Päärynäpuu.
D:ssä minä pakomatkallani poikkesin erään rikkaan talonpojan luo. Hän
itse oli arvokas maanviljelijä; hänen akkansa mielellään pikkuisen
toreli. Talon taustalla nähtiin kaunis hedelmäpuutarha, jota näyttiin
suurella huolella hoitavan. Puut olivat kaikki puhdistetut ruosteesta,
karsitut, tuetut, nuoremmat seipäisin sidotut, ohuempi-kuoriset
rievuilla ja sammalilla kapaloidut, suojaksi pakkasta ja jäniksiä
vastaan, juuret ympärikaivetut puu-etanoiden tähden, tyvet kalkilla
sekä tököttitervalla voidellut muurahaisten sekä muiden pikku-eläväin
karkoittamiseksi.
Kaikista kaunein oli minusta yksi vanha päärynäpuu puutarhan
peräkulmalla, joka oli ihan täynnä kypsiä hedelmiä, vaan näkyi olevan
kokonaan hyljätty. Koko sen alusta oli peitetty ylenkypsillä, ja
suureksi osaksi jo mädänneillä päärynöillä ja vielä puuhun jääneihin
oli laskeutunut suuri parvi rastaita, jotka rakentelivat pesiänsä sen
oksille ja hedelmistä ainoasti jättivät kuoret jäljelle.
Koska tää päärynäpuu oli jalointa lajia, en voinut olla nostamatta
puhetta sen hylkytilasta; kovin kummaa oli mielestäni, että voitiin
jättää kypsiä hedelmiä näin puuhun mätänemään. Senvuoksi kysyin
talon-emännältä, miksi ei hän niitä poiminut pois?
"Minäkö?" vastasi hän -- "enpä vaikka ne hopeesta olisivat!"
Kysyin taas, mistä syystä hän niille oli niin vastahakoinen? -- Kenties
ei hän pitänyt päärynöistä?
"Mieluisin puuni tää oli koko puutarhassa, katsokaas, hyvä herra",
vastasi hän, "vielä mun rakkaan isä-vainajan istuttama. Jumala hänelle
levon suokoon! Ei kasva koko meidän kylässä näihin verrattavia
päärynöitä missään, vieläpä käytiin naapurikylistäkin täällä niitä
ostelemassa; monena päivänä se vanha puu minulle koko kourallisen
hopearahoja tuotti, niin paljon hänessä hedelmiä kasvoi -- mutta ei se
saa kuitenkaan nyt kauemmin olla täällä. Talven tuloa vaan odotan --
sitten se hakataan pois -- ei se saa tässä olla".
Hämmästyksellä pudistin päätäni ja oikein kysymällä kysyin: mitä pahaa
sitten tuo päärynäpuu-parka oli tehnyt, että se niin oli maahan
hakattava ja tuleen viskattava?
"Älkää huoliko, herra, pirullinen juttu siinä on, ja jos tahdotte
kuulla, niin sen kerron. Kaksi viikkoa sitten, kun tään puun päärynät
alkoivat kypsyä, tuotiin myös semmoinen murheellinen herra luoksemme,
samallainen kuin te. Pakolainen oli sekin, ei saanut viipyä missään,
mistä syystä? -- no senhän herrat tietävät itse! Me kohtelimme häntä
ystävällisesti -- ja kuinkapa olisikin kristitty ihminen voinut tehdä
toisin noina pahoina aikoina? Niin eli hän talossamme, kuin olisi hän
ollut meidän omaisiamme. Mutta turhaan koettelimme olla hänelle
mieliksi; vaikkapa käsilläkin olisi häntä kanniskeltu, oli hänellä aina
koko päivä pää noin kallellaan, niin surullinen hän oli, ja sitten kun
sanoiksi viimein puhkesi, sanoi sanottavansa aina niin syvillä
huokauksilla, ikään kuin vaivansa ilmoittava Mustalainen. Herrainen
aika! -- itsekin minä jo aloin laihtua, kun tuota noin joka päivä piti
nähdä! Yhtenä aamuna -- jo mainitsin, että päärynät juuri silloin
alkoivat kypsyä -- meidän murheellinen herra tavattomasti varhain nousi
ja meni ulos puutarhaan. Vähän ajan kuluttua katsoin ulos ja näen, että
hän on päärynäpuuhun kavunnut. 'Katsopas, pappa', virkan äijälleni,
'onpa tuo meidän murheellinen pyhämies kuitenkin huomannut, että
päärynät kypsyy'. -- Äijä minua nuhteli: 'älä sääli niitä, jos hän
niihin on mieltynyt -- mitä hän ottaakin puusta, ei se koko maailma'.
-- Annoin hänen siis olla siinä. Tunnin kuluttua, hyörin, pyörin, satun
taas katsomaan puutarhaan päin, ja kas! -- siinäpä meidän herra yhä
vielä on ylhäällä puussa. Ja silloin rupesin itsekseni purisemaan, vaan
ajattelinpa yht'hyvin: En kuitenkaan virka hänelle mitään -- tottapa
hän, kun tarpeekseen on ottanut siitä, itsekin on niin siivo ja tulee
alas. Vielä tunnin kuluttua katson taas sinne, ja siinä hän on,
kun onkin, yhä vielä. Eipä nyt äijänikään enää malttanut olla
ääneti. Hän huusi hänelle: 'Tulkaa jo alas puusta, herra -- taikka
me -- --! Jättäkää toki jotain meillekin!' -- Se ihminen ei edes
käännähtänytkään. -- 'Sepä on sivistymätön käytös', virkoin minä itse;
'kun ihmistä ihmisen tavalla puhutellaan, pitäisi hän toki kumminkin
korvaansa kallistaa!' -- Ei hän liikahtanut nytkään. -- Äijäni jo
rupesi kiroilemaan, yksi ja toinen 'perkele!' alkoi jo pujahtaa hänen
suustansa -- sitä en kärsinyt. -- 'No mutta kylläpä hänen korvansa
herätän, jos ei ne ikinä ennen olisi tulleet herätetyiksi!' huusin minä
ja juoksin sinne suurella vimmalla ja ottaen suuni niin täyteen toruja,
että se seitsemään valtakuntaan kuuluisi. Mutta kun tulin sinne puun
juurelle ja katsahdin ylös, niin takistui sanat kurkkuuni, ja maailma
rupesi pyörimään edessäni, ja missä seisoin, siihen kaaduin maahan
hermotonna! -- Se ihminen oli itsensä tuohon puuhun hirttänyt! -- Neljä
vuorokautta yhtä mittaa makasin kuumetaudissa, ja joka kerta kun sen
perästä tuon puun näen, vilahtaa aina kaikki siniselle ja vihriäiselle
silmieni edessä. En minä, vaikka mitä maksettaisiin, söisi yhtään
hedelmää enää tuosta puusta, eikä se edes varkaillekaan enää kelpaa --
näetten te, herra -- ei puutu siihen muut kuin rastahat -- Jumala ties
ehkä se vaan olikin paholainen itse, joka kävi meillä."
"Ja mikäs oli sen miehen nimi?"
"Ei saatu siitä oikein selvää. Kolme erilaista passia hänellä oli, eri
nimi kussakin -- luultavasti ei ollut yksikään niistä hänen oikea
nimensä. Haudankaivaja hänen hautaristiinsä nimen sijaan piirsi nämät
näin kuuluvat sanat: 'Eräs onneton mies'."
Ääneti seisoin siinä, sinne tänne pyöriviin ajatuksihini vaipuneena, ja
tuskin huomasinkaan, että silmäni luopumattomasti olivat kiintyneet
tuohon kirottuhun puuhun. Emäntä pudisti minua takistani.
"Liian te, herra, katselette tuota puuta -- tekin olette samallainen
surullinen ihminen kuin hän -- älkää vaan tekin tehkö meille tuommoista
kepposta, sillä -- Jumala auttakoon! -- sitten lähden pois pakoon koko
tästä kihlakunnasta!"