(Erään neitosen kirjeestä.)
Eleonora kultaseni!
Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa
tuskassa!
Voi en minä koskaan enää lähde katrillia tanssimaan!
Minä menen luostariin, taikka menen naimiseen, taikkapa surmaan itseni
jollakin muulla tavalla.
Ajatteles mikä minulle on tapahtunut!
Voi kuinka se on kauheata! kuinka hirveätä! kuinka julmaa! Tämmöisestä
et ole koskaan romaanissakaan lukenut.
Olet saattanut kuulla, että menneellä viikolla, Braniskan tappelun
perästä, Magyar'in (Unkarin) sotavoima kulki meidän kaupunkimme kautta.
Säikähdyttiin, pakoon pötkittiin joka paikassa; kuultuamme heidän
tulostansa, pelkäsimme että he pistäisivät meidän kaupunkimme palamaan,
että he ryöstäisivät meidät typötyhjiksi ja tappaisivat meidät. Vieläpä
sanoi mamma niin: että meille vielä paljon pahempaakin saattaisi
tapahtua, ja vaati kaikin mokomin minua mustaamaan näköpääni noella,
että olisin julman näköinen.
Oletko ikinä tuommoista vaatimusta kuullut?
Eipä aikaakaan, niin marssikin Magyari-joukko soitellen kaupunkiin.
Pappa lähettiläskunnassa meni heitä vastaanottamaan; piiat kaikki
olivat juosseet sotamiehiä katselemaan; mammaa ei näkynyt, ei kuulunut
missään koko talossa. Kaiken edellisenkin päivän oli hän jo arvellut,
ajatellut päätänsä pitkin, että: mihinkä hänen nyt pitäisi mennä
piiloon; ja jos minä häntä hakien huusin, eipä hän hiiskahtanutkaan
vastaukseksi, vieläpä, jos minä sattumalta löysin hänet välistä
omenakirstusta, välistä kellokaapista hän minulle aika torut antoi,
siitä että minä muka annoin ilmi hänen piilopaikkansa.
Näin itsekseni jääneenä katsoin kaikkein viisaimmaksi laittaa pöydän
oikein täpötäyteen kaikellaista syömistä sekä viiniä, niin kenties
Magyarit eivät haukkaakaan minua itseäni nälkäänsä, jos löytävät muuta
ruokaa; ja olinpa päättänyt itsekseni, että, mitä ikinä he
vaatisivatkin, minä heille kaikki toisin, enkä olisi yhtään
pelkäävinäni heitä.
Ja nyt minä, kohtaloni Jumalan käteen uskoen, istuin ja odotin, että
kansa kadulla rupeaisi sivuitse juoksemaan, apua huutaen.
Vihdoin viimeinkin kuulen kannussaappaitten helinän ja miekkain kilinän
porstuasta, vaan eipä kuulunutkaan sieltä mitään kirousta, päinvastoin
vaan kaksi hyvin siivoa kolkutusta oveen. Peljästyskö, hämmästyskö, vai
mikä muu lieneekin ollut syynä, vaan enpä saanut suustani sanaa
"Astukaa sisään!"
Äläppäs sinä kuitenkaan luule, että he senvuoksi pyssyillään mursivat
oven auki, vaan kolkutus kuului toistamiseen, ja ovi avattiin vasta
minun kehoituksestani.
Minä luulin niin, että vähintään kuusi jättiläiskokoista
Koirankuonolaista astuisi sisään, kasvot neliskulmaisina,
kyynäränkorkuiset nahkahiipat päässä, parta vyötä myöten, karvaiset
karhunnahat pukimina, nahkasäkit seljässä, joihin pistäisivät kaikki
mihin silmänsä iskisivät, pelotellen minua puukoillaan, pistooleillaan
-- tuommoisiksi näet oli mamma heitä kuvaellut profeetan innostuksella.
Voitko käsittää kuinka hämmästyin, koska kaiken sen sijaan tuli tupaan
kaksi somaa, nuorta upseeria, toinen valko- toinen mustaverinen,
kumpikin hyvin siivot, hyvin sievät.
Korea, punaisilla tikkauksilla kaunistettu päällysviitta riippui heillä
hartioilta; sen alla oli tiukasti ruumiisen sopiva, uusimman muodin
mukainen attila (unkarilais-nuttu). Karvaisista karhunturkeista ja
neliskulmaisista kasvoista ei jälkeäkään, vaan päinvastoin havaitsin,
että toinen heistä oli sangen kaunis, mustaverinen poika.
Ensi toimena heillä oli pyytää anteeksi siitä, että vaivasivat minua,
johon minä änkyttäin vastasin jotakin tämmöistä kuin: että sitä en
katso miksikään vaivaksi, vaan olen valmis täyttämään kaikki heidän
käskynsä.
Mustaverinen poika mielessänsä yhdistäen minun sanani pöydälle
ladottuin kokonaisten siankinkkujen ja viinipuolikkoin kanssa, ei
voinut hillitä puhkeemaan pyrkivää nauruaan, joka minut sanomattomasti
hämille saattoi. Minun poskeni lensivät tulipunaisiksi, kun ajattelin,
että hän oli huomannut minun varustaneeni nuot kymmenen leiviskää
sianlihaa häntä varten.
Lopuksi valkoverinen upseeri pelasti minut häpeästäni sillä, että hän
hyvin lempeällä, miellyttävällä äänellä kiitti kaikesta heille tässä
tarjotusta, vaan pyysi ainoasti sitä, että heille annettaisiin mistä
hyvänsä joku kammari, jossa saisivat levähtää. Sillä kovin sanoi hän
heitä väsyttävän, kun eivät kuuteen viikkoon olleet sängyssä maanneet,
eivätkä viimeinkuluneihin kahteen vuorokauteen saaneet päätänsäkään
kallistaa.
Poika parat, kuinka minun kävi heitä sääliksi. Kuuteen viikkoon eivät
olleet maanneet sängyssä!
"Mutta onkohan sitte niin kovin epämukava maata sohvalla taikkapa
telttavuoteellakin?" kysyin kuitenkin.
Molemmat puhkesivat suureen nauruun.
"Lakea aro, lumihanki, taivaan kannen alla, siinä on ollut meidän
vuoteemme!" vastasi toinen heistä.
Oletko kuullut! Ja elossa ovat vieläkin! Meidän piikammekin makaisivat
koko kuukauden sairaana, jos olisi täytynyt yksi ainoa yö maata
talvella ulkona. Lienevät nuo sentään hiukan Koirankuonolaisten sukua!
"Seuratkaa minua", sanoin minä ja vein heidät parhaasen kammarihimme,
jossa juuri kaksi sänkyä seisoikin. Piiat olivat kaikki pois juosseet;
minä rupesin siis itse heille sijaa laittamaan.
"Sitä emme me voi sallia, kylläpä me sen itsekin osaamme laittaa",
sanoivat he kohteliaalla höyliydellä, ja minä kun näin, että heille
lepo oli niin tarpeellinen, jätin nyt heidät yksin.
Tuskinpa olin ma omaan kammariini kerjennyt, niin kuulen siitä samasta
huoneesta kauheata kiljumista ja poraamista. "Auttakaa! Rosvoja!
Murhamiehiä!"
Ääni tuntui minusta tuttavalta, vaan säikähdyksissäni en kuitenkaan
saanut selville kenen se oli.
"Auttakaa! Rosvoja! Murhamiehiä!"
Jos arvelet, että olisit ollut minun sijassani, niin voit ymmärtää,
ett'en minä suinkaan juossut tuolle huutajalle apuun, kunnes se
huoneita pitkin juosten, ryntäsi suoraan minun kammariini.