Sota-översti ja kasakka.
Matkatoverini kanssa olimme pukeutuneet hevoispaimeniksi.
Pyöreäperäinen hattu ylös käännetyllä röydällä, leveähiainen paita,
liinaiset liehuttimet, vyössä rippuva koriste tupakkikukkaroineen,
tuluksineen, -- kas siinä oli koko pukumme.
Pölyisin, päivettynein kasvoinemme olisimme varsin hyvin voineet
talonpoikaisista teikareistakin käydä.
Arad'issa valtiopäivämiestä kehoittivat pelästyneet virkaveljensä, että
huulipartansa ajamalla tekisi itsensä tuntemattomammaksi.
Tuo mies hyvänen oli pahasti säikähyksissään, otti partaveitsen
käteensä, istui peilin eteen, väänsi viiksiänsä toista oikealle, toista
vasemmalle puolen, -- kyynel vieri silmästä; -- hän pani pois
partaveitsen: "miks'en yhtä hyvin kaulaani leikkaisi?" lausui hän, ja
huuliparta jäi ajamatta.
Kolme hyvää talonpojan hevosta oli asetettuna kärryjemme eteen;
molemmat istuimme kuskinlaudalla; vieressämme lerkkui viinaleili ja
eväslaukku kantohihnoineen. Siinä oli sianlihaa ja leipää viideksi
päiväksi.
Eräällä syrjätiellä Bihar'in läänissä tapasimme yhtenä päivänä edellä
puolenpäivän muutaman kummannäköisen, pienen miehen. Nähtävästi hänkin
oli pakolainen. Hänellä oli korkeapesäinen hattu päässään, kasvot
olivat nenästä korviin asti parrasta paljaat, jonka kautta hänen
leukansa pienten poskipäitten suhteen oli kuvattoman suuri ja hänen
vieläkin leveämpi suunsa näytti aivan kummalliselta. Frakki ei ollut
hänelle tehty, vaan oli niin iso, että sen puoleksi ylös käännetyt hiat
ulottuivat kynsien neniin, kun hännät sitä vastoin sievästi
siepottelivat kantapäissä. Harmaiden housujen lakkarista kurkisteli,
nähtävästi taki-tahallaan niin siihen pistettynä, hirveän suurien
saksien kaksikorvainen kahva.
"Tuopa mies pitää saada kanssamme", sanoin minä toveriini kääntyen.
"Jos hänen otamme kärryillemme, voipi jokainen näkevä luulla hänen
ottaneen meidät kyytimään.
"Ettekö ota minua mukaanne, maamieheni?" huusi mies kaukaa meille.
"Kernaasti, jos tahdot."
"Mutta mihinkä matkanne menee?"
"Menipähän mihinkä tahansa", vastasin minä, ja jota enemmän häntä
katselin, sitä tutummaksi alkoivat hänen kasvonsa minulle näyttää.
Kaksi vuotta sitten olin hänen nähnyt jonkin pikkukaupungin
näytelmälavalla: hän oli aktööri, mutta huono siksi. Hamletissa hän oli
johdattaja-henkenä.
"Mutta vieläkin kerran, mihin matkustatte?" kysyi hän minulta itkuun
vetävällä äänellä.
"Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin". Ma tiesin aivan hyvin, että
siellä asuva kartanon isäntä vaan pilan vuoksi toisinaan pitää
kanssakäymistä aktöörien kanssa.
Mies kiipesi kärryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa
enempää kuin viisi groschenia. Häntä oli muka matkalla ryöstetty j.n.e.
Sitten ilmoitti hän hyvin laaja-sanaisesti, että oli onneton
räätälin-kisälli, jonkin perinnön tähden matkalla Kövesd'iin, sekä
kertoi muutaman jutun räätälinkisällin monimutkaisen elämän piiristä,
ja kun hän päätti kertomuksen, ilmoittaen mitä osaa hänellä itsellään
siinä seikassa oli, kysäisin häneltä: "milloinka viimeksi näytit
Hamlet'in isän osaa?"
Mies sekä punastui että vaaleni hämillensä tullen. Hänen tunsivat siis
yksin hevoispaimenetkin. Mutta kun hänkin sitten tunsi minun, aukeni
hänen suunsa aina korviin asti; hän itki ja nauraa rähötti, vetäytyi
minun selkäni taakse -- sillä eteen hän ei voinut luokseni tulla -- ja
kertoi sitten että se näytteliäseura, jonka kanssa hän oli maata
kiertänyt, suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta isänmaan
suojeliain riveihin. Hänkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut.
Siellä sotajoukolla oli hän sitten ison aikaa pää-leikinlaskian virkaa
toimittanut, vaan myöhemmin, kun tapilääkäri oli kuollut ja toinen
lääkäri hänen siaansa muutettu, oli hän pantu avonaiseen toisen
lääkärin virkaan. --
"Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan".
"Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin
voittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sitä paitsi
olikin semmoisia itseksensä oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka
kuinka monta".
"Paransitteko ketään?"
"Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se vielä kävikin.
Debreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin
viereen, että sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria
nuoren, kauniin tykkimiehen tyköni. Nuorukainen seisoi edessäni,
kohotti kahta veristä kädentynkää ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa,
herra tohtori, nyt ei minulla enään ole kumpaakaan kättä!' Kanuunaa
ladatessaan häneltä kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat kädet.
Minun silmistäni pakeni päivän valo, ja tainioksi mennen kaaduin
selittäin kaivantoon. Kylmään veteen tultuani virkosin siellä kohta. --
Samaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta molemmat jalat
olivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen jalan, rukoili hän
kyynelsilmin vieressä seisovaa toveria, että siirtäisi hänen tuonemmas;
muuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin. Vaan ennenkun tämä olisi
kerinnyt auttaa häntä, sattui toinen kuula sinne ja tempasi häneltä
toisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut kanuunan edessä, kuin näitä
haavoja katselin. Tuskin olin nämät sitonut, kun sotajoukko alkoi
paeta. Nämä haavasairas raukat jäivät sinne. Heidän kävi hyvin, jos
voivat kuolla". --
Kun iltapuoleen tulimme ulos metsästä, näimme kasakoita täyttä laukkaa
ratsastavan vastaamme.
He havaitsivat meidät: meidän ei sopinut kääntyä takaisin metsään.
Parain neuvo siinä tilassa oli hyvällä omalla tunnolla ajaa eteenpäin.
Muutamien minuutien kuluttua he ympäröivät meidät ja pysähyttivät
kärrymme.
Pörröpäinen sotamies, nahkalakki päässä, pienen lyhyen ratsun selässä,
puolen _kolmatta sylen_ pituinen piikki kädessä, pitkä pyssy vinoon
ripustettuna selässä, ratsasti täyttä karkua minun vastaani, ja
ennenkun tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut
muistooni, puhutteli hän jo minua murtaen, mutta hyvin ymmärrettävästi
-- magyarin kielellä.
"Mistä tulette?"
Hämmästykseni oli niin suuri, että ensi silmänräpäyksellä en tiennyt,
millä kielellä vastata kysymykseen. (Myöhemmin sain tietää, että tämä
hetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin
useinkin kävi, oleskellut Komàrom'in (Komorn'in) linnan vartiaväessä,
siellä oppinut magyarin kieltä, sitten mennyt palveliaksi eräälle
venäläiselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin).
"Mistä tulette?" huusi hän uudelleen minulle, kun hämilläni ollen en
vastannut ensi kysymykseen.
"Ladàny'sta', vastasin minä.
"Mitä kuljette?"
"Olemme tuota herraa kyytissä, joka istuu takanamme".
"Mitä herraa?" kysäisi vihaisesti kasakka.
Ma katsoin ta'akseni. Tohtoriani ei kuulunut eikä näkynyt. Istuimella
ei istunut ketään.
Kasakat sillä välin jo alkoivat piikillään pöyhiä kärryn koppaan
heitetyitä heiniä, jota tehdessä kadonnut mies vapisten ja rumasti
irvistäin keikahti ylös kärryjen kopasta, johon peloissaan oli
kätkeynyt. Hänen onneton näkönsä, hänen korkea-pesäinen hattunsa,
heinän ja oljenkorsilla kaunistettu, ja hänen kauhistuneet
kasvonsa saattoivat kasakat hirveään naurun rehoitukseen, jota vielä
kartutti seuraava oikku tuolla entisellä lääkärillä: hän rupesi näet,
näyttääkseen itseänsä totiseksi kristityksi uhkaaville Moskovalaisille,
ristinmerkkiä tekemään, ensin vaan yhdellä kädellä, mutta sitten
molemmilla, joka teko näytti varsin eriskummalliselta.
"Mikä kumma herra sinä olet?" kysyi häneltä jyrisevällä äänellä
kasakkahetmanni.
Mies ei kuullut eikä nähnyt mitään. Vaikka magyarin kielellä hänelle
puhuttiin, ymmärsi hän kysymyksen niin, että hänen pitäisi antaa esille
rahansa; ja kovasti vapisten pisti hän kätensä sisälakkariin, ja sieltä
vetäen tukun sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia teateripilettiä ja
viinipulloista irti kiskaistuja osoituslippuja, kokotti hän ne
kasakalle.
Mies raukka arveli kaukaisesta maasta tulleen kasakan ei voineen nähdä
kaikkia siihen aikaan Unkarissa niin monenlaisia ja monennäköisiä sekä
eri tavoin kirjoitettuja pankinseteliä, ja hänen siis pitävän vaikka
minkä paperin semmoisena setelinä.
Vaan kasakkapa taisikin hyvin lukea magyarin kieltä ja heitti kokotetut
liput heittiö-tohtorille silmiä vasten niin tuimasti, että lentelivät
hujan hajan. Sitten paljasti hän miekkansa ja huusi julmasti silmiään
väännellen ja sakeita sadatuksia lasketellen pelosta puolikuolleelle
raukalle:
"Kukas olet? kuuletkos? Mitäs tahdot? mikä mies olet?"
Kun näin, ettei tämä vastaisi, vaan saattaisi meidät yhä vaikeampaan
tilaan, käännyin minä kasakkain päämieheen ja kokotin hänelle
viinileilin, sanoen:
"Heitä jo, naapurini, tuo onneton siihen. Hän on räätälinkisälli eikä
mikään muu."
"Niin, niin!" viittoi mieheni, päätään ehtimiseen nyökyttäin, ja
vahvisti väittelemistään naurettavilla eleillä, neulomista osoitellen,
Hetmanni nauraa hekotti kovasti; sitten otti hän aika ryypyn leilistä,
ja sen takaisin annettuaan, riisui hän verkalleen päällystakin
päältään, ja näyttäen suurta reikää selkämyksessä hän sen heitti
tohtorille lyhyellä käskyllä, että paikkaisi sen.
Kaikenmoisia temppuja tehden veti hän lakkaristaan käsille neulan ja
lankaa, pisti syyringin sormeensa, vinhautti nöylettä räätälinkisällin
tavoin, vahasi sitä, pani päällystakin polvelleen ja ompeli suurella
kiihkolla ja kiireellä, kunnes oli pannut semmoisen paikan kysymyksessä
olevaan takkiin, että sitä olisi voinut pitää itse kenraalikin.
Kasakat seurasivat uteliaisuudella naurussa suin jokaista neulan
pistoa, ja kauhistavaksi kasvoi heidän ilonsa, kun tohtorin tahtoessa
antaa takaisin paikattu takki hetmanille havaittiin, että hän sen
paikatessaan oli ommellut kiinni omaan polveensa.
Hetmanni otti vielä ryypyn leilistäni ja teki sitten tiedoksi, että me
saisimme mennä mihin halutti, mutta räätälin hän ottaisi mukaansa,
sillä miesten vaatteet hänen komppaniassansa tarvitsisivat muka paljon
parantelemisia. Suostumusta odottamatta tarttui hän nyt pikku miehen
frakin kaulukseen, veti hänen pois kärryiltä ja nosti taakseen
satulalle istumaan.
Näin ratsasti tohtori pörröpäisen toverinsa kanssa pois, niin että maa
tömisi. Peläten piti hän hänestä kiinni kahden puolen molemmilla
käsillänsä.
Minä tiesin, ett'ei hän surman suuhun rientänyt. Kun parin viikon
kuluttua satuin tulemaan Zemplén'iin, oli hän jo aikoja ollut
koulumestarina muutamassa Balócz'in kylässä, josta opettaja oli
lähtenyt sotaretkelle, ja siellä hän niin pieksi nuoria Skythalaisia,
kuin jos pähkinäpuu olisi kasvanut hänen kättänsä varten.