Aviovaimo ja rakastaja.
Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs nainen kuljeskelee.
Itse hän ei tiedä: minnepäin? Itse hän ei tiedä: minne asti? Ei hän jää
levähtämään mihinkään.
Yhtä miestä on hän hakemassa, jota hän koko sydämestään rakasti, jonka
tähden hän eli, jonka tähden hän on lakastunut, mutta joka ei ole häntä
rakastanut, ei rakasta häntä nytkään -- jos on elossa -- ei muistele
häntä tuolla toisessa maailmassa -- jos on kuollut.
Nainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut -- jossain Szeklien
rajalla -- ja hän läksi matkaan, hänen hautaansa hakemaan. Ei hän ollut
koskaan saanut kallistaa päätänsä sen miehen rintaa vasten, vaan hänen
hautakummulleen hänen sopi kallistaa päänsä ja tunnustaa kuolleelle,
että hän tätä ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja
siinä rakkaudessa kuoleva.
Niinkuin toivioretkeläiset vaeltavat pyhälle haudalle kaukaisista,
kaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pitämättä
mielessänsä mitään muuta, paitsi pyhää hautaa, näin vaelteli myös
kaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus sydämmessään, tää sureva nainen
tuon unissa vaan nähdyn haudan puoleen, missä kellastunut syyskukkanen,
päätään heilutellen vartioitsee kuolleitten unta.
"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" huokasi hän murheellisesti
itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen
tapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä
-- löysin sinut!'"
Ja kauan aikaa hän näin kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri
kukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi
peloittanut mennä; hän kuljeskeli niissäkin pelkäämättä. Monen vaivan
perästä joutui hän sille paikalle, jota hänelle oli neuvottu. Siellä
hän tiedusteli kaatunutta.
"Ei ole hän täällä saanut surmaansa", vastattiin naiselle. "Katsokaa
läpi nimet kaikissa noissa vereksissä haudoissa, niissä ei ole sitä,
jota haette; vaan onpa tänne huhu tullut, että tuolla valtakunnan
toisella kulmalla -- siellä hän on saanut surmansa, saanut
lepopaikkansa".
Nainen huoahti surullisesti ja uudestaan läksi pitkälle matkalleen,
kulkien monta pakkas-yötä, pahaa-päivää, kärsien paljon surua, paljon
vainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sitä hautaa, jolle
hän niin monen vastuksen perästä saisi päätänsä kallistaa.
Ei se ollut sielläkään. Sieltä muuanne neuvottiin. Mikä sanoi missäkin
nähneensä sen miehen kaatuvan. Ei yksikään sanonut hänen olevan elossa.
"Hän on kuollut!", siinä suhteessa kaikki olivat yksimieliset; sitä
vaan eivät tietäneet, mihin hän oli haudattu.
Nainen kulki valtakunnan ristiin, rastiin; missä vaan oli joku
tappelutanner, kaikki hän kävi katsomassa, luki risteistä kuolleitten
nimet, vaan se, jota hän haki, ei löytynyt.
Ja kun joskus kysyttiin häneltä: "Mitäs te sitä hautaa haette, eihän
vainaja ollut teidän miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli
ystävännekään?" -- niin hän surullisella ykstotisuudella vastasi: "Yhtä
kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!"
Vaan ei ollutkaan enää kukkasta kasvamassa missään. Talvi oli tullut,
lumi oli peittänyt maan.
Silloin hän tuli suurelle hautakummulle. Siinä oli vaan yksi suuri,
summaton kumpu, luotu kokoon maantien varrelle, ei yhtään hautakiveä,
ei yhtään vihreätä pensasta sen päällä. Kuka voi tietää kutka ja kuinka
monta tuohon oli haudattu?
Kenties mielitietty tässä lepäsi, tuon merkittömän kummun alla? On
siinä montakin ruumista, joiden hautaa silmät hakee ja joiden jälki on
kadonnut.
Vaan nainen ei tahtonut uskoa huhua, ei omaa sydäntänsäkään; hän ei
tahtonut uskoa että mielitiettynsä tuossa lepäsi. Kumpu oli lumen
peitossa, muutama kedon-kukan varsi seisoi lakastuneena sen päällä. Sen
haudan alla ei hänen mielitiettynsä suinkaan levännyt! -- Niinkuin
kuuman lähteen ympärillä -- vaikka joka paikassa on talvi ja lunta --
kukanvarret yhtähyvin viheriöivät, ja puut pettyen luulevat: kevät on
päässyt valtaan iäksi! -- niin myös sen miehen haudan ympärillä, siinä
kedossa, mihin hänen palava sydämensä on laskettu levolle, ei voi
talven ajallakaan puut olla lehdittymättä, ruohot vihriöitsemättä! --
"Yhtä kukkasta vaan hänen haudaltansa!" lausui nainen surullisesti,
mietteisinsä vaipuneena. Mutta kukkasta ei näkynyt missään.
Kauan, kauan kuljeskeli hän vielä senkin jälkeen. Hän kärsi ja rakasti.
Viimein vihdoin hän sai kuulla varman tiedon. Hänen rakkaansa oli
haudattu -- hän oli haudattu, vaan elossa -- hän oli vankitorniin
haudattu.
* * * * *
Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs mies kuljeskelee.
Vainoovaa kohtaloa hän pakenee. Häneltä on kadonnut luottamus Jumalan
apuun. Paraitakin ystäviänsä hän pelkää.
Yksi olento vaan on vielä koko maailmassa, joka hänellä on mielessä --
hänen vaimonsa,
Kauas, kauas oli hänet kohtalo temmannut pois sen tyköä. Missä hänen
vaimonsa on, siinä paikassa ei hän uskalla näyttää itseänsä.
Piilotellen kuljeksia täytyy hänen, kaukana erillään vaimostansa, ei
hän edes sanomaakaan voi saada hänestä.
Öisin unissansa, päivin ajatuksissansa on hänellä aina vaan vaimonsa.
Kedolla puhkee kukkaset, ja kun hän niissä näkee liljakukan, muistuu
hänelle siitä mieleen hänen vaimonsa rakas nimi -- missä vaan hän muita
naisia näkee, tunnustelee hän niissä jotain hänen vaimoansa
muistuttelevaa, edes yhtä pikkuista senkaltaista juonnetta -- ja
monesti hän surulla ajattelee: "Minkätähden nämät kaikki ovat näin
onnelliset, ainoasti minun vaimoni on onneton?"
Yhtenä yönä hän taas vaimostaan oli unta nähnyt, kyynelehtimästä,
murehtivasta, häntä hyväilevästä vaimostansa, ja hänen huulensa vielä
värisi tuskallisesta suudelmasta, jonka tuo unissa nähty armas haamu
oli niin elävästi painanut siihen -- silloin pakolainen kavahti ylös
vuoteeltaan, tarttui matkasauvahansa, puki päälleen kerjäläisen ryysyt,
ja läksi vaimoansa tapaamaan.
Hän tunsi, että ne unennäöt hänet surmaavat, jos ei hän lähde. Joka yö
hän vaan näki unta vaimostaan, oli istuvinaan sen vieressä,
puhuttelevinaan sitä, ja päivällä hän pyörtyneellä päällä yhä vaan
ajatteli tuota jälleen kadonnutta unennäköä. Semmoinen on tie
hulluuteen.
Hänen täytyi lähteä vaimonsa puheille, vaikka olisi siellä mikä vaara
tahansa vastassa, hänen täytyi saada hänet nähdä. Vaikka vaan yhdeksi
silmänräpäyksen ajaksi saada nähdä hänet; vaikka vaan yhtä sanaa
virkkaa hänelle, vaikka vaan kerta edes sulkea hänet syliin,
todellisesti, valveilla silmin ei vaan tuossa suloisessa unennäössä --
ja sitten tulkoon turmio, saakoon surma, tapahtukoon mikä hyvänsä!
Hän kulki kerjäläis-puvussa kylästä kylään; tiellä koirat jokapaikassa
haukkuen juoksivat hänen perässänsä; muutamin paikoin maapoliisit
piesten ajoivat hänet ulos piirikuntansa rajoista; vieraitten ihmisten
kynnyksellä söi hän suuruspalansa; metsien peitossa nukkui hän yönsä;
jalkasin täytyi kulkea koko se pitkä, vaivaloinen matka; rankka sade,
syksyinen myrsky usein pieksivät häntä, sitten samoin tuiskuava lumi,
talvinen pyry. Kaikkea sitä hän tuskin huomasikaan, yksi vaan hänen
mielessänsä oli, yksi ainoa ajatus vaan, ajatus, joka hänen hengelleen,
ruumiilleen voimaa antoi -- yhteentulon hetken ajatus! Sitä hän sadalla
eri tavalla kuvitteli mielessänsä, ja oli yksi kuvitelma aina kauniimpi
toistansa. Niinpä hän päätti itseksensä: että hän yöllä ikkunan kautta
puhuttelisi vaimoansa, ikkunasta menisi sisään -- taikka: että hän
kadulla astuisi, almua kerjäten, hänen eteensä -- taikka: että hän
kirjoittaisi vaimolleen kirjeen, ilmoittaen olevansa täällä, vaan
sitten samassa astuisi sisään omaan huoneesensa, ikään kuin eksyksissä.
Kuinkapa oli hänen vaimonsa säikähtyvä ja riemastuva yht'aikaa! Sen
posket on varmaan vaalenevat aivan ja sitten taas lentävät
tulipunaiseksi. Vavahtaen oli vaimo varmaan tarttuva miehensä käsiin ja
pelollisena vaipuva hänen rintaansa vasten, ikään kuin tahtoisi peittää
itsensä vierailta silmiltä. Kuinkapa oli sydämensä kovasti sykkivä --
ja kuinka hiljaa oli hän suikahtava suukkosensa, että vaan ei kukaan
kuulisi! -- Näitä miettiessänsä pakolainen ei tuntenutkaan kuinka hänen
ympärillään tuisku vinkui, piesten hänen kasvojaan lumihiutaleilla, ei
että koirat häntä vainosivat tiellä, ei että ihmiset soimaellen ajoivat
ulos kylistään, ei että tie oli niin pitkä, niin vaivaloinen!
* * * * *
Eräänä kylmänä talvi-iltana hämärässä saapui pakolainen siihen
kaupunkiin missä hänen peritty kotinsa oli, ja mihin hän oli jättänyt
vaimonsa.
Vaivaisen muotoisena astui hän verkkaan katuja myöten. Tuli hänelle
useampia tuttavia vastaan; mutta hänen suureksi mielihyväkseen kaikki
vaan menivät sivuitse, yksikään ei tuntenut häntä.
Vihdoin joutui hän tuolle ikävöidylle paikalle -- oman kotinsa
edustalle.
Ovi oli auki. Vanha palvelia seisoi portin suussa, ällistellen, savuja
vedellen. Kerjäläinen toivotti "hyvää iltaa!"
"Mene Jumalan nimeen", ärjäisi passari, "täällä ei ole ketään kotona."
"Jumala suokoon tuhannenkertaisen palkkion!" mankui kerjäläinen ja
istahti portin viereen kulmakivelle.
Palvelia meni sisään; hän ei viitsinyt riidelläkään tuommoisen
repaleisen retkaleen kanssa, ussutti vaan koiran hänen päälleen,
suuren, piikkikauluksisen kahlekoiran.
Koira, hampaitaan irvistellen, harpaten karkasi kerjäläistä vastaan --
vaan perille päästyä rupesi hyppelemään hänen ympärillään iloisella,
rakkaalla haukunnalla; lopuksi vatsallaan ryömi hänen eteensä ja
uskollisella, riemullisella hypähdyksellä laski itsensä makaamaan
kerjäläisen jalkojen juureen, pistäen kuononsa hänen repaleisen
mekkonsa alle ja nuollen sen peitossa olevaa kättä.
Samassa kuului hevoskavioin kopina, ja katua myöten ajoi karautti komea
ratsuseura. Nainen oli joukossa etumaisena, puettu koreaan ratsupukuun;
kolme, neljä herraa häntä seurasi. Iloisesti nauraen kääntyi se nainen
yhden seuraajansa puoleen, joka pudonneen nenäliinan, täyttä vauhtia
ajaen, maasta oli nostanut, ja sitä takaisin-antaissaan herran kasvot
kallistuivat niin likelle naista, että ne ojennettuun, sievään kätöseen
ulottuivat. Ei kukaan kenties huomannut että herra kättä suuteli -- ei
kukaan, paitsi tuo kerjäläinen kulmakivellä. -- Se nainen oli hänen oma
puolisonsa!
Tuntemattomien ratsumiesten silmät rohkealla hymyllä katselivat tuon
kauniin naisen kasvoihin, ja tämän säihkyvät silmät heittivät
houkuttelevia iskuja milloin yhteen, milloin toiseen.
"Tämä ei voi olla minun vaimoni", arveli itsekseen tulokas, "hänen
seuralaisensa myös ovat kaikki tuntemattomia. Se on kenties joku muu,
joka niin ilkeästi on minun vaimoni näköinen. Se mahtaa olla joku
naiskunniansa hylännyt heittiö, tarpeeksi jo hylkiö, iskeäkseen silmää
tuolla tavalla -- ja minun epäjumalani näköinen hän on kuitenkin
juonteesta juonteesen!"
Samassa ratsasjoukko saapui portille ja siihen he kaikki käänsivät
hevosensa, niinkuin omaan kotiinsa ainakin. Kaikkein ensiksi poikkesi
tuo nainen portille päin. Pakolainen seisoi siinä, tunnottomaksi,
elottomaksi haamuksi jäätyneenä, kerjäläis-ryysyissänsä,
kalmankarvaisella muodolla, silmät tuimina, peloittavina.
Naisen hevonen poikkesi portille ennen kuin muu seura. Vimmaisesti
kääntyi nainen, huiskahti tuota hämmästynyttä haamua piiskallaan ja
huusi hänelle ylenkatseellisella äänellä: "Pois tieltä, retkale!" ja
samassa hän hurjasti karautti hevostaan miehen päälle. Kerjäläinen ei
väistynyt, hevonen löi hänet kumoon ja hypähti hänen ylitsensä;
teikkaroivan naisen seuralaiset nauraen laskivat muutamia kokkapuheita
lumessa, loassa pyörivästä kerjäläisestä, ja ajoivat karauttivat naisen
jälestä pihaan. Äreä passari lukitsi heidän perästään portin, hirveästi
kiroten, ainoasti kahle-koira vinkui ja ulvoi, koetellen kaivaa loukkoa
portin alatse.
Mutta pakolais-parka kavahti ylös maasta. Hänen päänsä oli pahasti
loukkautunut, mutta pahempi kipu vielä hänen sydämessään tuntui. Pois
meni hän horjuvilla askelilla ja etsi itselleen maja-paikan muuanne.
Kylläpä hän tiesi paikan, missä hänet mieluummin otetaan vastaan, missä
häntä paremmin muistetaan, mistä häntä ei pois karkoiteta --
vankihuoneen!
* * * * *
Iloinen melu kuuluu herrastalosta; rouva lentää tanssissa kädestä
käteen -- huhuupa pahan-ilkinen maailma että hän myös rakkaudessakin
samoin lentää. Yhteenlyödyt pikarit kilisevät, nyt on Laskiaisen
viimeinen päivä, on hulluttelijain juhlapäivä; kaikki ihmiset
iloitsevat, riemuitsevat, tuskinpa on sijaa talossa kaikilla rakkailla
ystävillä, ei ole yhtään surullisen näköistä, emännän ilo kaikkia
hurmauttaa. -- -- --
Ja rouvan mies juuri tänä päivänä sai tuomionsa kapinallisuuden tähden.
Tuomarien eteen ilmautui usein nainen suruvaatteissa, joka rukoeli
vangin puolesta. Kun ei löytynyt yhtään seikkaa, joka olisi voinut
hänen syytään helpoittaa, toi se nainen sen sijaan kyynelensä hänelle
puolustukseksi.
Turhaan rukoili hän; korkea oikeus on kovasydäminen. Tuomio lausuttiin,
kivenkovasti, leppymättä.
Tuomarit joskus murehtivat yhdessä sen naisen kanssa, surkuttelivat,
lohduttelivat, vaan tuomion he kuitenkin lausuivat.
He neuvoivat naista kuitenkin, käskivät mennä tuonne, mistä armot
tulee, käskivät hänen viedä rukouksensa hallitsian, valta-istuimen
eteen -- mitä oikeus on tuominnut, sen voi armo jälleen kumota.
Nainen kävi kaikissa paikoissa, mistä armoa voi olla toivossa, hän
lankesi valtiasten jalkain juureen, suuteli heidän käsiään, koko päivän
seisoi heidän ovensa kynnyksellä, makasi aamuin, illoin polvillaan
Jumalan edessä, koko päivän ihmisten edessä, anellen, rukoellen
anteeksi tuolle miehelle, jota hän niin rakasti.
Eräänä päivänä yksi noista valta-miehistä kysyi häneltä: "Miksikä te
näin rukoilette miehen puolesta, jolle oma vaimonsa on petturiksi
ruvennut, jolla ei ole nyt vaimoa, ei sukua?"
"Nytpä hän onkin siis kokonaan minun omani!" vastasi masentumaton
nainen.
"No sitten tuleekin teidän saada hänet kokonaan omaksenne!"
* * * * *
Seuraavana päivänä päästettiin vanki vapauteen.
Kun hän astui ulos vankihuoneen ovesta, oli nainen siellä polvillaan,
mustissa vaatteissa, linnikko silmien peittona; hän nihkutteli.
Vanki oli kuullut vartiainsa puhelevan tuosta naisesta. Joka päivä oli
se käynyt siellä, hänen vointiansa kuulustelemassa, ruokaa ja kirjoja
lähetellyt, vartioille rahaa lahjoitellut, siksi että olisivat laupiaat
vangille, ja että vanki myös saisi tietää mitä nainen hänen
vapauttamisekseen oli tehnyt.
Ulos vankihuoneesta astuessaan, tunsi mies sen naisen entiseksi
hylätyksi armaakseen, joka häntä niin syvästi rakasti, vaan jota hän ei
ollut muistanut usein, paitsi silloin kun omatunto häntä vaivasi.
Nainen tarttui kahleista vapautettuihin käsihin ja peitti ne
suudelmillaan, kyyneleillään. Mutta mies salaa sydämessään vannoi sen
valan että hänen kätensä jokainen liikunto, niin kauan kun hän eli, oli
tarkoittava sen naisen onnea.
* * * * *
Iloinen melu kuuluu herrastalosta. -- -- Kesken tanssiriemua astuu
kutsumaton vieras ilosaliin. Hän on virkamies. -- Melu keskeytyy, rouva
menee kutsumatonta vierasta vastaan ja kysyy syytä hänen tuloonsa.
"Tämä talo, armollinen rouva, ei ole enää teidän. Teidän miehenne on
tuomittu, hänen omaisuutensa on otettu kruunun omaksi."
Nainen vaaleni.
"Lähden sitten rukoilemaan, että tuomio peruutettaisiin. Lähden anomaan
armoa hänelle."
"Jo on myöhäistä. Hän on jo saanut armon."
"Niin olen siis taas hänen vaimonsa!" huudahti riemuiten rouva.
"Ette enää, eronpyynti on annettu oikeuteen teitä vastaan."
Samassa ovi aukeni ja hämmästyneen joukkion keskelle astui
kalmankelmeä, vaalea kerjäläinen, hirvittävä muodoltaan -- oikealla
kädellänsä hän talutti vapisevaa naista, joka oli suruvaatteissa,
silmät linnikolla peitettynä, ja itkeä nihkutteli niin kovasti -- ja
kaikki nuot monet ilosta paistavat kasvot ilmoittivat nyt huolta ja
pelkoa, ja kaikki nuot ilovieraat seisoivat ääneti liikahtamatta, ikään
kuin kivettyneinä talon-isännän masentavista katseista.
Ainoasti tuo nainen suruvaatteissa itkeä nyyhkitteli kuuluvasti -- itki
ilosta -- voittoriemusta.