Rahallisesti nukuttuaan yönsä riisuutumattakin heräsi lehtori Lajunen
aikaisin seuraavana aamuna. Vähän ensin oudostutti tuo olo makuulla
vaatteissaan, mutta pian sentään muistui jo mieleen kaikki eilispäivän
ja -illan tapaukset. Hän ei ollut koskaan tottunut venytteleimään
aamusilla vuoteella, vaikka olisi kuinka väsyksissä levolle käynyt;
hän näet oli kasvanut talonpoikaisessa ahkerassa kodissa, jossa ei
kuhnustelemista suvaittu.
Niinpä hän nytkin, kun sai silmänsä auki, kerran vain hypähti ja seisoi
jo lattialla kykenevänä ryhtymään mihin työhön hyvänsä.
Aurinko paistoi valaen suloista lämpöä huoneesen.
Lehtori katsahti ikkunasta järvelle päin. Sen pinta seisoi kirkkaan
tyynenä. Ei tuntunut pienintäkään tuulen henkäystä liikkuvan siellä
eikä kuitenkaan vielä ollut tuota kuumemman kesän auerta ilmaa
saentamassa. Yhtä virkeältä näytti luonto kuin katselijan oma mielikin.
Kukapa sellaisena aamuna malttaisi huoneen ahtaudessa oleskella!
Lehtori pesi kasvonsa ja kätensä, pisti olkihatun päähänsä, katsahti
siimattomiin onkivapoihin, otti niiden sijaan nurkasta käteensä kepin
ja läksi ulos.
Koko asunnossa ei vielä kuulunut muuta liikettä.
Hiljaisuus vallitsi läheisissä taloissakin. Arvattavasti olivat
asujamet jo ulkona töillään.
Kevään tuore tuoksu hajahteli vastaan. Järvi tuntui houkuttelevammalta,
mutta sinne ei vielä ollut erinäistä asiaa.
Aamun ihailijan hiukan viivähtäessä pihassansa aukesi vastapäisen
asunnon ovi ja ulos astui rouva Streng ilmeisen ilon ja virkeyden
elävänä kuvana, aikoen hänkin kävelylle, koskapa kevynen päivänvarjo
kädessä teki kepin virkaa hänen lähestyessään porttia.
Tervehtien virkkoi lehtori:
"Aikaisinpa tekin olette liikkeellä."
"Mikäs aikainen tämä on. Johan minä olen keittänyt kahvinkin itselleni."
"Itsekö?"
"Kukapa sitä muu meillä näin aamusilla keittäisi. Sanna on siksi nuori
ja lapsimainen, että häntä kyllä vielä nukuttaa. Ja mitäpä minä hänestä
herättelemään, hän vain noustessaan herättäisi lapsetkin. — Mutta tokko
te olettekaan vielä kahvia saaneet?"
"Kukapa sitä meillä ollenkaan näihin aikoihin keittäisi. Vielä ne
kaikki kuuluvat olevan ihan hiljaan."
"Malttakaas, minä tuon teille kuppisen."
Lehtori yritti kieltämään, mutta rouva jo oli asuntonsa ovella eikä
lehtorin tehnyt mieli ruveta huutelemaan.
Kohta hän palasi, suuri kuppi kiehuvan kuumaa kahvia pikku
tarjottimella kuppikorin sekä sokuri- ja kerma-astian kanssa.
Lehtori joi halukkaasti. Se maistui hyvältä, vaan kuitenkin hiukan
oudolta.
"Mitäs kahvia tämä on?"
"Onko se huonoa?"
"Ei ollenkaan, mutta on tässä vähän toisenlainen maku kuin meillä."
"Arvatkaapas, mistä se on".
"En minä arvaa keittotaidon salaisuuksia, varsinkaan kahvin. Muuta
ruokaa kyllä olen ennen kouluaikanani keitellyt, mutta en koskaan
kahvia."
"Tekö olette itse keittänyt ruokaanne?"
"Niin siihen aikaan, kuin meitä asui kolme pojan nassakkaa yhdessä
huoneessa, ja siitä me puineen maksoimme hyyryä yhteensä koko viisi
markkaa kuukaudessa."
"Jo nyt laskette leikkiä. Ette te vielä niin vanha mies ole."
"Pari kymmeniä vuotta sitte se oli täyttä totia. Mutta ei meillä
talosta ollutkaan muuta passausta kuin kammarin lattian pesu pari
kertaa kuukauteen. — Mutta mitenkä olettekaan tämän kahvin keittänyt?"
"Ihan kuin tavallisesti; siinä vain on ainoastaan neljäs osa kahvia ja
muu rukiita."
"Rukiitako?"
"Niin, eikös niistä tule aika hyvää kahvia?"
"Tuntuupa tulevan. — Suuret kiitokset."
Lehtori aikoi ennen laittamistansa sanoa jotakin siihen suuntaan,
että saatettaisiinpa heilläkin ruveta juomaan ruiskahvia, mutta ei
kuitenkaan katsonut sopivaksi ilmaista kotiolojaan, ainakaan lausua
mitään moitteen sanaa niistä oman perheen ulkopuolella.
Rouva Streng vei pois tarjottimen tavaroineen ja palasi pian. Lehtori
seisoi sen aikaa ajatuksissaan, joista hänet herätti iloinen ääni:
"Mihin päin aiotte kävellä?"
"Kaiketi nyt ensin tuonne mäelle, kun eivät onkeni vielä ole kunnossa."
"Sinne minäkin aioin."
Enempää puhelematta astuivat he vastamäkeen ylös ja seisahtaen siihen,
josta tie alkoi painua tasaisemmaksi, kääntyivät katsomaan taaksensa.
Siinä makasi ihana järven selkä, kuvastaen paikoittain jyrkkiä, toisin
paikoin vihreydestä hohtavia rantojansa.
Hetkisen sitä luonnon peiliä katseltuansa astuivat he edelleen.
Vastoin talonpoikain tapaa oli tämän mäen metsä aivan koskematon.
Suuriakin havupuita kasvoi siinä melkoisen tiheässä ja niistä levisi
terveellinen pihkan haju. Pienempää lehtimetsää kasvoi välissä
ja muutamat suuret koivut olivat ihan kuin varta vasten asetetut
laululintusien olopaikoiksi.
Kyllä sieltä kuuluikin viserrystä ja liritystä kaikenlaista.
Lehtorilla oli lapsuudestaan saakka hyvästi muistissa, että lintuset
kilvan kiittävät suurta Isää. Ja hänenkin iloisesta mielestään nousi
sanaton kiitostunne kohti korkeutta.
Metsän toisesta laidasta kääntyen palasivat astujat siihen, jossa äsken
pysähtyivät ja istahtivat järvitaulun eteen, vasemmalta lämmittävän
auringon ja takaa kaikuvan moniäänisen liverryksen keskelle, kumpikin
omalle puolellensa tiestä kivelle, vaiti molemmat.
Lajunen istuessaan mietti: "Hauska on näin nauttia luonnon virkeyttä
yksin kävellen; hauskempi se on ystävän seurassa, joka käsittää
tunteemme ja riemuitsee kanssamme; vaan hauskinta olisi, jos oma
armahainen, oma puoliso olisi sinä ystävänä."
Rouva Streng ajatteli melkein samoin, mutta ei kumpikaan ilmaissut sitä
toisellensa.
Molemmat he johtuivat muihinkin ajatuksiin, vaan yhtä salassa ne kaikki
pysyivät muilta kuin korkeuden ja sielujen syvyyden hallitsijalta,
jolta he eivät tahtoneetkaan mitään salata.
Auringon yletessä alkoi vienoinen tuulen henki väristää järven pintaa,
josta silloin hävisi tuo lumoava hiljaisuus, jättäen sijaa elävyydelle.
Sama tuulen henki alkoi myöskin hiljakseen humista puiden oksissa ja
hiljentää lintujen sulosoittoa. He läksivätkin jo muihin toimiin,
ravinnon hakuun.
Viimein nämä suuremmatkin aamusulon nauttijat palasivat asuntoihinsa.
Molempain perheiden lapset leikittelivät jo ulkona.
Lehtori löysi kamaristansa kahvikannun, mutta musta juoma oli jäähtynyt.
Rouva Lajusta ei vielä näkynyt. Hän nautti kylliksensä unen suloa.
Sen sijaan Katri jo oli käynyt talosta tinkimässä minkä mitäkin illan
tarpeiksi. Muhkealta kanalta oli hän sitte armotta kaulan katkaissut ja
istui nyt puuliiterissä saalistansa höyhentämässä ja kynimässä.
Lehtori toi sisältä koko kasan kaikenlaisia onkitarpeita, istahti
kiikkulaudalle ja alkoi laitella niitä kuntoon. Lapset kohta
kokoutuivat lapsirakkaan lehtorin ympärille katselemaan hänen kalujansa
ja alkoivat siinä omaan tapaansa hälistä ja kilvan puhella.
Pian aukesi läheinen makuukammarin ikkuna. Rouva Lajunen pisti siitä
päätään.
"Siinä nyt rähisette, ett'ei saa nukkuakaan. Ja sinäkin, Vilhelm, annat
niiden meluta tuolla lailla." Lehtori katsahti rauhallisesti kelloansa.
"Jopa tuota pitäisi unta riittämänkin. Kello on jo yhdeksän", virkkoi
hän.
"Mitä minä huolin kellosta. Miina, vie pois lapset!" Miina tietysti
totteli eikä lehtori lasten tähden ruvennut peruuttamaan rouvansa
käskyä.
Kotvasen kuluttua kuului rouva moneen kertaan huutavan Maria, joka
sitten juoksujalassa saapui tinkimään Katrilta kahvia.
"Pannussahan sitä on", virkkoi Katri, "kaada siitä. Jos lienee
jäähtynyt, niin lämmitä?
"En minä jouda, pitää rouvaa auttaa."
Ja Mari juoksi sitä kyytiään pois.
"Enpä tästä minäkään joutaisi, kun on puuhaa illaksi. Ketähän tänne nyt
niin isoisia vieraita heti maalle päästyä tulleekaan."
Niin Katri itsekseen pahoitteli käsiään pyyhkiessään.
"Toimitapas sitte minullekin kuppinen, kannussa oli kylmää", sanoi
lehtori tytön siitä hänen lähitsensä kiirehtiessä kyökkiin.
"Kyllä, kyllä toimitan."
Rouvan komentavaa ääntä kuului tuon tuostakin kammarista.
"Missä se kahvi nyt viipyy? Äläkä sinäkään tuolla lailla revi tukkaani!
Etkö sitä osaa sievemmin käsitellä? Ota nyt se vaalea leninki
sill'aikaa kuin juon kahvia!"
Vasta runsaan puolen tunnin jälkeen astui rouva ulos täydessä
kaupunkipuvussa. Mari kantoi jäljestä kiikkutuolia ja sen aluslautoja
sekä asetti ne rouvan osoituksen mukaan siimespaikkaan.
Nyt lapsetkin taas uskalsivat palata sanomaan "hyvää huomenta" ja sitte
katselemaan lehtorin työtä.
Rouva istahti kiikkutuoliinsa lukemaan jotakin romaania.
Melkein yht'aikaa tulivat rehtori kirjavassa kesäpuvussa, saappaat
kiiltävinä, ja rouva Streng neule kädessä.
"Hilja, kutsu Maria tänne!" käski tervehdittyänsä rouva Lajunen.
"Tuo tuoleja vieraille!" kuului Marin tultua uusi käsky.
Mari kantoi ulos kaksi tuolia ja ilmoitti samalla, että aamiainen oli
valmis.
Rouva Lajunen joutui hämilleen. Kuinka nyt selvitä vieraista?
Rehtorin rouvan tarkka silmä huomasi tuon pulan.
"Nytkö te vasta syöttö? Johan me söimme aika sitte, kohta minun
palattuani."
"Vastapa minä äsken join kahviakin. Ei minulla vielä tunnu ruoan
tarvista. Mene sinä, Vilhelm, syömään."
Lehtori läksi muitta mutkitta.
Rouva Lajunen katsoi pitkään hänen jälkeensä, ajatellen: "Kyllä on aika
moukka, kun ei edes älyä pyytää anteeksikaan vierailta; lähtee vain
ilman mitään."
Palattuansa ruoalta kehoitti lehtori toisia lähtemään järvelle.
"En minä nyt syömättä lähde", kuului rouvan jyrkkä päätös.
"Kyllä minä voisin tulla, mutta ei ole soutomiestä", arveli rehtori.
"Mitä sillä tehdään. Kyllä minä soudan."
"Ja minä pidän perää", ilmoitti rouva Streng.
Rouva Lajusta harmitti tuo miehensä sulloutuminen moisiin toimiin kuin
soutomiehen. Vaan tietäen lehtorilla siinä olevan oman päänsä jätti
hän tällä kertaa muistutukset tekemättä, ollen mielessään kiitollinen
rehtorille, joka toki käsitti, mikä sopii herrasmiehelle, mikä ei.
Heidän lähdettyänsä kiiruhti rouva syönnin puuhaan, jonka hän äsken
olikin vain kohteliaisuudesta jättänyt tekemättä.
Soutelijat viipyivät matkallaan ohi puolen päivän, joten rouva
Lajusella oli kyllin aikaa yksikseen lueskella ja torkkua, muutteluttaa
kiikkutuoliansa paikasta toiseen, jota varten täytyi joka kerran parin
kolmen hengen olla liikkeellä, juoda kahvia ja viimein harmistua
mieheensä, joka ei pitänyt lukua hänen hauskuudestaan, sekä ikävystyä
itseensä ja maalla oloon, kirjoihin ja koko elämään. Tuntuipa muun
tyytymättömyyden seassa hiukan kateuttakin toisia kohtaan, jotka
osasivat elää maalla maan tavalla, ja siitä harmittelijalle yritti
jolahtamaan mieleen, että taitaa sentään olla syytä itsessäkin; miksi
hän ei lähtenyt toisten mukaan.
Mutta samassa hän näki soutelijain palaavan. Harmi palasi vielä
voimakkaampana ja rouva pakeni äkeissään kammariinsa etsimään edes
unesta olonsa tukaluuden unhotusta.
Rehtori maantiellä erotessaan koreasti kiitteli hyvästä soudosta
lehtoria, joka palavissaan astui nuttu käsivarrella. Kiitokseen yhtyi
rouvakin hymyillen, mutta muuta sanomatta, ja seurasi miestänsä omalle
puolelleen.
Lehtori kiitettyään kiittämästä siirtyi pihaansa ja istahti rouvansa
kiikkutuoliin.
Iltapuoli-kahvin aikaan rouva Lajunen lähetti sisäpiikansa Marin
kutsumaan rehtorin herrasväkeä illempana teelle ja illalliselle.
Kello 7 paikoilla sitte istuivat kaikki lehtorin pihassa ja siellä
lapsetkin juoksentelivat.
Mari kantoi teetarjottimen kiikkulaudan eteen asetetulle
puutarha-pöydälle ja siirsi lähemmäksi rouva Lajusen kiikkutuolin.
Herrain teelasit seisoivat komeissa hopeajaloissaan. Leipäkori uhkui
yli reunojansa kaupungista mukaan tuotua parasta teen särvintä. Siinä
oli pehmoista leipää ja mureita korppuja, oli myöskin sokurileipäsiä
ja hienoimpia Englannin keksejä sekä piparkakkuja ja hohkaisia
viipaleita, leikeltyjä suuresta sokurikakusta, jonka muutamat
naisystävät olivat kaupungista lähtiessä antaneet evääksi maalle.
"Tämäpä näyttää hauskalta", kiitteli aina kohtelias rehtori.
"Olkaa hyvät, ottakaa!" kehoitti emäntä ollen jo oikealla alallansa ja
siten myöskin puheliaampi.
Rouva Streng, arvaten, mitä tästä vielä oli tuleva, otti
kiinanposliinisen kupin ja yhden ainoan palasen vehnäleipää, jota
vastoin rehtori kokosi eteensä korista yhden kappaleen kutakin lajia,
vaikka niitä olisi ollut vieläkin enempi, ja emäntä vain yhä kehoitteli
ottamaan lisää.
Kun ensimmäinen annos oli onnellisesti nautittu, lähetettiin Hilja
kutsumaan Maria tuomaan lisää.
Toisen kupin jälkeen tunsi emäntä mielessään jo hiukan hyvinvoinnin
alkua.
"Mitenkähän tätä kesää oikeastaan ruvettaisiinkaan viettämään?" kysäsi
hän puheen aluksi, kun näet oli enimmin ikävystynyt päiväänsä.
"Sitäpä minäkin juuri ajattelen", virkkoi rehtori.
"Minusta se on hyvin yksinkertainen asia. Kun kerran ollaan luonnon
helmassa, niin pitää mukautua luonnon järjestykseenkin ja luopua
kaupungin tavoista. Luonto on kaunein aikaisin aamusilla, ja tietysti
on silloin sitä nautittava. Ennen voidaan sen sijaan nukkua päivällä,
ell'ei aika muuten kulu muissa toimissa."
Rouva Streng se näin lausui ajatuksensa.
"Kukapa tuota viitsii nousta niin aikaisin", vastusti rehtori. "Jos
sinulta aika kuluu, kun itse teet piikain töitä, niin ei siltä suinkaan
minun aikani kulu yhtä helposti."
Rouva Lajunen nyrpisti nenäänsä, ikään kuin sanoakseen: "Hyh, vai
piikain töitä! Kyllä kai niihin pitäisi ryhtyä!" Vaan sitte hän heti
katsahti kiitollisesti rehtoriin.
"Mitäpä minä suotta rupean elättämään joutavia ihmisiä", virkkoi rouva
Streng, "ja jos pitäisinkin useampia palvelijoita, niin kyllä siltä
aina itselleni keksisin jotakin. Ei aika koskaan ehdi tuntua pitkältä,
jos vain on halua jotakin toimimaan. Mutta haluttomuus se tekee ajan
pitkäksi."
"Eiväthän kaikki ole työjuhtia, niinkuin sinä", tokasi rehtori. "Mitäpä
minä esimerkiksi täällä maalla tekisin? Ei täällä ole koulua."
"Ei sitä koulua ole kesällä kaupungissakaan."
"Olisihan siellä edes wisti-klubi."
"Sinulla nyt ei ole halua eikä mieltymystä mihinkään muuhun kuin siihen
korttisotaasi."
"Se onkin toista kuin täällä maalla vetelehtiminen. Siihen saattaa
oikein kokonaan kiintyä. Ja siinähän on koolla kumppanejakin, joiden
kanssa sopii keskustella."
"Ikään kuin te muusta keskustelisitte kuin korteista. Ei, hyvä Viktor,
pitää olla vähä mieltymystä johonkin oikeaan työhön, joka hyödyttää.
Silloin pysyy mieli raittiina ja tuntee huvia luonnosta, joka samoin
aina työskentelee."
"Niin juuri", vakuutti lehtori. "Harrastusta tarvitaan, mutta jokaisen
vain tulee osata valita jokin työala tai joitakuita erityisiä töitä,
sillä muuten hajoaa harrastus hapuilemiseksi."
"Niin, jos tarkoitatte varsinaista elämän työtä, kuten teillä
molemmilla on koulutoimi. Mutta muuten ei tarvita mitään valikoimista,
kunhan vain vihataan joutilaisuutta, niin silloin aina löytyy jotakin
tekemistä. Jos nyt esimerkiksi Viktor viitsisi, niin olisi hyvä aika
tehdä listoista tuollainen pöytä meidänkin kiikkulautamme eteen, että
joka kerran ei tarvitsisi kantaa sisältä ulos pitsattua pöytää."
"Se on nikkarin asia, en minä muiden töihin tartu."
"Jos jokainen ajattelisi samoin, niin eipä olisi nikkaria olemassakaan."
"Mitä siitä tulisi, jos kaikki ryhtyisivät kaikkea tekemään? Ei kukaan
osaisi mitään", arveli rouva Lajunen.
"Taikka osaisi jokainen vähän kulakin noin vain kotitarpeiksi."
Väittelyä kesti vielä kauankin ja siinä tuli ilmi, että rehtori
ei ollut ikänänsä vielä pitänyt kädessään kirvestä, eipä edes
partaveistäkään, jonka tähden hän nytkin aikoi antaa partansa kasvaa
syksyyn asti, ja että rouva Lajunen ompelutti Miinalla kiinni kaikki
ratkenneet hakasensa, puhumattakaan lasten napeista, joiden kunnossa
pito tietysti oli Miinan asia; mutta tuota työttömyyttään rouva sentään
tuntui vähän ikään kuin häpeävän, kun näet oli lueskellessaan huomannut
nykyajan vaativan työtä ja tointa jokaiselta, ken tahtoi pystyssä
pysyä. Rehtori sitä vastoin aivan kerskailemalla julisteli suoraan
kaiken muun työn halveksimistansa kuin opin taonnan poikain päähän.
Jo yritti kina käymään kiistaksi, joka ehkä olisi muuttunut
katkeraksikin, vaan oikeaan aikaan saapui Mari ja supautti jotakin
rouva Lajusen korvaan.
Hyvillään tästä keskeytyksestä ja mielessään myöntäen rouva Strengin
olevan monessakin asiassa oikeassa, pyysi emäntä vieraitansa
illalliselle.
Kehoitusta totellen tarjosi rehtori kohteliaasti käsivarttansa rouva
Lajuselle, joka siihen heti tarttuikin. Lehtori ei huomannut taikka
ei tahtonut, olla yhtä kohtelias rouva Strengille; he vain muuten
vierekkäin astuivat toisten jäljestä sisään.
"Pyydän anteeksi, että täytyy makuuhuonetta pitää ruokasalinakin; eihän
täällä maalla ole kylliksi huoneita", selitteli emäntä mielestänsä
suuren epäkohteliaisuuden syytä, osoitti kullekin määrätyn paikkansa
ja alkoi tarjoella leipää ja voita, rasvasilliä ja suolaista
keitettyä lihaa munaputingin kanssa, savustettua kieltä, leikeltyä
vasikanpaistia, juustoa ja äsken paistettuja lihapalleroisia.
Tämä kaikki oli vain pohjapainoksi aiottu.
Mari korjaili viimein pois liiat lautaset, vaihtoi puhtaat talrikit ja
ruoka-aseet sekä kantoi esiin varsinaisen ruoan: kanapaistin kaikkine
viiden- kuudenlaisine lisineen.
Kun sitä oli kylliksi maisteltuja syöty, vaihtuivat talrikit vielä
kerran ja jälkiruoka tuli esiin, tehty kermasta ja monenlaisista
marjahilloista.
Rehtori oli aivan sulaa kiittelemisiinsä ja söi kuin aika mies. Sen
sijaan lehtori näytti vähän neuvottomalta, ja rouva Streng, mitään
virkkamatta, ainoastaan vähän maistoi kutakin lajia.
Viimein noustiin pöydästä ja vähän aikaa istuttuaan rehtori rouvinensa,
toivottaen "hyvää yötä", läksivät omalle puolelleen maantietä.
Ovesta vielä lehtorin rouva, muistellen kaupunkitapoja, huusi jäljestä:
"Tehkää hyvin, käykää toistekin!"
Asuntoonsa päästyään rehtori heti muutti kohteliaan käytöksensä
kylmemmäksi.
"Sellainen pitää illallisen olla, jos kerran pyydetään ketään
vieraita", sanoi hän rouvalleen. "Eilisiltana minua oikein hävetti.
Ettäs viitsitkin tarjota vain kuivaa kotiruokaa!"
"Enhän minä heitä illallispitoihin pyytänytkään, sanoin vain rouva
Lajuselle, että kun heillä ei vielä ollut mitään järjestyksessä, niin
saattoivat juoda teetä meillä. Arvelin heidän tyytyvän siihen, mitä
sattui olemaan."
"Etkös nyt mitään huomannut?"
"Liiankin hyvin, johan tuo rouva Lajusen tyytymättömyys näkyi eilen
täällä. Mutta minä vain en rupea hänen kanssansa kilpailemaan. Saakoon
hän herkkusuun kunnian!"
"Päin vastoin sinun pitää kutsua heidät parin päivän perästä ja
näyttää, että eletäänhän meilläkin."
"Siitä ei tule mitään. Ei minulla ole kaupunkiruokia täällä maalla.
Enkä minä muutenkaan niin suuresti ikävöi rouva Lajusen seuraa. Minä
tulin maalle nauttimaan kesän ihanuutta enkä kyökin komeutta."
"Et sinä näy osaavan kohota tavallisuuttasi ylemmäksi, pysyt vain
piikain töissä ja ompelijattarien tasalla."
"Tarkoitat: piikain arvoisena. Siitä meillä on eri mieli. Ja
ompelijattarien joukossa on myöskin kunnon ihmisiä. Vai onko sille
jalompaa tuo ristissä käsin istunta ja komentaminen kolme neljä
käskyläistä liikkeelle jokaisen pienimmänkin asian tähden. Minä en
katso itseäni minkään työn halventavan, siinä kaikki. Ja kyllähän olen
näyttänyt osaavani laittaa kelpo päivällisetkin kaupungissa, vieläpä
ihan ilman eri keittäjää, milloin on tarpeen ollut; mutta täällä
minusta on aivan turha ryhtyä sellaisiin puuhiin yksistään rouva
Lajusen tähden, sillä lehtori ei näyttänyt hyväksyvän tuota tämän illan
komeutta."
"Sinä ja lehtori paremmin sopisitte yhteen."
"Mahdollista kyllä. Mutta nyt me olemme yhdessä emmekä huoli turhan
tähden ruveta sotkemaan väliämme."
"Et siis aio joskus tarjota parempaakin kuin eilen, jos minä tahdon."
"Kaikki järkevät tahtosi täytän. Jos sattuu muita vieraita tulemaan,
sopii tietysti Lajustenkin olla seurassa. Silloin siitä ei tule mitään
kostoa, niinkuin tämä ilta oli. Mutta älä vain toimita vieraita tänne
minun tietämättäni edeltä päin."
Rehtorista jo yritti tuntumaan, että rouvansa ehkä oli oikeassa,
ja sen johdosta hän vähän katui äskeisiä pistosanojansa, mutta
turhamaisuudessaan ja oman arvon tunnossaan ei kuitenkaan huolinut
ruveta niitä anteeksi pyytelemään. Jospa hänen vaimonsa olisi ollut
sellainen hienotunteinen ja -tapainen kuin rouva Lajunen, niin ehkä
sitte. Vaan eihän tähän mikään pystynyt, mitäpä häntä lepyttelemään!
Rouva Streng puolestaan oli hyvinkin tuntenut nuo pistot, mutta hän
tapansa mukaan etsi joka sanasta ja asiasta valopuolta, joten ne
näyttivät paremmilta, kuin monesti todella ansaitsivatkaan. Siten ei
piston haavoitus koskaan tuntunut niin kirvelevältä, kuin muuten olisi
saattanut. Hän ei myöskään ollut tottunut mieheltänsä saamaan varsin
hellää kohtelua eikä siis nytkään odottanut mitään anteeksipyyntöä,
vaikka se kyllä olisi tehnyt hänet kaikkein onnellisimmaksi vaimoksi.
Vähän aikaa jatkettuaan sovittelevaan tapaan tätä kotikiistaa kävi
rouva katsomassa lapsia ja huomasi heidän samoin kuin tytönkin olevan
rauhallisessa unessa.