Kuolleista noussut.
Me ratsastimme eteenpäin. Meillä oli nyt johdattajana nuori vävy, joka
tietysti hartaimmin halusi päästä perille etsittyyn paikkaan. Tuskin
voimme hänen jäljissään pysyä.
Pian pääsimme rämäkän syrjään. Ruo'osto alkoi harveta; sen siaan peitti
tiheä pajupensaikko tien, pehmeässä mudassa näkyivät edellämme
kulkeneiden hevosten jäljet, ja maa koveni kovenemistaan jalkaimme
alla. Hetken päästä olimme kuivalla pohjalla.
Vävyn ratsu alkoi iloisesti ja kodikkaasti hirnua, tuntien paikan.
Pajupuiden välistä astui näkyviin vähäinen nurmea kasvava aukko, josta
osa oli ryytimaaksi raadettu ja kyökkikasvilla istutettu. Ryytimaan
ääressä seisoi maja, joka kokonaan oli ruo'oista rakennettu.
Metsähumala peitti tuuheilla lehdillään koko huonerakennuksen katon
harjalle saakka. Viereen oli rakennettu tulisia, jota ontelo,
surkean-näköinen paju varjosi riippuvilla oksillansa. Leimuavalla
tulella kiehui kattilassa jotakin. Ääressä pyöri toimissaan nuori
vaimo, esiliinalla liehteen hiiliä syttymään.
Töminän kuultuaan vaimo kääntyi ja katsoi kämmen silmien päällä
pajukkoon. Vanha hevospaimen kääntyi vävyynsä: "Jää tähän", sanoi hän,
"minä tahdon ensin häntä puhutella", ja hän ratsasti edelleen. Vävy jäi
odottamaan, me seurasimme vanhusta.
Vaimon luo päästyään hevospaimen hyppäsi ratsun selästä: "No,
tyttäreni", sanoi hän, "minä tuon uutisia; nämät ystävät ovat nähneet
herrasi".
Vaimon kasvot punastuivat. "Elääkö hän?" kysyi hän erittäin
riemastuneena.
"Elää juuri elääkseen", sanoi hevospaimen, "mutta ei hänellä ole kättä,
ei jalkaa jäljillä".
"Siitä mä vähän huolin", lausui ilosta loistain vaimo, "kun vaan on
elossa; minäpä heti riennän hänen luoksensa".
"Älähän toki, tyttäreni, mihinkä sinä menisit! Kolmekymmentä penikulmaa
on täältä siihen paikkaan, johon hän jäi, ja päälliseksi vielä on hän
vankeudessa", lausui tuo hyvä vanhus, ja onneksi oli, ett'ei tyttö
häneen katsonut, sillä sitä sanoessaan hän ei voinut kasvoiltansa
häätää naurun eleitä, jotka ajoivat hänen sanojansa valeeksi.
"Olipa vaikka olisi maailman äärillä, hän ei sittenkään kaukana ole",
soperti pusztan kukkanen, esiliinan liepeellä silmäänsä pyyhkästen,
"jospa vielä olis haudattukin, menisinpä sittenkin hänen tähtensä".
Tällä silmänräpäyksellä rupesi varviosta kuulumaan laulu: En vagyok a
Petri gulyás.
Vanha hevospaimen ei enää kauemmin voinut itseänsä hillitä, vaan
purskahti nauramaan; mutta vaimon poskille näytti kaikki hänen verensä
rientävän: "Todentotta onkin se Gergely", huudahti hän käsiään
paukuttain; eikä hän tainnuksiin mennyt, vaan alkoi sen siaan
orjan-tappurain ja pensasten halki juosta sitä kohden, josta laulu
kuului. Hetken päästä nuori vävy nosti syliinsä hevosen selkään
armahansa, joka hellästi kietoi ihanan kauniit käsivartensa sotilaan
kaulan ympäri.
Kun meidän tykömme tulivat, laski Gergely vaimonsa maahan hevosen
selästä. Magyarilainen ei mielellään hyväile toista muiden läsnä
ollessa, ei yksin puolisoansakaan. Vaimo riensi tulensialle, ja
tunti-neljänneksen kuluttua laittoi hän meille semmoisen kesti-atrian
keitettyä lihaa ja paistettua kalaa, ett'ei toverini saattanut olla
tunnustamatta, että tuskin vara-kuvernöörinä ollessaan oli parempaa
syönyt. Hän unhotti, että oli hevospaimeneksi naamioittu.
Sitten toi vaimo esille leilin, joka oli täynnänsä hyvää tarha-viiniä.
Viini saatti itsekunkin unhottamaan omat vastuksensa, ja niin tapahtui,
että kaikki tahtoivat Gergely'lta kuulla hänen vaiheitansa.
"No, poikani", lausui vanhus, "sanoppas nyt, kuinka tässä olet ilpo
elävänä, vaikka kerran jo kuolit?"
Gergely veti puolison viereensä nurmikolle, joka samalla oli pöytänä ja
sohvana, ja kertoi lyhyesti muutamilla sanoilla tuon surkean
tapahtuman, iloisesti leikkiä laskien, juuri kuin olisi lystillisestä
kohtauksesta haastellut.
"Kács'in onnettomassa tappelussa olin jo saanut kaksi miekan-lyömää,
kun kaksitoista-naulaisen kanuunankuulan viuhka löi minut hevosen
selästä maahan. Nauratte, appeni, sille sanalle, mutta tosiaankin:
johon ukonnuoli sattuu, ei ole pahemmin lyöty kuin se, jota tykinkuulan
viuhka kohtaa. Näinpä minä Puolalaisen, jonka reidestä tykinkuulan
viuhka katkaisi jalan, ihoa raamustamattakaan, ja Komárom'in
linnoituksissa, joissa ammuttiin neljäkolmatta naulaisilla tykillä
havaittiin kokonainen rivi sotilaita kaatuneen vähimmättäkään haavatta.
"Vasta ison ajan päästä rupesin tointumaan; toinen puoli ruumistani oli
ajetuksissa ja päässäni suhisi yhä vielä, juuri kuin olisin ollut veden
alla. Sotaa kesti kestämistään. Ma makasin siinä keskellä sotakenttää;
sotilasjoukkoja kulki ohitseni, ympäritseni oikealla ja vasemmalla
puolella. Kerran muutama komppania Kroatilaisia hyökkäsi niin likelle,
että äärimmäiset kopraalit ulottuivat minuun painetillaan. Kaksi pisti
minua, yksi osasi kylkeeni. Vaan minäpä en sittenkään liikahtanut,
jonka vuoksi luulivat minun kuolleeksi eivätkä sen enempää minusta
huolineet.
"Myöhemmin, puolen tunnin kuluttua ratsasti siitä aika vauhtia
raskas-aseista hevosväkeä. Yksi heistä havaitsi minun olevan
hevospaimenen, ja muista eroten ajoi hän täyttä laukkaa luokseni ja
tahtoi ratsastaa päälleni. Vaan onpa hyvin opetetulla hevosella se
tapa, ett'ei koskaan astu edessä makaavan ihmisen päälle. Neljänneksen
tuntia edespäin ajaa tömisteli kyrasieri päälläni, ratsun kertaakaan
ruumiilleni astumatta. Se juoksi aina niin ristiin, ett'ei koskenutkaan
minuun kengällänsä.
"Minä en tehnyt ainoatakaan liikahdusta, joka olis ilmoittanut hengissä
olevani. Makasin järkähtymätönnä kuin kivi. Lopuksi heitti kyrasieri
minut siihen.
"Viimein tuli siihen tykistö. Muutama kanuuna asetettiin tuskin
viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Hevoset ylöttyivät melkein
sinne asti, kun kanuuna käännettiin.
"Ruvettiinpa ammuskelemaan. Tykinkuulat lentelivät suhisten ylitseni,
ruutin kuonaa varisi päälleni, ja toiselta puolen tähdätyt viisto
(rikosetti-) laukaukset hyppelivät ristiin rastiin ylitseni ja
sirottivat päälleni irti revittyä hietaa ja someroa.
"Myöhään iltaan ammuskeltiin siinä kahden puolen. Loppuipa viimein sota.
Ma havaitsin magyarilaiset sotajoukot hajoitetuiksi. Yksi pataljoona
tahtoi ryntäistä vihollisten läpitse, vaan sai siinä yrityksessä
enimmäksi osaksi surmansa. Sen lipun pelastivat neljä husaaria
ja antoivat, kuten sittemmin kuulin, kenraalille, sanoen:
'Tuoss' on kahdeksannen pataljoonan sotalippu; väestö itse jäi
tappelutantereelle'. Minäpä myös jäin menetetylle sotakentälle.
"Illalla, kun jo alkoi pimeä tulla, nousin minä, katsoin ympärilleni ja
näin kaukana, siellä missä Magyarilaisten sotajoukot aamulla seisoivat,
vahtitulia loistavan yhdessä rivissä. Ne olivat etäällä minusta, ja ma
voin tuskin pystyssäkään pysyä; vaan läksinpä kuitenkin liikkeelle
leiriä etsimään. Hiljaksensa kulkien, välistä nelin kontatenkin pääsin
myöhään yöllä ensimäiselle vartiatulelle. Vahti havaitsi minut, ja
hänen huudostaan huomasin olevani keisarin laumojen keskellä. Silloin
en enää huolinut, tehtäisiinpä minulle mitä tahansa. Tulipa siihen
vartioston päämies. Ma rukoilin häntä tappamaan minua, jos niin
haluttaisi, vaan ei kauemmin jättämään kurjaan tilahani. Mies oli
itkemäisillään; niin kävi hänen minua sääliksi. Hän sitoi itse haavani,
laittoi minut tulen ääreen makaamaan ja toimitti ruokaa sekä juomaa.
"Seuraavana päivänä piti heidän marssia eteenpäin. Minun jättivät ynnä
muiden vankien kanssa erääsen hävitettyyn kylään. Vahdin pitoa varten
jäi kanssamme muutamia Serviläisiä, jotka eivät tappelussa olisi
voineet mitään hyötyä tehdä.
"Eräänä ehtoona näin kirkon akkunasta, johon olimme suljetut, että
kaksi Serviläistä hieroi kauppaa Kimistäni. Toinen oli ostanut sen
kymmenellä floriinilla muutamalta huonolta ratsastajalta, jonka oli
pakko hukata se, koska tuo jalo eläin ei päästänyt ketään selkäänsä.
Serviläinen oli monta monituista kertaa ollut niskansa taittamaisillaan
sen kanssa, jonka vuoksi oli päättänyt saattaa turmioon jonkun
toverinsa; vaan vähintäin kaksi floriinia tahtoi hän voittaa. Siinä
kuuluvissani tekivät kauppaa hyvästä hevosestani, jot'en olisi
kokonaisesta kylästä antanut. Toinen pyysi kahtatoista floriinia,
toinen ei kymmentä enempää luvannut, vaan toinen tahtoi missä
tapauksessa tahansa ostaa, toinen missä tapauksessa tahansa myydä;
mutta kumpikaan ei luopunut hintamäärästään. Siksipä loppuikin leikki
niin, että joutuivat miehet tappeluun, ja aika lailla toisiaan
möksittyään suostuivat seuraavana aamuna tekemään kaupan.
"En tiedä, hieroivatko sitten seuraavana päivänä kauppaa. Minä karkasin
vielä samana yönä akkunan kautta ja vein Kimini pois".
Ihminen ei millään niin huvita toista, kuin jos itse kärsimiä
vaivojansa kertoelee semmoisessa tilassa, jossa ei keltään puutu
mitään, iloisessa ja hupaisessa toveriseurassa, iloisesti leimuavan
tulen ja riemua tuottavan viinan ääressä, ja hän riemastuu
vaikutuksesta, minkä loihtiipi kuuntelevain kasvoille niiden
hirvittävien tapausten kerronta, jotka hän itse läheltä on nähnyt,
jotka häntä itseään ovat kohdanneet.
Myöhään iltaseen otimme osaa sen onnellisen perheen ilohon. Sitten
vanhus itse saattoi meitä pajua kasvavalle rannikolle, jonka
selvävetinen, monimutkainen virta ympäröipi saarenteeksi. Virran
keskellä taasen näkee pienen, varvikkoa kasvavan saaren, ja saaren sekä
pajukko-rannan välisessä putaassa keltaisen vesimyllyn, joka
tammilaahkohon kiinitettynä jauhaa siinä, yhtenään jyristen yön
hiljaisuudessa.
Hevospaimen vihelsi kolmasti, jonka jälleen myllyn päältä alkoi kuulua
airojen loiske. Lähenemistään läheni meitä alus, soukka, yhdestä puusta
onsitettu miessurmaaja, jota yksi ainoa mies souti kahdella airolla.
Kun jo oli meitä lähellä, kuiskasi hevospaimen, meihin kääntyen,
korvaamme: "Ei pidä hänelle tehdä hyvää ehtoota; hän sitä ei rakasta.
Hän ei ota alukseensa sitä, joka toivottaa hyvää päivää tai ehtoota".
"Hän lienee kummallinen ihminen".
"Hänellä on tapana sanoa, ett'ei Jumalan suosioon tarvitse ketään
sulkea".
Ruuhen isäntä saapui rantahan. Hän oli tämän salaisen myllyn mylläri.
Sanaakaan hiiskumatta istuimme hänen alukseensa. Mylläri ei myöskään
meiltä kysynyt mitään, vaan istui takaisin perätuhdolle. Hiljakseen
liukui ruuhi meidän kanssamme edelleen pitkin iltahämyyn peittyneen
veden pintaa. Ei kukaan puhunut sanaakaan; ainoa ääni, mi kuultiin, oli
airojen tahdinmukainen kolke.
Saaren päitse kulkiessamme, kuulimme sieltä hiljaisen laulannon.
Mylläri puisti levottomasti päätänsä, synkällä katsannolla jauhain yhtä
ja toista kiroussanaa hampaidensa välissä. Ruuhi mennä soljahteli
eteenpäin, ja jota loitommas eteni, sitä hiljempää kuuluivat saarelta
laulun säveleet.
Toiselle rannalle tultuamme, otin minä käsille muutamia rahoja, mielien
antaa ne myllärille. Hevospaimen huomasi sen, työnsi takaisin käteni ja
mörisi korvaani: "Hän ei rakasta sitä ihmistä, joka antaa rahaa; hän on
kummallinen mies, olenhan sen sanonut".
Hevosemme uivat ylitse, ruuheen sidottuina. Maalle noustua me nousimme
niiden selkään, kuin märät olivatkin, ja ratsastimme hiljakseen
eteenpäin vanhan johtajamme perässä.