Aronvari.
Sydän-yö taisi olla, koska me, päästyämme toista sataa tynnyrin-alaa
avaruisen maissipellon päähän, keksimme pienen mökin, joka seisoi
puoleksi peitossa hietaharjun sisässä. Se oli "Säkene"-krouvi.
Syrjässä se on maantieltä. Melkein alempana Theiss-joen ranta-äyrästä
seisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneenä hiekkaharjuun, hopeapaju- ja
Kanadanpoppeli-viidakko ympärillään.
Koirien haukunta vasta huomautti meitä, niin että me tuon peitetyn
mökin näimme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta,
vihaisella haukkumisella käyden meidän kimppuhumme. Silmänräpäyksessä
olivat ne oikein säännöllisen sotajoukon tarkkuudella meidät
piirittäneet sekä edestä että takaa ja molemmilta sivuilta.
Oppaamme, vanha hevospaimen, hätäilemättä hyppäsi alas hevosen selästä,
kykähtihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja rupesi,
rummutellen nenäluutansa sormella, soittamaan jotain äkäistä,
pilkallista nenä-ääntä, ja ryömi yhä näin kykkisillään vihaisimpaa
koiraa lähemmäksi.
Tämä sitä outoa temppua paheksuen irvistelemään, ensimmäisen kerran
perästä se jo pyörähti ja karkasi taaksepäin, toisenpa kerran perästä
koirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittivät onneansa, kun mitä
kauimmaksi pääsivät pakoon!
"Onpa se heille vastahakoinen, se temppu", virkkoi oppaamme, pujahtaen
ylös. "Näin suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen, eikä
viheltäminen, eikä lyöminenkään -- ne pojat tempaisevat ihmisen maahan
hevosen selästä, haukkaavat hampain kiinni kärryin pyöriin, rikkovat
markkinoille menevän kerjäläisen käsikärryt, repäisevät mekon alas
pippurilta haisevan Slovakin selästä mutta hevospaimen, kas se niiden
tavat tuntee, se vaan niiden eteen kyykähtää maahan, ja rummuttaa
nenäluutansa, ja näin koirat muristen, inisten pötkivät pakoon,
niinkuin olisi rutto perään-ajamassa, eivätkä enää sinä päivänä esille
pujahda".
Pian me seisoimme krouvin oven edessä.
Mökki oli hyvässä kunnossa pidetty. Huolellisen, sievistävän käden
jäljet näkyi siinä jokapaikassa. Kyllä näkyi, että isäntä ei asunut
siellä niin paljon muille kuin itselleen mieliksi.
"Tuota kunnioitettavaa isäntää tuossa tulee kutsua 'herra
Schallaiksi'", neuvoi meitä oppaamme. "Ei hänelle ole mieleen, kun
häntä sinuttelee, ja jos krouvariksi karahteeraa, niin hän
silmittömäksi suuttuu".
Ei meidän ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui
krouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, päästä jalkoihin
valkeassa asussa, nimittäin paidassa ja pöksyissä. Häveliäs Magyari ei
vuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu päältään liinavaatteitaan, ja herra
Schallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. Päässä vaan oli suuri
lammasnahkainen karvalakki -- ei siksi että se lämmittäisi -- sillä oli
vaan virkana osoittaa että hän se oli isäntä talossa.
Oppaamme kuiskasi hänelle muutamia sanoja, antaen meidät näin hänen
huostahansa, ja sitten, sanottuansa meille jäähyväiset, hän vielä
samana yönä ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea.
Mutta herra Schallai, kuultuaan että me jo olimme illallista syöneet,
vei meidät pieneen sisäkammariin, jossa oli sänky, lukemattomilla
höyhentyynyillä ja polstareilla torninkorkuiseksi rakennettu -- siihen
meidän piti upottaa itsemme, käski hän; näin tervetulleina vieraina hän
meitä kohteli.
Aamulla varhain astui herra Schallai sisään luoksemme ja herätti meidät
sillä hauskalla sanomalla, että naapuritaloissa poliisi on käymässä,
joka pian oli tännekin ilmautuva.
Säikähdyksellä me karkasimme ylös ja ilmoitimme hänelle aikomuksemme
kohta taas palata Theiss-joen toiselle rannalle.
"Ei huoli heitä pelätä", virkkoi hän. "Ne vaan varkaita hakevat,
teidänkaltaisten ihmisten ei pidä joutua heidän kynsiinsä. Ja muuten
olisikin jo myöhäistä poispaeta; ne huomaisivat teidät ja siitä paljon
pikemmin saisivat epäluulon. Pysykää vaan tässä kammarissa ja syökää
aamiaista siksi, sitten me keksimme heille jonkun kepposen."
Me istahdimme aamiaispöytään. Herra Schallai puolestaan kävi, piippu
suussa, seisomaan kuistille. Kumppalini valitti: "En tiedä mikä minun
on -- tuntuu ikään kuin kurkkuni olisi käynyt niin hataaksi, ettei
palanenkaan ruokaa tahdo mennä alas." -- Minunkin laitani oli aivan
sama. Pelolla on ihmiseen ihmeesti kuristava vaikutus.
Eipä aikaakaan, niin näimme sykkivällä sydämellä kuinka eräs
poliisipäällikkö kuuden panduurin (santarmin) kanssa ajoi karautti
ikkunan sivuitse. Herra Schallai tuolla ulkona tervehti heitä
iloisimmalla tavalla, kumartaen syvälle, ja poliisipäällikkö puolestaan
vastasi tylyllä, kovalla äänellä:
"Epäluulon alaisia ihmisiä haemme." Näin sanoen hän hyppäsi maahan
hevosen selästä ja astui sisään.
"Olkaa niin hyvät", vastasi krouvari rauhallisella, kylmäkiskoisella
äänellä ja avasi heille oven.
Kumppalini raappi nenäänsä: "Soisinpa, että nyt ei omantuntoni päällä
olisi sen raskaampaa painoa kuin jonkun varsan varastaminen."
Silmänräpäyksen kuluttua kuulimme kuinka panduurit helisevin
kannustimin astuivat vierastupaan, johonpäin meidän kammarimme ovi
kävi. Herra Schallai heidän ympärillään pyöri ja hyöri.
"Olkaa niin hyvät ja painakaa puuta, armollinen herra ja kunnon miehet!
-- Kaukaako tullaan? Ollaanko väsyksissä? Saako tarjota jotain?
Arvaanpa, että tuli jano. Mitä saisin luvan tarjota? Viiniäkö
suvaitsette vaiko paloviinaa? Hyvin hyviä viinirypäleitä sain tänä
vuonna, juuri laskin ne tapin taaksi."
"No miks'ei! virkkoi poliisipäällikkö äreällä, tylyllä äänellä. Mutta
joutuun, sillä meillä on kiire; ennen kun talosi saamme läpihaetuksi,
tulee keskipäivä. Noille pojille ryyppy, minulle viini lienee parempi."
Herra Schallai juoksi kaapillensa, valitsi kuusi ahdaskaulaista
ruukkua, täytti ne reunoilleen oivallisella sikunaviinalla, asetti ne
pöydälle, ja toi päällikön eteen lasillisen hyvää viiniä. Sitten hän
siellä rupesi juttelemaan, leikkiä laskemaan ja piloja puhumaan heidän
kanssansa, jolla aikaa samassa katsoi kuka panduureista kaikkein
typerimmältä näytti. Sen ympärillä hän hyöri ja pyöri siksi, kunnes
kenenkään huomaamatta sai yhden noista ahdaskaulaisista ruukuista
pujahdutetuksi hänen taskuhunsa, ja sitten hän taas jutteli ja puhui
piloja yhtä mittaa.
Päällikkö sillä välin sai lasinsa tyhjäksi. Ja sitten, pyyhkien
vaksittuja, tuuheita, lyhyitä viiksejänsä hän murahti: "Kas nyt
käykäämme työhön käsin!"
"Eikö sais tarjota vielä lasillista?" kysyi kohtelias krouvari, ja kun
päällikkö teki kieltävän viittauksen, hän kääntyi panduurein puoleen:
"Entäs kenties teille, veikkoseni kelpaisi?"
Mutta samassa yht'äkkiä, ikään kuin olisi hänen mielihyvänsä veitsellä
katki leikattu, hänen muotonsa muuttui mustaksi, hän rupesi vihaisesti
pudistamaan päätänsä, luki pöydällä seisovat viisi ruukkua ja virkkoi
vimmaisella suuttumuksella panduureille: "Vai niin, veli-kultaseni,
sepä vasta on lysti kepponen! Minä teidän eteenne toin kuusi ruukkua,
ja kun vaan pyörähdän ympäri, niin onkin ainoasti viisi pöydällä!"
Päällikkö ärähti hänelle: "Et toki luule, että me sen olemme
varastaneet?'
"Vai pitäisi mun uskoman muka, että se itsestään on lähtenyt lentoon
tai että joku, ryypyn ottaessaan, on sen nielaissut alas kurkkuunsa?
Senhän jokainen kumminkin voi nähdä, että ruukku ei enää ole siellä."
"No tutki sitten vaikka noiden poikien vaatteet, niin kauan kuin ne
täällä ovat, ettet sitten tarinoi heidän sen vieneen!"
"Todellakaan en aio sitä jättää tekemättä, ilman teidän
käskemättännekään!" virkkoi krouvari uhkamielin ja rupesi koperoimaan
panduurein taskuja, ja aika kummastunut hän oli olevinaan, kun hän
hänelle tietystä taskusta löysi ruukkunsa.
"Vai niin!" huusi hän, vetäen se esiin. "Tämähän se minun
ruukkuni onkin! No olettepa te, kun olettekin, juuri oivallisia
varkaidenpyytäjiä. Minä teille viiniä annoin, ja paloviinaa annoin,
vaan te kiitokseksi siitä minun ruukkuni näpistätte pois. Te muka
rosvoja haette, ja itse rosvoilette kunnialliselta ihmiseltä. Te
tulette ihmisen kotia läpinuuskimaan siksi vaan että te veisitte pois,
mihin sormenne sattuvat. Te haette luulon-alaisia ihmisiä muka! Eipä
olekaan minun talossani sinä ilmoisna ikänä käynyt yhtään muuta
luulon-alaista ihmistä kuin te! Enkä heitäkään asiaa siihen! Minä menen
maaherran luo -- minä vien kanteen tuomarille! Heidän pitää saada
tietää, minkälaista kunnon joukkiota te olette!"
Poliisipäällikkö oli pahemmassa kuin pulassa. Hän oli vihan vimmassa.
"Älä näin hauku!" ärjäisi hän krouvarille, puoleksi peloitellen,
puoleksi lepytellen.
"Vai eikö saisi haukkua!" ärjäisi toinen vastaan vielä kovemmalla
äänellä.
"Minua kumminkaan et saa haukkua, sen aion näyttää!"
"Sitäpä tahtoisin nähdä!"
"No näe sitten", tiuskasi päällikkö vihaisesti, läksi ulos tuvasta,
paiskasi oven kiinni, hyppäsi hevosen selkään, ajoi pois panduuriensa
kanssa, voittoriemulla huutaen kuistista yhä vielä haukuskelevalle
krouvarille: "No riitele sitten oman itses kanssa!" ja niin meni
tiehensä, nostellen tomupilviä jälkeensä.
Mutta herra Schallai, käsiänsä hieroen, tuli sisään meidän luoksemme,
iski veitikkamaisesti silmää ja virkkoi: "Jo nyt voitte olla täydessä
turvassa. Niin kauan kuin hän poliisipäällikön virassa pysyy, ei hän
enää ikinä tule tänne huonettani läpinuuskimaan!"
Tässä krouvissa me sitten lymysimme kolme viikkoa.