Kápolnan tappelun perästä vietiin kaksi pahoin haavoitettua sotamiestä
V----n kaupungin sotalasarettiin. Molemmat olivat saaneet luodin
sääreensä, täytyi sahata jalka poikki polven yläpuolelta. Toinen oli
itävaltalainen tykkimies, toinen unkarilainen tykkimies. Kenties
olivatkin toinen toisensa ampumasta tykinluodista saaneet julman
haavansa.
Siellä sairashuoneessa he olivat sitte kauan aikaa; siellä he makasivat
rinnakkain, kuulivat kuumeentuottavalla yön-ajalla toinen toisensa
tuskalliset huokaukset, puhuivat toinen toiselleen rohkasevia sanoja,
milloin jompikumpi toivottomuuteen vaipui, ja tottuivat toisiinsa.
Sodassa he olivat toinen toistaan ammuskelleet; täällä he toinen
toisensa haavoja hoitelivat.
Unkarilainen ensiksi parani ja sen perästä valvoi yökaudet haavoitetun
vihollisensa vuoteen vieressä.
"Tuolla tanterella olimme toisillemme vihollisia; nyt me vaivaisina
olemme ystävyksiä. Kuinka paljon kipua ja tuskaa me olemme saaneet
kärsiä, sitä ei tiedä kukaan niin kuin me molemmat kumpikin
toisestamme. Annas kun tulee sodan loppu, niin mekin molemmat joudumme
unhotuksiin, silloin voimme yhdessä -- käydä kerjuulla."
Itävaltalainen parkasi sen sanan kuullessaan.
"Minulle jo veistettiin puujalka", jatkoi unkarilainen kylmäkiskoisella
mielenlujuudella; "tottahan se sitte kestänee minun ikäni, eikä
ainakaan luuvalo siihen voi puuttua."
Unkarilainen oli hyvänsävyinen, iloinen poika, Itävaltalainen
alakuloinen nuorukainen, jolla aina oli jos jotakin surua, vaikka hänen
kumppalinsa kyllä aina oli valmis sitä leikkipuheillaan karkoittamaan.
Näin elää nytkyttelivät he kauan aikaa ihmisten armeliaisuudesta,
kadulla kerjätyistä rovoista.
Tulipa yhtenä aamuna se mustilla siivillään päivää pimentävä sanoma:
"Lopussa, lopussa on koko sota, meidän sotavoima on heittänyt aseensa
maahan, ei ole Unkaria enää olemassa!"
Tuolla kadulla istuivat päivänpaisteessa molemmat vaaleat, jalkapuolet
soturit, ja koska sanantuoja oli kertonut, mitä oli nähnyt, mitä
kuullut, vierähti viimein kyynelkarpalo Unkarilaisen kalmankarvaisia
poskipäitä myöten kenties ensi kertaa hänen elämässään: "Mikä nyt tulee
minusta?
"Älä itke", lausui vaivakumppalinsa, temmaten häntä syliinsä, "nyt
tulee sodan loppu, mekin molemmat joudumme unhotuksiin, me voimme
yhdessä käydä kerjäämässä!"
* * * * *
Myöhemmin kuukausien kuluttua oli Pestissä yli-sotapäällikön
asuntohuoneen edessä monta kertaa nähtävänä vaivainen, toisjalkainen
tykkimies itävaltalais-univormussa. Toisella kädellään hän nojautui
kainalosauvaansa, toisessa piti kokoonkäärittyä kirjoitettua paperia,
ja odotteli siellä suurella maltillisuudella, että tässä seisovassa
suuressa mustapukuisten, kyynelsilmäisten sekä kultakirja-nuttuisten
herrain joukossa hänellekin kerta joutuisi vuoro.
Mitä hän mahtoi hakea? Mitä varten hän niin monta kertaa mahtoi käydä
täällä? Miksi hän sateessa, pakkasessa kävi siellä säännöllisesti, se
vaan mielessä että saisi tietää: mikä päätös oli tullut anomukseen,
jonka hän oli tuonut?
Eräänä päivänä se jalkapuoli tykkimies kirkkaasti loistavin silmin
riensi alas ylisotaherran portailta. Hän milt'ei hypännyt;
kainalosauvan ja puujalan täytyi väkisenkin oppia tanssimaan, niin
suuressa riemussa hän oli. Kädessään hänellä oli joku kirjoitus, jota
hän kuin mieleltään mennyt pyöritteli edessään, näytteli tuttaville,
tuntemattomille, jota hän kadulla luetti itselleen jokaisella
ihmisellä, jonka käsiinsä sai, nähdäkseen: seisoiko vaan siinä se, mitä
hänelle jo muualla oli luettu! Sitten taas hän riensi etemmäksi.
"Kahdella jalalla astun yhden sijasta!" lausui hän kaikuvalla äänellä,
viitaten puujalkaansa sekä kainalosauvaan, ja naurahti hohotti tuosta
surkeanlystistä leikkipuheestaan -- ja taas läksi rientämään,
rientämään, ikäänkuin olisi häntä odottamassa joku ollut, joku suuri
onni.
* * * * *
Ääneti istui kadun kulmakivellä tois-jalkainen honvéd-soturi. [Honvéd =
maansuojelus eli Unkarilaisten nostoväen nimi.] Takkinsa oli silmille
alas vedetty, hän ei lakki kädessä kerjännyt; kutka itse hyväksi
näkivät, antoivat hänelle; hän ei puhunut kellekään mitään.
Muutamia kertoja meni yksinäinen hänen sivutsensa, pitäen jotain
kädessään, pujahti kiiresti hänen eteensä ja antoi vaan näin varkain
almunsa vaivaisen käteen, ett'ei nähtäisi, että hän oli kerjäläinen.
Yht'äkkiä ihmistunkeesta hoikaten töytäsi esille mies, toisjalkainen
itävaltalainen tykkimies, kädessään heilutellen kirjoitettua paperia.
Hän hypähteli kainalosauvansa avulla sinne kadunkulmalla istuvan
vaivaisen luoksi, tempasi hänen ruskean oikean kätensä, laski sen
kaulahansa eikä saanut kyyneleiltään sanaakaan suustansa.
"Ei sinun nyt enää ole tarvis kerjätä!" virkkoi hän lopuksi iloisella
huokauksella; "minun anomukseeni on suostuttu, sinäkin saat osasi
vaivaisten soturein kassasta!"
Ja siitä päivin nähdään ne molemmat toisjalkaiset soturit aina yhdessä,
kävelemässä Tonavan rannalla, toinen honvéd-univormussa, toinen
itävaltalaisessa. He kävelevät, he puhelevat tappeluistaan,
läpikäydyistä tuskistaan. Mutta he ovat aivan kuin keskenään vaihdetut;
nyt itävaltalainen on iloinen, lysti poika ja Unkarilainen alakuloinen
nuorukainen.