puhumattakaan
herroista, jotka eivät osanneetkaan olla koolla ilman wisti-pöytää.
Rouva nyt ensin ihastui, että sai niin hyvän tilaisuuden uudistaa
vanhoja tuttavuuksia ässäin, kuningasten ja rouvain kanssa. Kauan
näet oli hän niitä saanut kaivata, hänen miehensä kun ei kärsinyt
kortteja talossaan, eikä niitä myöskään naisien seuroissa näkynyt siinä
piirissä, jossa he nyt eleskelivät.
"Missä sitä pelattaisiin?" — Rouvaa alkoi vähän arveluttaa: jos
rehtori ehkä esitti pelaamista siellä, jossa nyt olivat, niin joutui
hän pulaan miehensä loukkaamisen ja kohteliaisuuden loukkaamisen
välille. Arvelutti myöskin vähän, mitä maalaiset sanovat, kun kuulevat
rouvainkin käyvän korttisotaa, sillä eiväthän he tietysti kyenneet
käsittämään herrastapoja, kun niitä hänen miehensäkään ei ottanut
käsittääkseen.
Kaikki ne arvelemiset sentään haihtuivat, kun rehtori ei sanonut
minkään estävän pelaamasta hänen luonaan. Niinpä rouva Lajunen läksi,
tosin hiukan rauhatonna mielessänsä.
"Entä kolmas? Mitä siitä kahden kesken tulee?" kysäsi hän matkalla,
hoksattuansa pahimman pulan.
"Ehkäpä tuohon neuvo keksitään."
Kotonansa rehtori pyörähti vaimonsa huoneesen ja ryhtyi houkuttelemaan
häntä kolmanneksi.
"Tiedäthän, että minä en huoli hukata aikaani sellaiseen."
"Niin, kaupungissa en sitä pyytäisikään, mutta täällä kun olemme
pulassa."
"Hyväkin pula! Jos sinulla ei liene parempaa tehtävänä, niin pelaa
yksin kolmen edestä."
Turha vaiva. Rouva Lajunen yritti jo lähtemään pois, kun hänen
mielestään kahden peli oli aivan mahdoton edes yrittääkään.
Rehtori sentään keksi muita peliä, joissa ei välttämättä tarvittu
useampia sotasankareja. Ja kun kerran alkuun päästiin, kului ensi päivä
hauskasti, jopa toinen ja kolmaskin. Vähitellen haihtui rouvaltakin
kaikki levottomuus, hän teki sitä oikeana työnään.
Vaan loppuipa se sateen aika ja elämä muuttui toisille iloisemmaksi,
toisille ikävämmäksi; ei toki rouva Lajunen kehdannut poudalla jatkaa
sisällä istumista.
Lehtori oli laitellut kuntoon kalanpyydyksiä ja suurella vaivalla
saanut houkutelluksi kaikki lupaamaan lähteä hänen kanssansa järvelle.
Sopimuksen mukaan luopuivat pitempiuniset kesävieraat määräaamuna
tavallista aikaisemmin unholan lumokammioista ja varustautuivat
lähtemään rantaan.
Lehtori sinne ensinnä saapui asettelemaan kuntoon venettä, se kun oli
siksi pieni, että siihen ei eri soutumiestä mahtunut.
Hetkisen perästä saapui rehtori rouvinensa, viimemainitulla kädessä
kori; jonka sisältä kuului kahvikuppien helinää ja pilkisti kahvipannun
lämmönsäilyttimen tupsu. Oli näet myöskin sovittu, että piti rannassa
juotaman kahvia ennen lähtöä ja rouva Streng oli luvannut sen keittää
sekä ottaa kupit, sokurit ja kermat, niin että rouva Lajusen tuotavaksi
jäivät vain korput.
Niitäpä saatiinkin odottaa ikäväksi asti.
Viimein kun lehtori jo aikoi lähteä häntä kiirehtimään, tuli hän
tavallisessa, tälle retkelle jotenkin sopimattomassa puvussaan ja Mari
kantoi koria.
Rehtori riensi vastaan pyytämään anteeksi, että oli jotenkin
epäkohteliaan huonossa vaateasussa.
"Ei tässä nyt ollakaan lähtemässä kaupungin kaduille", lohdutti
lehtori. "Ja mikäs tuota pukuasi vaivaa? Minusta sekin on kerrassaan
liian hyvä kalaveneesen. — Sinun olisi parasta olla maalla", sanoi hän
ikään kuin vähän äreästi vaimolleen.
"Niin, tosiaankin on vähän varomatonta lähteä tuossa puvussa kalaan",
virkkoi myöskin rouva Streng.
"Ei minulla ole huonompia vaatteita", vastasi ahdistettu rouva.
"Syytä sitte itseäsi, jos hullusti käy."
Tällä välin oli rouva Streng kaatanut kahvia ja rouva Lajunen purki
koristansa kaikenlaista kahvileipää, huulet omituisessa hymyssä.
Sijoituttiin siitä viimein veneeseen, lehtori airoille, rouva Streng
perän pitoon, toiset toistaiseksi keskiteljolle.
Lehtori neuvoi, minne päin oli eilisillalla laskenut verkot talon
aikamiehen pojan kanssa. Kotvasen soudettuaan pysäytti hän veneen
ensimmäisen lähelle.
Nyt piti rouva Strengin asettuman airoille, kun lehtori varustihe
verkkoja lappamaan. Rehtori nousi peräkokkaan ja rouva Lajunen sai
siirtyä etukokkaan, jossa oli vähimmin verkoista kastumisen vaarassa,
vaikka kinastellen hän ainoastaan luopui paikastaan, johon kerran oli
päässyt istumaan, tottumaton kuin näet oli veneessä liikkumaan.
Vene oli kevyt ja horjahteli kokkapainojen tähden melkoisesti,
kun pohjapainoa ei vielä ollut. Rouva Lajunen joka kerran parahti
säikäyksestä.
Rehtorin rouva alkoi huopia. Soutaminen ei hänellä liene milloinkaan
ollut varsinaisena työnä, kalastusveneen huopaaminen vieläkin vähemmin.
Sentähden hän liikutteli airojaan sen verran taitamattomasti, että
vettä väliin roiskahteli taakse päin. Rouva Lajunen torui ja pyyhkieli
hollanninpalttinaisella nenäliinallaan ehtimiseen vesipisaroita pois
arkaväriseltä leningiltä.
Unhottui häneltä sentään enin vaara, kun verkon silmissä alkoi nousta
kimmurtelevia kaloja.
Jo oli veneessä viisi verkkoa ja niistä valunutta vettä, jossa kalat
uiskentelivat.
"Kas miten suuri!" huudahti rouva etukokasta, kun lehtori veti kuudetta
verkkoa ja vedestä nousi hauki, suussa melkein koko verkko poikittain.
Vaan samalla hän liikahti varomattomasti, että vene kallistui ja vettä
pursahti aika koski laidan ylitse. Olisivatpa ehkä niin kalat kuin
ihmisetkin äkkipäätä päässeet kokonaan veden varaan, ell'ei lehtori
seisoessaan olisi polaissut venettä jälleen kohdallensa.
Nyt ei auttanut muu neuvo kuin panna rehtori viskomaan pois vettä, että
vene edes vähän kevenisi. Pakosta hän ryhtyi työhön, vaan teki sitä
niin kömpelösti, että sai kelpo hyvät housunsa pilalle, puhumattakaan
kirkkaiksi kiillotetuista saappaista, jotka kokonaan vettyivät. Hän
kuitenkin lohdutteli mieltänsä sillä, että kotona asunnossa on toisia
pukimia.
Onnellisesti siitä viimein päästiin kotirantaan.
Kaloja oli kertynyt siksi paljo, että niistä riitti jakaakin. Rouva
Streng itse kantoi osansa kotiin, jota vastoin rouva Lajunen vasta
pitkän lunastuksen jälkeen jätti saman sopimattoman työn miehensä
tehtäväksi sitte, kuin hän ensin ripusti verkot haarukkeihinsa.
Syötyään aamiaista, kumpikin porho kotonansa, yhtyivät kaikki rehtorin
pihassa.
"Eipä se niin vaarallinen ollutkaan tuo kalastusmatka, kuin pelkäsin",
virkkoi rouva Lajunen iloisemmasti kuin hänellä muuten tapana oli.
"Mikäs vaara siinä olisi ollut, kun minä ammensin pois veden", kehui
rehtori urhotyötään. "Ja muuten siinä oli odottamaton hauskuutensakin.
Aamiainen ei ole pitkään aikaan maistunut niin hyvin kuin nyt, vaikka
olikin aikainen."
"Niin minustakin. Kyllä minä melkein luulen, että lähden
toistekin mukaan. Kastuihan se leninki jo kuitenkin, niin jääköön
kalavaatteeksi." — Hän oli jo muuttanut yllensä toisen pilkuttoman.
"Liike ja raitis ilma ne antavat ruokahalua", selitti rouva Streng. "Ja
nyt jos suostutte, niin lähdemme kaikki tuonne mäelle metsään, koska
tässä jo tuntuu tulevan kuumaksi."
"Minua raukasee, pitäisi lähteä nukkumaan."
"Minä annan sinulle riippuverkkoni; sidomme sen vahvoihin puihin, niin
kyllä siellä on yhtä hyvä nukkua raittiissa ilmassa."
"Tarvitsethan sen itsekin."
"Minä otan saalin ja nukun maassa, jos nukuttaa."
Liian paljo oli mukautua yht'aikaa niin suuriin myönnytyksiin ja
poikkeuksiin totutuista tavoista, mutta läksi rouva Lajunen sentään nyt
kerran koettamaan sitäkin, vaikka vastahakoisesti.
Astuttiin ylös, löydettiin sopiva paikka, sidottiin verkko puihin ja
autettiin rouva Lajunen siihen. Lehtorin leikillänsä kiikutellessa
painuivat hänen silmänsä pian kiinni.
Pingoitettiin vielä toinenkin verkko. Se oli lehtorin, mutta hän
kun ei tuntenut mitään unen tarvetta, antoi hän sen rouva Strengin
käytettäväksi, joka kuitenkin houkutteli miehensä siihen nousemaan,
tahtoen nyt kerrassaan saattaa hänetkin tuntemaan metsän siimeksen
viehättävyyttä keskipäivän aikana.
Rehtori kömpi työläästi verkkoon, kiikuskeli ja alkoi unhottaa, missä
olikaan, kunnes ajatukset kokonaan sekautuivat ja sammuivat.
Rouva Streng jutteli ensin minkä mitäkin lehtorin kanssa, vaan viimein
alkoi häneltäkin luonto vaatia veroansa, sillä olipa sentään souto
ollut vähän tavatonta ponnistusta. Istuen saalillansa kallisti hän
päänsä mätästä vasten.
Lehtori istui mietiskellen hyvän aikaa. Unta hän ei tuntenut
tarvitsevansa. Sattumalta hänellä ei nyt myöskään ollut mitään
tekemistä kanssansa, kuten usein muulloin.
Jo aikoi hän lähteä noutamaan jotakin työtä. Vaan yht'äkkiä kiintyi
hänen katseensa isoon muurahaiseen, joka laukkasi hänen polvellansa.
"Kas sinua veitikkaa!" Luunapilla hän singautti sen oikeaan
olinpaikkaansa. "Saavatkohan makaajat olla niiltä rauhassa?" Hän astui
hiljaa ensin toisen, sitte toisen riippuverkon luo. Niissä ei näkynyt
mitään eikä puissakaan, joihin ne oli sidottu.
Lehtori tarkasteli katseillaan myöskin saalia, jolla rouva Streng
makasi. "Ahah, tuossapa on muutamia!" Hän kiireimmiten karkoitti
rauhanhäiritsijät. Mutta mitä enemmän hän niitä hätyytti, sitä
äkäisemmin yhä uusia ryhtyi rynnäkköön. Viimein oli lehtorilla kylliksi
työtä pitäessään suuren saalin reunoja puhtaina kutsumattomista
vieraista.
Rouva Lajunen raotti silmiään. Hän ei ensin käsittänyt, missä
oli. Olo vain tuntui niin suloisen raittiilta: hikinen kuumuus ei
vaivannut, niin kuin muulloin kammarin sohvalla herätessä, eikä
pääkään ollut raskas. Hän ummisti jälleen silmänsä, huolimatta ottaa
asiasta tarkempaa selkoa, aikoen vain nauttia oikein kyllälti tätä
odottamatonta hyvinvointiansa.
Ei hän kuitenkaan enää uudelleen nukkunut. Tuulen henki hiukan
humahutti puiden latvoja. Lintu pyrähti lentoon. Niistä hän viimein
muisti olopaikkansa ja että muitakin oli siellä metsikössä.
Kuului vähän oksain raksetta. Rouva avasi silmänsä ja näki miehensä
puuhailevan rouva Strengin tienoilla, koetti nousta, mutta ei osannut.
Lehtori huomasi liikettä vaimonsa riippuverkosta ja läksi tutkimaan,
joko hän heräsi, sekä auttoi hänet alas.
"Mitä sinä siellä puuhasit?"
"Karkoittelin muurahaisia", selitti lehtori viattomasti.
"Onko täällä niitä?" — Rouva kauhistui omasta puolestaan.
"Näkyy olevan maassa, vaan ei puissa."
Samassa tuli Mari tuomaan kahvia, kun oli nähnyt herrasväen lähdön
mäelle päin eikä Katri antanut hänen jättää kahvia seisomaan.
Siihen keskeytyivät rouva Lajusen arvelut ja utelemiset. Mieli myöskin
oli nyt niin virkeänä ja iloisena, että hän ei huolinut pahastua
semmoisista mitättömyyksistä kuin tuosta, jotka oli nähnyt.
Tähän puheen hälinään ja kahvikompeiden kilinään toisetkin heräsivät
kokonaan virkistyneinä.
Nytpä kahvilla olikin maku, jollaista rouva Lajunen harvoin muisti
tunteneensa.
"En minä oikein käsitä, miten tämä olo nyt tuntuu niin virkeältä ja
hauskalta", virkkoi lehtori.
"Kyllä minä aina voin toimittaa yhtä hauskaa, jos vain suostutte minun
ohjeihini. Noustaan aikaisin, ollaan liikkeessä ja puuhataan jotakin",
neuvoi lehtori.
"Mitäpä täällä on puuhaamista", vastusti häntä rouvansa.
"Jos sinua ei mikään miellytä, niin vaikea sitä toisen on tehdä sinulle
miellyttäväksi. Itsensä pitää kunkin osaaman hankkia itselleen huvia."
"Ehk'et ole ihan väärässä", myönsi viimein rouva. Mitäpä siinä
vastusteleminen auttoi, kun oma kokemus nyt todisti toista.
Vielä selvemmäksi varttui tämä kokemus parin kolmen viikon kuluessa,
joll'aikaa rehtori ja rouva Lajunen lakkasivat ikävöimästä sateen
tuloa, korttipeliä ja kaupungin seuroja sekä vähitellen huomata
maalla elämisen edes jotakuinkin siedettäväksi, ell'eivät sitä vielä
tunnustaneetkaan erittäin kaihottavan hupaiseksi.
Omituinen oli todellakin rouvain luonteiden vastakkaisuus. Yhä useammin
alkoi lehtori varsinkin nyt, kuin enemmän oleskeltiin yksissä, tavata
itseään vertailemasta heitä toisiinsa ja ihmettelemästä, miksi hän
tuota eroa ei ennen ollut huomannut, kunnes hän viimein arvasi syyksi,
että hänellä ei ollut vielä ennen ollutkaan tällaista vertailemisen
tilaisuutta.
Mikäli tämä asia hänelle selvisi, mitä suloisemmaksi, etevämmäksi
ja käytöllisemmäksi tosi ihmiseksi hän huomasi rouva Strengin, sitä
aremmaksi hän muuttui käytökseltään häntä kohtaan, varsinkin oman
vaimonsa läsnä ollessa. Hänellä oli salaisuus, vaarallinen heille
kaikille, jos se vain tuli syrjäisen tietoon, joka sitä osaisi käyttää
väärin, sovun sotkemiseksi.
Lehtorin mieli oli alkuaan ollut avoin kuin virheetön peili, mutta sen
pinta oli vähitellen himmennyt sikäli, kuin hän oli huomannut rouvansa
kykenemättömäksi käsittämään sellaista syvällistä selvyyttä.
Nytkin hänestä tuntui oikein raskaalta tuon salaisuuden pitäminen.
Mutta jos hän olisi sanonut vaimolleen, että rouva Streng oli häntä
ymmärtävämpi tai muuta sen tapaista, niin olisi vaimo sen käsittänyt
moitteeksi ja ollut liian ylpeä sitä kärsimään, samalla olisi vaimo
myöskin saanut mustasukkaisuuden aihetta, joka sitte olisi tuottanut
suurta kiusaa sekä hänelle itselleen että myöskin lehtorille.
Jonkun ajan jaksoivat rehtori ja rouva Lajunen kestää uutta
elinjärjestystä, aikaista nousemista ja liikkeellä oloa, niin kauan
kuin se kaikki uutuudellaan viehätti. Mutta eräillä ihmisillä on
omituinen taito saada käsissänsä kaikki pian vanhenemaan. Niinpä nytkin
rehtori kohta kokonaan kyllästyi "itsensä vaivaamiseen" ja palasi
entisen ikävyyden seuraan. Rouva Lajunen jaksoi vähän kauemmin nauttia
luonnon virkistystä, mutta uupui hänkin. Hänellä olikin muutos ollut
liian suuri, niin että se, äkisti toimeen pantuna, enemmän uuvutti,
kuin kukaan osasi edeltä päin arvata.
Mikäli entiselleen palaaminen toisilla tapahtui, jäivät lehtori
ja rouva Streng kahden sekä kroketti-peliin että soutelu- ja
kävelyretkille. Lehtori tosin koetti kartella yhdessä oloa, mutta kun
rouva Streng, aina hilpeä ja iloinen, sattui kumppaniksi, ei hän voinut
häntä kieltää, kun näet tahtoi sentään olla laimin lyömättä tavallista
kohteliaisuutta.
Vähitellen kasvoi lehtorin mielessä omituinen kaipaus, ystävän
puutteen tunne, sellaisen ystävän, jolle aina voisi puhua suoraan
kaikki ajatuksensa ja joka ne oikein käsittäisi. Ja tämä kaiho kasvoi
sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän käsitti, että hänen vierellänsä
usein oli sellainen ystävä, mutta hänellehän hän ei saattanut puhua.
Tuo tunne vahvistui viimein niin voimakkaaksi, että voimakas mies oli
kokonaan musertua sen taakan alle.
Rehtori turhamaisuudessaan uskoi itseänsä sekä muodon muhkeudella että
muilla ominaisuuksilta kaikista miehistä etevimmäksi, joten hänelle ei
edes johtunut mieleenkään, että lehtorin seura ehkä saattaisi tulla
vaaralliseksi hänen vaimollensa. Mitäpä tuosta, jos lehtori souteli
häntä, kun kerran näkyi olevankin kuin luotu raskaan työn tekoon.
Jos rouva Lajunen viihtyi rehtorin seurassa, niinkuin näytti viihtyvän,
niin mitäpä outoa siinäkään olisi rehtorin mielestä ollut. Päin vastoin
ei rehtoria olisi ollenkaan kummastuttanut, jos rouva Lajunen olisi
pitänyt häntä miestänsä etevämpänä, vaikkapa mielistynytkin häneen,
koska lehtori ei kuitenkaan näyttänyt pitävän suurta lukua vaimonsa
seurasta.
Näin rehtori usein mietiskeli istuessaan kiikkulaudalla lehtorin
pihassa rouvan vastapäätä, joka kiikkutuolissaan lueskeli romaaneja.
Harvoin he mitään puhuivat, ja rouva taisi välistä unhottaa koko
rehtorin läsnä olonkin, koskapa hän joskus jotenkin suoravaisesti
huuteli ja komenteli piikojansa sieltä ulkoa käsin, kuitenkin nyt jo
paljon sävyisemmin kuin ensi päivinä, ollessansa tyytymätön maalla
oloon.
Rouva Lajusen mielessä, kun hänen miehensä yhä enemmin ikään kuin
häipyi naapurirouvan seuraan, rupesi vähitellen kasvamaan jonkinlaista
outoa levottomuutta, ja se suurensi tuon muurahaissodan hänen
silmissään aika isoksi tapaukseksi. Tosin hän ei vielä ollut nähnyt
muita samaan suuntaan viittaavia todistuksia, mutta saattoihan niitä
olla tapahtunut hänen näkemättänsäkin. Kuitenkaan ei hänelle johtunut
mieleen tehdä samoin miehellensä kuin jo alkoi uskoa miehensä tekevän
hänelle, mutta päätti salaa tarkastella hänen käytöstänsä.