III.

Kolme sian-ajajaa.

"Eteenpäin, eteenpäin!" kaikui yhtenään pölyisellä maantiellä.

Sikolaumaa ajettiin ylös päin.

Kolme ajajaa taisteli sikojen kanssa. He olivat kaikki kolme lihavat ja

likaiset; isot vaskisoljilla ja nahkahihnoilla koristetut reput

rippuivat heillä selässä.

Raskaat, mustakarvaset elukat käydä kömpelöitsivät vastahakoisesti

hiljaksensa eteenpäin; välistä seisahtuivat keskenänsä häyhyilemään,

hirveän rumalla röhkinällään kääntäen huomion puoleensa. Missä lätäkön

tapasivat tiellänsä, siinä laskeutuivat rypemään, kunnes ajajat saivat

heidät siitä taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai kaksi

sikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden perässä aina puoleen tuntiin

asti, ennenkun sai heidät karjaan peruutetuksi.

Pää-ajaja oli pitkä, päivettynyt mies. Hänen rasvasta kiiltävät

hiuksensa häilyivät silmillä; niskassa riippui likanen vaippa, joka

kovan helteen vuoksi oli vaan toiselle olkapäälle heitettynä.

Jaloissa hänellä oli pauloilla kiinitetyt varvikkaat, kädessä suuri

lyijy-kenkäinen sauva, ja olallaan hän kantoi tinahela-vartista

ajo-ruoskaa.

Toinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syvään painettu hattu

peitti hänen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat hänen

elävät silmänsä, ja ryhmyistä sauvaansa veti hän sian-paimenten tavoin

perässään.

Toinen alapaimen oli verevä nuorukainen. Hän juosta nilkutti

haavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti

sauvallansa niitä sikoja, jotka järjestystä tuntematta jättäytyivät

jäljille karjasta.

Röhkyvän lauman ääressä kulkivat ärjyen nuo kolme ajajaa. Pää-ajaja

järsi kädessään puoleksi paahdettua turkin-vehnän (kukaritsan) tähkää,

vanha alapaimen huimi alakuloisesti pitkällä ruoskallaan, nuorempi

käydä ketkutteli nilkuttaen ja vihellellen kipeällä jalallansa,

vältellen tien kuoppaisimmat kohdat.

Ja minusta näytti, kun kävelin heidän ohellaan, juuri kuin kaikkein

kolmen kasvot olisivat minulle tutut entisistä paremmista ajoista.

Tuo pitkä mies pauloilla kiinitetyissä varvikkaissa vivahti jonkun

näköön, joka valtiopäivämiesten seuroissa oli ensimäinen sulotar, oikia

naisen perikuva ja salonkien ihanne, jonka vaatteet aina olivat tehdyt

uusimman muodin ja paraimman ma'un mukaan, ja jolle ei koko Pest'issä

osattu keittää maittavaa ruokaa kuin yhdessä ainoassa paikassa.

Tuon valkotukkaisen alapaimenen kasvot muistuttivat erästä vakaista,

uskaliasta miestä, jonka muotokuva on nähtävänä isänmaan-ystäväin

asumuksissa, joka niin monta kertaa kuuli kätten taputuksen kaikuvan

puheillensa lehteriltä, -- rohkeamielinen, jäykkäluontonen mies, joka

ei taipunut minkään mahtikäskyn mukaan, tulipahan ylähältä taikka

alahalta.

Ja tuo viheltäväinen, nilkuttavainen nuorukainen oli hyvin erään sangen

rikkaan miehen näköinen, joka jo oli naimisiin mennyt ja siitä pitäin

yhtä mittaa lempiviikkoja viettänyt, joka niin sanoakseni käsillään

kanniskeli puolisoaan ja jolle tämä joku aika sitten synnytti pojan

niin isänsä näköisen kuin suinkin olla taitaa.

Kesän uuvuttavassa helteessä nuo kolme paimenta hikoillen ajoivat

laiskoja, likaisia eläimiä sakean pölypilven keskellä. Heidän vaatteensa

olivat täynnänsä vesimeluunin tahreita, kasvoilta valui hiki alas...

Hoi, eteenpäin, hoi, eteenpäin!

Päiviä kului, viikkoja vieri. Pääsivätpä viimein vaivaloisen

ponnistuksen perästä nuo kolme sian-ajajaa muutamaan kaupunkiin.

Tulipa vastaan heille matkustavainen, joka asui siinä kaupungissa. He

seisahuttivat hänen, puhuttelivat häntä.

Ensimäinen häneltä kysäisi: "tiedätkö täällä taloa, jossa kaunis nainen

asuu, kaunihin koko kaupungissa? Mitä tiedät hänestä?"

"Tiedän hyvinkin", lausui matkustavainen; "siinä talossa iloisesti

eletään, ei siellä koskaan vieraita puutu, koko yökaudet kaikuu siellä

soitto. Älkää siitä kauniista naisesta olko millännekään; kyllä se

itseänsä huvittelee."

Lausuipa siihen se vanha mies: "naisesta puhut, joka on edessäs".

"Tunnetko tuota toista naista? Ei hän suuresti rakastanut miestään,

vaan olipa syynsä siihen, että häntä kunnioitti se kylmä, tuleton

vaimo. Mitä sanovat ihmiset hänestä?"

"Et tunne sitä vaimoa hyvin sinä eikä mailmakaan. Hän suri paljon

miestään, tuli murehesta mielipuoleksi ja vietiin hulluinhuoneesen".

Viimein nuorukainenkin rupesi tiedustelemaan.

"Nuori vaimo asui pienen lapsensa kanssa vähäisessä, matalassa majassa.

Kaunis punaposkinen oli vaimo kuin lapsikin. Kuinka on heidän

laitansa?'

"He eivät enää siinä pienessä majassa asu. He ovat muuttaneet vielä

ahtaampaan asumukseen. Tuolla lepäävät kalmistossa, yhdessä haudassa,

yhdessä arkussa..."

Nuo kolme sian-ajajaa silmäilivät toisiaan. Kyyneleet vierivät heidän

ahvoittuneilla kasvoillaan. Itkien kysyivät toinen toiseltaan: "vieläkö

nyt lähdemme edespäin maata kiertämään?"

Pakolaisen päiväkirja Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849 · 第 10 / 26 题