SUO EDESSÄ, VETELÄ TAKANA.

Muutamia ihmisiä onni kannattelee kämmenellään, toisille sitä vastoin

ainoasti silloin ojentaa kätensä, kun niin paiskaa puustin korvalle.

Tiedänpä minä yhden tapauksen, joka meille näyttää esimerkin näistä

kumpaisistakin kohtalon oikuista. Kerronpa minkä olen kuullut,

panematta sanaakaan omiani sekaan.

Vuonna 1848 noin keskipaikoilla Joulukuuta oli joka ihminen niin kiivas

kuin suinkin mahdollista sotaan, ja varsinkaan täällä Pestissä ei ollut

rauha ollenkaan muodinmukainen.

Suuressa krouvissa vieraat pitivät aika melua oluthaarikkansa ääressä.

Sotasanoma oli tullut, sota oli syttymäisillään yli koko Euroopan.

Ainoasti yhden pöydän ääressä istui kaksi miestä ääneti, joihin olisi

sopinut tuo saksalainen sananlasku: "Der eine schveigt, der andere hört

zu." (toinen on vaiti, toinen häntä kuultelee.)

Mutta toinen heistä kuitenkin mitä tarkimmalla huomiolla näkyi sitä

mietiskelevän, miksi toinen oli vaiti. Hän ei vilkuttanut tuikeita

silmiänsä hetkeksikään pois kumppalistaan. Tämä tarkkahuomioinen mies

ei ollut kukaan muu kuin kunnon János, joka jo Metternich'in aikana oli

ollut poliisi-konstapelina ja vanginvartijan apulaisena kunniallisessa

Pestin kaupungissa, eikä ollut nytkään, vaikka Metternich oli vallan

kukkulalta pois sysätty, menettänyt virkaansa, niinkuin sen pois

sysätyn ministerin käskyläisille muuten oli käynyt -- ja siitä jo sopii

meidän kohta ensisilmäykseltäkin aavistaa, että hän se on, jonka olemme

ottaneet onnen kantamoisten perikuvaksi.

Samoin, kun mainitsemme, että tuo toinen mies, jota tämä niin

luulokkailla silmillä katselee, on eilen Wienistä tullut naulaseppä,

niin saattaa jo siitäkin jokainen arvata, hänen olevan niitä,

joihin onni on seljin kääntynyt -- ei ainoastaan senvuoksi, kun

János-konstapeli häntä niin luulokkailla silmillä katselee, vaan

varsinkin siitä syystä, kun hän Unkarinmaalle on tullut itseänsä muka

naulojen takomisella elättämään, jota konstikasta ammattia täällä

mustalaiset harjoittavat miehissä jok'ainoan kyläraitin päässä.

János-konstapeli ei ollut lukenut Lavater'in kirjoja, mutta

monivuotisen kokemuksensa nojalla hän jo heti paikalla arvasi tuon

ihmisen ulkonäöstä, että joku vastavallankumouksellinen hanke oli

saattava sen kaulan paulaan.

János istuihe likemmäksi.

"Mistäs herra on?" kysyi hän viekkaalla katsannolla vieraalta.

"Ohoh! -- -- Wienin kaupungista", huoahti toinen, oluthaarikkansa

pohjaan katsoen.

"Mitäs sieltä kuuluu?"

"Ohoh -- eipä juuri hyvää."

"Mitenkä niin? Ei vai hyviä? Mikäs sitte hätänä?"

"Ohoh! -- pahasti pelätään sotaa."

"Pelätäänkö vai? Sepä hävytöntä! Kuinka ne uskaltavat pelätä?"

"Ohoh -- Enpä, hyvä herra, minäkään pelkäisi sitä kolmenkymmenen

peninkulman päässä ollen, vaan istuin minä kerran kellarissa ja

kuultelin, kuinka tykit paukkuivat pitkin katua -- enkä siinä nähnyt

mitään hauskuutta."

János-konstapeli näki yhä enemmän, että hänen epäluulossaan oli perää.

Hänelle sattui mieleen, jos koettaisi juottaa tuota miestä humalaan,

niin kenties sillä tavoin päästäisiin hirmuisen salahankkeen jäljille.

Paljonkos naulasepän pää sietää, ennenkuin on humalassa! Toinen

haarikallinen olutta oli jo saattanut hänet aivan pyörälle ja tuskin

vaan sai hän kielensä liikkumaan. "No nyt!" ajatteli János-konstapeli

mielessään. "Eläköön vapaus!" huusi hän, haarikkaansa kohottaen, ja

odotti, tokko naulaseppä hänen kansaan rupeaisi kilistämään.

Tätä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ja myös eläköön-huudon matki

vieras niin hyvin, kuin hänen kangerteleva kielensä salli.

"No nyt ehdottakaa tekin joka malja;" tämän tämmöisen kavalasti

keksityn kehoituksen toi nyt konstapeli esiin.

"Jumala ties, eipä minulla olekaan tapana mitään maljoja ehdotella."

"Älkää joutavia! Juokaapahan sen miehen malja, joka teidän mielestänne

on jaloin koko maailmassa."

"Koko maailmassa?" kysäsi naulaseppä, arvellen, ajatellen, kuinka

kumman avara tuo maailma sentään on ja kuinka hiukan vähän tietoa

hänellä siitä oli.

"No, niin, koko maailmassa! Tämän pyöreän maan-pallon päällä!" kehoitti

János.

Naulaseppä arveli, ajatteli, raapi nenäänsä, raapi korvaansa, raapi

koko päätänsä, ja viimein, ikäänkuin hänessä tuli olisi polttanut,

huusi "Eläköön Schlimak-mestari!"

Konstapeli säikähtyi tästä keksinnöstä. Selvän selvähän oli, että

Schlimak-mestari ei voinut olla muu kuin jonkun ruuti-salaliiton

päällikkö. Ja niin -- enempää huolimatta -- hän tarttui viatonta

naulaseppää kynkkäluuhun ja saattoi hänet suoraa tietä raatihuoneesen.

Siellä hän vei saaliinsa pieneen tupaseen ja asetti hänet lihavan,

verevän herran eteen.

"Tämä mies on epäluulon-alainen", selitti hän sille lihavalle,

verevälle herralle. "Ensiksikin hän on niin uhkarohkea että pelkää

sotaa; toisekseen hän on ollut niin hävytön ja kello seitsemästä

puoliväliin kymmentä istunut yhdessä paikassa, yhtään sanaakaan

virkkamatta, ja viimeiseksi oli hän niin jumalaton ja joi julkisesti

erään Schlimak-mestarin maljan, joka varmaankin mahtaa olla

epäluulonalainen mies."

"Kukas tuo Schlimak-mestari on?" kysäsi lihava, verevä herra ankarasti.

"Ei mitään muuta, korkea-arvoinen herra," vastasi peljästynyt

naulaseppä, "kuin entinen mestarini, hyvin kunnollinen naulaseppä,

jonka luona neljä vuotta olin työssä ja luultavasti vieläkin olisin,

jos ei emäntä aina niin olisi piessyt minua."

"Se ei voi olla mahdollista", päätti lihava, verevä herra. "Tuommoisen

yksityisen henkilön maljaa ei ole tapana näin julkisesti juoda."

"Vaan enhän minä tiedä, mikä täällä teillä on tapana!"

"Jos maljaa ehdottaa tahdoit, olisit sanonut näin: Eläköön

perustuslaillinen vapaus! Eläköön Yli- tai Ali-Tonavan armeija! Eläköön

painolain kautta turvattu painovapaus! Tai jotain muuta semmoista."

"Ohoh, korkea-arvoinen herra, enhän minä kuukaudessakaan jaksaisi

kaikkea sitä saada päähäni!"

"Mutta kolmessa kuukaudessa kuitenkin luulisin sinun sen oppivan.

János-konstapeli, vie se mies koppiin."

Kunnon János-konstapeli siis tarttui tuomionsa saanutta pahantekijää

kynkkäluuhun ja vei sopivaan turvalliseen paikkaan, missä sillä oli

tarpeeksi jouto-aikaa miettiä sitä seikkaa, minkä kumman syyn tähden

hän sinne oli joutunut.

* * * * *

Kolme kuukautta oli kulunut, oltiin keskipaikoilla Maaliskuuta.

Kunnon János-konstapeli, tarkkana kuin ainakin päästi rangaistuksensa

kärsineen naulasepän irti, ja tämä, todistaakseen, kuinka suuresti

hänen tunteensa olivat parantuneet János'in peräänkatsannon alla ja

saattaakseen itseänsä János'in hyvään suosioon, nyt juhlallisella

äänellä, vaikka se hänen juhlallisuutensa vähän väkinäiseltä näytti,

huudahti:

"Eläköön vapaus! Eläköön Unkarin armeija!"

János-konstapeli oli ensihetkenä niinkuin ukkosen nuoli häneen olisi

iskenyt, vaan toisena hetkenä hän taas jo iski naulasepän kynkkäluuhun

kiinni, ja ennenkuin se raukka vielä olikaan hämmästyksistään

tointunut, jo seisottiin taas tuossa pienessä tuvassa.

Lihavan, verevän herran sijassa kuitenkin nyt istui laiska,

mustaverinen herra, joka kuultuaan kanteen-alaisen rikoksen, ei

sallinut hänelle mitään sananvuoroa, vaan soimasi häntä

pahanpäiväisesti ja ilmoitti, että, jos pahempia tahtoi välttää, hänen

nyt tulisi vasta aina huutaa: "Eläköön keisarin sotaväki! Eläköön

keisarin säätämä perustuslaki! Eläköön yhtenäinen ja mahtava Itävalta!"

Sillä ja kolmekuukautisen vankeuden tuomiolla pääsi naulaseppä

pahemmista seurauksista. Ennenkuin vielä oli kolmatta askeltakaan

astunut vankihuoneen ovelta, vietiin hän siis takaisin koppiin ja sai

istua siellä lainmukaiset kolme kuukauttansa.

* * * * *

Taas oli kolme kuukautta kulunut. Oli Kesäkuu, enpä varmaan tiedä, mikä

päivä lienee ollut.

Kunnon János-konstapeli taas päästi vankinsa valloilleen. Tämä jo

vankihuoneen kynnyksellä alkoi juhlallisesti lausua hänelle neuvottuja

lepyttäväisiä sanoja:

"Eläköön Windischgrätz'in herttua! Eläköön loistava Itävalta!"

János-konstapeli katsahti ympärilleen, minkälaisia aseita saisi

käteensä tuon paranemattoman ihmisen kukistukseksi.

"Eikös siinä vielä kyllin, että sinut kahdesti koppiin on pistetty?

Etkö vieläkään ole oppinut, mitä tulee puhua? Tulepahan vaan taas

tänne!"

Ja hän vei hänet kolmannen kerran samaan pieneen tupaan. Mustaverisen,

laihan herran sijassa taas istui lihava, verevä herra, joka otti

kanteen-alaisen tutkintoon.

"Sinua visapäätä!" tiuskasi tämä, kuultuaan tehdyn pahanteon. "Tiedätkö,

että siitä, mitä suustasi olet päästänyt, jos en olisi niin armollinen

ja omalla edesvastauksellani tuomitsisi sinua ainoasti kolmen kuukauden

vankeuteen, vaan lähettäisin sinut sota-oikeuden eteen, sinut kenties

revittäsiin neljäksi palaksi!"

Mikäs muu neuvoksi naulasepälle kuin vielä iloita tuosta uudesta kolmen

kuukauden vankeudesta, niin säikähtynyt hän oli.

"Mutta, Herran tähden, kuinkas minun sitten tulee sanoa?"

"Sinun olisi pitänyt sanoa: 'Eläköön tasavalta! Eläköön vallankumous!'"

Naulaseppä vielä kerran kerrotti itselleen nämä sanat ja lupasi ne

oppia, jonka perästä nöyrällä kohtaloonsa-tyytymyksellä antoi viedä

itsensä takaisin pimeyden valtakuntaan.

* * * * *

Seuraavain kolmen kuukauden kuluessa muuttuivat melkein kaikki asiat,

yksin vaan János-konnstapelin tila ei muuttunut. Häntä ei ollut

nurjalla onnella voimaa sysäistä pois viralta, niinkuin se

lukemattomille muille teki; hän yhä vielä pysyi vanginvartijan

apulaisena niinkuin ennenkin. Häntä onni kannatti kämmenellään.

Syyskuu oli nyt tullut. Naulasepän vankeusaika oli loppuun kulunut.

János-konstapeli saattoi hänet ulos vankihuoneesta.

Kaukaa jo saattoi nähdä vangin silmistä, että hän jotain tärkeätä

tahtoi lausua; hän tarttui János-konstapelin käteen ja tunteikkaasti

kyyneleitä vuodattain alkoi näin puheensa:

"Sanokaa, hyvä János-konstapeli, tuolle herralle tuossa, että

nöyrimmästi suutelen hänen kättänsä ja toivotan hänelle täydestä

sydämmestäni: 'Eläköön vallankumous.'"

Niinkuin julma susi lampaasen, niin, ne sanat kuultuansa,

János-konstapeli tarttui naulaseppään, ja pitkä aika kului ennenkuin

hänen mielensä sen verran asettui, että hän, kun taas oli vienyt vangin

pieneen kammariin, sai liikutukseltaan sanat suustansa.

Pienessä kammarissa nyt taas istui laiha, mustaverinen herra lihavan,

verevän, herran sijassa.

János-konstapeli toi kanteen esiin ja oli kovasti pahoillansa siitä,

koska laiha, mustaverinen herra ei tuominnutkaan, niinkuin oikeus ja

kohtuus olisi vaatinut, tuota uhkarohkeata teiliin, vaan ainoasti käski

uudestaan viedä hänet tyrmään kolmeksi kuukaudeksi istumaan.

* * * * *

Marraskuun 3 p. päästettiin vähempäin valtiollisten rikosten tähden

vangitut vapaaksi, niissä myös meidän naulaseppä.

Tämä, kun János-konstapeli nyt hänelle avasi oven, oli sitonut

nenäliinan suunsa eteen ja kulki näin sivutse, ainoasti käsien

viittauksella antaen kunnon vanginvartijalle tietää, että hän tästä

lähtein aikoi tämmöistä neuvoa noudattaa ohjeenaan.

Olkoon hänelle kuitenkin se lohdutukseksi, ett'ei hän suinkaan ole

ainoa maailmassa, joka pahoina aikoina on kielensä kautta pahaan pulaan

joutunut.

[Tämän pilajutun käsittämiseksi tulee tietää sen-aikainen Unkarin

historia. Ensimäisessä tapauksessa oli näet Unkari saanut oman

itsenäisen perustuslain ja valmistautui sotaan sen puolustukseksi.

Toisella kerralla olivat Itävallan sotajoukot Windischgrätzin johdolla

ajaneet Unkarilaiset pois Pestistä; kolmen kuukauden kuluttua olivat

Unkarilaiset jälleen valloittaneet pääkaupunkinsa takaisin, vaan vielä

kolmen kuukauden kuluttua oli heidän kapinansa kukistettu.]

Pakolaisen päiväkirja Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849 · 第 26 / 26 题