Ja minkälaisessa tilassa!!!
Vaatteensa aivan rutistuksissa, myssy aivan silmillä, toinen kenkä oli
singahtanut Jumala ties minne, ja itse oli mamma niin tulipunainen.
kasvoiltaan, kuin juuri uunista otettu, ja yhä vielä vaan kiljui,
voivotteli ja huuteli apua.
Viimein vihdoinkin sain tietää häneltä, missä oli ollut ja mitä hänelle
oli tapahtunut.
Juuri siihen kammariin hän näet olikin kätkeytynyt, johon minä molemmat
vieraat olin majoittanut, vieläpä oli hän valinnut piilopaikaksensa
sängyn pohjan polstarein alla. Jopa nyt voinet itse mieleesi kuvaella
kaiken muun lisäksi: kuinka tuo honvéd-(nostoväen)upseeri hyvin
väsyneenä viskasi itsensä sängyn päälle -- jopa silloin tosiaan
mamma-paralla olikin täysi syy huutaa apua!
Vaan olipas se myös aika kumma keino, jonka hän oli keksinyt!
Suuri vaiva oli minulla saada mamma hiukan rauhoitetuksi ja uskomaan
sitä, ett'eivät nuo sotaherrat olleet tulleet meitä ryöstämään ja
surmaamaan. Lopuksi sain kuitenkin asian sille kannalle, että mamma
lupasi jo olla piiloon menemättä, ja minä puolestani lupasin selittää
upseereille, että mammaa muka luuvalo vaivaa, jonka vuoksi hän
hikoillaksensa oli pujahtanut sinne polstarein alle.
Tuskinpa oli minun vieraillani vielä ollutkaan aika nukahtaa, niin jo
tuli ordonansi (sanaa saattava sotamies) ja pyrki heidän puheilleen.
"Ei sinne voi päästä", sanoin, "odota tai tule myöhemmin, he nukkuvat."
"Missä he nukkuvat?" kysyi hän.
Minä viittasin hänelle sitä kammaria, ja hän, pikkuistakaan sitä
ajattelematta, käyköhän laatuun herättää ihmisiä, jotka kahden valvotun
vuorokauden perästä taas kerran saavat nukahtaa, astui sisään.
Minä peljästyin, sillä minä luulin, että upseerit kohta siihen paikkaan
hakkaisivat sen miehen pieniksi palasiksi, joka uskalsi heidät
herättää.
Vaan sitä eivät he tehneetkään; parin minuutin kuluttua tulivat he ulos
täysissä vaatteissa ilman pienintäkään suuttumisen jälkeä. Näin
seurasivat he ordonansia. Majuri oli käskenyt heidät luokseen.
Onpa ne kummallista väkeä, nuo soturit! Kuinka ne osaavat totella ilman
pienimmättäkään vastaanhangoittelemisetta. Minä puolestani en olisi
ollut hyvä sille sotamiehelle. Minä olisin kaikkein ensiksi vaatinut
tietoa, käsketäänkö mitään ja miksikä sitä niin käsketään?
Puolen tunnin päästä tulivat meidän upseerit takaisin. Ei näkynyt
heissä mitään pahaa mieltä, mitään unisuutta, eivätkä he edes taas
pyrkineet makuukammarihinsa, vaan tulivat mammaa ja minua
puhuttelemaan, ihastuttavalla iloisuudella ilmoittaen meille, että
upseerikunta tämän päivän illaksi oli laittanut paalihuvituksen ja että
mekin tulisimme sinne käsketyiksi. He pyysivät minua, että kohta
lupaisin heille yhden katrillin, yhden tshaardash'in (unkarilainen
tanssi) ja yhden polkan; valssia (arvattavasti, koska se on saksalainen
tanssi) ei pitänyt tanssittamaan ollenkaan.
Kyllä arvaat, että minä paikalla lupasin kaikki, mitä he olivat
pyytäneet. Tämä oli ensimmäinen tanssihuvitus meidän kaupungissa
laskiaisen perästä. Näyttää siltä, kuin olisivat hekin olleet yhtä
iloiset kuin minä, koska eivät nyt enää unta muistaneetkaan.
Mutta mamma yhtä mittaa vaan hangoitteli vastaan ja teki verukkeita.
"Eihän sinulla ole paalileninkiä."
"Kuinka ei ole, koska on valkoinen. Yhden kerranhan vaan se on ollut
päälläni."
"Se ei ole enää muodinmukainen."
"Ommelkaa siihen vaan vähäisen kansallisvärisiä nauhoja", pisti väliin
mustaverinen upseerini, "niin se muoti on kaunein mitä voitte
noudattaa."
"Mutta minun jalkani ovat kipeät", pani mamma taas esteeksi.
"Arvelenpa, mamma-kulta, ett'ei teidän niin vallan välttämättömästi
tarvitsekaan tanssia."
Upseerit olivat niin kohteliaat, ett'eivät ruvenneet nauramaan;
mammakin samanlaisesta syystä ei ruvennut minua torumaan; hän vasta
silloin kävi minun kimppuhuni, koska he olivat lähteneet omaan
kammariinsa.
"Voi sinua, onnetonta tyttöä! Aivanhan sinä syökset itsesi perihäviöön!
Aivanhan sinä tieten taiten saatat itsesi hukkaan!"
Minä luulin hänen, samoin kuin monta kertaa muulloinkin, kun minä
itseäni paalille valmistelin, pelkäävän, että saisin keuhkotaudin, ja
arvelin suurestikin rauhoittavani häntä, kun muistuttaisin, ett'ei
valssia aiotakaan tanssia. Mutta se häntä suututti vielä pahemmin.
"Sinä olet hullu! Mitä varten he sitä paalia pitävät? Sitäkö varten
vai, että tahtovat tanssia? Se kaikki vaan on viekkautta, vaan
salavehkettä, jonka nuot Magyarit ovat keksineet - he vaan tahtovat
näin viekoittaa kaikki kaupungin neitoset yhteen joukkoon, yht'äkkiä
kopataksensa ne kiinni ja viedäksensä ne Turkinmaalle!"
"Voi, mamma! Eihän upseereilla olekaan lupa sota-aikana naida",
vastasin minä, nauraa hohottain.
Siitä tuli hän vielä suurempaan mielenliikutukseen, nimitti minut
tuhmaksi hanhenpojaksi ja sanoi ett'eivät he meitä veisikään
vaimoikseen.
"Mutta silloin minä tosiaan en ymmärrä, miksi he meidät veisivät, jos
eivät vie vaimoikseen!"
"Vähän sinä ymmärrät", väitti mamma, vaan sen jälkeen ei hän sen
enempää pannut vastaan.
Iltaan asti oli minulla täysi puuha pukuni valmistamisessa. Upseerini
neuvon mukaan sidoin leveän punavalkois-vihriäisen nauhan
paalileninkiini vyön tavoin sillä lailla, että molemmat päät jäivät
pitkältä riippumaan. Tukkahani pistin yksinkertaisen valkopunaisen
ruusun, jota vihriäisten lehtiensä kanssa myöskin osoitti Unkarin
kansallisvärejä. Nyt vasta huomasin, kuinka hyvin nämä kolme väriä
sopivat yhteen.
Molemmat upseerit jo odottelivat meitä täydessä paraatipuvussa, ja
veitikkamaisempi heistä puhui minulle enemmän mielistelysanoja kuin
minä jaksan muistaakaan.
Eipä hän saattanut jättää mainitsematta edes tuota pientä pisamaa minun
huuleni alapuolella, jota ei siihen asti kenenkään ihmisen silmä ollut
huomannut -- ties häntä mitä hänellä siitäkin oli puhumista! Minä en
olisi surrut, jos se olisi jossain muussa paikassa, missä ei sitä
koskaan voisi nähdä. Minun täytyi peittää sitä, että tulin hämille,
kovalla naurulla.
"No, no -- itku liiasta ilosta!" mutisi äiti puoli-ääneen, vaikka
kuitenkin yhä kohenteli, laitteli pukuani, niin että, jos olinkin
tuleva ryöstettäväksi, ryöstäjät kumminkin eivät löytäisi minussa
mitään, joka ei olisi niin kuin pitää olla.
Molemmat upseerit seurasivat meitä tanssisaliin. Minä jo ennalta
ylpeilin siitä, että muka minä kansallisväristen nauhojeni sekä kahden
sievän seuralaiseni avulla olin voittava useimmat muut sinne tulevat
neitoset. Meidän kesken puhuen, en voinut nytkään vielä oikein luopua
siitä luulosta, että kuitenkin enin osa Magyarin upseereista olisi
tuommoisia neliskulmaisia kasvoiltaan ja että vaan meille oli sattunut
pari ympyräpäistä. Vaan arvaappas kuinka suuri oli kummastukseni ja
hämmästykseni!
Kaikki muut neitoset olivat ommelleet pukuihinsa vähintään kaksi sen
vertaa kansallisvärisiä nauhoja kuin minä, ja mitä enempään osaan
Magyarin upseereista tulee, voi! -- muiden rinnalla minun molemmat
tuttavani paistoivat vaan toisen tai kolmannen luokan tähtinä. Siellä
oli yksi aina sievempi, yhä kaunihimpi toistaan; kaikki sukkelia,
hienoja, käytöksessään kohteliaita. Tuskinpa saattoi uskoakaan, että
nämä samat voivat olla niin suuria verenvuodattajia!
Erittäin yksi heistä veti silmäni puolehensa, eikä ainoastaan minun
silmiäni, vaan kaikkien. Se oli jalonnäköinen, pitkävartaloinen, hoikka
nostoväen kapteeni. Hänen vaaleanpunakkain kasvojensa kanssa sopi niin
hyvin yhteen hänen lyhyt, musta ympyräpartansa, ja hänen tulipunainen
attila'nsa oli ikään kuin ruumiisen kiinni valettu.
Ja sepä vasta osasi tanssia! Sepä hyppeli polkassa ja tshaardash'issa
niin tulisesti, että jokaista tyttöä halutti juosta hänen luokseen ja
koko maailman edessä antaa hänelle aika muisku -- minä en puhu ainoasti
omasta itsestäni. Ja vielä ihastuttavampaa kuin hänen tanssitaitonsa,
kuin hänen sievät mielistelysanansa oli jotain _je ne sais quoi_ (en
oikein tiedä mitä) hänen suurissa, mustissa, hehkuvissa silmissänsä,
jota et voi mieleesi kuvatakaan, jota ei voi sanoin selittää, joka
pyörrytti ja jälleen tuntoon saattoi, joka kuoletti ja teki autuaaksi.
Tunnin kuluttua oli jokainen tyttö, jokainen naitukin vaimo aivan
hullusti häneen rakastunut. Minäkään en ollut siitä mikään poikkeus.
Jos he myös sodassakin ovat yhtä suuria valloittajia, niin en ymmärrä,
mikä kaupunki voisi heitä kestää!
Ja arvaapas, miltä minusta tuntui, koska hän yht'äkkiä astui
kepsutellen luokseni ja pyysi minulta ensi katrillia! Voi minua
onnetonta. Minä olin sen jo pois luvannut. Voi, kuinka olisin ollut
iloinen, jos sen, jolle olin luvannut, joku äkillinen sanansaattaja
olisi pois kutsunut!
"Entä seuraavaa?" jatkoi pyyntöänsä se kaunis kapteeni ja istahti minun
viereeni.
En tiedä, sanoinko hänelle siihen jotakin, vaan se on varma, että
minussa tuntui aivan kuin olisin unelmassa lentänyt.
"Vaan ettehän toki unhottane, että te minulle lupasitte?" jatkoi hän
vielä, leikkiä laskien.
Jos äkkiä en olisi itseäni hillinnyt, niin olisin vastannut hänelle
jotain semmoista kuin: että ennen unohtaisin olevani olemassa. Minä
vastasin hänelle kuitenkin niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista
vaan sen, ett'en minä sitä asiaa unhota.
"Mutta kukapaties ette tunne minua?"
Joku tuhma maa-lutus olisi minun sijassani vastannut: "Sadoista minä
tuntisin, tuhansistakin, ensi silmäyksellä!"
Minä en näin vastannut.
Aivan kuin olisin tehnyt kaikkein luonnollisimman asian, mikä saattaa
olla maailmassa, otin rintaani pistetyn kauniin ruusunsilmukan, joka
täällä oli puoleksi puhjennut, ja ojensin sen hänelle.
"Tästä olen teidät tunteva."
Sen sanoin yhtä rauhallisella äänellä, kuin jos olisin ollut
kihlakunnan vouti, joka antaa passin matkaan lähtevälle.
Kapteeni, sanaakaan virkkamatta, painoi ruusun huulihinsa. En katsonut
sinnepäin, vaan näin sen kuitenkin. Vaikka olisin saanut puolen
maailmaa, en olisi sillä hetkellä voinut katsoa häntä silmiin.
Sen perästä hän läksi, kävi istumaan vastapäätä minua peilin eteen,
eikä tanssinut enää. Siellä hän kokonaan vaipui omiin ajatuksiinsa.
Sillä välin tanssittiin vielä kaksi tshaardash'ia ja yksi polkka, ja
sitten tuli minun katrillini vuoro.
Sinä voit käsittää, kuinka pitkältä minusta tuntui se aika, koska ei
noista ijan-ikuisista "kolmen miehen tansseista" tahtonut milloinkaan
tulla loppua. En ollut koskaan nähnyt kenenkään tanssivan niin
tulisella innolla kuin noiden Magyarein silloin. Ja kuitenkin olivat he
nyt jo kolmannen yön valveella, vaan eivätpä sentään vielä väsähtyneet,
että minun katrillini vuoro pikemmin olisi joutunut.
Paljon huvitusta sillä aikaa oli minulla yhtähyvin siitä, että tulin
tutuksi kaupungissa majailevan pataljonan päällikölle, majuri Sch:lle,
joka oli hyvin vilkas, hauska mies.
Saksalainen sukunimi sillä oli, magyarin kieltä se kauhean huonosti
sotki, vaan magyaria se kuitenkin aina tahtoi puhua, vaikka häntä
olisikin saksaksi puhuteltu.
Ja kaikkein omituisin hänessä oli, että oli kovin kuuro. Hän oli
tottunut kova-ääniseen puheesen tuommoiseen, jolla kanuunat pitävät
puhetta keskenään.
Ulkomuotonsa ei ollut juuri ihastuttava. Pitkät, laihat kasvot, pitkä,
laiha vartalo, lyhyeksi keritty tukka ja vasta nykyään kasvunsa alkanut
sutiparta eivät kovin kaunistaneet häntä.
Meidän keskenäinen puheemme oli tavallisesti omituista laatua, sillä
hän ei oikein kuullut, mitä minä sanoin, ja mitä hän jutteli, sitä minä
en oikein ymmärtänyt.
Koska hän oli tuonut minulle makeisilla täytetyn paperikääryn, ilmoitin
minä mielipahani siitä, että meidän kaupungissa on niin huono
sokerileipuri. Hän minun silmän-luonnistani mahtoi päättää, että
paalissa tässä joku oli hirmuisesti loukannut minua, ja vastasi jotain
-- jos sai päättää sanoja seuraavista käsien tempailemisista -- ei
mitään vähempää kuin että tahtoi loukkaajan hakata halki kiireestä
kantapäihin asti.
Viimeinkin tuli minun katrillini vuoro. Musiikki alkoi soittaa
johdatus-säveltä ja jokainen kavaljeri riensi parinsa luoksi. Voi
kuinka sydämmeni sykähti korsettia vastaan, kuinka se löi läikkähytti,
koska näin tanssikumppalini lähenevän, koska hän hypähti eteeni,
painaen rintaansa vastaan kukkaani, joka hänellä oli kädessä. Voi,
kuinka kuuma oli hänen kätensä, koska hän tarttui minun käteheni.
Minä riemuitsin, minä nauroin, minä olin aivan pyörryksissä.
"Ohoh, ryöstättekö te multa naapurini!" huusi hänelle majuri, nauraen
ja samassa taas uudistaen tuota halkaisemis-temppuansa. Me riensimme
kepein askelin tanssiriveihin. Minä olin kuulevinani, että meidän
takanamme kuiskattiin: "Katsokaappas tuota yhteensopivaa paria!"
Voi Eleonora! kuinka minä olin onnen autuas -- minusta aivan tuntui,
kuin olisi yhteenliitettyin sormiemme kautta hänen sydämmensä sulanut
minun sydämmeeni ja minun sydämmeni hänen sydämmeensä.
Me seisoimme odotellen musiikin alkua. Mutta ennenkuin sen ensi sävel
oli kajahtanut, kuului kadulta yht'äkkiä täyttä nelistä ajavan hevosen
kavioin kopina ja kaukaa muutamia kanuunan paukahduksia, jotka salin
ikkunanlaseja tärähdyttivät. Samalla hetkellä eräs mies tuli juosten
saliin, kypärä päässään, aivan liassa ja loassa, ja ilmoitti, että
vihollinen oli tehnyt rynnäkön etuvartioita vastaan.
Majurikin oli kuullut kanuunain paukkeen ja arvasi myös sanantuojan
näöltä, mitä ei kuullut sen sanoista.
"Hei! Sepä on hyvä!" sanoi hän, lyöden kämmenet yhteen -- kuitenkin
taas samalla tempulla, jolla ihmisen pään halkasemista osoitteli.
"Terveet tultua vaan! _Messieurs_ (hyvät herrat), pyytäkää lupaa
pareiltanne hetkeksi saada heidät jättää. Ainoasti hetkeksi, _mesdames_
(hyvä rouvasväki), me tulemme kohta takaisin; olkaa niin hyvät ja
levähtäkää niin kauan."
Ja hän meni miekkaansa kupeelleen vyöttämään. Useimmat muutkin upseerit
riensivät aseilleen, ja minä näin heidän kohteliasten, hymyileväin,
viehättäväin kasvoinsa yht'äkkiä muuttuvan vihaisiksi, uhkaaviksi.
Minutkin jätti minun tanssikumppalini. Hän meni, sitoi miekan vyölleen
ja pani kypärän päähänsä. Hänen käyntinsä oli vielä miehuullisempi kuin
toisten, hänen näkönsä urhomaisempi, hänen silmänsä säihkyväisemmät.
Jos jo ennen oli sydämmeissäni ollut rakkautta ja ihastusta, niin se
nyt kiihtyi ihmettelemiseksi.
Koska hän miekan vyölleen sitoi, kiehahti kaikissa minun suonissani
veri niin kuumaksi, kuin jos olisi minultakin ollut halu mennä hänen
kanssansa sotaan, saadakseni ratsastaa hänen vieressänsä, kehoitellen
häntä ja riemuellen siitä, kuinka hän masenteli vihollisia.
Ruusuani hän yhä vielä piti kädessään, vaan pantuaan kypärän päähänsä,
pisti hän sen siihen kiinni kokardin viereen, ja samalla hetkellä hän
vielä käänsi kasvonsa taaksepäin ja näkyi silmillänsä etsivän jotakin
väkijoukosta.
Meidän silmämme kohtasivat toisiaan. Sitte hän riensi pois, ja hänen
kanssaan muutkin upseerit.
Me sillä välin jäimme kaikki tanssisaliin, ikäänkuin ei olisikaan
mitään hätänä; majuri oli antanut käskyn, ett'ei kukaan saisi lähteä
pois, ennenkuin hän olisi tullut takaisin.
Nyt seuraava tunti oli pisin kaikista, jotka olen eläissäni kuluttanut.
Enin osa meistä lähestyi ikkunoita, paremmin kuullaksemme, ja me teimme
havaintojamme sekä päätöksiämme sitä myöten kuin kanuuna-pauke kuului
lähempää tai kauempaa. Kotiin ei kukaan katsonut viisaaksi mennä, sillä
helpostihan saattoi tapahtua, että vihollisten sotajoukkojen välillä
saattoi kahakka sattua juuri kaupungin kaduilla. Paljoa parempi oli
täällä yhdessä joukossa odottaa taistelun loppua.
Pianpa alkoivat kanuunain paukahdukset poistua poistumistaan yhä
etemmäksi, kunnes vihdoin peräti vaikenivat. Meidän seurassamme olevat
siviili-herrat tästä päättivät, että Magyarit olivat päässeet voitolle.
He olivatkin oikeassa.
Tuskin oli vielä neljännes tuntia kulunut, niin kuulimme upseerien
tulevan takaisin suurella pauhulla ja iloisella melulla; he riensivät
tanssisaliin, riemuiten ja nauraen, ikäänkuin ei olisi mitään
tapahtunut; muutamat vaan vielä pyyhkivät vaatteistaan pois jotakin --
tomuako vai vertäkö se lienee ollut? -- ja sitte jokainen meni
tanssitoveriansa puhuttelemaan ja huvittelemaan.
"Mihinkä paikkaan meiltä tanssi jäi?" kysyivät he kaikki. "Aivan
oikein, katrillihan oli alulla!" Niin sanoivat useimmat, ja tanssirivit
järjestyivät jälleen, niinkuin olisi vaan ruokasalista tänne palattu.
Minun tanssikumppalini ei ollut vielä tullut eikä myös majuri.
Lakkaamatta katselin minä ovelle päin, josta yhä tuli yksi ja toinen
sisään, vaan ei se, jota minä odottelin. Lopuksi astui majurikin
saliin.
Ympärikatsottuaan ja huomattuansa minut, tuli hän minun luokseni.
Lystin kumarruksen hän teki minulle ja lausui, odottamatta, että minä
häneltä kysyisin:
"Kaunis neitoseni, teidän tanssikumppalinne käski minun pyytää teiltä
tuhannen kertaa anteeksi kohtelemattomuudestaan, että hänen, vaikka
olisi hartain halu ja vaikka se hänelle olisi suuri nautinto, ei
sovikaan tanssia teidän kanssanne sitä luvattua katrillia -- sillä
hänen toinen säärensä ammuttiin mäsäksi tappelussa, niin että se täytyy
nyt leikata pois polvea myöten."
Voi Eleonora, en minä enää koskaan lähde katrillia tanssimaan!
Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa
tuskassa!