Iloinen mies.
Eräänä iltana myöhään tulin yhteen kylään, missä tahdoin tavata vanhaa
hyvää tuttavaa.
En ole koskaan nähnyt iloisempaa ihmistä kuin mitä hän oli. Herraksi
oli hän syntynyt, ei hänen ollut koskaan tarvis vaivata päätään elämän
pienillä huolilla; muuta huolta ei hänellä ollut, kuin vaan huvittaa
itseänsä sekä muita.
Hänet tunsi koko ympäristö; vieraat ja iloinen meno eivät koskaan
loppuneet hänen talostaan; hänen ovensa oli aina avoinna kaikille; jos
joku ohitse kulkeva ei tahtonut poiketa, temmattiin hän väkisin ulos
vaunuistansa, ja, jos hänet kerta oli saatu poikkeemaan, niin hakattiin
vaunuin pyörät rikki, ettei olisi mahdollista kovin pian päästä pois.
Hänellä oli hovinarri, jota joka kerta, kun se oli saatu juovuksiin,
kiireestä kantapäihin noettiin, ja sitten seuraavana päivänä
uskotettiin hänelle, että Sarasenit olivat hänet kuninkaakseen
valinneet.
Kaukaa jo kuului musiikki, kun me aloimme herrastaloa
lähetä, ja ikkunat olivat valaistut kaikki. Herralla oli oma
Mustalais-soittokuntansa, jonka jäsenten aina täytyi, kaksi sormea
erään sukkeluus-kirjan päällä, juhlallisesti vannoa, etteivät ikinä
soittaisi mitään muuta nuottia kuin _csárdas_-tanssia.
Matkakumppalini kanssa me jo ennalta riemuitsimme siitä, että niin
monen huolen ja puutteen perästä saisimme iloisessa seurassa levähtää.
Ne, jotka tavallisesti kävivät tämän herran luona, olivat kaikki
valituita iloisia poikia, jotka eivät antaneet yhden ainoan tunninkaan
kulua, jotakin uutta leikinlaskua, jotakin ennen kuulumatonta,
kenenkään mieleen johtumatonta hullunkuria keksimättä.
Portille saapuessa kuulimme, että tuossa ylikerran eteisessä par'aikaa
soitettiin hänen mielinuottiansa. Kun sitä ruvettiin tekemään, silloin
oli jo tavallisesti ilo korkeimmallaan.
Porstuan oven kynnyksellä istui se vanha hovinarri, suuri päänsä käsien
nojassa; hän ällisteli meitä vastaan hupsulla, elottomalla katseella.
Piipun varsi oli hänellä hampaissa, piipun pesä oli pudonnut pois ja
makasi hänen jalkainsa juuressa. Päässä oli lakki edestakaisin
käännetty, lippa niskalle päin.
"Hyvää iltaa, Stiglitz!" huusi hänelle matkakumppalini iloisesti --
jokainen ihminen nimitti häntä eri nimellä.
Narri ei vastannut mitään, vaan kääntyi meistä pois seinään päin, antoi
päänsä vaipua polvilleen ja peitti otsansa molemmilla käsivarsillaan;
kyllä näkyi että hän oli pahalla tuulella, luultavasti oli kovasti
suutuksissa, joka muuten hänessä oli harvinainen seikka.
Iloisella mielellä riensimme me portaita ylös, pyrkien sinne päin,
mistä musiikki kuului.
Eteisessä seisoivat Mustalaiset kaikki yhdessä rivissä, tulipunaisissa
housuissa joka mies. Mutta joka miehellä oli suu niin väärä, nenä niin
langennut, kuin jos juuri olisi täytynyt antaa vetää hammas ulos. Vanha
klarinetinsoittaja enemmän nenällään soitti kuin soitollaan.
"Heille ei vielä ole annettu ryyppyä", virkkoi matkakumppalini
leikillään.
Salin oven edessä seisoi palvelija, vanha tuttu.
"Miss' on herras?" kysyimme häneltä.
"Tuossa sisässä", vastasi hän, viitaten ovelle päin. Ja hänen pitkät,
harmaat viiksensä vapisivat, kun hän nämät muutamat tavut päästi
suustaan.
"Arvaas kuinka hän tulee iloiseksi, meidät nähdessään!" virkkoi
kumppalini, kääntyen puoleeni, ja avasi oven iloisella, myhäileväisellä
muodolla.
-- -- -- Se mies, jonka luoksi me tulimme, makasi siinä vuoteella --
kuoleman teossa.
Hänen voutinsa sekä muutamat naapurit seisoivat hänen vuoteensa
vieressä, hiljaa itkeä nyyhkytellen.
Hämmästyneinä jäimme me avatun oven luoksi seisomaan.
Vouti yksin astui vastahamme ja antoi kättä: -- "Näettekö?" -- --
Enempää ei hän saanutkaan suustansa. Hän vei meidät kuolevan luoksi.
Tämä näkyi olevan tuimissa tuskissa; otsalla helmeili kuoleman hiki,
jota sisällinen kipu puristeli ulos; jokainen jänne oli pinkoitettuna,
ja hän ohkaili niin tuskallisesti, niin peloittavasti, että oikein
koski sitä kuullessakin."
"Mutta mitäs merkitsee tuo musiikki tuossa? Onko se pilkantekoa näistä
kuolon-ohkauksista?"
"Hän itse niin on käskenyt", vastattiin. "Hän tahtoo iloisesti kuolla,
niinkuin on elänyt. Vielä neljännestuntia sitten hän itse laulaa
säesteli musiikkia ja virkkoi: 'Mikäs se on minun mielinuottini?' ja
kehotti meitä: 'Ollaan vaan iloiset, niinkuin ennenkin!'"
"Vaan miksikäs ei ole lääkäriä käsketty?"
"Hän kielsi ja uhkasi vasten otsaa ampuvansa, jos semmoinen tänne
tulisi. Hän sanoi olevan lysti kuolla ja aikovansa tanssien pyörähtää
pois toiseen maailmaan. Mies parka!"
Vielä jonkun hetken kuluttua näkyi kuolemaa tekevän kivut
viihtyvän; hänen silmänsä, joissa siihen asti enemmiten valkoinen
ulospäin kääntyi, rauhoittuivat ja katselivat loisteettomasti
ympärilläkatsojiin: hänen kasvonsa, jotka piinojen aikana olivat
tummanpunaiset, nyt kellastuivat, kelmenivät, sinne tänne jäi vaan
mustelma. Musiikki tuolla ulkona piti melua ja menoa. Kuolevainen ei
sitä enää kuullut.
"Miksikä lakkasivat soittamasta tuota minun mielinuottiani?" kysyi hän
takistuvalla, könisevällä äänellä.
Ystävät itkivät vuoteen ympärillä. Hän ei nähnyt, ei tuntenut ketään
enää.
"Mihinkä kaikki ne ihmiset on joutuneet, jotka täällä äsken tanssivat?"
horisi hän kiireisillä, hätäilevillä sanoilla. "Kutsukaa ne tänne
takaisin! -- Huvitelkoot! -- Tuota allegroa -- tuota allegroa
soittakaa! -- Tanssikaa!" -- Ja vielä liehahti kuolevaisen kasvoin yli
tuommoinen iloinen, veitikkamainen hymy, joka muulloin aina teki hänet
niin hauskaksi, ja joka hänessä niin sievältä näytti. -- "Minä itse" --
ohkaisi hän vielä tallella olevalla hengähdyksellään -- "pyörähdän
Tuonen Tuomaan kanssa czardas-tanssiin!"
Ja sitten vaipuivat hänen silmänsä umpeen eivätkä sen enempää auenneet.
Myöhemmin alkoi se huhu liikkua, että hän oli itsensä myrkyttänyt.
Paljon arvaeltiin minkätähden? Oikeata syytä, niin luulen, ei arvannut
kukaan.