Murhamies.
Kolme kertaa satuin hänelle vastaan. Aina se sama hurja, huima
katsanto. Silmät verissä, huulet verettömänä. Ei keneenkään hän
katsonut tuttavalla tavalla.
Kerran näin hänet maantiellä. Tie kävi metsän läpi; vasta silloin
huomasimme toinen toisemme, koska olimme kymmenen askeleen päässä
toisistamme. Me säikähdyimme kumpainenkin. Lyhyt, vihriäinen takki oli
hänellä yllään, repaleinen lakki peitti pörröistä päätä, pieksut olivat
polvia myöten liassa. Kädessä oli pahkainen matkasauva. Uupuneelta hän
näytti, vaan astui kiireesti, ikään kuin perään-ajajaa paeten. Koska me
äkkiä tulimme vastakkain tien polvessa, hän hämmästyksestä vavahti,
kohotti sauvaansa ikäänkuin suojaksi päänsä yli, pyörähti samassa
ympäri ja hyppäsi tiepuoleen, yhä välistä katsahdellen taakseen minuun
päin. Minä siinä seisoin niinkuin patsas, ehdottomasti vaan silmilläni
ajaen häntä perään.
Toisella kertaa tapasin hänet nukkumasta eräällä hautakummulla;
uuvuttavien päivien, unettomien öitten perästä oli hän istahtanut
lepäämään haudan turpeille ja siihen olikin sitten uni hänet
vaivuttanut. Edellisellä yöllä oli ollut raju-ilma, kaiken yötä oli
rankasti satanut -- tuossa miehessä kyllin näkyi, ettei hän ollut
viettänyt yötänsä katoksen alla, ryvettyneenä, läpikastuneena olivat
hänen vaatteensa, tukka pörrössä. En tahtonut häntä herättää,
hiljaisilla askelilla hiivin hänen ohitsensa. Mutta hän kuitenkin
huomasi minun -- vaate nukkui, mies valvoi; niinkuin perään-ajettu
ainakin. Varovaisen astuntani hän oli kuullut ja kohotti päätään,
katsahti arasti minuun, kiljahti niinkuin pesästään tavattu
metsänlintu, karkasi pois edeltäni kiireesti, tulisella kiiruulla, ja
ritinä ja rapina viidakossa antoi tiedoksi, ettei hän silloinkaan vielä
laannut pakenemasta, kun ei enää nähnytkään minua.
Tuo onneton karkulainen oli puolta vuotta ennen valtiollisesta
kiihkosta tappanut yhden paraista ystävistään, joka muonavirastossa
palveli keisarillisessa armeijassa. Tästä verityöstä hän sitten vielä
kerskaeli, kirjoitutti nimensä kaikkiin sanomalehtiin, eikä pidetty
mitään pitoja, joissa hän ei keskellä mässäystä kehunut siitä kuinka
hän tuon onnettoman saattoi surmaan. Sotatantereilla hän hurjuuteen
asti oli uhkarohkea, keskusteluissa vimmaisuuteen asti kärsimätön;
tuskinpa oli yhtään julkista miestä valtakunnassa, jota ei hän joskus
olisi sanonut isänmaanpetturiksi, jos se pikkuisenkin vaan oli
poikennut vallankumouksen peri-aatteista, ja olisi ollut valmis häntä
siitä kuolemaan tuomitsemaan. Ja niinkuin sanottu, hän oli omin käsin
surmannut yhden parhaista ystävistään.
Kerran kadulla kohtasi hän mustiin vaatteisin puetun naisen, joka
talutteli kahta pientä, myöskin murhepukuista lasta. Mies vaaleni
valkoiseksi kuin muuri. Se oli hänen kädestään surmansa saaneen ystävän
perhe. Hän ei rohjennut heidän nähden mennä sivuitse, vaan kääntyi,
meni kotiin, lukitsi ovensa, ja jos hän siitä lähtien joskus, viikkojen
kuluttua, jälleen meni ulos kadulle, hän aina kohta kääntyi ja pakeni,
niin pian kuin joku tuttava tuli vastaan. Ei hän enää kerskannut
pidoissa eikä tappeluissa vanhoilla teoillaan; ei nähty häntä enää
tässä eikä tuossa; iloisuus ja rohkeus ijäksi olivat paenneet hänen
sydämestään; sen sijaan oli hän vaipunut mustimpaan, elämää
kalvavimpaan synkkämielisyyteen.
Yhtenä päivänä muukalainen sotavoima marssi sisään siihen kaupunkiin,
missä hän asui. Samana päivänä katosi se mies kodistaan, rupesi
karkulaiseksi; hänen nähtiin sitten joskus täällä, joskus tuolla
kuljeksivan, pelollisena, arkana, yön pimeydessä, myrskyissä,
lumipyryissä -- kaikkia ihmisiä hän pakeni, ei vastannut kenenkään
puheesen. Missä hän lepäeli? Millä hän eli? -- sitä ei tiennyt kukaan.
Yksi hänen veljensä asuu maamme tuonpuolimaisella rajalla, varakas,
perheellinen mies. Eräänä iltana astuu hänen luokseen sisään ryysyinen,
synkännäköinen haamu, kasvot kalmankarvaisina, parta pörhöisenä, silmät
verissä, huulet verettöminä, vaatteet riippuivat repaleina. Lapset
kiljahtain pakenivat isänsä karmituolin taaksi, ja talon-isäntä
säikähtäen huudahti: "Veljeni!"
"Minä se olen", horisi hän, hiljaisella, ahdistuneella äänellä, "anna
mulle ruokaa, niin menen edemmäksi".
Talon-isäntä syleili onnetonta veljeänsä, antoi hänelle lämpimät,
kuivat vaatteet, toi hänen eteensä ruokaa sekä viiniä, koetteli häntä
lohduttaa, ilahduttaa, pyysi ettei hän menisi pois. Mutta toinen
epäluulokkaasti, ääneti vetäytyi hänestä poikemmaksi; suuri sauva oli
hänellä, jota ei hän laskenut pois kädestään, ja juotuansa pikarin
puolilleen huusi hän: "Haa! mikä se on? Kuka tuolla ulkona kolkuttaa?"
"Ei mitään", vastattiin hänelle, "tuuli vaan leikkii irtijääneellä
kaivon vipupuulla, vinkuen ikkunainraoista, ja koirat ulvovat
toisilleen, sade pieksee ikkunoita, tuolla ulkona on hirmuinen yö; vaan
täällä sisässä ei ole mitään hätää".
"Kyllä, kyllä, käykää katsomaan kuka se tuolla ulkona niin kolkuttaa!"
intti tulokas veljelleen rauhattomasti. Tämä katsahti ulos ovesta, ja
sillä välin toinen juoksi ikkunan luo, löi ruudun rikki, hyppäsi
säikähdyksissään siitä ulos ja karkasi sitten tiehensä, kuloista
nurmikkoa myöten, pyryisen, aution yön selkään, tuulen vingunta ja
koirien ulvonta perässään. Ei häntä ollut mahdollista saavuttaa kiinni.
Siitä ajoin pikku lapset siellä aina, jos yön tullen kuulivat myrskyn
riehuvan, heiluttelevan vinkuvaa kaivon vipua, suhisevan poppelipuissa,
ulvovan ikkunain raoista ja täristelevän ovea, peläten sanoivat
isällensä, "Marczi setä tuolla on ulkona!"
Myöhemmin hän itse toi itsensä ilmi, rohkeasti astui esivallan eteen,
kertoi tekonsa peittämättä, suoraan.
Hän vietiin vankihuoneesen, siksi kun tuomio olisi päätetty; siellä hän
käytti itseänsä rauhallisesti, ja oli syytä luulla, että hän,
sukulaistensa rukousten tähden, pääsisi muutamien vuosien pituisella
vankeudella. -- Vaan yhtenä yönä, kun oli hirmuinen raju-ilma, vanki
pujahti pois vankihuoneen kloakin kautta, joka oli niin ahdas, että
ihmisen ruumis vaan töin tuskin saattoi pinnistää itsensä läpi.
Sen jälkeen ei ole enään ollut hänestä tietoa.