Piilopaikka rämähällä.
Ei pienintäkään tuulenleyhkää tuntunut kuuman taivaan alla. Kangastus
väikkyi kaukaisella ilmanrannalla.
Kaukaa, hyvin kaukaa näkyi kaitainen torninhuippu ylös-alaisin
käännettynä aaltoilevan kangastuksen hairauttavassa vedessä, niinkuin
mereen luotu varjo, ja sen ympärillä puuläjiä yksittäin, taikka
etäämpänä joku yksinäisen majan tykönä kasvava puu, kaksinaisessa
muodossa, niinkuin ilmassa riippuva saari, joka ynnä ympärillään
läikkyvän meren kanssa heiluu sinne tänne, toisinaan ollen pienempi,
toisinaan suurempi, toisinaan vaipuen varsin näkymättömiin.
Hietakummulla istui yksinään, nokka pystyssä, puszta-kotka. Se katseli
meitä niin levollisesti, että päästi meidät noin viidenkymmenen
askeleen päähän, eikä sittenkään siipeänsä liikahuttanut.
Siihen heitimme kärrymme, istuimme hevosten selkään ja ratsastimme
pusztan keskelle, hedelmättömään seutuhun, johon ei ollut tietä eikä
jälkiä.
Kesän kuumimmat päivät olivat polttaneet maan kasvittomaksi;
vesiperäisemmissä paikoissa santasekainen, nurmea kasvava maa oli
kovaksi kuivettuaan halkeillut ristin rastin, ja tuonne tänne
siroitetut keltakukat venyivät maassa lehdittöminä ja surkastuneina.
Kevättulvan aikaan oli raavaskarjaa ajettu tuolle suoperäiselle
laitumelle, ja sillä tavoin sotkettu heinämaa oli helteisinä
kesäpäivinä kuivanut rikki.
Muutamin paikoin ilkeät orjantappurat olivat levitelleet kovia
juuriansa kuivassa kulokossa. Niiden siemenet olivat sinne tulleet
Servianmaasta sikojen harjaksissa. Toisessa paikassa oli muuan
myrkyllinen kasvi valloittanut koko suuren alan, julmilla punaisilla
lehdillään vastustaen kuolettavaa kuumuutta.
Ensi aluksi olivat johdattajanamme pusztan halki kärryjen jäljet, jotka
kenties jo olivat kuukauden vanhat. Myöhemmin karjatie kokonaan hävitti
meiltä kärryjen jäljet, ja me ratsastimme umpimähkään merkitöntä
ilmanrantaa kohden.
Puolipäivän aikaan näimme sangen kaukana kaksi vieretysten seisovaa
kaivon vipua. Jano ja toivo, että voisimme siellä kenties tavata
jonkun, veti meitä sinne. Me kuljimme sitä suuntaa kaksi tuntia, ja
vielä näytimme aina olevan yhtä kaukana siitä.
Me emme vielä päässeet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan
lähenevän meitä. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se
hevospaimen. Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin
huojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se käydä
kömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään molemmin puolin
huiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän korren keksi. Mies
istui sangen huolettomasti, hoippuen milloin oikealle, milloin
vasemmalle puolen, välistä valahtain eteen, välistä taappäin, mutta
tasapainosta hän ei koskaan mennyt. Hän nukkui hevosen selässä.
Vaan havaitsipa meidät syövä ratsu ja seisahtui yht'äkkiä, kohottain
päänsä pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli selälleen keikahtua ja
heräsi. Hetken aikaa katsella tuijotti hän eteensä, kunnes keksi meidät
molemmat. Sitten hän sieppasi ruoskan niskaltaan, käänsi hevosensa
meihin päin, ja ruoskallaan kerran ilmaan läiskähyttäin, juurikuin
olisi pistoolilla ampunut, rupesi hän täyttä laukkaa ratsastamaan meitä
kohti.
Nyt vielä paremmin voimme tuntea hänen hevospaimeneksi. Ratsastaissaan
kallistui hän milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen, juuri kuin
olisi tanssinut; hänen ruumiinsa liikkui lakkaamatta. Hän heittäytyi
ehtimiseen taappäin ja piti suitsia höllällä. Välistä hän ei
istunutkaan hevosen selässä, vaan piti ainoastaan molempia polviansa
siinä kiinni. Ratsu ponnisti täyttä vauhtia eteenpäin ja liehtoi
laukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. Hän
katseli eteensä kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei näkynyt
mäen kukkulaa eikä ihmistä. Kukapa tiesi, mitä iloa hän silloin nautti
mielessään?
Kun oli tullut sadan askeleen päähän meistä, painatti hän polvillaan
hevosta, joka paikalla pysähtyi kuin maahan naulattuna. Hän näytti
vakovan meitä.
"Jumal'antakoon Teille hyvää päivää, maamieheni!" huusin minä hänelle.
"Sinulle samoin Jumal'antakoon!" vastasi hän. Hänellä oli oikeus meitä
sinutella: hän oli vanha mies. Harmaita viiksiänsä kahden puolen
sivellen, hän helposti olisi voinut vääntää ne aina korviin asti.
"Mistä tulette? mihin menette?" kysäisi hän sitten hiljempää ja
kävelytti hevosensa lähemmäs meitä.
"Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni", vastasin minä.
"Tuonnempana mielimme vähän seisahtua komitatin rajan ulkopuolella, jos
tiedätte hyvän ja sopivan paikan".
"Miks'en tietäisi? tulkaa kanssani!" sanoi hän viiksiänsä vääntäen
ja silmäillen meitä molempia, meidän hevosiamme ja liikunnoitamme
ihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten hän mitään pahaa luuloa
pitämättä läksi edellämme ratsastamaan.
Koko matkalla hän ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti hänen
kanssansa puheisin, mutta siltä hän pian suun tukki. "Minä en rakasta
paljoa puhetta", vastasi hän ja ratsasti synkkämielisenä edellämme.
Viimeinenkin torninhuippu jo katosi ta'amme, ja eteemme ilmaantui
tummanviheriä lakeus, joka ulottui tuonemmas yli koko näkypiirin: me
tulimme äärettömän rämäkän syrjään.
Kuiva, hedelmätön puszta loppui jättääkseen siaa uudelle,
hirvittävälle, ihmisiltä käymättömälle pusztalle, vesi-pusztalle.
Kentiltä karkoitettu kasvi-elo näytti tänne paenneen. Viheriät
kaihlistot olivat koristetut erittäin kirjavilla suokukilla, maan
peitti muuan yrtti hopeankarvaisilla lehdillä ja keltaisilla kukilla,
ruohoisista lammikoista pilkisteli korkeita kasvia ruusun näköisillä,
kiehkuroihin kasvavilla kukilla, ja korkeakasvuisten ruokojen varsia
aina päihin asti kiertelivät jalappakasvit, ja veden kalvossa uivat
lumpeet taltrikin tapaisin lehtineen, valkoisilla tulpanin muotoisilla
kukillaan ja ruusun näköisillä hedelmillään; ja niin kauas kuin silmä
kantoi, oli aina näkön piirin loppuun nähtävänä ääretön ruo'osto
ruskein ruo'onpäineen.
Hevosemme pysähtyivät hetkeksi kylmää vettä juomaan; päämme päällä
lentää lekutti kovasti rääkyen parvi haikaroita, joiden valkoiset sulat
välkkyivät päiväpaisteessa.
Sitten oppaamme läksi matkaan, kääntäin ratsunsa rämettä kohti ja
kehoittain meitä, että pysyisimme hänen jäljillään; sillä jos sylenkin
syrjään joutuisimme, hukkuisimme hetteesen hevosinemme päivinemme.
Vettä oli paikoin syvemmältä, paikoin matalammalta, ulottuipa välistä
melkein hevosen rintaan saakka, eikä ollut mitään merkkiä, joka olisi
tietä osoittanut.
Oppaamme alkoi täällä olla puheliaampi. Ruo'oston varjoon päästyään
haasteli hän meille, miten tottumaton käviä, vaikkapa monastikin
kulkisi, eksyisi siellä, niin ett'ei osaisi pois, vaan hukkuisi sinne.
Öisin sieltä muka usein kuuluikin hätähuutoa, olipahan sitten että
metsästäjä, kalastaja tai joku takaa-ajettu ihminen taikka kenties itse
takaa-ajajakin oli hairahtunut havaitsemattomaan hetteesen. Toisena ja
kolmantenakin päivänä vielä kuului huutoa, milloin täältä, milloin
kauempaa. Mutta kenpä voisi sinne mennä auttamaan? Juotikkaat ja
vesikäärmehet kuolettavat heidät vihdoin vähitellen. Niin hirvittävä,
niin petollinen on räme.
Ja me kuljimme eteenpäin sangen joutuun. Vesilinnut lentää
kapsahtelivat edessämme ylös pesistään, ruo'ostossa kohisivat
iltapäivän leyhkät kamalasti, kaukaa kuului päristäjä-haikaran surkea
rääkynä. Tämä ihmis-äänen saavuttamaton, synkkä luonnon-elon vilskuna
oli vielä ikävämpi ja tuskallisempi kuin yön hiljaisuus. Täällä tässä
kokonaan uudessa, vieraassa maailmassa, jossa ei maa, vesi, kasvisto
eikä niiden asukkaat olleet tottuneet ihmisten lähisyyteen, -- kuka
uskaltaisi meitä tänne seurata? Pusztalla vaivasi jano, täällä haittasi
vesi; eikä ollut tietä, ei jälkiä mihinkään päin.
Oppaamme pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi kuunnella.
"Joku tulee perässämme", sanoi hän hiljaa.
Hajamielisinä katselimme me ympärillemme. Minä juuri ajattelin, ett'ei
suinkaan kukaan saattaisi olla niin uskalias, että rohkenisi tulla
perässämme, kun kaukaa varsin selvästi kuului kahlaavan hevosen
askelten loiske. Kukahan se voi olla?
"Rientäkäämme eteenpäin!" huusi toverini kannustain ratsuansa.
"Hiljaa!" mörisi vanha hevospaimen, "äläkä hiiskahda. Tiedustelkaamme
heti, kuka se on, tuttuko vai takaa-ajaja".
Ja samassa rupesi hän hiljaa viheltelemään hevospaimen-laulua: "Lóra
csikós, lóra, elszaladt a menés". (Hevosen selkään, paimen, hevosen
selkään, karja karkasi pois). Ei ole huilua, joka paremmin voisi
lieritellä.
Kun hän oli lakannut, alkoi kaukana joku juuri kuin vastaukseksi
viheltää laulua: "En vagyok a _Petri_ guluás", (Minä olen pikku
_Pietari_, lehmipaimen).
Vanha hevospaimen painoi hatun syvään silmilleen ja nousi hevosen
selkään seisomaan. Hänen kasvoissaan kuvastui säikähdys, joka kuitenkin
pian meni ohitse, tai jokin tavattoman kauhistuksen, riemun ja
epäluulon välillä oleva mielenliikutus.
"Ei se voi olla hän!" mörisi hevospaimen viiksiensä alta, juuri kuin
itsekseen puhuen, "hän kaatui; olihan siinä miehiä kuinka monta
tahansa, jotka näkivät hänen kuoliaana, rikki hakattuna". Ja vielä
kerran alkoi hän viheltää "Lóra esikós" laulua.
"A Petri Gulyás" laulun nuotti kuului taas vastaukseksi, mutta paljoa
lähempää. Ratsastaja näytti rientävän jäljissämme. Vanha hevospaimen
tarttui vihaisesti toverini hevosen suitsiin. "Menkää ruo'ostoon
syvälle!"
"Mikä hätänä?" kysyi toverini hämmästyksissään.
"Suu kiini! piru poikineen tulee perässämme tai joku, joka on päässyt
helvetistä takaisin palaamaan. Se on Dúzs'in Yrjön laulu, vävyni, jonka
kolmekymmentä kolme miestä näki kuoliaaksi lyötynä, kuoliaaksi
ammuttuna, rikki piestynä, lihamakkaraksi palottuna".
Me tunkeusimme syvemmälle ruo'ostoon. Oppaamme laskeutui kumaraan
hevosensa kaulalle ja tarkasti ilveksen silmillä sitä töminää, jolla
perässämme tulevan piti mennä ohitse. Me kumarruimme myös, hänen
esimerkkiään noudattaen, hevoistemme selkään. Hevospaimenen ratsu ei
hiiskahtanutkaan isäntänsä alla. Pari juotikasta imeytyi kiini sen
mahan alle; tuskissaan väristeli se suonista ihoonsa, mutta jalkaansa
ei nostanut siitä pois paetaksensa. Meidän hevosemme pärskyivät
yhtenään, ympärillä parveilevain elävien pistoista tuskauneina.
"Kuunnelkaa niillä hevosilla!" huudahti meille hevospaimen vihaisella,
hätäytetyllä äänellä.
Me katselimme toinen toistamme, juuri kuin olisi kumpikin tahtonut
toiseltaan kysäistä: kuinka hevosilla saatetaan kuunnella?
Hevospaimen viimein katsoi meihin ja lausui puolittain naurusuin:
"Hyvät herrat, pankaa hevoset toisen pää toisen kaulalle, niin ne ovat
ääneti". Ja sitten hän itsekseen mumisi: "Vahinko se oli, kun minua
tahtoivat luuletella, että olivat hevospaimenia; minähän kuitenkin
tunnen ihmiset. Vaan eipä sentään ollutkaan se paha; nyt on maailmassa
niin asiat, että rosvo raukan pitää herroja auttaa".
Toverini nyt tahtoi kohottaa rahatukun miehelle, vaan tämä sen ylpeästi
työnsi takaisin. "Minä en sillä elä!" sanoi hän pöyhkeästi ja viittasi,
eitä olisimme hiljaa.
Sillä välin hevosen jalkain töminä yhä kuului lähenevän, ja muutamain
silmänräpäysten kuluttua astui ratsasmiehen haamu näkyviin sakeasta
ruo'ostosta. Hän istui satulatta täplikkään ratsun selässä ja
hänen tinanappinen dolmaninsa (takkinsa) sekä koko vaatteuksensa
oli ylt'yleensä reikiä täynnä ja revitty. Riipparöytäinen ja
huippu-pohjainen hattu, joka oli syvään silmille painettu, peitti hänen
kerityn päänsä. Hänen vasen kätensä oli ristin rastin rievulla
kiedottu, oikeassa kädessänsä hän heilutti kuvattoman suurta kassaria
ja hallitsi hevostansa polvilla, sanoilla ja lyömillä.
Kun vanha hevospaimen katseli vastatullutta, loistivat hänen silmänsä
juuri kuin olis viiniä juonut. Äkkiä tarttui hän hevosensa niskaan,
ratsasti meistä huolimatta saapuneen miehen eteen, ja ennenkuin tämä
ennätti sanaakaan hiiskua, syleili hän häntä niin, että oli hevosen
selästä maahan vetää.
Tulleen kasvoilla, jotka olivat hyvin päivettyneet, oli havaittavana se
vakaisuus ja ykstotisuus, joka oli niin kotiintunut nuorten sotamiesten
kasvoille, ja jolla tieto kestetyistä vaaroista ja miehuullisella
mielellä kärsitystä kurjuudesta oli heitä kaunistanut. Tämä vakaisuus
pysyi hänellä muuttumatonna vanhuksen syleillessäkin.
Vanha hevospaimen oli itkuun hyrähtää.
"Armas poikani, armas poikani, -- ettäkö nyt olet tässä!"
Tullut katsoi kysyen meihin päin. Appi kuiskasi hänelle korvaan
muutamia sanoja, kättään suun edessä pitäen, jonka jälkeen vävy
kunnioitukseksi nosti riepuun käärittyä kättänsä hattuun ja meille
kehoitukseksi lausui: "Ei pidä peljätä, me olemme täällä jo kotona,
Aaprahamin helmassa!"
"Entä puolisoni, -- kuinka on hänen laitansa", kysyi hän appeensa
kääntyen.
"Hänestä ei ole jäljillä kuin vähän varjoa; hän on huolesta itkenyt
itsensä puoli-kuoliaaksi".
"Eikö hän sitten ole mennyt miehelle?"
"Olisinpa hänen kuoliaaksi piessyt".
"Ei ole kunniallinen se vaimo, joka ei pidä vähintäin huolivuottaan;
vaan vannoivatpa takaisin palanneet nähneensä sinut siellä kuoliaana".
"Totta puhuivat. Kun kotiin pääsemme, selittelen siihen kuuluvat
seikat. Nyt on kurkkuni kuiva ja mieleni niin ikään; rientäkäämme siis
eteenpäin majalle. Minulla ei ole valhe tapana, mutta ma tuskin
itsekään uskon, mitä minulle on tapahtunut".