Ranne-rengas.
Matkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkkä-mielinen,
kolmikymmenvuotias mies. Hänen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen, jonka
rikas isä asui Pest'issä. Tämän kanssa hänen olisi sopinut rauhassa
hyviä päiviä elellä, mutta hän seurasi miestään rakkaudesta. Ei koko
matkalla kuulunut valittavaa sanaa hänen suustaan; nälkää, janoa,
puolipäivän polttavaa hellettä kärsi hän, eikä pelännytkään yksin
illoinkaan, kun huuru-kehä, juuri kuin mikäkin varjovyö, rupesi
valloittamaan näköpiirin ja me yksin yövyimme johonkin arolle
ihmisäänen kuulumattomiin. Vieläpä kehottikin hän, meitä lohdutti ja
ilahutti, niin ilomieliseltä hän näytti.
Hän keksi tuumia tuhansittain miehensä huolia karkottaakseen.
-- "Mennään johonkin syrjäseutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi;
sinä kynnät, kylvät, ajat härkiä; minä hoidan lehmät". -- Olihan tuossa
naurun syytä yltä kyllin.
-- "Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykönä, kunnes
kyllästyy käyntiini ja päästää sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas,
annan salvata itsenikin sinne luokses, ja siellä sitten elämme, siellä
kuolemme".
Kaikki purskahdimme itkuun.
Nuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla
olevaa salaponninta painoi, poukahti näkyviin nuoren, kauniin miehen
emaljiin maalattu muotokuva, siistissä husaari-upseerin puvussa.
Helposti voi sen tuntea hänen miehensä kuvaksi. Hän katseli sitä usein
ja näytti jokaiselle, lisäksi lausuen: "Silloin hän ei ollut niin
surun-alainen".
Kun erään kylän tienoilla tie jakausi kahtaalle, jätti husaari-upseeri
meille hyvästi. Hän valitti siitä, että täytyi niin kolkkoa tietä
kuljettaa vaimoansa ja erkani meistä kylän päässä. Siihen me emme
poikenneet; mutta hän otti siitä oppaaksensa erään Walakkilaisen, jonka
piti viedä häntä parempia teitä.
Kun hän katosi näkyvistämme, surkuttelin minä itsekseni heitä, häntä ja
hänen iloista puolisoansa, enkä tiennyt, miksi niin tein.
Varmaankin joutui hän turvallisemmalle tielle; minä jäin
autio-seutuhun. -- Häntä seurasi armas puolisonsa, minua mykkä
matkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua
pahotti, että hän erkani minusta. Oli näet minusta juuri kuin ei siellä
mitään vaaraa tarjona olisi, johon minä menin; juuri kuin suojeleva
sallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla kädellä varjelisi
niitäkin, jotka olivat lähelläni.
Useampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti käteeni. Se oli
ensimmäinen, minkä pitkän ajan perästä näin. Ma luin sen päästä päähän,
itse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo
tietämättömälle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu
ryöväreiltä, jotka sitä saalista saavuttaakseen olivat murhanneet
matkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimoväen vaatteita,
vereen tahratuita ja rikki revittyjä, nyörillä koristettu virkapuku,
kauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia
muita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka
suuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, näkyviin kimmahti kaunis
nuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin maalattuna.
Sanomalehti valahti maahan kädestäni.
Vaimo parka, mies poloinen! Miks'eivät minua seuranneet?
Myöhemmin sain kuulla, että opas metsässä, ei kaukana siitä, missä
erkanimme, petti heidät. Upseeri ammuttiin. Silloin eräs heillä ollut
palvelia juoksi metsähän; häntä heitettiin miekalla. Sen hän sieppasi
käteensä ja juoksi edemmäs. Vähän matkan päässä tapasi hän kulkusalla
olevia honvéd'iä. [Tällä nimellä kutsutaan Unkarissa maan vartiaväkeä.]
Niitten kanssa hän nyt läksi ryöväriä etsimään. Hän löysi isäntänsä ja
emäntänsä kuolleina haudasta. Sittemmin päästiin päälle heitetyn miekan
johdolla ryövärien jäljille.
Miksi piti heidän minusta pois luopua?